Chapter 23

»Pahasta hengestä! -- Ei! Ole mieluummin iäti vaiti, jos se on sinulle mahdollista -- mutta kylliksi, kylliksi tästä! Älkäämme nyt kiistelkö ja kinastelko, älkäämme nyt toisiamme karskisti tuomitko -- sinä pidät minua luopiona ja minä häpeän sinua epäjumalanpalvelijana. Ei, sisareni, karkottakaamme sellaiset asiat ja ajatukset! Sinun luonasi jäähtyy minun henkeni. Hetkeksi voin silloin menneen unohtaa. Kun panen pääni sinun syliisi ja tunnen pehmeitten käsiesi syleilevän itseäni, kuvittelen olevamme vielä lapsia ja taivaan hymyilevän yhtä iloisesti meille kummallekin. Sillä ah! Mitäpä siitä, jos kohtaloniskusta ehjänä selviydynkin ja jos minulle on suotu sinulle puhua pyhästä ja suuresta asiasta ja minä huomaankin korvasi kuuroksi ja sydämesi kovaksi, mitä silloin merkitsevät minulle omat tulevaisuustoiveeni, kun saan olla aivan toivoton sinun kohtalostasi? Sinussa, sisareni, näen itseni kauniimpana, ylevämpänä. Pysyykö kuvastin aina samana, ja muoto itse särkyy kuin savenvalajan astia? Ah! Se ei saa -- ei -- sinä kuulet minun sanojani nyt! Muistatko, kuinka me käsi kädessä kuljimme Bajaen kentillä kukkia poimien? Samalla tavalla käsi kädessä me astumme Iäisyyden puutarhaan ja seppelöimme itsemme lakastumattomin kukkasin!»

Ihmetellen ja hämmentyneenä sanoista, joita hän ei täysin käsittänyt, mutta kyyneliin asti liikutettuna niiden valittavasta äänensävystä Ione kuunteli ajatustulvaisen ja ahdistuneen sydämen purkauksia. Apekides itsekin tunsi itsensä tavallista herkemmäksi, hän, joka tavallisesti oli niin raju ja sulkeutunut. Jaloimmillakin tunteilla on jotakin kademielen leimaa -- ne valtaavat ihmishengen kokonaan ja jättävät usein ulkokuoreen merkit näennäisestä synkkyydestä ja rauhattomuudesta. Kun emme välitä ympärillämme sattuneista pikkutapahtumista, meitä pidetään silloin tunteettomina; meitä luullaan kiihtyneiksi ja oikullisiksi, kun taivaallisen tavottelussa pelkäämme maallisen kosketusta. Sillä niinkuin ei mikään haave voi olla turhempi kuin toive, että toinen ihminen voi mieltyä toiseen, ei meitäkään kukaan oikein tuomitse, ei kukaan, ei läheisin ja rakkain ystävämmekään kuuntele meitä ymmärtäen! Kun olemme kuolleet ja katumus on myöhäistä, silloin vasta ystävä ja vihollinen ihmetellen huomaavat, kuinka vähän oikeastaan meille oli anteeksiannettavaa!

»Tahdon siis sinulle puhua lapsuusvuosistamme», Ione virkkoi. »Annanko tuon sokean tytön laulaa sinulle lapsuuden päivistä? Hänen äänensä on kaunis ja sointuva ja hänen laulussaan ei ole mitään, mikä loukkaisi sinun korvaasi.»

»Osaatko itse sanat, sisareni?» Apekides kysyi.

»Luullakseni, sillä yksinkertaisen sävelen mukana ovat sanatkin muistiini painuneet.»

»Laula siis itse! Minun korvani ei nyt mielellään soinnu vieraaseen ääneen. Ja, Ione, sinun äänesi, joka on tulvillaan kotoisia muistoja, on minun korvissani kaikunut ihanammalta kuin Lydian ja Kreten ostettavat sävelmät. Laula minulle!»

_Lapsuuden kaiho_.

1.

Ah, murhe jo ystävä monella on Elon askelten alkajalla, Tuo varhaistuskat ja turmion Kyy piilevä kukkain alla. Ah, seppelehet Nuo kultaiset Vei iäksi hiipivä halla.

2.

Niin, tuttuja nuoret on tuskien, Ja tuttuja murheen on häivät, Mut vastainen vuottavi väikkyen, Ja armaammat eessä on päivät. Vaikk' kuink' olis nyt Elo synkennyt, Pian unhoon varjot jo jäivät.

3.

Jos myös nää vuotemme vauraammat Elon riemuja rippehin saavat, Niin varjot herkemmin vaipuvat, Ja hitaammin peittyvät haavat. Ajat auringon Jo mennyttä on, Miel' mittovi öiset jo aavat.

4.

Tuo taivahankaari on tummennut pois, Mi hymysi myrskyjen tullen, Ken rientäen seestä nyt suruhun sois, Ken aulis ois ystäväks sullen? Kun leikit jää, Sumu, synkeä sää Jää taistohon tuomitullen.

Harkiten ja taitavasti Ione oli valinnut juuri tuon laulun, joka loppusoinnuillaan vaikuttaa niin vakavalta; sillä jos meitä suru painaa ja olemme masentuneita, niin säröisimmältä silloin tuntuu ilonääni; se on tehoisin taika päästä raskasmielisistä ajatuksista, sillä synkät ajatukset voi ainakin lievittää, ellei niitä voi valoisiksi muuttaa; ja siten ne kadottavat kovat ja jäykät piirteensä ja niiden väri sulautuu omaan ihannekuvaansa. Kuten lääkäri sisäistä tuskaa parantaakseen tekee ulkoisen haavan ja näin pääsee käsiksi kuolettavaan myrkkyyn, samoin tarvitaan suurta taitoa ohjata mielialoja niin, että sisällä jäytävä tuska saadaan hennon surumielisyyden avulla kohoumaan pinnalle. Näin oli Apekideenkin laita: kuunnellessaan tuota hopeankirkasta ääntä, joka puhui hänelle menneistä ajoista ja joka vain ohimennen kajosi nykyhetken tuskaan, hän unohti hetkelliset ja ahdistavat ajatuksensa. Hän oli kauan Ionen seurassa; vuoroin laulettiin, vuoroin haasteltiin, ja kun hän vihdoin nousi lähteäkseen, tunsi hän itsensä entistä rauhallisemmaksi ja onnellisemmaksi.

»Ione», hän virkkoi puristaen hänen kättään, »jos sinä kuulet minua paneteltavan ja syytettävän, ethän usko noihin puheisiin?»

»En koskaan, veljeni, en koskaan.»

»Etkö sinäkin arvele, oman uskosi mukaan, että pahateko aina rangaistaan ja hyvä palkitaan?»

»Voitko sitä epäillä?»

»Etkö siis myöskin usko, että todellinen hyvä vaatii uhrautumista suuren päämäärän, hyveen saavuttamiseksi?»

»Joka niin tekee, hän on jumalten kaltainen.»

»Ja sinä luulet, että haudantakainen elämä vastaa meidän maallisten tekojemme puhtautta ja rohkeutta?»

»Siten meidän täytyy toivoa.»

»Suutele minua, sisareni. Vielä kysymys. -- Sinä aijot naimisiin Glaukuksen kanssa; tämä avioliitto erottaa meidät ehkä vieläkin kauemma toisistamme, -- mutta älkäämme nyt puhuko siitä -- aijot naimisiin Glaukuksen kanssa -- rakastatko häntä? Ei, ei, sisareni, vastaa suoraan.»

»Rakastan», Ione vastasi punastuen.

»Tunnetko, että hänen puolestaan olet valmis uhraamaan kaikki, kestämään häpeää ja uhmaamaan kuolemaa? Olen kuullut, että naisen rakkaus uskaltaa kaikkea tätä.»

»Veljeni, kaiken uskallan Glaukuksen hyväksi, eikä se minusta tunnu edes uhraukselta. Sille, jota me rakastamme, ei ole uhria.»

»Riittää! Jos nainen näin ajattelee miehestä, mitä miehen silloin tuleekaan uhrata Jumalalleen?»

Hän ei puhunut enempää. Koko hänen olemuksensa oli kuin tulvillaan taivaallista elämää, hänen rintansa aaltoili voimakkaasti, hänen silmänsä hehkuivat; hänen otsallaan oli ylväs piirre kuten miehen, joka kaikki uskaltaa! Hänen katseensa kohtasi Ionen -- vakavana, ikävöivänä, pelokkaana -- hän suuteli sisartaan, painoi hänet hellästi rintaansa vasten, ja hetki sen jälkeen hän oli kadonnut.

Ione viipyi vielä kauan samalla paikalla, mykkänä ja ajatuksiinsa vaipuneena. Orjattaret tulivat tuontuostakin muistuttamaan hänelle, että ilta jo hämärsi ja että hänen piti valmistautua Diomedeen juhlaan. Vihdoin hän havahtui haaveiluistaan ja pukeutui juhla-asuun, ei kaunottaren ylpeänä, vaan välinpitämättömänä ja alakuloisena. Vain muuan ajatus lähestyvässä vieraskäynnissä häntä ilahdutti -- hän kohtaisi Glaukuksen -- tälle hän voisi huolensa haastaa.

3 LUKU.

Pompeijilaista ylhäisöä ja muodinmukainen päivällinen.

Sallustus ja Glaukus olivat hiljalleen matkalla Diomedeen taloon. Huolimatta mässäilevistä elintavoistaan Sallustuksella oli monta kunnioitettavaa ominaisuutta. Hän olisi voinut olla auttava toveri, toimellinen kansalainen -- lyhyesti aivan erinomainen mies, ellei hänellä olisi ollut päähänpistoa esiintyä aina filosofina. Hän oli saanut opillisen kasvatuksensa kouluissa, joissa roomalainen jäljittelevä tiede tyytyi suitsuttamaan kreikkalaiselle viisaudelle, ja hän oli imenyt itseensä niitä opinohjeita, joiksi myöhemmän ajan epikuurolaiset olivat muuntaneet suuren opettajansa yksinkertaiset ydinlauseet. Hän heittäytyi kokonaan nautintoihin ja kuvitteli niiden olevan yhtä viisaan neuvonantajan kuin hyvän toverin. Mutta hän oli melkoisen oppinut, sukkela ja hyväsydäminen ja hänen paheensakin tuntuivat hänen suoruutensa vuoksi miltei hyveiltä Klodiuksen alhaisen ahneuden ja Lepiduksen sairaalloisen pehmeyden rinnalla. Siitä syystä Glaukus pitikin häntä muita tovereitaan parempana, ja tämä taas osasi oikein arvostella atenalaisen yleviä ominaisuuksia ja piti hänestä miltei yhtä paljon kuin kylmästä nahkiaisesta tai parhaasta falernolaisesta viinistä.

»Tämä Diomedes on sentään aika lailla yksinkertainen ihminen», Sallustus sanoi, »mutta on hänessä jotakin hyvääkin -- hänen kellarissaan.»

»Ja jotakin viehättävää -- hänen tyttäressään.»

»Oikein, Glaukus; mutta ne ominaisuudet eivät nähdäkseni sinua paljo liikuta. Luulen Klodiuksen haluavan sinun seuraajaksesi.»

»Hän on varmaankin tervetullut. -- Julian tapaisen kaunottaren vieraspidoissa ei kukaan vieras ole _musca,[62] saat olla varma.»

»Sinä olet ankara; mutta hänessä on sittenkin jotakin korinttilaisen kaunista -- siitä tulee varmaankin hyvä pari! Kyllä me sentään olemme hyväsydämisiä ihmisiä, kun vaivaudumme tuollaisen tyhjäntoimittajan pelurin tähden.»

»Nautinto yhdistää mitä erilaisimpia luonteita», Glaukus vastasi. »Klodius huvittaa minua --»

»Ja liehii; -- mutta hän osaa myöskin puolestaan maksaa! Hän silailee imartelunsa kullanmurusin.»

»Sinä viittailet usein siihen, että hän pelaa väärin -- onko siinä perää?»

»Rakas Glaukus, roomalaisen ylimyksen tulee olla kunnian mies -- arvokkuus on kallista -- Klodiuksen täytyy pettää kuin suurveijari voidakseen elää ylhäisen tavoin.»

»Ha! Ha! Hyvä on, en ole enää pitkään aikaan pelannutkaan. Ah! Sallustus, luulenpa Ionen naituani korvaavani kaikki nuoruuteni hullutukset. Me olemme molemmat syntyneet parempaan tarkotukseen kuin mitä me nyt harrastelemme -- syntyneet harjottamaan hartauttamme jalommissa temppeleissä kuin Epikuroon pylväistössä.»

»Ah!» Sallustus vastasi miltei surumielisenä. »Mitä muuta voimme tehdä? -- elämä on lyhyt -- haudan takana kaikki on mustaa. Ei ole suurempaa viisautta kuin se, joka sanoo: 'Nauti!'»

»Bakkus auttakoon! Usein epäilen, voimmeko todella nauttia kaikesta, mitä elämä tarjoo.»

»Olen kohtuullinen ihminen», Sallustus vastasi, »enkä koskaan sano 'kaikki'. Me olemme kuin pahantekijöitä ja huumaamme itsemme haudan partaalla seisoessamme viinillä ja myrhalla. Ellemme niin tekisi, näyttäisi haudan syvyys liian kauhealta. Myönnän olleeni jonkun verran alakuloinen, ennenkuin ryhdyin sydämeni pohjasta juomaan -- siitä asti olen kuin uudestaan syntynyt, Glaukukseni.»

»Niinpä niinkin! Mutta seuraavana aamuna olet jälleen kuolevainen.»

»Oikein! Seuraava aamu on kyllä epämiellyttävä, myönnän sen. Mutta ellei niin olisi laita, ei kukaan harrastaisi lukemista. Minä opiskelen joskus -- koska, jumalat auttakoot, en mihinkään muuhun pysty ennen iltapäivää.»

»Häpeä, skyyttalainen!»

»Pah! Penteuksen kohtalo on sen osa, joka Bakkuksen kieltää.»

»Hyvä, Sallustus, kaikkine virheinesi sinä sittenkin olet paras tapaamistani elostelijoista. Olen varma, että jos joutuisin hengenvaaraan, sinä olisit ainoa mies, joka ojentaisi minulle auttavan kätensä.»

»Tuskinpa vain niin tekisin, jos illalliseni olisi kesken. Mutta me italialaiset olemme sentään hirvittävän itsekkäitä.»

»Sellaisia ovat kaikki, joilta puuttuu vapaus», Glaukus sanoi huoaten. »Vain vapaus innoittaa uhrautumaan toisen hyväksi.»

»Vapaus on varmaankin jokaisesta epikuurolaisesta jokseenkin ikävää», Sallustus vastasi. »Mutta nythän olemmekin perillä.»

Koska Diomedeen huvila on kaikkein huomattavimpia tuhkasta kaivetun Pompeijin rakennuksista ja esittää meille roomalaisen rakennustaiteen luonteenomaiset piirteet, ei liene pois tieltä lyhyesti kuvata ne huoneet, joiden kautta vieraat kulkivat.

He kulkivat siis saman pienen eteisen (vestibulum) kautta, jossa aijemmin olemme esittäneet vanhan Medonin, ja joutuivat sitten pylväistöön, jonka teknillinen nimi on peristyle; sillä huomattavin ero etukaupungin huvilan ja kaupunkiasumuksen välillä on se, että edellisen pylväskäytävä on samalla paikalla, missä jälkimäisen atrium. Peristylen keskellä oli avoin piha, jossa oli impluvium.

Tästä peristylestä päästiin porraskäytävää pitkin julkihuoneisiin. Toinen kapea käytävä vei vastakkaiselta sivulta puutarhaan; pylväistön ympärillä oli useita pieniä huoneita, nähtävästi maalaisvieraita varten. Sisäänkäytävän vasemmalla sivulla olevasta ovesta tultiin pieneen kolminurkkaiseen holveikkoon, josta tie vei kylpyihin; ja niiden takana oli vaatekomero, jossa säilytettiin orjien juhlavaatteet, ehkä talonväenkin. Seitsemäntoista vuosisataa myöhemmin löydettiin noiden pukuhienouksien jäännökset rääsyinä ja tuhkan kuluttamina; ne olivat siis säilyneet kauemmin kuin niiden kitsas isäntä oli osannut aavistaakaan.

Palatkaamme nyt peristyleen ja koettakaamme lukijalle antaa kuvaus (_coup d'oeil_) niistä huoneista, joihin vieraat taloon tultuaan joutuivat.

Kuvitelkoon hän siis ensin katsovansa sisäänkäytävän kukkaköynnöksin koristeltuja pylväitä; pylväitten alaosa oli punaiseksi maalattu ja seinät välkkyvien freskojen peitossa; syrjäänvedetyn esiverhon takaa näkyi tablinum eli salonki (jonka siihen aikaan saattoi lasiovella sulkea). Tablinumin kummallakin kyljellä oli pieniä huoneita, joista yhtä pidettiin koruesineitten säilytyspaikkana. Näistä huoneista kuten tablinumistakin päästiin pitkälle pylväskäytävälle, joka kummastakin päästään avautui terasseille; näiden ja pylväskäytävän keskustan välillä oli halli, johonka tämänpäiväinen juhla oli järjestetty. Kaikki nämä huoneet olivat miltei kadun tasalla ja yhtä kerrosta puutarhaa ylempänä. Pylväskäytävään yhtyvät terassit jatkuivat pylväitten kannattamina käytävinä, ja näiden pylväiden välissä oli varsinainen puutarha.

Edempänä puutarhaan päin olivat ne huoneet, jotka jo olemme kuvanneet ja joissa asui Julia.

Kuvaamallamme pylväskäytävällä Diomedes otti vieraansa vastaan.

Kauppias oli olevinaan oppinut mies, ja sentähden hän erikoisesti harrasti kaikkea kreikkalaista; Glaukukselle hän oli erikoisen huomaavainen.

»Saatpa nähdä, ystäväiseni», hän virkkoi puristaessaan hänen kättään, »että minulla on täällä jotakin klassillista -- kekropiseen malliin -- ehheh! Halli, jossa aterioimme, on kreikkalaisittain sisustettu. Se on _Oecus Cyzicene_. Mikäli olen kuullut, jalo Sallustus, ei Roomassakaan ole sellaista huonetta.»

»Oh!» Sallustus vastasi hienosti hymyillen. »Te pompeijilaiset tahdotte kaiken mahdollisen hienon ottaa Kreikasta ja Roomasta yhtaikaa. Oletko, Diomedes, yhtä onnistuneesti yhdistänyt ruokalajit kuin rakennustavat?»

»Saatpa nähdä -- saatpa nähdä, Sallustus», kauppias vastasi. »Meillä pompeijilaisilla on makua ja meillä on myöskin rahaa.»

»Siinä on kaksi ihanaa ominaisuutta», Sallustus virkkoi. »Mutta kas, kaunis Julia tulee!»

Pääeroavaisuus atenalaisissa ja roomalaisissa elintavoissa oli, kuten jo olen huomauttanut, siinä, että Atenan säätynaiset vain harvoin tai ei koskaan olivat mukana suurissa kemuissa, Roomassa sensijaan naiset olivat juhlan koristus, mutta heidän ollessaan mukana juhla lopetettiin melkoisen varhain.

Komea Julia astui huoneestaan yllään muhkea, valkoinen puku, johon oli runsaasti kudottu jalokiviä ja kultalankoja.

Tuskin hän oli kumpaakin vierasta tervehtinyt, kun Pansa vaimoineen, Lepidus, Klodius ja roomalainen senaattori miltei yhtaikaa saapuivat sisälle; sitten tuli leski Fulvia ja pian sen jälkeen runoilija Fulvius, jolla ei edellisen kanssa ollut muuta yhteistä kuin nimi. Herkulaneumin sotasankari _varjoineen_ saapui viimeisenä; senjälkeen muut vähäpätöisemmät vieraat. Ione viipyi vielä.

Kohteliaitten vanhojen tapana oli imarrella niin usein kuin vain tilaisuutta oli. Huonon kasvatuksen merkki oli, jos heti taloon tultuaan haki itselleen istuinpaikan. Kun oli tervehditty, mikä silloin kuten nytkin suoritettiin oikeata kättä puristamalla tai tuttavallisemmissa tapauksissa syleilemällä, tarkasteltiin joku hetki huoneita, ihailtiin maljakoita, maalauksia ja huonekaluja, joilla huone oli koristettu -- tapa, joka meidän hienostuneen englantilaisen käsityksemme mukaan, joka pitää välinpitämättömyyttä hyvän käyttäytymisen merkkinä, on kaikkea muuta kuin kohteliasta. Me emme saa mistään hinnasta ihailla toisen taloa liikaa, sillä silloin helposti luullaan, ettemme missään ole nähnyt sen kauniimpaa.

»Tuopa on ihana Bakkus-patsas!» roomalainen senaattori sanoi.

»Vähäpätöinen!» Diomedes vastasi.

»Kauniita maalauksia nuo», Fulvia virkkoi.

»Vähäpätöisiä», isäntä toisti.

»Hienosti muovailtu kynttelikkö tuo!» sotasankari huudahti.

»Hienosti!» varjo jatkoi.

»Eikö mitä! Eikö mitä!» kauppias intti.

Glaukus oli sillä välin ehtinyt eräälle käytäväikkunalle, ja pian oli ihana Julia hänen rinnallaan.

»Glaukus, onko Atenassa tapana», kauppiaan tytär virkkoi, »välttää niitä, joiden luona ennen on käynyt?»

»Ei -- kaunis Julia.»

»Mutta minusta tuntuu, kuin se olisi Glaukuksen tapoja.»

»Glaukus ei koskaan unohda _ystävää_!» kreikkalainen vastasi lausuen viimeisen sanan erikoisen voimakkaasti.

»Onko Julia hänen ystäviänsä?»

»Keisarillekin olisi suuri kunnia saada sanoa ystäväkseen niin rakastettavaa naista.»

»Et vastaa kysymykseeni», rakastunut Julia vastasi. »Mutta sanohan, onko totta, että sinä ihailet napolitarta Ionea?»

»Kauneus herättää aina ihailuamme!»

»Ah! Nokkela kreikkalainen, aina vältät suoraa vastausta. Mutta sano, onko Julia sinun ystäväsi!»

»Jumalat saakoot kiitoksen, jos hän tahtoo minulle sen kunnian suoda. Tämän päivän merkitsen alati valkoisella.»

»Mutta puhuessasi silmäsi ovat rauhattomat, kasvojesi väri vaihtelee -- liikahtelet vaistomaisesti -- sinä odotat kärsimättömänä Ionea!»

Samassa Ione astui huoneeseen, ja mustasukkainen kaunotar huomasi kyllä Glaukuksen liikutuksen.

»Jos jotakin naista ihailee, joutuuko silloin arvottomaksi olemaan toisen ystävä? Oi, Julia, älä puolla runoilijoiden häväistyssanoja omasta sukupuolestasi!»

»Hyvä, olet oikeassa tai koetan ainakin niin uskoa. Glaukus, vielä hetki! Eikö totta, sinä aijot pian Ionen naida?»

»Jos kohtalottaret suovat, on se hartain toivoni.»

»Ota siis minulta uuden ystävyytemme merkiksi lahja morsiamellesi. Ei, älä kiellä, tiedäthän, että ystävien on tapana antaa morsiamelle ja sulhaselle vähäisiä muistoja keskinäisen kunnioittamisen merkiksi.»

»Julia, en voi kieltää sinulta minkäänlaista ystävyydenosotusta. Lahjaasi tahdon pitää itsensä Fortunan antimena.»

»Tule siis juhlan loputtua ja vieraitten mentyä minun huoneeseeni saamaan lahja minun käsistäni! Muista!» Julia sanoi liittyen Pansan emännän seuraan ja jättäen Glaukuksen hakemaan Ionea.

Fulvian leski ja edilin vaimo olivat takertuneet vakavaan ja tärkeään keskusteluun.

»Vakuutan sinulle, oi Fulvia, että viimeisen roomalaismuodin mukaan lyhytkiharainen tukanmuoto on jo poissa käytännöstä. Tukka pidetään nyt, niinkuin Juliallakin näet, tornin tai kypärän muotoisena -- se on _galerialaista_ muotia, niinkuin näet minunkin asustani. Luullakseni se tehoo hienolta. Vakuutan sinulle, että se miellyttää erikoisesti Vespiusta», (se oli Herkulaneumin sankarin nimi).

»Eikä kukaan enää järjestä tukkaansa kuten tuo napolitar, kreikkalaiseen tapaan?»

»Mitä, otsakiharat ja niskasolmu! Oh ei! Kuinka naurettavaa! Se muistuttaa Dianan kuvapatsasta! Mutta tuo Ione on kaunis, sanon ma!»

»Niin miehetkin sanovat; mutta hän on myöskin rikas. Atenalainen aikoo hänet naida; toivotan hänelle onnea. En luule, että Glaukus kauan pysyy uskollisena. Tuollaiset vierasmaalaiset ovat tuiki huikentelevaa väkeä.»

»Ah, Julia», Fulvia virkkoi nähdessään kauppiaan tyttären liittyvän heidän seuraansa »oletko jo nähnyt tiikerin?»

»En.»

»Kuinka? Kaikki ylhäisön naiset ovat käyneet sitä katsomassa. Se on ihana.»

»Toivon, että löydetään joku pahantekijä tai joku muu sille ja leijonalle», Julia sanoi. »Miehesi (hän puhui nyt Pansan emännälle) ei näytä olevan niin toimelias kuin olisi tarvis.»

»Niin, lait ovat nykyisin lempeitä», vastasi kypärätukkainen nainen. »On sattunut tuiki vähän sellaisia rikoksia, joista tuomitaan arenalleheitettäväksi. Ja gladiaattoritkin ovat jo vallan naisistuneet. Rohkeimmat _bestiarii_ selittävät kyllä olevansa valmiit ottelemaan karhun tai härän kanssa; mutta painia leijonan ja tiikerin kanssa olisi liian vakavaa heidän mielestään.»

»Sellaiset saisivat pitää mitraa!»[63] Julia virkkoi halveksivasti.

»Oh! Oletteko jo nähneet kelpo runoilijamme Fulviuksen uutta taloa?»

»Emme; onko se kaunis?»

»Onpa vainen -- niin aistikas! Mutta, rakkaani, hänellä väitetään olevan aistillisia seinämaalauksia. Hän ei voi niitä näyttää naisille. Kuinka tahditonta!»

»Tuollaiset runoilijat ovat aina erikoisia», leski huomautti. »Mutta tämä on varsin miellyttävä mies -- niin verrattomia säkeitä hän sommittelee! Me kehitymme runollisissa harrastuksissamme aikalailla; on kerrassaan mahdotonta enää lukeakaan vanhaa hapatusta.»

»Olen aivan samaa mieltä», kypärätukkainen nainen selitti. »Uuden koulun runoilijoissa on paljoa enemmän voimaa ja tarmoa.»

Sotisankari tuli nyt naisten pariin.

»Olen aina rauhaan tyytyväinen», hän sanoi, »kun näen niin paljon kauniita kasvoja edessäni.»

»Oh! Te sankarit osaatte alati imarrella», Fulvia vastasi kiiruhtaen omaksumaan kohteliaisuuden vain itselleen.

»Kautta tämän kaulanauhan, jonka olen saanut keisarin omasta kädestä», sankari vastasi hypistellen kaulansa ympäri kiinteästi kiedottua nauhaa (rauhanystävillä sellainen kunniamerkki riippui alas rinnalle) -- »kautta tämän kaulanauhan, te arvostelette minua väärin! Olen yksinkertainen soturi -- kuten sotilaan tulee ollakin.»

»Mitä pidät Pompeijin naisista?» Julia kysyi.

»Venus avita, ne ovat suloisia! Ne suosivat minua jonkun verran, ja se tekee heidät minun silmissäni kahta viehättävämmiksi.»

»Kuinka sotilas rakastaa?» Pansan vaimo tutkaisi.

»Huomaan nyt, Herkules periköön, että on aikalailla epämiellyttävää olla kuuluisa näissä kaupungeissa. Herkulaneumissa esim. ihmiset kiipeävät atriumini katolle tirkistääkseen minua kompluviumaukosta. Kansalaisten osottama ihailu on aluksi mairittelevaa, mutta vihdoin se kyllästyttää.»

»Totta, oikein, oi Vespius!» runoilija huudahti joukkoon yhtyen. »Olen minäkin sen huomannut.»

»Sinä!» muhkea soturi virkkoi halveksien mitaten runoilijan hentoa vartaloa katseillaan. »Missä legionassa _sinä_ olet palvellut?»

»Sinä näet minun saaliini, minun _exuviae'ni_ forumilla», runoilija vastasi katsahtaen merkitsevästi naisiin. »Olin suuren mantualaisen, _kontubernalien_, telttimiesten joukossa.»

»En tunne ketään mantualaista päällikköä», soturi vastasi. »Missä taistelussa olet ollut?»

»Helikonin.»[64]

»En ole sellaisesta taistelusta kuullutkaan.»

»Hänhän vain pilailee, Vespius,» Julia virkkoi hymyillen.

»Pilailee! Mars auttakoon, olenko minä pilan miehiä, minä?»

»Kyllä, Mars itsekin rakastui leikin äitiin», runoilija sanoi hieman hämillään. »Tiedä siis, oi Vespius, että olen runoilija Fulvius. Minä teen soturit kuolemattomiksi.»

»Jumalat varjelkoot!» Sallustus kuiskasi Julialle. »Jos Vespiuksesta tehdään kuolematon, minkälaisia ikäviä suupaltteja jälkimaailma saisikaan taakakseen!»

Soturi katseli avuttomana ympärilleen, mutta silloin hänen ja hänen toveriensa iloksi annettiin merkki juhlan alkajaisiksi.

Koska olemme jo Glaukuksen talossa olleet mukana tavallisilla pompeijilaisilla päivällisillä, emme tahdo lukijaa enää vaivata kuvaamalla, mitä menoja ja järjestystä noudatettiin kyseessäolevassa juhlassa.

Diomedes, joka oli muotojen mies, oli valinnut erikoisen _nomenklatorin_ s.o. henkilön, joka kullekin vieraalle määräsi paikan.