Pompeijin viimeiset päivät

Chapter 22

Chapter 222,892 wordsPublic domain

Hän nousi varoen vuoteeltaan, valutti Julian lahjaksi antamasta pullosta hajuveden marmorilattialle, pesi sen huolellisesti moneen kertaan vedellä, jota oli hänen vierellään kulhossa, ja hapuiltuaan Julian vuoteen ääreen (hän näki yöllä yhtä hyvin kuin päivällä!) hän pisti vapisevan kätensä pieluksen alle ja tempasi sieltä lemmenjuoman. Julia ei liikahtanutkaan. Hänen hengityksensä huokui entisen tasaisena sokean tytön hehkuville poskille. Sitten Nydia avasi pullon ja kaatoi sen sisällön omaan pulloonsa, joka siitä tuli täyteen. Ja täytettyään lemmenjuomapullon tavallisella vedellä, jonkaväristä Julia oli taikanesteen vakuuttanut olevan, hän vei pullon entiselle paikalleen. Sitten hän jälleen hiipi vuoteelleen ja odotti -- minkälaisin ajatuksin! -- päivännousua.

Aurinko nousi -- Julia nukkui yhä. Nydia pukeutui äänetönnä, pani kalliin aarteen poveensa, tarttui sauvaansa ja kiiruhti jättämään talon.

Portinvartija Medon tervehti häntä ystävällisesti, kun hän astui kadulle vieviä portaita alas. Nydia ei kuullut häntä, hän oli aivan kuin sekaisin, ajatusmyrsky temmelsi hänen aivoissaan, ja jokainen hänen ajatuksensa oli intohimoa. Hän tunsi poskillaan raikkaan aamuhengähdyksen, mutta hänen polttavat suonensa eivät siitä viilentyneet.

»Glaukus», hän puheli itsekseen, »tehoisimmatkaan taikajuomat eivät voi sinun lempeäsi tehdä sellaiseksi, jommoinen on minun rakkauteni sinuun. Mutta Ione -- pois epäilys! -- pois katumus! Glaukus, minun kohtaloni on sinun hymyilyssäsi ja sinunkin tulevaisuutesi! Oi, toivoa! -- oi, iloa! -- _Sinun_ kohtalosi on näissä käsissä!»

IV KIRJA.

1 LUKU.

Mietelmiä ensimäisten kristittyjen pyrkimyksistä. -- Kaksi miestä tekee ratkaisevan päätöksen. -- Seinillä, etenkin pyhillä seinillä on korvat.

Joka tutkii kristillisen kirkon aikaisinta historiaa, huomaa, kuinka välttämätöntä sen voitokkaalle leviämiselle oli se ylväs into, joka elähytti sen esitaistelijoita ja antoi sen marttyyreille voimaa vaaroja kestämään ja uhmaamaan lahjomisyrityksiä. Voitollisessa kirkossa suvaitsemattomuuden henki pilaa hyvän asian, heikkoon ja vainottuun kirkkoon sama henki vaikuttaa kokoovasti. Oli välttämätöntä, että heidän uskoaan inhottiin, halveksittiin, vainottiin, jotta siten toisten asettamat kiusaukset voitettaisiin. Oli ehdottoman tärkeätä uskoa ei vain, että raamattu oli ainoa oikea uskonlähde, vaan että se myöskin sisälsi ainoan autuuttavan uskon, jotta kääntyneet siten vahvistuisivat kestämään uuden opin ankarat vaatimukset, jotta he uskaltaisivat ryhtyä pyhään ja vaaralliseen yritykseen kääntää polyteistejä ja pakanoita. Tuo lahkolaishenki, joka takaa onnen ja autuuden vain muutamille harvoille, joka vieraissa jumalissa näkee vain pahoja henkiä ja joka tuomitsee helvetin tuskaan toisuskoiset, se asetti uskovalle luonnollisen velvollisuuden käännyttää omaan uskoonsa kaikki, joita kohtaan hänellä oli inhimillisiä yhdyssiteitä; ja veljesrakkauden synnyttämä piiri laajeni täten yhä suuremmaksi, sillä pyrittiin uutterasti Jumalan valtakuntaa levittämään. Kristinuskon kunniaksi kristitty tyrkytti oppejaan voittaakseen muutamien epäilyksen, toisten vihan, filosofien viisaan halveksinnan, kansan itsehurskaat olankohaukset. Hänen suvaitsemattomuutensa oli todella hänen paras aseensa menestyäkseen; ja lempeä pakanakin alkoi vihdoin uskoa, että oli jotakin pyhää siinä verrattomassa innossa, joka ei mitään estettä säikkynyt, ei mitään vaaraa väistänyt, ja joka piinapenkilläkin, mestauslavallakin odotti ikuista totuutta aivan toisenlaiselta oikeusistuimelta kuin mietiskelevän filosofian väittelytilaisuuksissa oli ollut laita, nimittäin Ikuiselta Tuomarilta. Sama innoitus, joka keskiajan kirkonmiehistä teki säälimättömiä kiihkoilijoita, teki alkuajan kristitystä pelottoman sankarin.

Tällaisia ylväitä, rohkeita, vakavia luonteita oli myöskin tulinen Olintus. Tuskin Apekides oli kastetoimitusten kautta joutunut kirkon yhteyteen kun natsarealainen jo kiiruhti hänelle vakuuttamaan, että hänen oli mahdotonta enää hoitaa papillista virkaansa ja pitää papin pukuaan. Olihan luonnollista, hän selitti, ettei hän totista jumalaa palvoessaan saanut enää edes ulkonaisesti kunnioittaa pahan hengen alttareita.

Mutta tässä ei vielä kaikki. Olintuksen vilkas ja hillitön mielikuvitus oli jo keksinyt, että Apekideellä oli käsissään valta paljastaa petetylle kansalle Isiksen oraakkeliennustusten taikatemppuiset salaisuudet. Hänen mielestään taivas oli tämän aseen lähettänyt aikoen siten aukaista joukon silmät ja valmistaen siten tietä ehkä koko kaupungin kääntymiselle. Hän ei siis viivytellyt kannustamasta Apekideen vastaherännyttä innostusta, kiihottamasta hänen rohkeuttaan ja selvittämästä hänen tehtäväänsä. Sopimuksen mukaan he kohtasivat toisensa kastetoimituksen jälkeisenä iltana Kybelen lehdossa, jonka olemme jo aikaisemmin kuvanneet.

»Ensimäisessä juhlallisessa kokouksessa, jossa oraakkelilta tiedustellaan», Olintus alotti saatuaan ensin toverinsa lämpimäksi, »sinä astut kokoontuneen joukon eteen -- ilmaiset kansalle sen petoksen, jonka alaiseksi se on joutunut --; kehota sitä astumaan esiin ja olemaan itse sen karkean, vaikkakin taidokkaan taikakoneiston paljastajana, jonka olet minulle kuvannut. Älä pelkää; Herra joka suojeli Danielia, suojelee sinuakin. Me, kristillinen seurakunta, olemme mukana joukossa; _me_ tahdomme heikkoja tukea; ja heti kun kansa on ilmaissut inhonsa ja häpeänsä, kiiruhdan minä istuttamaan tuolle alttarille pyhän sanan merkin, palmunoksan, ja elävän Jumalan pyhä henki päästää minun kieleni siteistä.»

Kuumeisena ja kiihottuneena Apekides hyväksyi helposti tämäntapaisen kehotuksen. Hän iloitsi saadessaan niin pian hyvän tilaisuuden osottaa uskonsa lujuutta uudessa kutsumuksessaan, hänen puhtaampiin tunteisiinsa liittyi tosin halu kostaa ne pettymykset, joiden uhriksi hän oli joutunut. Herkkinä ja joustavina, halveksien kaikkia esteitä (rohkeissa ja vaarallisissa yrityksissä välttämätön sokeus!) eivät Olintus ja juurikääntynyt huomanneet niitä vaikeuksia, joita heidän suunnitelmansa toteuttamisella oli ja jotka olivat lähinnä itse kansan kunnioittavassa taikauskossa, sillä tuskinpa se uskoisi suuren egyptiläisen jumalattaren pyhitettyjen alttarien edessä sen oman papinkaan todistuksia, kun ne olivat jumalatarta vastaan.

Apekides siis hyväksyi tehdyn ehdotuksen niin auliisti, että se ilahutti Olintusta. Erotessaan he sopivat siitä, että Olintus kertoo heidän suuresta aikeestaan huomatuimmille uskonveljille, pyytää heiltä neuvoa ja heidän apuaan ratkaisevana päivänä. Olikin niin laita, että kaksi päivää tämän neuvottelun jälkeen piti olla suuret juhlat Isiksen kunniaksi. Juhla sopi mainiosti aikeen toteuttamiseen. He päättivät kokoontua seuraavana iltana samaan paikkaan; silloin he saisivat lopullisesti valmistaa suunnitelmansa ja miettisivät yksityiskohdat seuraavan päivän toimiin.

Loppukeskustelu tapahtui läheisessä _sakettumissa_, pienessä pyhäkössä, jonka olen jo kuvannut tämän teoksen ensimäisessä osassa, ja tuskin kristitty ja pappi olivat lehdosta hävinneet, kun pyhäkön takaa hiipi esiin synkkä ja hirveän näköinen olento.

»En ole sinua suotta kuunnellut, pappisveljeni», vakoilija itsekseen puheli. »Sinä, Isiksen pappi, et liioin ole turhaan tuon luihun kristityn kanssa seurustellut. Ah! Ikäväkseni en kuullut teidän koko suunnitelmaanne. Hyvä! Tiedän tarpeeksi, että te aijotte paljastaa meidän pyhät salaisuutemme ja että te huomisiltana tulette tänne jälleen yksityiskohdista sopimaan. Terottakoon Osiris minun kuuloni silloin saadakseni selville koko teidän kuulumattoman julkean aikeenne! Kun olen tarpeeksi saanut kuulla, puhelen asiasta Arbakeelle. Me kyllä teidät masennamme, ystäväiseni, niin viisaita kuin olettekin olevinanne. Nyt minun rintani säilyttää hyvin teidän salaisuutenne.»

Näin mutisten Kalenus, sillä hän se oli, kietoi vaipan ympärilleen ja hiipi miettiväisenä tiehensä.

2 LUKU.

Klassillinen isäntä, kokki ja keittiö. -- Apekides kohtaa Ionen. -- Heidän keskustelunsa.

Oli koittanut päivä, jolloin Diomedes oli kutsunut valikoiduimmat ystävänsä juhlaan luokseen. Siro Glaukus, kaunis Ione, julkinen Pansa, ylhäinen Klodius, kuolematon Fulvius, elosteleva Lepidus, epikuurolainen Sallustus eivät olleet ainoat kunniavieraat. Hän odotti lisäksi muuatta entistä roomalaista senaattoria (miestä, jolla oli vaikutusvaltainen asema hovissa) ja suurta herkulaneumilaista soturia, joka oli ollut Tiituksen kanssa taistelemassa juutalaisia vastaan ja joka sodissa melkoisesti rikastuttuaan sai alinomaan ystäviltään vakuutteluja, että isänmaa oli hänelle ikuisesti kiitollinen hänen epäitsekkäistä palveluksistaan. Mutta kutsuvieraitten lukumäärä oli tätäkin suurempi, sillä vaikka -- kriitillisesti puhuen -- roomalaisten mielestä yhteen aikaan olikin epähienoa kutsua juhliin vähemmän kuin kolme tai enemmän kuin yhdeksän vierasta, ei tämä tapa silti ollut sitova suurtuhlareille. Ja historia kertoo meille, että muuan Rooman loisteliaimpia porvareita järjesteli pitoja, joissa saattoi olla kolmesataakin juhlavierasta. Mutta kohtuullisempi Diomedes tyytyi lukumäärään, joka oli kaksi kertaa niin suuri kuin muusojen. Hänen vieraitaan oli kahdeksantoista, meidän päivinämme jokseenkin sopiva määrä.

Oli Diomedeen juhlapäivän aamu. Vaikka Diomedes mielellään esiintyikin ylhäisenä herrana, vieläpä oppineenakin, oli hänellä silti kauppiaanomaista kokemusta riittävästi tietämään, että isännän valvova silmä saa palvelijat toimeliaiksi. Sentähden hän nyt kulkikin uhkean huvilansa huoneesta toiseen, vyötön tunika heitettynä pullean vartensa ylle, tohvelit jalassa, kädessä pieni keppi, jolla hän milloin säesti määräyksiään, milloin mukuroi laiskoja vetelyksiä selkään.

Hän ei halveksinut tarkastaa sitäkään pyhitettyä huonetta, jossa juhlapapit valmistelivat uhrejaan. Kun hän astui keittiöön, kuului hänen korviinsa miellyttävä kauhojen ja astioitten kalina, kirousten ja käskyjen häly. Niin pieni kuin tämä välttämätön huone näyttääkin olleen kaikissa pompeijilaisissa taloissa, sisälsi se siitä huolimatta koko sen lukemattoman valikoiman uuneja ja muotteja, pannuja ja kattiloita, paisto- ja keittoastioita, joita ilman ei mikään älykäs kokki, ei klassillinen eikä nykyaikainen, katso mahdolliseksi voivansa tyydyttää ruumiimme nälkää. Kun polttoaineet silloin kuten nytkin noilla seuduilla olivat kalliita ja harvinaisia, näkyi mitä suurin huomio pannun siihen pyrkimykseen, että mahdollisimman moni ruokalaji saatiin valmiiksi niin vähällä tulella kuin suinkin. Muuan tämäntapainen merkillinen laite on vielä nytkin nähtävissä Napolin museossa -- se on jonkinlainen kuljetettava keittiö, jossa on suuren kirjan kokoinen liesi, ja sillä voi yhtaikaa saada neljä keitosta valmiiksi, ja senlisäksi siinä on lämmityslaite vettä tai muuta juomaa kiehauttamaan.

Pienessä keittiössä hääräili monta henkilöä, eikä isännän tarkka silmä niitä heti tuntenutkaan.

»Oh! Oh!» hän mutisi itsekseen, »tuo kirottu Kongrio on kutsunut avukseen kokonaisen legionan kokkeja. Ne eivät tee työtään ilmaiseksi, ja siinä on taas uusi lisä minun jokapäiväisiin menoihini. Bakkus avita! Kolmin kerroin onnelliseksi saan sanoa itseäni, elleivät nuo orjaviikarit puhalla itselleen jotakuta juomakulhoa -- niiden kädet ovat nopsia, niiden tunikat väljät. _Me miserum!»[56]

Mutta kokit puuhailivat näyttämättä huomanneenkaan Diomedeen tuloa.

»Hei, Euklio, tänne munapannusi! Mitä, onko tämä suurin? Tähänhän sopii vain 33 munaa; taloissa, joissa palvelen, mahtuu pienimpäänkin munapannuun ainakin 50, jos niikseen tulee.»

»Tunnoton lurjus!» Diomedes ajatteli. »Se puhuu munista aivan kuin ne eivät maksaisi sestertiota sata kappaletta!»

»Merkurius vieköön!» muuan pieni keittiökokelas sanoi. »Mikä vanhentunut vaivainen pata tämäkin on? -- on mahdotonta luoda minkäänlaista taiteellista noin karkeista aineksista. Sallustuksen huonoimmatkin muotit esittävät Trojan piirityksen kokonaan -- Hektorin ja Pariin ja Helenan pikku Astyanaksineen, ja puinen hevonen on lisäksi kaupanpäällisinä.»

»Vaiti, tyhmyri!» virkkoi Kongrio, talon oma kokki, joka tuntui saavan kestää toveriensa pahimmat hyökkäykset. »Minun isäntäni, Diomedes, ei olekaan noita holtittomia tuhlareita, jotka aina seuraavat viimeistä muotia maksoi mitä maksoi.»

»Valehtelet, kehno orja!» Diomedes ärjäisi raivoissaan -- »ja sinä maksat minulle jo niin paljon, että Lukulluskin olisi sellaisesta tehnyt vararikon! Tule esiin loukostasi, tahdon hieman puhua sulle!»

Tehden merkin tovereilleen orja totteli käskyä.

»Kolmen kirjaimen mies»,[57] Diomedes sanoi mahtavin elein. »Miksi olet nämä tyhjäntoimittajat kutsunut minun talooni? Näen varkaan leiman jokaikisessä naamassa!»

»Mutta minä vakuutan sinulle, isäntä, että he ovat kaikki mitä rehellisimpiä luonteita -- kaupungin parhaita kokkeja. -- On suuri kunnia, että he palvelevat sinua. Mutta _minun puolestani_ --»

»Sinun puolestasi, onneton Kongrio!» Diomedes keskeytti, »ja millä varastetuilla rahoilla, millä torikaupan vajauksilla, millä esikaupungissa salaamyydyllä rasva- ja lihamäärällä, millä väärillä ilmotuksilla ja laskuilla särkyneistä esineistä sinä nyt olet voinut nuo palvelukseesi vuokrata, omasta puolestasiko?»

»Ei, herra, älä luule mua petturiksi! Jumalat minut tuomitkoot, jos --»

»Älä vanno!» kiivasverinen Diomedes jälleen katkaisi, »sillä muutoin jumalat heti rankaisevat sinua valapattona, ja minä menetän kokkini ennen ateriaa. Mutta kyllin siitä tällä hetkellä; pidä tarkasti silmällä vintiö tovereitasi äläkä huomisaamulla tule minulle kertomaan särkyneistä maljakoista ja käsittämättömällä tavalla hävinneistä juoma-astioista, sillä silloin sinun selkäsi piestään yhdeksi ainoaksi haavaksi. Ja kuule! Sinä tiedät, että olet aika kalliisti minulla maksattanut frygialaisen _attagenin_[58] -- niin että sillä hinnalla, Herkules avita, kohtuullinen mies eläisi koko vuoden -- pidä huoli, etteivät ne paistu liian ruskeiksi. Muistathan, oi Kongrio, kun viimeksi järjestin juhlan ystävilleni ja sinun turhamaisuutesi vaati pöytään tuotavaksi maloslaisen kurjen, se kannettiin tarjolle Etnasta syösseen kiven kaltaisena ikäänkuin kaikki Elegetonin liekit olisivat siitä mehun kuivanneet. Varovasti tällä kerralla, Kongrio -- hätiköimättä ja varovasti! Varovaisuus on suurten tointen äiti; ja ellet tällä kerralla tahdokaan säästää isäntäsi kukkaroa, niin hoivaa ainakin hänen kunniaansa.»

»Herkuleen päivien jälkeen ei Pompeijissa ole nähty sellaista herkkupöytää kuin tämänpäiväinen on.»

»Vaiti, vaiti -- taas sinun kirottua prameilunhaluasi! Mutta sano, Kongrio, oliko tuon _homunkuluksen_ -- tuon pikkaraisen kurjenpoikasen -- tuon julkean keittiö-alokkaan väitteissä, jotka koskivat minun paistosmuottieni pienuutta, muutakin kuin hävyttömyyttä? Minä tahdon, näetkös, seurata muotia minäkin, Kongrio!»

»Meidän keittiö-mestarien tapana on», Kongrio vastasi arvokkaana, »moittia välineitä saadaksemme taitomme esiintymään sitä loistavampana. Muotti on sekä kaunis että käytännöllinen, mutta kehottaisin isäntääni ensimäisen sopivan tilaisuuden sattuessa ostamaan jonkun uuden --»

»Se riittää», selitti Diomedes, joka ei koskaan sallinut orjan antaa hänelle neuvoja. »Nyt saat ryhtyä jälleen toimeesi -- loista -- voita itsesikin! Laita niin, että Diomedeeltä kadehditaan hänen kokkiaan -- että Pompeijin orjat sanovat sinua suureksi Kongrioksi! Mene! -- Seis! Et ole vielä tilittänyt kaikkia rahoja, jotka sinulle annoin tori-ostoksiin.»

»Kaikkia -- ah! Satakielen kielet ja roomalaiset _tomacula_,[59] britannilaiset osterit ja monet muut, joita tässä kävisi pitkäksi luetella, ovat vielä maksamatta. Mutta välipä tuolla! Jokainenhan luottaa Diomedes Rikkaan _arkimagirukseen_.»[60]

»Oh, tunnoton tuhlari! -- Mikä avokätisyys -- mikä ylellisyys -- olen häviön partaalla! Mutta mene, kiiruhda! -- Ole tarkka! -- maistele! -- valmista! -- voita itsesi! -- Älä anna roomalaisen senaattorin halveksia köyhää pompeijilaista. Työhön, orja -- ja muista frygialaista attagenia!»

Ylikokki poistui ylhäisin elein, ja Diomedes laahasi valtavan ruhonsa juhlahuoneisiin. Kaikki miellytti häntä -- kukat olivat vereksiä -- suihkukaivot räiskivät iloisesti -- mosaiikkilattia oli välkkyvä kuin kuvastin.

»Missä on tyttäreni Julia?» hän kysyi.

»Kylvyssä.»

»Ah! Nyt muistan itsekin -- kylpyaika! Minun täytyy kylpyyn myös.»

* * * * *

Kertomuksemme siirtyy nyt puhumaan Apekideestä. Herätessään siitä rauhattomasta ja kuumeisesta unesta, joka seurasi niitä tapahtumia, jolloin hän oli omaksunut uuden, kaikille nuoruutensa tottumuksille tuiki oudon ja vieraan uskon, nuori pappi kuvitteli vielä uneksivansa. Hän oli astunut ratkaisevan askelen; menneisyydellä ei tästälähin saanut olla mitään yhdyssidettä tulevaisuuteen; nuo kaksi mailmaa olivat aivan erillään toisistaan -- se mikä on ollut siitä, mikä tulee. Mihinkä rohkeaan ja vaaralliseen yritykseen hän nyt olikaan ryhtymäisillään! -- paljastaa salaisuudet, joissa hän itse oli ollut mukana -- saastuttaa alttarit, joita hän itse oli palvellut -- pettää jumalatar, jonka pappi hän oli! Vähitellen hänelle selvisi, minkälaisen vihan ja inhontunteen hän synnyttäisi kaikissa hurskaissa ihmisissä, vaikka hän onnistuisikin; mitkä hirveät rangaistukset häntä odottivatkaan, jos hänen kuulumattoman rohkea aikeensa epäonnistuisi; tällaisen tapauksen varalta ei ollut mitään erikoista, entiseen kokemukseen perustuvaa lakia, ja siksi nyt pantaisiin täytäntöön kaikkein ankarimmat, uudet määräykset! Saattoiko hän odottaa ystäviltään -- nuoruutensa sisarelta -- oikeata arvostelua, vaikka he häntä ehkä säälisivätkin? Tämä sankarillisen uljas teko voisi heidän pakanallisissa silmissään näyttää ehkä inhottavalta häväistykseltä -- tai parhaimmassa tapauksessa surkuteltavalta heikkomielisyydeltä.

Hän pysyi lujana, hän kieltäytyi kaikesta maallisesta toivoen saavansa osan siitä tulevasta ikuisesta onnesta, joka hänelle oli luvattu. Yhtäältä siis tällaiset ajatukset täyttivät hänen rintansa, toisaalta taas hänen ylpeytensä, rohkeutensa ja miehuutensa häntä kannustivat ja terästivät ja kaikkeen tähän liittyi halu kostaa ne pettymykset ja petokset, joiden uhriksi hän oli joutunut.

Taistelu oli ankara ja pitkällinen, mutta hänen uudet tunteensa voittivat vanhat. Ja jos ensimäiset kristityt olisivat olleet enemmän »tottumuksiensa orjia» -- vähemmän demokraatteja tuon usein väärinkäytetyn sanan puhtaimmassa ja jaloimmassa mielessä -- kuin he todella olivat, olisi kristinoppi tyrehtynyt alkuunsa.

Jokaisen papin täytyi vuoronsa mukaan viettää useita öitä perätysten temppelin huoneissa, mutta Apekidesta ei vielä ollut tähän tapaan totutettu. Noustuaan vuoteeltaan hän puki tapansa mukaan papillisen asun ylleen ja jätti pienen kammionsa; hän joutui pian temppelin alttarien eteen.

Kuluneitten päivien rasitukset olivat uuvuttaneet hänet, ja auringon kohtisuorat säteet valaisivat jo pyhän paikan.

»_Salve_, Apekides!» kuului hänen viereltään ääni, jonka luontoinen raakuus kätkeytyi pitkällisen harjotuksen avulla saavutettuun vastenmielisen imelään äänensävyyn. »Olet kauan nukkunut. Onko jumalatar yöllä sinulle näyttäytynyt?»

»Jos hän ilmestyisi todellisena kansalle, Kalenus, kuinka vähän näillä alttareilla silloin käytäisiinkään.»

»Se voinee kyllä olla totta. Mutta jumalatar on kyllin viisas näyttäytymään vain papeilleen.»

»Koittaa kerran aika, jolloin hänet vastoin hänen tahtoaan paljastetaan.»

»Se ei ole luultavaa; hän on hallinnut jo lukemattomia vuosisatoja. Ja mikä niin kauan on pysynyt pystyssä, ei niinkään helposti sorru ensimäisistä uudistusyrityksistä. Mutta, nuori veli, sinun sanasi ovat sangen varomattomia.»

»Vähimmin sinun sopii minua kehottaa vaikenemaan», Apekides vastasi ylpeänä.

»Noin kiivasta! -- Mutta en tahdo kanssasi kiistellä. Apekideeni, eikö egyptiläinen ole meitä kehottanut pysymään aina yksimielisinä? Eikö hän ole sinulle todistanut, että on viisasta pettää kansaa, jotta saisimme nauttia? Ellei hän ole, oi veli, niin hän ei olekaan se suuri loihtija, jommoisena hän mielii esiintyä.»

»Sinä siis olet hänen oppilaansa?» Apekides kysyi ivallisesti hymyillen.

»Ai! Mutta minä tarvitsin hänen oppejaan vähemmän kuin sinä. Luonto on jo varhain istuttanut minuun nautinnonhalun ja vallan ja rikkauden kaipuun. Pitkä on se tie, joka nautiskelijan vie ankaraan elämänkieltäytymiseen, mutta lyhyt on askel nautinnon rikkomuksesta kaikki pettävään näyttelemiseen. Pelkää jumalattaren kostoa, jos hänen salaisuutensa tahdot paljastaa!»

»Pelkää sinä hetkeä, jolloin hauta sinulle aukee ja petoksesi paljastuu», Apekides virkkoi juhlallisena. »_Vale_.»

Näin sanoen hän jätti papin omiin mietelmiinsä. Edettyään jonkun askelen temppelistä hän kääntyi katsomaan taakseen. Kalenus oli jo kadonnut pappien kokoushuoneeseen, sillä nyt oli se lepohetki, jota vanhat sanoivat _prandiumiksi_ ja jota me nimitämme aamiaislomaksi. Valkea ja siro temppeli hohti kirkkaassa auringonpaisteessa. Alttareilta kohoili suitsutussavua ja niitä koristivat köynnökset. Pappi katseli kauan ja miettiväisenä tätä näkyä -- viimeisen kerran hän sen sai nähdä!

Hän lähti jälleen hitaasti kulkemaan ja suuntasi askelensa Ionen talolle. Hän tahtoi vielä kerran tavata ainoan elossa olevan sukulaisensa, hartaimman ja rakkaimman ystävänsä nähdä, ennenkuin viimeinen yhdysside katkeisi ja ennenkuin hän ryhtyisi seuraavan päivän ratkaisevaan hankkeeseen.

Hän saapui perille ja kohtasi Ionen puutarhassa, jossa tämä oli yhdessä Nydian kanssa.

»On ihanaa, Apekides, että tulit», Ione huudahti iloisena. »Kuinka hartaasti olenkaan toivonut sinua tänne! -- Kuinka paljosta saankaan sinua kiittää! Mikset ole yhteenkään kirjeeseeni vastannut -- olet kieltäytynyt tulemasta tänne kuulemaan kiitostani! Oh! Sinä olet pelastanut sisaresi häpeästä! Mitä osaa hän sanoa sinua kiittääkseen nyt, kun vihdoinkin olet saapunut?»

»Rakas Ione, sinun ei ole tarvis lainkaan kiittää, sillä sinun kunniasi on myöskin minun. Jättäkäämme se, älkäämme puhuko enää tuosta kironalaisesta miehestä -- kuinka häntä molemmat vihaammekaan! Saanen pian hyvän tilaisuuden paljastaa maailmalle hänen luullun viisautensa ja hänen pettävän vakavuutensa. Mutta istukaamme, sisareni -- auringonpaahde on minut uuvuttanut -- istahtakaamme hetkeksi tuon puun katveeseen yhdessä niinkuin ennenkin.»

Muhkean palmupuun alla, jonka tuuhea lehvistö kaartui heidän ylleen, eloisa suihkukaivo heidän edessään, vihreä nurmikko heidän allaan; iloiset heinäsirkat, joita muinoin Atenassa niin rakastettiin, hyppelivät sinne tänne ruohikossa; perhonen, ihana, Psykelle pyhitetty auringon vertauskuva, joka monesti on antanut laulunaiheen kristilliselle laulajalle, hehkui kaikessa sisilialaisessa väriloistossaan[61] liihotellen kesäisten kukkien parissa itsekin siivekkään kukkasen kaltaisena -- tällaisella näyttämöllä veli ja sisar istuivat viimeistä kertaa yhdessä tässä maailmassa. Samalle paikalle voimme vielä nytkin käydä, mutta puutarhaa ei enää ole, pylväät ovat kaatuneet, suihkukaivo ei enää räiski. Kulkija voi Pompeijin raunioista hakea Ionen taloakin. Sen jäännöksiä on yhä vieläkin, mutta en tahdo niitä näyttää tavallisille matkailijoille. Tunteellinen kulkija löytää ne kyllä itsekin; jos niin käy, niin pitäköön hänkin tietonsa salaisuutenaan.

He istahtivat, ja iloisena saadessaan olla yksin Nydia kiiruhti puutarhan äärimäiseen kolkkaan.

»Ione, sisareni», nuori kristitty sanoi, »pane kätesi otsalleni -- sinä tunnet, kuinka se polttaa -- salli minun nauttia sinun viileästä kosketuksestasi. Puhu minulle, sillä sinun miellyttävä äänesi on kuin tuulenviri, jolla on raikkautta kuin musiikilla. Puhu minulle, _mutta älä siunaa minua!_ Älä käytä niitä sanoja, joita lapsena opimme pitämään pyhinä.»

»Ah! Mitä sitten voin sinulle puhua? Meidän ajatuksemme ovat niin kietoutuneet uskontoomme, että sanat tuntuvat kylmiltä ja tyhjiltä, jos niistä karkotan viittauksenkin jumaliimme.»

»_Jumaliimme_!» Apekides mutisi kauhistuen. »Sinähän rikoit heti sopimuksemme.»

»Pitäisikö minun sinulle siis puhua vain Isiksestä?»