Part 4

Kun Lilli oli ollut vuoden laitoksessa, pyydettiin häntä käymään vanhempiensa luona. Äiti kirjoitti pojalle sekä minulle. Minulle kirjoitettu kirje sisälsi vain muutaman rivin, mutta Lillin kirje oli laveampi, ja minä luin sitä suurella nautinnolla. Se oli vapaa kaikesta imelyydestä ja vastenmielisyyttä herättävästä teeskentelystä, joka oli niin tavallista poikien omaisien lähettämissä kirjeissä. Kun kirjoittajat tiesivät että rivit voivat joutua myöskin vieraiden silmien nähtäviksi, koettivat he antaa itsestään niin edullisia kuvia kuin suinkin. Joku teeskentelihe kristillismieliseksi, joku isänmaan ystäväksi j.n.e. Usein minä pojasta tehtyjen huomioiden ja juuri noiden saatujen kirjeiden nojalla saatoin laatia melko onnistuneen kuvan vanhemmista, vaikka luonnollisesti joskus sattui odottamattomuuksia puoleen sekä toiseen.

Lillin äidistä sain miellyttävän kuvan. Henkilötietoja oli minulla jo ennestään, että isä oli törmännyt lain kanssa vastakkain, mutta äiti oli puhdasmaineinen. Lapsia oli kolme, kaksi tyttöä ja poika. Ensimainitut olivat nuoremmat Lilliä, joka alemman kansakoulun viimeiseltä vuosiosastolta joutui laitokseen jonkun vakavamman tärähdyksen vuoksi, oltuaan jo sitä ennen riidoissa kodin ja koulun s.o. koko maailman kanssa.

Luettuani kirjeen, tuumiskelin itsekseni, Lilli seisoi ovipielessä, hypistellen kuvakortteja, joita siskot äidin kirjeen kera olivat hänelle lähettäneet. Tunsin selvästi että tuumaileminen oli tyhjä muotoseikka ja että minä kaikissa tapauksissa suostun äidin pyyntöön. Niinpä sitten virkoin juhlallisesti:

— Tämä sinun Helsinkiin pääsysi on kovin vaikea kysymys. Kuten tiedät, on asia siten ettet sinä viimevuotisella käytökselläsi ole ansainnut tämmöistä suosiota.

Lillin silmissä loisti velikullan ilme, joka oli omiaan rankaisemaan minua teeskentelyni vuoksi. Minusta tuntui kuin olisi hän lukenut avoimesti kaikki ajatukseni.

— Sinä et ole käyttäytynyt, toistin minä, varoen etten vain putoa ratsultani alas.

Lillin huulet mutisivat jotakin, mutta hänen oli niin hauska, että hän nauraa kikatteli salaa, kun huomasi miten minä sätkin omatekoisessa merrassani.

— Mutta jos minä nyt lempeydestä ja toivoen että sinä ensi vuonna käytökselläsi palkitset minun lempeyteni, jos minä semmoisessa tapauksessa suostun päästämään sinut. Lupaatko palkita?

Lilli tirkistää iloisilla silmillään minuun ja hymyilee, hänen koko olentonsa hymyilee, ja sitte hän vastaa:

— Eihän minua haluta Helsinkiin.

Luulin kuulleeni väärin.

— Mitä? Eikö sinua haluta?

— Ei.

— Eikö sinun ole ikävä?

— On, mutta...

Aavistin että hänellä oli hampaan kolossa niin monta henkilöä vastaan, ettei hän niiden kiusallakaan lähtenyt Helsingissä käymään.

Juttu alkoi harmistuttaa minua, varsinkin kun selvästi huomasin, että Lilli oli minun tiliini pitänyt lystit.

— Miksi et heti sanonut minulle, ettei sinua haluta.

— Eihän minulta kysyttykään.

— Juonittelija, mene kotiisi heti.

Kesälomaan oli enää muutamia päiviä, ja minä jouduin matkaamaan Helsinkiin. Menin luonnollisesti tapaamaan Lillin omaisia. Isä ei ollut kotosalla, mutta äiti ja siskot ottivat minut iloisesti vastaan. Kun ilmoitin ettei Lilli halua pääkaupunkiin, katsoivat he epäilevästi minuun. Puhellessa epäluulot kuitenkin haihtuivat, valoisammat mielikuvat ajoivat pakoon tummat ennakkoluulot, ja me istuimme kuin ystävyksin huoneessa, jossa naisen järjestävän käden jäljet näkyivät kaikkialla.

— Ei halua kotona käymään kotona, sepä vasta kumma, oikein kumma, hoki äiti tuon tuostakin, tyttöjen salaa tarkastellessa mitä maata minä oikein mahdoin olla.

Äidissä ja pojassa oli huomattavia yhtäläisyyksiä, kuten olin kuvitellutkin, mutta olipa eroavaisuuksiakin. Kun pojalla oli kiltti aika, ja kun hän oli kaikin puolin tasapainossa, muistuttivat hänen kirkkaat silmänsä ja niiden hymy elävästi äitiä, helskyipä molempien äänessäkin jotakin semmoista, joka tekee mielen hauskaksi, mutta toisin tovin, kun pojan pää alkoi kallistua oikeaan ja vasempaan, ja kun hän sydämystyi tappelemaan, sekausi häneen jotakin vierasta, mustaa ja masentavaa. Olin itsekseni monesti tuuminut että pojan kohtalo riippuu siitä, kumpi noista kahdesta voimasta lopulta pääsee voitolle.

Nyt, kun pääsin näkemään äitiä, varmentui minussa tunne, että kiltti ja hyvä Lilli lopultakin pääsee valtaan, se, jonka ensi tapaamalla olin nähnyt ja joka oli minuun heti tehnyt miellyttävän vaikutuksen.

Hyvästeltyä seurasi äiti minua pihalle, hän tahtoi tyttöjen kuulematta puhella Lillistä minun kanssani.

— Miten on laita? kysyi hän hieman vapisevin äänin, ja kun en minä heti kerinnyt vastaamaan, toisti hän: miten on pojan laita?

— Tarkoitatteko hänen käytöstään? kysyin tyynnyttävästi.

— Tarkoitan minä sitäkin, minkämoinen se on ollut?

— No, se ei ole ollut hyvä eikä huono, vaan paremmin siinä keskivaiheilla.

— Entä toiveet, miten on toiveiden laita?

Tuo kysymys oli lausuttu minulle monesti ennenkin, mutta ani harvoin olin voinut siihen vastata kevyemmällä tunnolla kuin nyt.

— Voitte olla aivan liioitta huolitta.

— Oh, onko siten? pääsi hänen huuliltaan iloisesti, ja minä huomasin, miten hänen silmiensä kirkkaus kasvoi.

— On varmaan. Enhän minä kaikkitietävä ole, mutta minä aivan tunnen itsessäni, että kaikki menee lopulta hyvin.

— Oh, minä uskon teidän sanoihinne, mitä sydän toivoi, sen järkikin uskoo. Kaikki selkkaukset alkoivat aivan odottamatta. Siihen saakka kun poika pantiin alempaan kansakouluun, ei hänessä huomattu mitään pahantapaisuutta, hän oli niinkuin muutkin lapset ja pojat, ehkä jonkun verran lapsellisempi ja kehittymättömämpi, mutta sitte alkoi kaikki mennä takaperoisesti. Missä ja kenessä oli alkusyy, en kykene sanomaan, varma vain että sitä oli muuallakin kuin pojassa, joka päivä päivältä villiintyi, niin että sitä ei enää kyetty hallitsemaan kotonakaan. Te ette tiedä, ette aavistakaan mitä suruja minä olen kokenut pitkinä öinä, kun poika oli kateissa viikkomäärin.

— Elkää huoliko enää liioin surra, olen tyystin seurannut pojan mielen kehitystä, ja olen tehnyt iloisia havaintoja.

Hän aikoi lausua jotakin, mutta liikutus esti hänet, ja me kättelimme hyvästeiksi toisiamme äänettöminä.

Toisena kouluvuotenaan Lilli karkasi. Oli maaliskuun kipenöitsevä pakkasaamu eikä Lilliä kuulunut luokalle. Kun en osannut kuvitellakaan karkaamista, otaksuin pahoinvoinnin tai muun sattumuksen estäneen häntä saapumasta kouluun, mutta iltapuolla tultiin torpasta kuulustelemaan minne poika, joka hieman varemmin sinä aamuna oli lähtenyt matkaan, oli joutunut. Silloin minä typerryin, jopa hetkiseksi raukistuinkin omissa silmissäni, kun olin lausunut tanakoita vakaumuksia, miten sitä jo muka oltiin suorilla ja selvillä vesillä.

Seuraavana iltapäivänä, kun juuri hankin lähteä viemään postiin ilmoitusta tapahtumasta, tultiin torpasta sanomaan, että karkuri oli iloisena ja terveenä palannut matkaltaan. Se muutti tapauksen leikilliseksi. Seuraavana aamuna, Lillin saavuttua kouluun, ryhdyin heti kuulusteluun, koettaen tekeytyä mahdollisimman vakavaksi.

— Olet kulkenut karkumatkoilla, virkoin tiukanpuoleisella äänellä, vaikka naurun hivellykset salaa soutivat huulillani.

— Olen, kuului yhtä vakava vastaus.

— Minne oli matkan määrä?

— Oli Helsinkiinkin.

— Ja muuannekin. Niinkö?

— Oli muuannekin.

— Minne muuanne?

Äänettömyys.

— Mutta rupesit pahoistelemaan ja palasit takaisin.

— Niin juuri tein, rupesin pahoistelemaan ja palasin.

— Mikä pahoistelemisen aiheutti?

Äänettömyys.

Tämmöisessä tapauksessa — niitä oli ennenkin sattunut — ei rankaiseminen tullut kysymykseenkään, asia jäi silleen enkä minä päässyt käsiksi karkaamisen syihin enkä palaamiseenkaan.

Mutta jonkun viikon kuluttua satuin näkemään pihapolun vieressä rypistyneen kirjeen, johon huomioni takertui, ties mistä syystä. Oikoiltuani paperin, luin lyijykynällä kyhätyt, oikokirjoituksellisessa suhteessa aivan virheettömät rivit: Hei, hei, Lilli. Minä olen suuttunut uuteen isääni ja minä lähden maailmaan. Tule kanssani, niin meillä on oikein lystiä. Varron sinua kaksi viikkoa, ja jollet sillä ajalla näytä nokkaasi, patikoin minä yksin. Köyhiä ja tyhjiä terveisiä en viitsi lähettää. Voi hyvin ja tule terveenä tänne. Tuupeli.

Rivit luettuani muistin että Lilli oli saanut kirjeen muutamaa päivää ennen karkaamistaan. Kun osoitekirjoitus muistutti hänen siskojensa käsialaa, en tullut sitä avanneeksi, vaikka se kyllä joutui käsiin.

Seurasi toinen kuulustelu, ja se johti minut paluusalaisuudenkin perille.

— Kuka on Tuupeli? kysyin äkkiä Lilliltä, vietyäni hänet työhuoneeseni kaksinpuheluun.

Lilli nolostui, mutta minä luin hänen kirkkaissa silmissään kysymyksen: mistä hiidestä sinä olet Tuupelin perille päässyt?

Ojensin hänelle löytämäni kirjeen.

— Kuka on Tuupeli?

— Se on eräs tuttu poika.

— Ja nyt sinä kerrot minulle kaikki mitä tiedät siitä tutusta pojasta.

Hän kertoi melko laveasti. Kertomatuulelle kerran jouduttuaan ei hän enää malttanut lopettaakaan, ja minun oli helppo ohjata hänen kertomahalunsa paluun syihin.

— Pyörsit kotia kohti Espoon tienoilta, kerrohan nyt siitäkin lähemmin.

Hän kertoi iltasella saapuneensa Espooseen, tiellä ajoi häntä vastaan mies ja vaimo kolmine lapsinensa. Viimemainitut nauroivat ja melusivat. Vastaantulijoiden näkeminen pyörähytti hänen muistiinsa vierailumatkan, joka oli luvatut maariana tehdä emännän veljen luo. Tämä oli torpparina lähipitäjässä, ja Lilli oli kesällä ollut emäntänsä kera ajamassa sinne poikivaa lehmää. Heitä oli kestitelty torpassa ylenmäärin, olipa muiden hyvien mukana syötetty heille uunissa paistetulta perunoitakin. Viimemainitut olivat Lillin herkkuja, parasta mitä hän tiesi. Nälkäisenä ja väsyneenä maantietä astuessaan kohtasi hän viisihenkisen seurueen, ja se nostatti hänen muistiinsa matkan Jussilaan, isännän, emännän, Iskän ja Iitun seurassa. Uunissa paistetun perunan maku vesitti hänen kieltään, puhumattakaan matkan muista hupaisuuksista, joita ei lie ollut varsin vähän, sillä tie kulki kahden kirkon kylitse ja viiden järven poikitse. Oli luvattu että he kolmin, Iskä, Iitu ja hän, pääsevät mukaan, jollei mitään pahempia loiskauksia satu ensinmainitun kanssa. Ja mitään ei ollut sattunut, joten mukaanpääsemis-toiveet olivat aivan varmat.

Noita kaikkia muisteli hän viluissaan ja nälissään. Nukuttuaan eräässä pienessä tuvassa, nousi hän aikaisin aamulla jalkeille. Oli piukka pakkanen. Helsinki veti häntä, ja sinne oli matka lyhyt, mutta uunissa paistetut perunat vetivät myöskin, vaikka matka takaisin oli pitkä. Lopulta kävi niin että Lilli juoksujalan lähti painamaan kotia kohti, hän unhotti nälän ja pakkasen, Helsingin ja Tuupelin, ja hän muisteli vain matkaa Jussilaan sekä kestejä siellä.

Tämä oli viimeinen ankarampi ottelu...

Mutta tulematta oli vielä lopullinen isku, ja niin kauan kuin se oli tulematta, en minä oikein ymmärtänyt poikaa. Hän oli kuin ristiriidassa itsensä kanssa. Toisin päivin kiltti, tarkkaavainen ja huolellinen, ja sitte taas vaihteeksi tappelut, pään kallistelemiset ja huolimaton käytös. Mutta niissäkin kaikissa oli jotakin voidetta, joka vaikutti ettei niitä voinut milloinkaan ottaa täysin vakavalta kannalta. Hänen häijyyksissäänkin kuvastui jotakin hänelle aivan omituista, ja se omituinen oli useimmiten vallattoman iloisessa äänilajissa. Se oli aivan kuin orkesterisoitossa joku heikko, mutta korvaa hivelevä soolo, jonka ainoastaan musiikillisesti kehittynyt kuulee, mutta joka silti on kaiken sielu. Tämmöisen soolon opin aina löytämään Lillin elkeissä, joissa useinkin soi sekaisin monet kimeätkin torvet ja huilut.

Ja sitte hän yhtäkkiä muuttuu vakavaksi. Lilli vakavana, mietteliäänä, Lilli aatoksiin vaipuneena ja aivan kuin etäisyyksiin silmäilevänä, se oli totisesti jotakin uutta ja melkein kuin mahdotonta.

Mutta siten oli laita. Keksin vakavuuden hänessä, vaikka hän vielä koki näyttäytyä entiseltä. Hänen silmänsä olivat entisen kirkkaat, hän oli kiltti ja häijy, huolellinen ja hutilus, mutta sitteki oli hän muuttunut. Musta ja masentava ei ollut enää luontaista, se oli tekemällä tehtyä, mutta vakavuus oli toisellaista, oli kuin pojan olentoon kuuluvaa.

Monia viikkoja olivat Lillin kirkkaat silmät katsoneet minuun kysyvästi enkä minä voinut ymmärtää, mikä oli särkenyt niiden ainaisen häilyväisyyden ja epäluotettavuuden ja tehnyt niissä kuvastuvan vilkkauden niin peräti toisellaiseksi, mutta sitte hän eräänä päivänä tahallaan viivyttelihe lähteä koulusta muiden poikien kera kotiin. Välähti jo mieleeni, että jos on torpan väen kohtelu ja käytös muuttunut, semmoista oli näet joskus sattunut. Olin monien vuosien kuluessa tottunut poikien silmistä ja kasvojen ilmeistä lukemaan minkämoinen koti kullakin oli, ja minun mieleeni tunkeusi äkkiä ajatus, että ehkä on sattunut sopu särkymään.

— Onko sinulla mitään sanomista? kysyin kehoittavasti, kun Lilli vastahakoisin ja vitkallisin askelin lähenteli ovea.

— On minulla pikkusen, kuului arka vastaus.

— Käyhän tänne, kehoitin minä, astuen edellä työhuoneeseni.

— Ei minulla mitään tärkeätä ole.

Hän hymyili hauskasti ja miellyttävästi.

— Miten sinä nykyään jakselet?

— Hyvinhän minä jakselen... mutta on yksi asia kysyttävä.

— Kysy, hyvä mies.

Tiesin kokemuksesta, että mieheksi mainitseminen vaikutti aina poikiin tehokkaasti.

— Minä vain kysyisin, onko niitä pahantapaisia tyttöjäkin?

Hän loi minuun kirkkaan katseen, mutta minusta tuntui että kirkkaus jotenkuten tummeni ja että siinä väikkyi jotakin surullista.

En tiennyt mitä vastata.

— Miksi sitä kysyt?

— Lehdissä luettiin, että tytöillekin perustetaan kasvatuslaitos.

Mitä piti minun vastata? Särkeäkö eräs taivas, joka vielä oli ehjänä, taikka valehdella. Toinen tai toinen oli tehtävä. Oli kyllä tuttu ilmiö minullekin se, että nainen ylhäällä alenee ja alhaalla ylenee, mutta että nainen olisi pysynyt niin kirkkaan kehyksen ympäröimänä pahantapaisen pääkaupunkilaispojan mielikuvissa, se oli toki odottamatonta.

Lilli katsoi minuun yhä, minä tein nopean päätöksen.

— Kyllä niitä on pahantapaisia tyttöjäkin.

Taivas särkyi, minä luin sen hänen katseestaan.

— Näes, kun joutuu äidittömäksi tai isättömäksi ja oppii valehtelemaan ja näpistelemään ja oppii huolimattomaksi läksyihin ja muihin nähden, ja kun toiset houkuttelevat...

Huomasin että hän uskoi asian enemmän järjellään kuin sydämellään. Pahantapainen pikku tyttö oli ollut vielä hänen maailmansa ulkopuolella, mutta nyt se astui hänen tietopiiriinsä ja teki samalla myllerryksen hänen ajatuksissaan.

— Enpä olisi uskonut, virkkoi hän, ja hänen silmänsä olivat kirkkaat, kuten ainakin, mutta kummasteleva ilme särki huomattavasti niiden entisen häilyväisyyden.

Seuraavana päivänä jättäytyi hän luokkahuoneeseen ja ryhtyi kirjoittamaan kirjettä kotiinsa. Se oli esikoiskirje laitoksesta. Tähän saakka ei hän ollut huolinut kirjoittaa riviäkään kotiinsa, pyydettiinpä häntä miten kauniisti tahansa. Hänen tietämättään olin minä pari kolme kertaa vuodessa ilmoittanut äidille hänen voinnistaan y.m.

Se oli tärkeä kirje, jonka Lilli nyt kirjoitti, ainakin kirjoittajasta itsestään. Ensin siinä mainittiin terveiset ja hyvinvoinnin toivotukset, sitte kirjoittaja ryhtyi puhuttelemaan siskojaan. Kymmenen kertaa hän muistutti heitä tottelemaan äitiä ja opettajattaria, muistutti lukemaan läksyt huolellisesti, ettei heidän vain käy huonosti ja ettei vaan kuulu semmoista, että hänen siskonsa ovat joutuneet pahantapaisien tyttöjen kasvatuslaitokseen.

Tämä kaikki tapahtui keväällä, kurkien palatessa Suomeen.

Syyslukukauden alkaessa minä siristelin silmiäni, tunteakseni Lillin. Hän oli kasvanut ja ahavoittunut, hänen silmänsä ja kasvojensa ilmeet olivat kirkkaat ja hauskat ja hänen koko olentonsa teki iloisen vaikutuksen, kuten ennenkin, mutta kuitenkin minusta tuntui, että hänessä jo nuorukainen tirkisti minuun. Toiveita ja unelmia kuvastui jo hänen silmäyksissään ja hänen käytöksensä oli kypsempää kuin pikku poikien. Kolmessa vuodessa oli hän eläytynyt ulos lapsuusmaailmastaan, hän oli jo saapumaisillaan rajalle, jonka takana nuoruusajan kultaiset maisemat kangastivat.

Kesäloman loppukannaksilla käväisi Lilli Helsingissä. Syyslukukauden alettua tavatessa kysyin häneltä, miten kotona voitiin.

— Hyvin muuten, kuului vastaus, mutta isä sattui loukkaamaan kätensä. Mutta hän oli tapaturmavakuutuksessa.

— Entä siskosi? kysyin aimo vakavasti.

— Ne käyvät jo ylempää kansakoulua.

— Sittehän on kaikki hyvin.

— Kaikki on hyvin.

Viimeisenä vuotena ei sattunut mitään, joka ansaitsisi kertomisen. Jouluun ehtiessä oli Lillillä jo tulevaisuuden ura selvillä, ura, jonka hän äidin kanssa oli kaksin keksinyt ja joka minustakin näytti sopivalta.

Häneen nähden oli rauha maassa.

Mitään semmoisia elkeitä ei enää sattunut laitoksessa, joissa Lilli olisi mainittu osallisena, ei ainakaan rikoksen luokkaan kuuluvia. Hauskoja vehkeitä hänellä kyllä oli, mutta niitä minä salaa ihailin, vaikka minun julkisesti täytyikin nuhdella häntä niiden vuoksi sekä kehoittaa häntä olemaan järkevä j.n.e.

Monesti kysyin itseltäni, olisiko kaikki luistanut niin helposti, jollei tyttöjen kasvatuslaitoksen perustaminen olisi antanut voimakasta sysäystään. Kenpä sen tiesi! Ainakin on varma, että kysymys oli ylen arka Lillille, ja hänestä lie tuntunut aika masentavalta, kun pikku tytöt, joita hän tietenkin oli luulotellut pikku enkeleiksi, äkkiä putosivat alas katusaastaan.

Putoominen sitäpaitsi aivan kuin koski häneen, sillä hänellä itsellään oli kaksi siskoa, kaksi valkeata lintua, joihin käsittyi kaikki se, mikä oli hyvää ja kilttiä. Pikku sydän rupesi tuntemaan ahdistusta ja pelkoa omien siskojen vuoksi. Maailma näytti äkkiä hampaitansa, Lilli hätkähti ja siinä hätkähtäessä paloi hänestä pois kaikki se, mikä oli villittyä ja vierasta, ja mikä oli myllertänyt hänen elämänsä pois suunnilta.

Sysäys muuten ehkä sattui sopivaan aikaan, jolloin poika jo oli kypsä tekemään käännöksen. Ehkäpä pään kallistelemiset ja muut ilkeät elkeet alkoivat vähitellen menettää entisen makean makunsa, ja kun hän sitte paiskattiin äkkiä suruun ja ahdistukseen, heräsi hän jonakin kauniina aamuna aivan toisena poikana.

Seuraavana syksynä istui hänen pulpetissaan joku muu poika. Mutta minä näin vuosikauden Lillin kasvot ja hänen rinnallaan Imun hienon hipiän. Minä hymyilin niille ja muutamille muillekin muistoilleni...

NYYRI

Raukan näköinen, kumarainen, matalainen, pieniluinen ja tirrisilmäinen, mutta vastaili kysymyksiin rohkeasti.

— Miten vanha olet?

— Kahdentoista.

Vartalo muistutti kahdeksanvuotiasta.

— Millä luokalla olit kaupungin kansakoulussa?

— Toisella.

Kasvojen ilmeet ja äänen sointu tekivät minuun iloisen vaikutuksen.

— Oletko sinä hyvä poika?

Hän naurahti eikä vastannut mitään. Levitin pöydälle häntä koskevat paperit ja rupesin lukemaan niitä. Luin yhden, tummeni mieleni, luin toisen ja kolmannen, musteni kaikki.

— Ohhoh, virkoin ja rinnastani nousi väkisin huokaus.

Laitoksessa oli jo ennalta Kalle Kärppä ja useita muita hänen lajisiaan, oli joukko keskiväliltäkin, jotka antoivat kylliksi tekemistä, vaikka eivät käytöksellään johtaneetkaan ajatuksiani ristikkoikkunoiden taakse, ja sitte niiden lisäksi ammuttiin vielä laitokseen tämmöinen Nyyri, etevin kaikista etevistä, kuten paperit näyttivät.

Mielikuvitukseni lähti lentoon pojan ansioluettelon perusteella. Raukkamaisuus, jonka olin keksinyt hänessä, kumaraisuus, tirkistelevät silmät, jopa pienet luutkin olivat mielestäni tyypillisiä pahantekijän ominaisuuksia, vaikka tosin aivan vastakkaisia niihin verraten, joita ennen olin tottunut perityn pahan merkkeinä pitämään.

Luettuani paperit, silmäilin häntä tarkemmin, josta seurasi että otaksumiseni vain vankistuivat. Hän ehkä arvasi, mitä mielessäni liikkui, ja se näytti huvittavan häntä, mutta minua se alkoi hermostuttaa.

— Miksi sinä myötänään naurat? kysyin jokseenkin kärtyisesti.

— Muuten vain, onhan hauskempi nauraa kuin itkeä, vastasi hän rohkeasti.

— Et suinkaan sinä ole liioin itkenytkään.

— Ehkä en ole. Kukapa sen ties?

Viimeiset sanat lausuttiin niin tunteellisella ja herkällä äänellä, jotta niiden olisi pitänyt väkisinkin koskettaa sydämmeni kautta järkeeni, mutta pojan ansioluettelo eli oikeammin hänen elkeittensä luettelo oli pannut mielikuvitukseni semmoiseen hyppyyn ja pylläkkään, ettei minuun pystynyt enää mikään. Mitä hänessä huomasin valkeaa ja hauskaa — ja sitä huomasin paljo — sen käänsin mielikuvituksissani mustaksi ja hyristyttäväksi, kaiken mikä hänessä oli viatonta ja lapsellista, kuvittelin rikoksellisuuden kupliksi, ja vastenmielisyyteni vain kasvoi hänen oletetun teeskentelynsä tautta.

— Tiedätkö, mistä vanhempasi ovat kotoisin?

— Pohjanmaalta ovat.

Pojan rohkea, reipas luonne oli aimo pohjalaista, vaikka minä siinäkin olin keksivinäni häikäilemättömyyttä ja jonkinlaista hävyttömyyttäkin.

— Mitenkähän tässä ruvetaan tulemaan toimeen? kysyin huolissani.

Hän vain naureli ja katseli minuun salaperäisesti tirrisilmillään.

Kunhan edes pysyisit täällä, ettet karkaisi. Lupaatko ettet karkaa?

— Onko pakosta lupaaminen?

Tirrisilmissä iski kipinä ja kumarainen vartalokin suoristui silmänräpäykseksi.

— Ei, ei pakosta. Täällä ei pakkosanaa tunnetakaan, kaikki on vapaata. Pojat parantavat tapansa vapaasta tahdosta, pakolla ei ole ketään hyväksi tehty.

— Sitte voin luvata.

Hän naureli taasen ja minun mielikuvitukseni sai siitä uutta yllykettä vierittää kiviä kuorman lisäksi.

— Sinulla lie tuttuja poikia täällä.

— Onhan niitäkin, ja hän mainitsi nimeltä pari kappaletta, jotka olivat melkein Kalle Kärpän veroisia.

— Minkämoiseen kotiin mieluummin toivot? Taloonko, jossa on hevosia, lampaita ja lehmiä, vaiko johonkin pikku tupaan?

Sitä kysymystä en ollut laatinut vielä kenellekään pojalle, mutta enpä ollutkaan ennen lukenut moista ansioluetteloa kuin Nyyrin. Kun kuvittelin kaikkia mahdollisia vaikeuksia, tein hätäpikaa laskun, että ehkä mieleiset kotiolot taltuttavat hänen pahat taipumuksensa edes johonkin määrin, semmoista oli hyvässä kaupassa sattunut ennenkin.

— Ei sillä ole mitään väliä.

Vastine luonnollisesti tympäisi minua... alkoi tuntua toivottomalta. Poika oli mielestäni kuin karu maa, jossa ei silmä keksi viljelykseen kelpaavaa pilkkuakaan.

Sijoitin hänet muutamaan laitoksen lähellä asuvaan työmiesperheeseen, jossa jo ennestään oli poika, laitoksen kiltimpiä ja paraimpia. Arvelin että ehkä kiltti toveri tyynnyttelee häntä ja saa hänet toteutumaan, jotta päästään edes heikkoon alkuun.

Ja niin sitä lähdettiin Nyyrikin kera taipaleelle, joka tuli kestämään ainakin neljä vuotta. Odotin jännityksellä, mitä alkaa kuulua, mihin vieteriin hän ensiksi painaa, karkaamiseenko vaiko johonkin muuhun. Oletin mahdottomaksi, että poika, jolla oli takanaan semmoinen entisyys kuin hänellä, siivoutuisi olemaan hiljaa. Hän oli ollut mukana melkein kaikissa, joissa katupoika ikinä voi olla mukana, hän oli tehnyt pikku pahoja, jotka todistivat tavatonta rohkeutta, ymmärrystä ja punnitsemiskykyä, osoittamatta milloinkaan pienintäkään katumuksen merkkiä, seisoi papereissa.

Kului viikko, toinenkin, eikä poika esiintynyt mitenkään huomattavasti, mutta minun kuvitteluni eivät silti väsähtäneet. Päässäni kummitteli että poika suunnittelee jotakin erinomaisempaa, ja hiljaisuudellaan hän vain tarkoittaa nukuttaa minut välinpitämättömyyteen, jotta onnistuu se, mitä hän suunnitteli. Noin minun mielikuvitukseni urheili.

Pistäysin usein pikku tupaan, jossa hän asui, ja joka kerta varoitin tuvan emäntää pitämään Nyyriä ahkeraan silmällä. Siten kului kuukausi eikä tapahtunut mitään mainittavaa.