Part 3

Ikää oli hänellä neljätoista vuotta, ja se merkitsi meikäläisissä oloissa sanomattoman paljo. Kymmenen ja yhdentoista vuotiaitten kanssa menetteli vaikeimmissakin tapauksissa verrattain hauskasti, ja useinkin ne herättivät vihantia toiveita jo muutamien viikkojen kuluttua, kun murrosaika oli onnellisesti eletty ohi, mutta toista oli neljän- ja viidentoista vuotiaitten kanssa, jotka ylemmän kansakoulun ylemmiltä vuosiosastoilta paiskattiin laitokseen. Niillä oli taiat ja taidot, joilla päivyt pilveen painettiin ja harmin tuulet henkiin herätettiin.

Unto oli ylemmän kansakoulun kolmannelta vuosiosastolta, ja hän oli lahjaton, mutta katukoulun kaikki tutkinnot suorittanut. Mestarin veroinen ei hän toki ollut, syystä että häneltä puuttui omaperäinen kyky. Tahto kyllä oli, mutta lahjat olivat korkeintaan välttävät eikä hän laitoksessa kyennyt milloinkaan mestarinäytteitä suorittamaan. Mutta kätyriksi ja käskettäväksi hän oli mainio, sillä hän omasi tahdon. Pikku hävyttömyyksiä ja koiramaisuuksia harjoitti hän alituiseen. Koko luokka äimistyi, kun hän ensi päivänsä uskontotunnilla päästi aivastaessaan mankuvan äännähdyksen, niin sulavan ja ehyen, jotta itse mestarinkin silmät pyöristyivät.

Hänen kasvonsa olivat kaikkea muuta, vaan ei miellyttävät. Hipiä muistutti jotakin harmahtavaa sientä, ja kun hän hymyili, leikki hymyssä jotakin hävytöntä ja julkeata, joka vaikutti ettei hän milloinkaan näyttänyt hauskalta eikä syyttömältä. Nenä oli huomattavasti latuskainen, sieramet suuret, otsa matala ja kaiken täydennyksenä oli leveä, ilkkuileva suu, joka oli kuin luotu hävyttömien ilmeiden tyyssijaksi.

Kihnattiin elää vuosi eteenkäsin, saapui kesä ja kesäiset loma-ajat. Eräänä kesäiltana ilmaantuu Unto minun työhuoneeseni ja tillastaa lupaa käydä vanhempiaan tervehtimässä, erittäinkin äitiä ja siskoa, joita hänen oli ikävä, kauhean ikävä. Hän on olevinaan liikutettu ja hän pyyhkii karpaloita silmistään. Minä olen alussa jäykkä ja kovapintainen, minä nauran salaa hänen ikävälleen ja hänen kyynelkarpaloilleen.

— Et ole käyttäytynyt siten, että voisit toivoakaan kotiinpääsyä.

Unto on hämmästyvinään.

— Enhän minä ole varastanut enkä karannut.

— Olet muuten käyttäytynyt huonosti, ja käytös ratkaisee tämmöiset kysymykset, tiedät sanomattakin.

— Mutta pääsihän Prenikkakin, vaikka...

— Prenikka on hyvä poika.

— Karkasihan se.

— Ensi suruissaan ja ikävissään karkasi. Se on vallan toista kuin ilkeyksissä karkaaminen.

— Ikävä minunkin on.

— Olet sitäpaitsi ollut niin vähän aikaa täällä, että senkin puolesta.

— Ossi tuotiin myöhemmin kuin minä, ja hänkin pääsi.

— Ossin laita on sama kuin Prenikankin, molemmat ovat kilttiä poikia.

Kyynelkarpalot rupesivat juoksemaan hereämmin.

— Ja sitte vielä yksi tärkeä kohta, minä en luota sinuun.

— Missä asiassa?

— Siinä asiassa että sinä et palaa kunnialla takaisin.

— Kyllä minä vaan palaan. Olisin minäkin voinut karata, mutta minä en tahtonut, kun uskoin että pääsen luvalla.

— Tuo oli suoranainen uhkaus, ja minun oli pakko ottaa se huomioon. Samalla se oli katkeran mielen ilmaus. Entä jos Untoa todellakin oli pidättänyt karkaamasta laskelma, että hän kesän tullen pääsee luvalla käymään Helsingissä. Entä jos! Entä jos!

— Kun voisi luottaa sinuun.

— Minuun voi luottaa.

Olimme tuokion ääneti, Unto pyyhki karpaloita silmistään, minä laskin itsekseni, mitä mahdollisia seurauksia voi koitua, jos olen taipumaton.

— Miten kauan sinä sitte...?

— Kaksi viikkoa, ehätti hän vastaamaan, vainuten että itse asiassa hänellä itsellään olikin valta ja minun suostumukseni oli vain mitätön muotoseikka.

— Lupaatko palata kunnialla?

— Lupaan ja palaankin.

— Tällä kertaa ei vielä tehdä lujaa päätöstä, minä kirjoitan ensin kotiisi. Tule viikolla kuulemaan.

Kirjoitin hänen isäpuolelleen ja kysyin, meneekö hän takuuseen, että Unto rettelöittä saapuu takaisin olosijoilleen. Siinä tapauksessa pääsee hän kotiinsa kahdeksi viikoksi. Isäpuoli vastasi piammiten ja vakuutti pitävänsä huolen, ettei minulle koidu mitään ikävyyksiä pojan kotonakäynnin vuoksi.

Unto pääsi matkaan.

Olin aivan levollinen, sillä luotin isäpuolen vakuutukseen, mutta kun kaksi viikkoa sai kuluneeksi, ei Untoa kuulunutkaan kotiin. Pahat aavistukset kiusasivat minua, ja minä kaduin taipuvaisuuttani sekä niiden laskujen tekoa, joihin taipuvaisuuteni perustui. Kesken katumuksiani sain kirjeen, jossa ilmoitettiin että Unto oli ollut hunningolla koko loma-ajan, ettei hänestä mitään tiedetty. Heti ensi aamuna katosi hän. Pistäydytään siskoaan tervehtimään, jäi hän sille tielleen. Poliisit olivat turhaan etsineet häntä. Isäpuoli ei voinut muuta kuin valittaa. Tämmöistä käännettä ei hän ollut osannut odottaakaan j.n.e.

Olin suutuksissa itselleni. Vastoin parempaa järkeäni olin laskenut pojan Helsinkiin, vaikka piti tietämäni ettei siitä hyvää kuulu. Ne olivat kaikki valhekyyneleitä, joita hän pyyhkieli silmistään lupaa tillastaessaan minulta. Entisiä katutovereitaan ja rikoskumppanejaan hän ikävöi, seikkailuelämään hänen mielensä paloi, kokemaan puutetta ja ylellisyyttä, nälkää ja herkkuilemista, aina miten "ammatti" luonnisti.

Tuo kaikki oli entiseltä minulle tuttua.

Myönnetyn kahden viikon jatkoksi oli jo kulunut yksi ylimääräinen viikko, kun minä jouduin pääkaupunkiin. Riensin suoraa päätä asemalta Unnon kotiin. Ihmeekseni ja ilokseni istui poika sohvalla, kun avasin oven ja astuin huoneesen.

Poliisit olivat sattumalta onnistuneet yllättämään hänet.

Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin. Unto toimitettiin junaan, kestetyt harmit unhottuivat pian, olinpa iloinenkin, kun asia keikahti siksi ajoissa tolalleen, ettei tarvinnut johtokunnalle ilmoittaa sitä.

Mutta elokuussa oli laitokseen osoitettujen lähetyksien joukossa eräs kirje, joka heti pisti erikoisemmin silmiini. Se oli pitäjän nimismiehen konttoorista. Avasin sen maltittomasti, ja kun olin sen lukenut, nousi käteni väkisinkin korvallisiini.

Kirje oli harmin sanoma. Siinä kysyttiin ensin, oliko laitoksessa ketään Unto Kukkola nimistä poikaa, joka oli viime kuussa nukkuvan henkilön lakkarista anastanut muutaman pankkikirjan. Siinä tapauksessa että poika kuului laitoksen kasvatteihin, pyydettiin tietoa, toimitanko minä pojan seuraavalla viikolla pidettävään raastuvanoikeuden istuntoon, muussa tapauksessa lähetetään poliisi noutamaan.

Unnon Helsingissä käynnistä tuli kuin tulikin semmoinen juttu, että siitä oli pakko ilmoittaa jo johtokunnallekin.

Harmistuneena ja suuttuneena minä sitte eräänä iltana, kun huomissa jo oli oltava raastuvanoikeudessa, astelin oikopolkuja naapurikylään, jonka rikkaimpaan taloon Unto oli sijoitettu. Kesäpolku kierteli viidakkoa, ahoa ja noroa ja hupsahti lopulta talon riihen sivu puutarhaa kohti. Riihessä oli työ vielä käynnissä. Pysähdyin oven luo ja keksinpä pölyn seassa keskenkasvuisen vartalon työhön koukistuneena.

— Onko se Unto?

— On.

Häntä huvitti, kun en minä oitis tuntenut, ja hän rupesi ääneen nauramaan. Nauru ei ollut semmoista, johon olin tottunut. Siinä ei kaikunut entinen julkeus, sen ilettävyys oli hukkunut jonnekin, se oli sanalla sanoen luonnollista naurua.

Nähdessäni hänet hikisenä, pölyisenä ja työhön kumartuneena heräsi minussa raskas ja surunomainen tunne. Ja se valtasi minut tuokiossa. Minä tunsin poikaa kohtaan jotakin semmoista, jota en milloinkaan ennen ollut tuntenut: surua ja sääliä. Kaikki harmi ja suuttumus oli tipo tiessään. Hikinen, riihipölyinen ja riihinokinen Unto kosketti johonkin paremman itseni kieleen, ja se kieli rupesi soimaan ja valittamaan niin voimakkaasti, että minulla oli täysi työ estää kyyneleiden pillahtamasta silmiini. Olin kuullut ja lukenut miten luonnotonta rankaiseminen on ja miten sen luonnottomuus pätevimmin todistetaan sillä tosiasialla, että jokainen on kernas lähimmälle omaiselleen, johon on yhdistetty verisiteillä, antamaan anteeksi, mikä ei itse asiassa ole muuta kuin rikoksen syiden selvitys, ja hankkimaan hänelle armahduksen, olkoon hän tehnyt rikoslakeihin nähden miten suuren pahan työn tahansa. Tämän olin kuullut sekä lukenut, ja tämän olin käsittänyt järjellisesti. Ja samalla olin ivallisesti ajatellut, että jos omaisien tunteet asetetaan lakipykälien sijaan, ei yksikään roisto tai murhamies joudu linnaan.

Olin kyllä toisin kerroin ajatellut rakkainta omaistani semmoiseen asemaan, ja oli minussa todellakin herännyt säälin ja anteeksiannon tunne, mutta kylmä järkeni selitti, että se itse asiassa ei ollut muuta kuin ventotunteisuuteen pukeutunutta itsekkyyttä, jonka varjossa oli mukava nauttia järjestetyn yhteiskunnan etuja, tarvitsematta milloinkaan suorittaa "veroja".

Rikoksien rankaiseminen ei yleensä ollut milloinkaan koskenut minuun, minä mittailin niitä järjen ja yleisen edun kannalta. Milloin jouduin junassa tai muualla kohtaamaan harmajapukuisen vangin, ei tämä minussa herättänyt osanottoa, päinvastoin minä ihailin yhteiskuntajärjestystämme, joka sopivilla rankaisukeinoilla osasi rajoittaa ja supistaa pahan voimia.

Mutta kerran toki oli minuun jo pikku salama iskenyt, mutta se iski kaukaa ja vento vieraista. Oli sattunut myrkytysjuttu, jota koko maassamme seurattiin jännityksellä. Nuori, onnellisissa oloissa oleva rouva myrkytti miehensä. Oikeuden edessä hän kielsi rikoksensa. Ja niin kauan kuin hän kielsi, en tuntenut säälin kipinääkään häntä kohtaan. Päinvastoin intoilin itsekseni, että totuuden pitää päästä voitolle ja syyllisen pitää joutua rangaistukseen.

Ja sitte hän tunnusti. Kertoi koko kauhean rikoksensa pienimpine sivuseikkoineenkin. Silloin minun intoilemiseni vaihtui sääliksi, minä säälin ja surkuttelin häntä syystä, että hänen nuori elämänsä haaskaantuu linnan muurien takana. Olisin voinut rukoilla hänelle rangaistuksen lieventämistä, että hänelle olisi jäänyt nuori elämänsä jälelle, jos rukoukseni olisi mahtanut mitään. Ja tämän kaiken siitä syystä että hän tunnusti!

Riihen luo jouduttuani, osuin samallaiseen ristituleen. Rikos oli verrattain vähäpätöinen, rikoksen tekijä oli vain entinen katupoika, mutta lajit ja asteet menettivät kaiken merkityksensä, minä tunsin vain surua rangaistuksesta itse rangaistuksen vuoksi, ja kun varmasti tiesin ettei sitä voitu välttää, valtasi minut haikea tunne, jonka vertaista en ollut ennen kokenut. Tuomion sijaan anteeksiantoa, rangaistuksen sijaan kehoituksia voittamaan kiusauksia, ohjausta, siveellistä rohkaisua tai kaikkea muuta, vaan ei rangaistusta, soi ajatuksissani. — — —

— Meidän on matka huomenna Helsinkiin, virkoin minä riihen ovelta luonnottomalla ja soinnuttomalla äänellä.

Hän ojentihe suoraksi. En voinut huomata mitään ilmettä hänen nokisissa ja pölyisissä kasvoissaan, sen vain huomasin että hän silmäsi minua terävästi.

Säälini ja suruni kehittyi riehuvaksi tuskaksi, minussa paloi jotakin, minä näin silmissäni totuuden, kirkkaan totuuden, minä tunsin sydämmessäni sen, ja se totuus sanoi minulle: elä rankaise tätä poikaa, anna hänelle anteeksi, anteeksianto on hänelle kaikkein tehoisin.

Kylmä järkenikin myönsi että niin oli laita, kaikkein toivehikkain keino olisi ollut anteeksianto. Niissä oloissa, joissa Unto oli, ja ainoastaan niissä oloissa oli hänellä mahdollisuus kehittyä hyväksi. Hän oli jo mielestäni kulkenut kauniin kappaleen hyvän tietä. Ei ollut karannut kertaakaan runsaan vuoden kuluessa. Kesälomaltaankin palasi lopulta omasta halustaan, jatkaakseen matkaansa hyvän tiellä. Nokisena, pölyisenä ja hikiotsaisena teki hän minuun vaikutuksen, joka oli sama kuin ääneen lausuttu: näettehän että minä haluan ja koen tulla hyväksi joka päivä.

Mutta satunnainen horjahdus, punnitsematon harha-askel, ja sen johdosta koko elämän myllerrys. Laki oli tässä tapauksessa kuin loukattu hallitsija, jonka täytyy alottaa hävittävä sota naapurikansaa vastaan, jottei hallitsijan persoonaan jää pienintäkään loukkauksen naarmua.

Vapaus ryöstetään Unnolta, peltojen, hevosien, lehmien ja lampaiden sijaan astuvat vankilan muurit. Niiden muurien sisäpuolia on kymmenen kertaa turmeltuneempia poikia kuin Unto, ja kasvatuksen on sitte käyminen päinsä hyvien sääntöjen avulla.

Tämmöistä vaati ja tämmöiseen johti loukatun lain rankaisu-into.

Aamulla ajoimme me asemaa kohti, tiellä sattui viivytys ja minun mieleeni juolahti kysyä häneltä:

— Mitä siellä Helsingissä oikein tapahtui?

Hän katsoi minuun tyynesti ja ilman ilkkuilemista, mutta ei vastannut sanaakaan. Luulen että hänen silmäyksensä mieli sanoa: näytpä tuon tietävän kysymättäkin.

Hänen vaiteliaisuutensa ei suututtanut minua, päinvastoin minä tunsin yhä enemmän osanottoa ja sääliä häntä kohtaan.

Rangaistuksen nurinkurisuus piinasi minua entistä enemmän. Unnossa olisivat hyvät voimat olleet herätettävät, ja sen työn avuksi tarvittiin ennen kaikkea hyvä ympäristö. Vankila ja viisaat säännöt eivät mitään kykene. Niin kauan kuin Unto ei itse ryhdy kasvattamaan itseään, singahtaa kaikki viisaat säännöt takaisin hänestä, ja hän kivettyy ja kovettuu jokaisen eletyn päivän mukana yhä mahdottomammaksi. Kun vankilan eli pakkokasvatuslaitoksen ovet vihdoin avataan ja hän saa vapautensa, on hänen alottaminen alusta. Tämän käsitän minä siksi, että hänen pitää jatkaa siitä, johon hän jäi, kun minä tulin riihestä häntä noutamaan luokseni yöksi, aamulla yhdessä matkataksemme raastuvanoikeuteen. Ja hänen on jatkaminen samaan tapaan, vapaaehtoisesti ja ilman viisaiden sääntöjen pakkoa. Jollei jatko siitä kohdin lähde ja Unnon omasta alotteesta, ei se lähdekään konsanaan.

Minä näin koko sen järjestelmän onttouden, joka pojan rankaisuun saattamisen takana kätkeytyi. Itse järjestelmä kuului, että lain loukkaaminen ehdottomasti vaatii rankaisua, muuten lakiin jää naarmu. Ja siitä seuraa että yhteiskunta ei seiso jaloillaan, jollei laki aina ja joka tapauksessa toimi tinkimättömästi. Tätä lain yleispätevyyttä vastaan ei minulla ollut mitään sanomista, mutta kun minä asetuin Unnon tapauksen kannalle, suistui kaikki nurin, ja minä tunsin väkevästi sydämmessäni, että toisin olisi ollut meneteltävä. —

Tapauksen koskeminen minuun oli muuten kumma, sillä Untoon nähden olin aivan kuin sivullisen ja asiaankuulumattoman asemassa. En ollut häneen vähääkään kiintynyt. Toiseksi minä katsoin itseäni kuin sormieni lävitse tällaisiin yläosastojen hylkykaluihin nähden, jommoinen Unto oli ja jotka vuodeksi pariksi paiskattiin laitokseen, surua ja harmia luomaan minulle ja vahingoksi kymmen- ja yksitoistavuotiaille.

Tapani — se johtui kokemuksista ei ollut liittää heihin mitään toiveita eikä ollut liioin tapani asettaa itselleni vaatimuksia heihin nähden. Olin tyytyväinen, kun kykenin jotenkuten pitämään heitä aisoissa, ja päivää, jona heistä suoriuduin eroon, pidin pikku juhlana. Mutta nokinen ja hikinen riihipoika ampui minuun nuolen, minä rupesin tuntemaan sääliä hylkykalua kohtaan, ja minä tunsin surua hänen vuokseen, kun tiesin etten voinut pelastaa häntä lain kovista kourista.

Aikaa kuluttaessamme oikeuden istuntohuoneen eteisessä en huomannut hänessä mitään erikoisempaa. Hänen äitinsä ja isäpuolensa ilmaantui luoksemme ja näytti ensinmainittu olevan tapahtuman johdosta huolissaan. Jätin heidät puhelemaan kolmisin, kunnes juttu huudettiin esiin.

Kuten olin ajatellutkin, oli Unto toiminut toisten kätyrinä, mutta luulen että se jäi muilta huomaamatta ja ehkä uskomattakin. Joukkueeseen kuului viisi kuusi poikaa, mutta Unto työn suoritti, hän nukkuvan henkilön lakkarista närppäsi lompakon, ja häntä vastaan muutenkin puhuivat kaikki asianhaarat.

Kun edellisen oikeudenistunnon pöytäkirja oli luettu ja kuulusteltu muutamia minulle aivan tuntemattomia henkilöitä, huudettiin Unto esiin. Hämmästyin muutosta, jonka huomasin hänessä äkkiä tapahtuneen. Riihessä, junassa ja eteisessä oli hän ollut tyyni ja vakavan näköinen, hän oli toisinaan luonut minuun kiinteän ja mietteliään silmäyksen, jossa kuvastui jotakin raskasta ja surullista, mutta nyt näkyi häneen äkkiä syöksyneen entiset julkeuden hengettäret. Hän naureli usein kursailemattomasti, ja hänen suupielissään vireili niin tuhman julkea hymy, että oikeuden puheenjohtajakin äkämystyi ja muistutti häntä hetken vakavuudesta.

Mutta minussa ei herännyt harmi. Jota epäedullisemman vaikutuksen pojan käytöstapa teki oikeuden edessä, sitä enemmän minä tunsin sääliä ja osanottoa, sitä enemmän ristiriitaisuutta keksin minä hänen rikoksessaan.

Ja niihin ristiriitaisuuksiin taittui joku säde, jonka kirkkaassa valossa minä näin pölyisen ja nokisen pojan, näin ihmistaimen, joka, jatkaakseen kulkuaan hyvän tiellä, olisi etupäässä tarvinnut sääliä ja ohjausta.

Oikeuden päätös muodostui semmoiseksi, kuin asianhaaroihin nähden saattoi odottaakin.

Unto tuomittiin pakkokasvatuslaitokseen.

SYVÄYS

Kuten usein ennenkin, seurasi nimi miestä, maine matkalaista. Katuyhteiskunnan jäsenillä oli erinomaisen laajat tuttavuudet, ansiokkaammat tunsivat kaikki toinen toisensa, olipa alamittaisillakin, jotka eivät vielä olleet ehtineet kehittyä huomattaviksi, kaukaisia tuttavuuksia. Niinpä saattoi sattua että kun pojat, joiden kodit olivat Merikadun, Hermannin kaupungin ja Lapinlahden tienoilla, yhättivät toisensa laitoksessa, olivat he yhtä läheisiä tuttavia kuin pihanaapurit.

Tuttavuuksien tautta entiset erikoisnimetkin ilmenivät, ja niiden käyttämistä ei voitu estää millään mahdilla. Joskus nimet olivat hauskoja ja samalla sattuvia, joskus ne olivat käsittämättömiä. Tämän muistelman pojan erikoisnimi oli semmoinen, joka ei katuyhteiskunnan ulkopuolella olevaan voinut sattua ja jonka mehua eivät osanneet maistaa muut kuin asianomaiset itse.

Kun poika teki ensi tapaamalla minuun miellyttävän ja edullisen vaikutuksen, oletin ettei hänellä ainakaan ole niin paljo elettyä takanaan, että hänellä olisi erikoisnimi, mutta olettamisen! oli erehdys. Olin kävelyllä, kun poika asteli ensimmäistä matkaansa kouluun. Kun hän kerkesi tanhualle, kuului korviini:

— Lilli, katsohan Lilliä.

Astelin edelleen, ja jopas kuului kerta toinen ja kuului syvemmällä ja miehekkäämmällä äänellä:

— Lilli, päivää, päivää.

Ja kerittyäni eteiseen, kuului kolmas, iloinen ääni, joka ei ainakaan ollut kahden ensimainitun:

— Lilli, hei, hei.

En käsittänyt mistä moinen nimi johtui ja mikä ominaisuus sen keksimistä oli edistänyt. Nimen omistaja ei ollut tyttömäinen eikä ujo, päinvastoin hän oli sangen monimutkainen poika ja lisäksi semmoinen, joka ei mieltään pahoittanut, mutta ei myöskään tapojaan parantanut. Toisinaan oli hän kiltti viikon ja kaksikin, mutta heittäytyi sitte kuin vaihdoksen vuoksi jälleen ilkeäksi, sekausi tappeluihin, valehteli, hukkasi lakkinsa, ryvetti kirjansa lätäköissä ja pellonojissa eikä huolehtinut läksyistä nimeksikään.

Ei milloinkaan ollut laitoksessa poikaa, joka niin herkästi ja vastahangatta mukautuu rangaistukseen kuin Lilli, olipa kysymyksessä jälki-istunto tai vitsan toiminta. Monesti hän vältti rangaistuksen mukautumisellaan. Oli joskus suorastaan mahdoton rangaista vakavasti poikaa, joka ensi viittauksella oli nopsa paljastamaan ihonsa. Ja jos häntä rankaisikin, ei hän siitä pahaa mieltä kantanut. Sivakasti pyyhki hän kyyneleet silmistään, jotka eivät kunnolleen kerinneet kuivuakaan, kun ne jo loistivat yhtä kirkkaina kuin ennenkin.

Oli mahdoton saada häntä ottamaan mitään asiaa vakavalta kannalta, hän unhotti yhtä hereästi hyvän kohtelun kuin rangaistuksenkin, ja teki taasen ilkeyksiään, kun se häntä huvitti. Hänen taipumuksensa valhettelemiseen koski minuun eniten ja pani pääni pyörälle. Pian opin minä huomaamaan, milloin valhe kurkisteli hänen iloisissa silmissään. Hänen äänensä muuttui silloin nauravaksi ja hihitteleväksi, hän kallisteli päätään oikeaan ja vasempaan ja silmissä aivan kurkisti iloisa ajatus, joka tuotti hänelle nautintoa, ajatus: kai sinä uskot, mitä minä latelen. Uskothan vainenkin.

Hän oli sijoitettu torppaan, jossa oli poika ja tyttö, molemmat nuoremmat kuin Lilli ja voimiltaan heikommat. Alkuajat, kolme neljä kuukautta, menivät mainioitta, vaikka äidin sijainen ei ollut aivan juoheampaa lajia, mutta sitte eräänä aamuna toi Lilli tiedon, ettei hänestä enää, kuun loputtua, huolitakaan torppaan.

Tämä oli jo pikku isku minullekin. Tiesin kokemuksesta mikä vaikea vyyhti siitä voi keriintyä, kun joku poika joutuu leimatuksi erikoisemman häijyksi. Pelko ja ennakkoluulot vahaavat ihmiset, ja kärpäsestä kasvaa semmoinen härkä, käyttääkseni puhetapaa, joka erittäin soveltuu tähän tapaukseen, ettei se mahdu enää mistään ovesta sisään.

— Mistä syystä ne eivät huoli enää sinusta?

Huomasin että hän mietti jotakin valhetta, mutta hän ei keksinyt sopivaa, joka olisi tuntunut uskottavalta. Totuuden oli pakosta tuleminen esiin. Hänen ja torpan pojan Eskon välillä oli sattunut pikku riitoja ja käsikähmiä, joka merkitsi toisin sanoen sitä, että Lilli oli väärin käyttänyt voimiensa etevämmyyttä.

— Milloin oli viimeinen riita?

— Eilen illalla.

— Oliko se oikein käsikähmä?

— Kyllä... kyllä se oli.

— Kerro se.

Jossakin riihen ja navetan polulla olivat he iltasella ajaneet vastakkain, jotakin vanhaa velkaa oli kahdenpuolen suorittamatta, hän pilkkasi Eskoa rintaan jollakin, Esko pukkasi takaisin, ja sitte he tarttuivat toisiinsa kiinni jostakin j.n.e.

— Onko sinua kotona rangaistu milloinkaan niistä tappeluista?

Lilli rupesi kallistelemaan päätään ja hänen äänensä muuttui hihitteleväksi.

— Onhan toki... ainahan ne... kun Eskon kanssa vain mitä sattuu... monta kertaa...

Minä hain vitsan.

— Nyt totuus esiin.

Pää keikkui yhäti... ja ääni oli hihittelevä.

Kun hän oli saanut vitsaa, lähetin hänet anteeksi pyytämään. Se keino oli joskus auttanut, ja minä en sitä milloinkaan jättänyt koettamatta. Toisella välitunnilla tuli hän takaisin, me pistäysimme minun työhuoneeseni.

— No, miten kävi? Annettiinko anteeksi?

— Ei annettu.

— Eikö isäntäkään antanut?

— Kyllä se antoi, mutta emäntä ei.

Asiat olivat nyt muuttuneet harmaiksi meille molemmille. Paha kello oli kuuluttanut pojan maineen, ja siitä seurasi että kelpo kotien ovet eivät avautuneet, jos vaikka miten kauniisti koputimme niihin. Lopuksi kävi Lillin samoin kuin Kalle Kärpänkin, hän joutui kotiin, jossa ohjat myötänään pidettiin tiukalla. Tätä tiukkaa aikaa oli kestänyt pari kolme kuukautta, ja jopa eräänä talvi-iltana kuului eteisessä pehmeä käynti ja astui kuin astuikin huoneeseni Lillin entinen hoitajaäiti. Minä en mitään aavistanutkaan. Pyysin vierasta istumaan, yritin puhella häntä lähellä olevista asioista niin pirteästi kuin suinkin kykenin, mutta hänpä muutti keskustelun äkkiä entiseen hoidokkaaseensa, virkkoen tuntehikkaasti:

— Lilli ei kuulu viihtyvän nykyisessä paikassaan.

— Minkäpä sille voi? Sietää se saada vakavan muistutuksen.

Me olimme vaiti, vieraallani näytti olevan jotakin kielen kärjessä, mutta hän ei ollut selvillä mistä päästä alottaa.

— Minun on ikävä sitä poikaa.

Käynnin tarkoitus valostui minulle...

— Olin liian kova... olen katunut... se pyysi niin kauniisti anteeksi... ja Iskän ja Iitunkin on ikävä... että jos opettaja voi sovittaa siten, että Lilli pääsee jälleen meille.

— Kyllä sen voi sovittaa.

Sitä voi sanoa purjetuuleksi, jota ani harvalla pojalla oli ollut. Lilli pääsi entiseen kotiinsa, ja hänen vallattoman kirkkaat silmänsä, jotka pari kolme kuukautta olivat olleet hieman pilvessä, loistivat jälleen yhtä iloisesti. Mutta takaisinmuuton jälkeen paranivat Iskän ja hänen välinsä, jotta mitään käsikähmiä ei enää sattunut saunapolulla eikä muuallakaan.