Part 5

Kun ei mitään tapahtunut, rupesin ajamaan tyhjää takaa. Sattui kerran että minä kesken rahojen lukemista muistin jonkin asian ja ryöpsähdin tanhualle huutelemaan poikien perään. Palattuani seisoi Nyyri työhuoneessani, ja hän naureskeli ja silmäili aukinaiseen rahalaatikkoon, jossa oli hopeoita ja seteleitä isompi määrä. Luulin kuulleeni jotakin kolinaa, kun viereisen kamarin kautta kiirehdin työhuoneeseeni, mutta oven avattuani seisoi Nyyri paikallaan, kädet selän takana ja ovipieleen nojaten. Hän oli astunut luokan kautta ja minä olin rynnännyt ulos viereisen kamarin lävitse, ja siten me molemmat kuljimme omaa kaartamme, joka yhtyi minun työhuoneessani ja eteisessä.

— No? Mitä? Mitä sinä täällä? puhelin minä, kuten puoli säikähtynyt ainakin.

— Pyydän lupaa huomiseksi, vastasi hän reippaasti, kuten hänen tapansa oli.

Kun hän oli selittänyt pyyntönsä syyt, myönsin hänelle luvan, ja hän poistui naureskelevana ja tyytyväisenä.

Sitte vasta epäluulon pahat henget iskivät minun kimppuuni ja sytyttivät mielikuvitukseni kaikki herkät ainekset. Entä jos poika kähmäsikin laatikosta hopeoita tai setelin? Entä jos kähmäsi? Ja miksi se ei olisi kähmännyt, semmoinen tottunut kähmääjä, kaikki kokenut velikulta. Miksi ei olisi kähmännyt, kun seteleitä ja hopeita oli melkein nokan ylettymissä. Olihan aivan luonnollista, aivan järkeen käypää, että se kähmäsi. Miksi en tarkastanut heti hänen takkiaan, lakkiaan...?

No, jos hän kähmäsi, valostui minulle äkkiä, ilmaantuvat ne kyllä näkyviin. Paitsi jos karkaa jo ensi yönä, sitte menevät kähmätyt sitä sileätä tietä, voimattani muuta kuin kiittää onneani, että pääsin niinkin vähällä.

Tunnin parin jälestä, kun olin tavallisella iltakävelyllä, poikkesin mökkiin ja tapasin emännän yksin. Osa mökin väkeä oli puoloja poimimassa, osa perunamaalla, ja minulla oli siis sopiva tilaisuus keskustella Nyyristä. Kerrottuani mitä päivällä oli tapahtunut, kehoitin häntä terästämään silmiään, korviaan ja kaikkia aistejaan.

— Pelkään että se karkaa näinä päivinä, kenties jo ensi yönä. Olisi viisainta pitää eteisen ovi lujasti salvassa muutamia öitä, ettei se pääse yöllä lähtemään. Antti kyllä sitte huomaa, jos sille ilmaantuu rahoja.

— Ei se Nyyri karkaa... ja minä luulen ettei se koskenut rahoihinkaan.

Minä naurahdin. Poikien entisyydestä en milloinkaan virkannut sanaakaan hoitajille eikä Nyyrinkään äidin sijainen siis aavistanutkaan, mikä pikku mestari hänen hoidettavansa oli.

— Hauskaa että luulette niin, mutta paras on kuitenkin olla varuillaan.

Olin siihen määrin jännittynyt, että herättyäni aamulla lähdin jaloittelemaan. Olin melkein varma, että Nyyri oli tehnyt tekonsa ja lähtenyt, mutta tultuani mökin seutuville, kuului navetan luota Antin ääni, ja kun ehdin lähemmäksi, keksin siellä mökin emännän ja Nyyrinkin. Se oli pettymys tavallaan enkä minä tuntenut sen johdosta mitään iloa. Mökin emännän luotua minuun jonkinmoisen syyttävän silmäyksen, nolostuin minä ja pyörsin takaisin. Mieleni oli omituisen tympeä, minä olin tyytyväinen, mutta en ollut iloinen.

Mielikuvituksien! siivet olivat jo melkein kynityt, rupesin jo arvostelemaan Nyyrin ansioluetteloa mitättömäksi, mutta talven rajoilla pyrähti esiin uusi peikko mielikuvituksiini: pojalle ilmaantui viisimarkkanen. Kun hän eräänä päivänä tuli kouluun, riippui hänen housunvyöstään Fiskarin puukko, hopeahelaisessa tupessaan. Pojat tiesivät että semmoinen koje maksoi neljän ja viiden markan vaiheilla. Kysyin itseltäni, mistä Nyyri oli saanut rahoja? Ei ainakaan kotoa käsin, sillä lukukauden kuluessa ei sieltä oltu kirjoitettu kertaakaan. Muitakaan tulolähteitä, mainitsematta niitä viisi- ja kymmenpennejä, joita hän minulta joskus sai postilähetyksien kuljettamisesta, ei hänellä tiettävästi ollut.

Mistä hän oli saanut rahat? oli kysymys, joka hypitteli mielikuvitustani yhä tolkuttomammin eikä suonut minulle rauhaa lainkaan.

Hankittuani kuin sivumennen tiedon, mistä puodista puukko tuppineen oli ostettu, menin asianomaisen kauppiaan luo ja kysyin muistiko hän puukkokauppaa ja mikä raha oli ostajalla. Kauppias muisti ostajan ja rahan: lyhyt, häppyräsilmäinen poika, vanha, rypistynyt viisimarkkanen.

Nyytin syyllisyydestä ei ollut enää epäilemistäkään, lähin tehtäväni oli saada hänet tunnustamaan syyllisyytensä: että hän syksyllä oli kähmännyt minun pöytälaatikostani viisimarkkasen sekä piilotellut sitä kaikissa mahdollisissa lomissa näihin saakka.

Kutsuin hänet luokseni, lähettääkseni kirjeitä postiin. Olin päättänyt paljastaa hänen rikoksensa, ja kävin siis kysymykseen heti kiinni.

— Sinulla lie rahaa runsaasti, virkoin kuin johdannoksi.

— Onhan niitä omiksi tarpeiksi, vastasi hän, naurahdellen sanojensa väliin.

— Paljoko tuo puukko tuppineen maksoi?

— Puoliviidettä ne tapaavat maksaa.

— Mistä sinulla niin paljo markkoja?

Poika naurahteli.

— Onpahan vain.

— Oletko ehkä työlläsi ansainnut?

Enpä sitä luule, vastasi hän naurellen ja kiusoittavasti.

— Löydettyjäkö ne ovat? koetin niinä aidata hänet.

— Ei ne ole löydettyjäkään.

— No, millä tavoin ne ovat sitte saadut? Sano suoraan.

— Onko pakosta sanominen?... ja hänen silmissään iski kipinä ja hänen vartalonsa suoristui silmänräpäykseksi.

— Ei, ei pakosta, vastasin minä hyvittelevin äänin. Mutta on tapa semmoinen, etteivät pojat salaa tämmöisiä asioita, vaan puhuvat ne avomielisesti. Siis: mistä sinulla viisimarkkanen?

— Täti antoi sen.

— Milloin?

— Tänne lähtiessä... toi sen asemalle.

— Puhutko totta?

— Puhun minä totta.

Hänen äänensä vapisi ja hän punehtui vahvasti. Minä tein tuosta omat omituiset johtopäätelmäni ja aloin ahdistella häntä uusilla kiertelevillä ja koukuttelevilla kysymyksillä.

— Oletko täällä ollessasi tavannut milloinkaan löytää markkoja? kysyin ketuttelevasti.

En ole nappiakaan löytänyt. Miksi opettaja...?

Hän keskeytti äkkiä lauseensa ja loi häppyräsilmistään kipenöivän katseen.

— Näes, minä epäilen sinua.

— Minkä suhteen?

— Sen viiden markan suhteen.

— Sanoinhan jo että Liina täti sen minulle antoi.

— Mutta minä en sitä usko.

— Minulla on todistus, jos...

Hänen silmissään iski väkevämpi kipinä, hän pyörähti ympäri ja syöksyi luokan kautta ulos. Tuskin sai kymmenen minuuttia kuluneeksi, kun hän jo palasi, kädessään kirje, jonka kuoreen oli kirjoitettu hänen nimensä.

— Tämän täti antoi minulle asemalla.

Kuoressa oli puoliarkkinen kirjepaperi, ja se sisälsi seuraavat rivit: Liina täti on kuullut, että sinä joudut uusiin oloihin ja mielit alottaa uutta, hauskempaa ja siistimpää elämää. Tässä viisi markkaa, osta niillä joku esine, joka on alati silmiesi lähellä muistuttamassa että täti toivoo sen päivän pikaista nousua, jolloin sinä tulet tervehtimään häntä hyvänä poikana. Elä unhota tädin toivoa — —

Luettuani rivit, häpesin, päätäni kuumetti ja minä toimitin Nyyrin hetimmiten postimatkaan. Luonnollisesti en voinut jättää asiaa tähän, sillä olin pojan silmäyksistä lukenut, mitä hänen sielussaan liikkui, omatuntoni oli syyttävä, kaikki halpamaisuus ja pikkumaisuus, johon olin eksynyt, paljastui omien silmieni nähdä heti rivit luettuani. En harkinnut asiaa niin paljo siltä kannalta, että poika oli oikeutettu saamaan hyvitystä, mutta ennemmin siltä kannalta, että minä olin velvollinen antamaan hyvitystä. Olin velvollinen lausumaan hänelle erhettyneeni ja että olin iloinen hänestä ja toivoin vastaisuudessa pelkkää hyvää hänestä.

Ja minä käskin Nyyrin luokseni ja alotin:

— Olen erehtynyt sinun suhteesi, sinä oletkin hyvä poika.

Hän nauroi kuten ainakin, mutta nyt nauru tuntui minusta miellyttävältä, tuntui hyvän pojan naurulta, sillä vihdoinkin olivat silmäni auenneet.

— On hauskaa että alotit toisesta päästä. Olit kai päättänyt alottaa.

— Ehkä olin, kuului naurunsekainen vastine.

— Hyvää päätöstä jo pitää kunnioittaa, se on suuri askel hyvän tiellä, mutta jos sitte hyvä päätös toteutetaan, ansaitsee se monin kerroin kunnioitusta. Olet ehkä hyvinkin huomannut, etten ole sinusta oikein pitänyt.

— On tuo huomattu.

— Näes, minä pelkäsin että teet pahoja ja karkailet, mutta nyt en enää epäile, sinä olet hyvä poika ja me ollaan tästä käsin ystäviä. Ollaanhan?

— Vaikka ollaankin, nauroi hän ja hänen häppyräiset silmänsä loistivat niin hauskasti, jotta oli nautinto katsoa niihin.

Kului lukukausi loppuun, kului toinenkin, eikä Nyyriin nähden tapahtunut mitään, ei pikku seikkaakaan. Poika oli luonteeltaan ja tavoiltaan aivan kiltti ja siisti. Ainoa mikä toisinaan pisti silmääni oli se, että poika oli lauhan näköinen, mutta itse asiassa tulen kiukkuinen. Mutta kuitenkin minä kaipasin selitystä hänen hairahduksilleen. Pikainen muutos pahantapaisesta hyväntapaiseksi kohosi järkeäni korkeammalle enkä minä kyennyt sitä millään tavoin selittämään tyydyttävästi. Ainoa tyydyttävä selitys oli se, ettei Nyyri ollut milloinkaan ollut todellisesti pahantapainen, se oli kaikki ollut ohimenevää pälkähdystä ja päähänpistoa tai oli hän suorastaan ollut pakotettu menettelemään juuri siten, kuin hän oli menetellyt. Joku voima oli hypnotisoinut hänet, arvelin, ja kaikki se mikä oli tehty, ei langennut hänen syykseen, se oli jonkun toisen syy, olojen syy, ympäristön syy, sanalla sanoen kaikkien muiden syy, vaan ei Nyyrin itsensä.

Odottamattani minä sitte sain kurkistaa esiripun taakse ja sain nähdä ne tapaukset, jotka olivat turmella pikku ihmistaimen ja tehdä siitä hylkykalun ijäkseen, päiväkseen. Kaikki on jäänyt kirkkaasti muistiini. On joulukuun iltapäivä, maa on lumeton ja roudassa, ilma on kylmä ja tyyni, Nyyri ja minä astelemme yksissä joko lääkäriin tai apteekkiin, en muista kumpaanneko. Jonkinlaista tarttuvaa silmäkatarria on ilmaantunut poikiin, se raivoo kuin tuli kuivassa kanervikossa ja on osannut tien Nyyrinkin silmiin. Niitä kirveltää huonelämpöisessä, ne juoksevat vettä, lukeminen ja kaikki koulutyö on tukalaa, mutta ulkona kylmässä ne eivät kirvele eivätkä juokse vettä, ne sietävät kylmää, mutta ei lämmintä.

Me astelemme ja puhelemme. Nyyrin silmäkivusta huolimatta on meidän mielialamme hauska, sen vaikuttaa ehkä raikas talvipäivä ja tunne lähenevästä joululomasta. Astellessa nousee mieleeni kysymys Nyyrin entisyydestä, nousee houkuttelevampana kuin milloinkaan ennen, ja kun kysymys on hetkisen pyörinyt mielessäni, lausun minä äkkiä:

— Miksi sinä käyttäydyit Helsingissä niin mokomasti? Hän punehtuu, nauru katoaa hänen huuliltaan.

— Siihen oli kai erityisemmät syyt.

— Oli.

— Kerrohan ne minulle. Kenen tähden sinä tekeydyit pahantapaiseksi?

— Isän ja äidin vuoksi, etupäässä äidin. Minulla oli uusi äiti.

— Ovatko asiat niin? kysyin minä, joka olin lukenut huolimattomasti pojan mainekirjan, tärkeimmän paperin, joka olisi opastanut minut arvaamaan kaikki, mutta huolellisesti sen sijaan virheluettelot ja muut mitättömät paperit.

— Vai niin, vai sait sinä uuden äidin.

— Isä rupesi pitämään äidin puolta...

Minä vaikenin ja koko puhelu olisi sammunut tähän, sillä Nyyri ei ollut ensimmäinen poika, jonka elämän äitipuoli oli piloille manannut, mutta hän tokasi odottamattani:

— Kaikki lähti alkuun kymmenpennin tähden.

— Mitä? Kymmenpennin tähden, kiirehdin minä lausumaan. Kerrohan miten.

Hän kertoi jutun kymmenestä pennistä, josta jutusta kaikki lähti alkuun. Silloin kun se tapahtui, ei heillä, äidillä ja hänellä, ollut enää hyvät välit. Äiti sitte muutamana iltana lähetti hänet ruokapuotiin ostamaan ryyniä, perunajauhoja, silliä ja sokuria. Rahoja sai hän käteensä noin kaksi markkaa, sekaisin vaskilantteja ja viisikolmattapennisiä. Maksaessa puuttuikin kymmenen penniä, ja siitä sukeusivat riidat. Äiti väitti hänen kavaltaneen puuttuvan kymmenpennisen, hän kinasi ja kannusti rohkeasti vastaan. Ja sitte hän sai isältä selkäänsä sekä kavaltamisesta että kinaamisesta ja kannustamisesta. Selkäsaunan jälestä makasi hän yön rapun alla, sai siitä toisen selkäsaunan, sitte hän karkasi päiväksi kotoaan — ja sai selkäänsä kerran kolmannen. Näiden kolmen saunan jälestä seurasi lyhyt saunaton aika, mutta sitte hän vahingossa särki jonkun vanhan porsliinimaljan, jonka arvo ei ollut suuren suuri ja joka harvoin enää oli käytännössä. Kun isä illalla saapui työstä kotiin, hiipi hän varpaisillaan jälessä, asetti korvansa oveen ja kuunteli miten äiti tuiskahutteli, että poika ilkeyksissään oli särkenyt maljan.

— Se tarvitsee enemmän selkäänsä, lausui äiti lopuksi.

Silloin hän vietti toisen yön rapun alla, vaikka oli kylmä ja sateinen aika, mutta selkäänsä hän lopulta kuitenkin sai maljan särkemisestä ja piileksimisestä, ja uhkauksia lausuttiin vastaisien saunojenkin varalle, joten tulevaisuus oli yhtä synkkä kuin nykyisyyskin.

Pikku veikosta koitui hänelle uusi kiusa, sitä piti vaalia ja varoa kuin tulikipinätä, ja jos se parahti tai loukkasi itsensä tai kaatoi kumoon kukkaruukkuja ja muita helposti kaatuvia esineitä, aina tuli vaalijan selkänahka kysymykseen. Kanteet olivat aina käynnissä, mutta kerran hän sitte puolustautuessaan paiskasi kuuman kahvipannun sisältöineen isää kohti ja syöksyi kadulle. Teon jälestä oli hän useita vuorokausia kotoa poissa, laimiinlyömättä silti koulunkäyntiään, sillä täti antoi hänelle syödä. Ja täti yritti särkynyttä sovintoakin paikata ehjäksi, mutta yritys raukeni tyhjiin, koti oli käynyt hänelle kolkoksi ja isä vieläkin kolkommaksi. Ensimmäinen syyttä saatu selkäsauna oli aina hänen mielessään, kun häntä lyötiin kovalla aseella, vaikka hän miten rukoili ja vakuutti syyttömyyttään.

Kotona ei hän enää viihtynyt, isän silmissä ei hän enää lemmen kirkasta huomannut, kaikki oli muuttunut. Silloin hän heittäytyi pahantapaiseksi. Jonnekin muuanne piti hänen päästä, pois kotoa isän kylmien katseiden edestä ja äidin kanteiden tieltä... vaikka vankilaan.

Melkein vuoden kesti hänen seikkailijaelämänsä, jolloin hän koki kaikkia, mitä katupoika voi kokea, ja teki kaikkia elkeitä, joita katupoika voi tehdä. Eikä ensimmäinen, syyttömästi saatu selkäsauna sittekään herennyt kirvelemästä, se oli yhä kuin takaisin maksamatta ja korvaamatta.

Kun ei hän kehdannut näyttäytyä tädin edessä, täytyi hänen joskus, kun muu keino ei auttanut, pistäytyä kotiin anastamaan ruokaa ja muutakin, jota voi ruuaksi vaihtaa. Nämä anastukset aina myötäsivät. Jota rohkeampi hän oli, sitä parempi onni seurasi häntä, ja kun hän äkkiä ilmaantui äidin eteen, jäykistyi tämä aina ja katseli ristissä käsin hänen menettelyään.

Koulunkäyntinsä oli hän heittänyt valtaan, hän oleskeli vain kaduilla, satamissa, tekipä hän joskus retkiä maaseutukaupunkeihinkin.

Vihdoin hänet saatiin kiinni omassa kodissaan, jonne hän kovan onnen pakottamana oli taasen lähtenyt anastuksille. Kun ei hän luvannutkaan parantaa tapojaan, ja kun hän jo oli ennättänyt tehdä pitkän sarjan pikku rikoksia, ei hänen kanssaan enää kokeiltu, vaan lähetettiin hänet piammiten laitokseen — onnellisinta mitä hänen mielestään hänelle saattoi tapahtua. Lähtöpäivä oli rajapyykki hänen elämässään, sen pyykin ohi matkattuaan paiskasi hän luotaan pahantapaisuutensa, kuten leikkikalun, josta oli jo saanut kyllikseen.

— Mitäpä jos olisit osunut kovakyntisien hoitajien käsiin, olisitko karannut ja tekeytynyt uudestaan pahantapaiseksi?

— En, sitä en olisi tehnyt, minä olisin kärsinyt.

Hän katsoi minuun ja hänen silmissään iski rohkea kipinä, joka vaikutti minussa luottamusta hänen sanoihinsa.

Seuraavana keväänä me erosimme.

Yhden ainoan kerran olen häntä tavannut sittemmin, ja siitäkin tapaamisesta on monta vuotta. Pohjoisesplanaadilla oli joulunaikainen ihmistungos, tungoksessa tarttuu joku minun palttooni hihaan, ja korviini kuuluu:

— Opettaja, hyvää päivää.

Se oli Nyyri.

— Mitä kuuluu? Hyvinkö menee?

— Hyvin menee.

Hän oli suuren liikkeen juoksupoikana, ja huomasin että hänellä oli siisti puku, iloiset kasvot ja tietenkin hyvät tulevaisuuden toiveet.

Mutta lyhyt hän oli ja kumarainen, kuten ennenkin.

Me astelimme yhdessä jonkun minuutin, mutta sitte hän sanoi hyvästit ja pyörtihe omille hommilleen. Hän pani melkein juoksuksi, ja hänen lyhyt vartalonsa hukkui pian ihmisvilinään.

JUSSI PEKKA

En ikinä unhota ensimmäistä tapaamistamme, se oli niin hullunkurinen että se panee minut vielä nytkin naurutuulelle. Kysyin tulokkaalta mitä tahansa, aina hän venytti omituisesti kaulaansa ja nielaisi vastineen alas, ja sitte hän hymyilevänä ja pehmeän näköisenä tuijotti lattian erääseen kohtaan, jossa kolme oksaa muodosti säteikön.

Minua harmitti ja nauratti. Näin että hän oli omaa lajiaan, semmoinen, joka antaa kyllä työtä, mutta ei katkeroita elämää. Kun en saanut häntä kunnon lailla vastaa maan, kysyin vihdoin harmistuneesti:

— Pidätkö sinä puurosta?

— Pidän, vastasi hän selvästi ja venytti vasta sitte kaulaansa ja nielasi tyhjää.

— Maidonko vai siirapin kanssa?

Tuo pani hänet ajattelemaan, hän ei muistanut venyttää kaulaansa, ei nielaista eikä tuijottaa säteikköön. Vihdoin hän vastasi:

— Maidon kanssa kai.

Mutta samassa hän katui ehkä tehneensä huonon valinnan, ja kun hän tahtoi kaikin mokomin korjata vahingon, kallistui hän suin päin siirapin puolelle.

— Luulen sentään että se on parempaa siirapin kanssa.

— Ehkä on, vastasin minä tyytyväisenä, kun olin saanut Jussi Pekan kunnolleen vastaamaan kysymyksiini.

Hänen erikoisnimensä oli Hokmanni, ja siihen nimeen liittyi pikku tarina niiltä ajoilta, jolloin hän vielä oli vanhempiensa hoidettavana. Isä lähetti hänet eräänä semmoisena päivänä, jolloin väkijuomakaupat olivat suletut, ostamaan hokmannia rohdoskaupasta. Jussi Pekka viipyi matkalla koko päivän ja mikä vielä pahempi, kun hän vihdoin iltasella palasi, ei hänellä ollut hokmannia eikä lanttejakaan. Isä ryhtyi rakentamaan juttua menettämästään hokmannista, ja hän pääsi helposti päämäärän perille, sillä poika oli taipumaton kaikkeen lukemiseen ja oppimiseen, joten hän kolmeentoista kohotessaan tuskin kunnolla tunsi kirjaimet. Isän ja äidin persoonat olivat myöskin painavia tekijöitä työntämään poikaa raittiimpaan kotiin, ja mitä viimemainittuun eli poikaan erittäin tulee, on minulla syy otaksua, ettei lähtöpäivä sumentanut Jussi Pekan silmää, siksi paljo oli tämä kokenut kurjuutta isän ja äidin hoidossa.

Hän oli omituinen poika, sangen omituinen, kokonaan vailla luonnetta, mutta kuitenkin ehjä kokonaisuus, jossa pieni täydensi suurta, vähäpätöinen tärkeätä, naurettava surullista. Hän oli aina kesätuulella, minä en nähnyt häntä kertaakaan suuttuneena, vaikka sanottiin että hän siihenkin kyllä pystyi. Enkä minä huomannut hänessä mitään pyrkimyksiä tai pikku toiveita. Hän istui siihen mihin käskettiin, ja kun ei käsketty, seisoi hän ja venytteli kaulaansa ja nieleskeli tyhjää. Hän oli erinomaisen notkea, mutta hän näytti aina laiskalta, kankealta ja kömpelöltä. Hänen vartalonsa oli nuorukaisen, josta ei enää ollut pitkä askel miehen vartaloon, ja siinä oli notkeuden lisäksi voimaakin, mutta silti antoi hän pikku poikien muokata itseään melko lailla, jopa hän toisinaan puoli tosin, puoli leikin parkuikin niiden käsissä. Mutta joku raja sanottiin löytyneen, jonka yli meneminen saattoi käydä kalliiksi huviksi. Kerrottiin minulle että naapurikylän pojat kerran erhettyivät liian karkeaan leikintekoon, mutta silloin Jussi Pekka oli pöllytellyt heitä kuin heinäsäkkejä, vaikka oli yksin viittä vastaan. Sen näytöksen jälestä kohosi hänen arvonsa kolmessa kylässä.

Vuoden ponnistuksien palkkioksi oppi hän auttavasti lukemaan sisältä, mutta siihen pysähtyikin edistys, sillä kun oli ryhdyttävä eri aineisiin oikein toden takaa, venytteli Jussi Pekka kaulaansa ja nieleskeli tyhjää. Eivätkä siinä auttaneet jälki-istunnot eivätkä mielittelemisetkään, hän ei muistanut eikä voinut muistaa mitään, vakuutteli hän, mikä merkitsi oikeastaan sitä, ettei hän viitsinyt tarmolla yrittääkään. Houkutteluilla sain hänet jonkun aikaa lukemaan katekismustunneiksi ulkoa yhden raamatunlauseen. Kolme neljä viikkoa hän teki työnsä kunnolla, mutta siihen hyvä alku loppui. Eräänä semmoisena tuntina oli hänen määrä lukea joku valhetta koskeva raamatunlause. Hän nousi seisomaan ja katsoi tapansa mukaan lattiaan, venähytteli kaulaansa, nielaisi tyhjää, kaikki temppuja, jotka aina sähköttivät luokan nauruherkkään mielentilaan. Sitte hän luki karkealla, miesmäisellä äänellään: perkele on ollut muuraaja alusta asti, koska hän puhuu valhetta, puhuu hän omasta itsestään — — —

Luokka remahti raikuvaan nauruun, Jussi Pekka ei tajunnut mistä oli kysymys, vaan alotti uudestaan ja käytti taasen sanaa muuraaja. Käskin hänen avaamaan kirjan ja lukemaan läksyn sisältä. Hän luki kolmannen kerran muuraaja, ja vasta kun olin tavauttanut, pääsi hän erhetyksensä perille.

Mutta seuraavana katekismustuntina vaikeni hän kuin tikku.

Olin ymmällä mitä tehdä hänelle, miten menetellä. Ei auttanut kovuus eikä pehmeys eikä auttanut kovan ja pehmeän välissä luoviminenkaan. Ei auttanut kerrassaan mikään. Hän vain laiskistui päivien kera, hän torkahteli tunneilla ja antoi muokata itseään pikku poikien melkein arveluttavassa määrässä. Hänen kasvonsa olivat harvoin kokopuhtaat, joku osa oli aina jäänyt pesemättä ja pyyhkimättä. Jos tänään oli vasemman korvan tienot likaiset, oli huomenna oikean, ylihuomenna oli otsan vuoro j.n.e. Sitte kuului vielä kuin sääntöön, että hän kerran viikossa tuli kouluun kokomustana.

Nuhtelin häntä, kiusasin häntä jälki-istunnoilla, joskus kokeilin käteiselläkin herätellä häntä, kaikki turhaan, hän ei muistanut mitään eikä voinut muistaa mitään, vakuutti hän kaulaansa venytellen ja tyhjää nieleskellen.

Mutta kodissaan oli hän oikein kunnon pojan esikuva, hän teki mitä käskettiin, oli siten kuin oletettiin, ei koskenut luvatta mihinkään ja kärsi talon lasten puolelta mitä tahansa, ja muidenkin lasten puolelta, jos ne vain olivat häntä itseään vähäväkisemmät.

Kun ei mikään keino auttanut, löin minä viimeisen ja paraan valttini esiin, joka oli joskus ennenkin auttanut pälkähästä. Käskin hänet luokseni yksityiskeskusteluun. Piiskasin hänet sanoilla niin ankarasti kuin suinkin taisin, paljastin hänen kunnottomuutensa ja laiskuutensa, solvasin häntä, häpäisin ja tein pilkkaa hänestä, ja sitte uhkasin:

— Se on sillä lailla, Jussi Pekka, että meistä kohdakkoin tulee ero, kaikki merkit viittaavat siihen, että sinä lasket asiat liian pitkälle.

Hän virkistyi huomattavasti.

— Meistä tulee ero, toistin minä, iskien nyrkkiä pöytään, sen saat uskoa.

— Minne minä sitte joudun? kysyi hän kaulaa venyttämättä ja tyhjää nieleskelemättä, kuten hänen tapansa muuten oli.

— Koivulaan, vastasin minä, kohottaen panosta kuin ainakin uhkapelissä. Koivulaan sinut viedään, jollet sinä rupea kirjan ystäväksi.

Sanat sattuivat.

— Jollet paranna ahkeruuttasi, ei voi muu seurata.

Kyyneleet eivät olleet enää kaukana. Oli muuten omituista että Koivula kuului kaikkien poikien tietopiiriin, oli heidän kehityksensä sitte kohdallaan tai jälessä.

— Jos ei ensi viikon alussa tule tänne kouluun ahkera Jussi Pekka, ryhdyn minä kirjoittamaan semmoisen kirjeen, että laiskuri Jussi Pekka löytää itsensä piankin Koivulasta.

— Kyllä minä rupean ahkeraksi.

— Se on parasta se, muuten käy huonosti.

Hän itki.

— Tästä emme virka kenellekään, ei kukaan saa tietää mille kannalle sinun asiasi jo olivat kääntyä. Eiköhän se ole viisainta?

— Eiköhän se ole? toisti Jussi Pekka, kuivaen kyyneleensä ja tointuen entiselleen.

Hän rupesi ahkeraksi, raamatunhistoriaa ja katekismusta osasi hän kiitettävästi, muita aineita välttävästi. Luulin jo uhkapelilläni johtaneeni kaikki onnelliseen ratkaisuun, mutta jonakin kauniina aamuna tuli kouluun entinen laiskuri Jussi Pekka, semmoinen nahkapoika, joka ei tiennyt läksyistä aata eikä oota. Jätin hänet jälki-istuntoon, lisäksi toruin häntä vahvasti. Otaksuin sentään poikkeuksen satunnaiseksi, ja olin jo poistua luokkahuoneesta, kun hän äkkiä tokasi:

— Eihän sinne Koivulaan viedä lukemisen tähden.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Kalle sanoi. Kun ei tee mitään pahaa, niin ei viedä.

Hän oli rikkonut vaitiololupauksensa ja kertonut lampuotin Kallelle, että hänen käy huonosti, jos ei hän rupea ahkeraksi. Ajattelematon poika särki pirstaleiksi minun kauniit piirustukseni, ilmoittamalla Jussi Pekalle totuuden, ettei häntä silti Koivulaan viedä, vaikk'ei osaakaan läksyjään.