Part 7

Karja on jo ehtinyt edemmäksi, ja nainen kiiruhtaa jälessä. Hänen läsnäolonsa on vaikuttanut elvyttävästi Kaapoon, hän nousee ja jatkaa matkaansa.

— Ihmisenä ne sentään pitävät.

* * * * *

Muilu on vähän syrjässä maantieltä, joten sinne ei sovi poiketa huomaamatta ja puolivarkain ja pujahtaa tupaan, vaan on rohkeasti astuttava sadan sylen pituinen kuja, jonka molemmin puolin kasvaa nuoria koivuja. Kujan toisella puolen pilkistää esiin Kaapon kotimökki, ja Muilua vastapäätä, pellon toisella puolen, ovat palaneen työväentalon rauniot.

Istuessaan Muilun suuressa tuvassa, jonka könniläinen parhaillaan löi kahdeksaa, valtion ajan ollessa seitsemän, ei Kaapo ollut selvillä, miten hän oli tupaan joutunut. Hänestä tuntui kuin olisi hän siinä istunut orpona ja yksinäisenä jo kauan aikaa, eikä hänen tajuntaansa ollenkaan sisältynyt puistokuja tai kuinka hän sille oli kääntynyt. Hän oli vain tullut.

Siinä oli nyt Muilun tupa. Väki oli syönyt, mutta ruuat olivat vielä korjaamatta, ja keitetyn lihan ja leivän tuoksua oli tupa täynnä. Hänelle oli murahdettu jonkunlaisia tervehdyksiä, mutta kukaan ei ollut osoittanut hänelle paikkaa. Rengit istuivat omalla puolellaan, yksi vuollen itselleen hammastikkua, toinen polttaen ja syljeskellen aivan kuin periaatteesta eteensä lattialle, vaikka seinällä riippui suuri taulu, johon oli painettu: "Älä sylje lattialle". Sanna kampasi Liisan tukkaa toisen peräikkunan ääressä, keskenään supattelivat ja naureskelivat, hänellekö lienevät nauraneet. Kaapo tunsi kaukaa, ettei hän enää soveltunut Muilun ilmapiiriin ja hänessä alkoi turtumuksen alta kaivautua esiin eräänlainen pelko.

Tupakamarissa kilahtaa puhelin, Kaapo hätkähtää, mutta turtuu taas hiukan, kun ei ovi avaudukaan. Koko turtuneessa tajunnassaan odottaa Kaapo Muilun isäntää kuin ilmestystä.

Ruuat lemuavat pöydällä ja hiljaisesti se vaivaa Kaapoa. Mutta Kaapo tuntee sisimmässään, ettei hän kuulu niihin, joita Muilussa käsketään ruualle. Ei ennenkuin tässä on ollut pientä tilintekoa, jos edes sittenkään. Hän on vain punakaartilainen, vanki, sellainen, joka on noussut kapinaan. Hämärästi Kaapon mieleen muistuu Absalom.

Sanni, tytär, tulee sisään, vilkaisee Kaapoon, tekee hyvänpäiväntapaisen ja ottaa sitten kahvipannun selviämään takalta.

— Saunankin se Maija sanoi olevan valmiin, sanoo hän tyttöihin kääntyen.

Sana "sauna" tuo Kaapon mieleen jonkunlaisen hauskan tunnelman, joka kuitenkin pian väistyy valtatunnelman edestä. Saunaa ei mainittu häntä varten. Siitä oli pitkä aika, kun häntä Muilussa oli käsketty saunaan. Taisi olla pari vuotta.

Väki ei pidä kiirettä. Odotettaneeko kahvia vai odotettaneeko jotakin muuta.

— Ennättää sitä kammata saunasta tultuakin, virkahtaa Sanni taas palvelustyttöihin kääntyen.

— Iltamiin jos menevät aikaisemmin, naurahtaa toinen rengeistä.

— Kukaan ei puhu Kaapolle puolta sanaa, mutta Kaapo ei hetkeäkään aio lähteä tiehensä. Kun on tultu, niin on oltava. Hän pitää jonkunlaisena velvollisuutenaan odottaa isännän tuloa.

Emännän saapuminen tupaan hiukan hämmentää Kaapon ajatuksia sikäli kuin niissä ylimalkaan oli hämmentymisen varaa.

— Jokos se pitkämatkalainen tuli? kysyy emäntä.

— Jo, vastaa Kaapo totuudenmukaisesti.

Emäntä käväisee lieden ääressä, menee sitten ja istahtaa pitkän pöydän ääreen.

— Taisivat viedä leipäkortit, kun mies noin on laihtunut? kysyy emäntä tuokion kuluttua.

— Eihän niistä korteista ennenkään...

— Ja Tampereella niitä tarvittiin kovasti, kun niitä pyytäjiä oli niin paljon, tokaisee toinen renki naurahtaen omalle sukkeluudelleen.

Kaapo tuntee asemansa tuskalliseksi eikä voi estää itseään punastumasta. Sydän alkaa lyödä nopeammin ja nälkä käydä jomottavammaksi.

— Oikein aatteestako se Kaapo tuli siihen ryövärisakkiin liittyneeksi? kysyy emäntä taas kotvasen kuluttua.

— Mistäpä lienen... En niin aatteestakaan...

Kaapo jo muovaili mielessään jonkunlaista selitystä, tyhjentävää ja perinpohjaista, mutta samassa vilahti isännän punertava, paksu niska ikkunan alta. Sillä hetkellä menee Kaapossa joku seikka auttamattomasti sekaisin, hän nousee puoliväliin seisomaan, mutta istuutuu taas, ottaa lakin päästään, mutta panee sen uudelleen päähänsä.

— Ulos se minut viskaa, ajattelee hän väkinäisesti, kuullessaan askeleet eteisessä ja katsoo jo, eikö olisi paras mennä takan ääreen ja siitä livahtaa ulos, ennenkuin toinen ehtii huomata.

Hän koettaa nousta, mutta huomaakin, että häneltä puuttuu siihen voimia, istuu paikalleen kuin naulittu, ja samalla ovi aukeaa.

Isäntä astuu sisään, astelee keskilattialle, huomaa sitten Kaapon ja luo häneen pitkän, kysyvän katseen.

— Vai jo sieltä tavarantasaamishommista ehdittiin kotinurkkiakin katselemaan, jyrähtää viimein.

Kaapo luo katseensa maahan eikä huomaa, kuinka rengit tulevat asiaaharrastavan näköisiksi ja pikkuhommat taukoavat. Kysymys on sellainen, johon hän ei voi vastata ja sisimmässään hän vapisee.

— Jos sinä olet meinannut niitä oppejasi tulla tänne levittelemään, jatkuu jyrinä, niin se on erehdys.

— Ei minulla mitään oppeja ole, pääsee Kaapolta.

— Mitäs sinä sitten täältä kärkyt?

— Töihin minä vaan...

— Vai jo kelpaisi talollisenkin työt, siksi kai kun ei talollinen joka raossa kysele papinkirjaa...

Kaapolla ei ole sanottavaa, oikeastaan hän onkin jo asiansa toimittanut.

Ei jatka puhetta isäntäkään, menee vain ja istahtaa pöydän päähän.

— Ei olisi sinustakaan uskonut, mutisee hän itsekseen.

— Joko sinä kotimökilläsi kävit? kysyy hän pitkän tovin vaiettuaan.

— En, en minä vielä.

Isäntä näyttää jotakin aprikoivan itsekseen ja singauttaa sitten esille uuden kysymyksen:

— Vieläköhän sinusta kunnollisten ihmisten pariin olisi?

Kaapon tulee miltei hyvä olla, vaikka häneltä jääkin kysymys vastaamatta. Palvelustytöt alkavat aavistella asian loppuratkaisun ja menevät ulos.

Isäntä istuu vielä hetkisen ja katselee vastapäisestä ikkunasta ulos, mutta Kaapo alkaa kotiutua ja häneen hulvahtaa lämmin, kodikas tunne. Hän saa jäädä tänne, hänelle annetaan työtä, hänen ei tarvitse mennä ruukille eikä tiilitehtaalle.

— Et sinä tuon näköisenä töihin pysty, sanoo isäntä viimein ja kääntyen emännän puoleen hän jatkaa: Käske toimittaa, että se saa jotakin syötävää.

Sitten hän nousee ja kävelee tuvan poikki tupakamariin, mutta ovella kääntyy hän vielä Kaapoon päin:

— Tule nyt sitten maanantaina, niin katsotaan. Ja häpeä vähän sillä aikaa.

Sanoo, paiskaa oven kiinni ja katoaa kamarin puolelle.

Mutta kun Kaapo on syönyt, sanoo Reino-renki:

— Tuleeko se Kaapo saunaan vai meneekö ensin kotimökilleen?

Kaapo menee saunaan.

JASKAN ÄKKIKÄÄNNÖS

Lampimäki ei ollut Jaskaan, nuorimpaan renkiinsä, lainkaan tyytyväinen. Ei olisi pitänyt erikoisesti väliä, vaikka Jaska kekriltä olisi lähtenytkin, vaan ei viitsinyt omasta aloitteestaan sanoa irti. Tekihän Jaska työnsä siinä, missä joku toinenkin ja oli talossa ihmisiksi.

Mutta Jaska kulki työväentalolla, oli suuri tappelija ja kylillä ollessaan paha suustaan. Sellaisesta Lampimäki ei välittänyt. Hänen puolestaan sai itsekukin käydä työväentalolla tai seuroissa, mutta kun edelliseen vielä liittyi suuri suu ja kärkäs käsi, oli asia Lampimäen mielestä selvä: mies on sosialisti. Ja sosialisteista Lampimäellä oli oma mielipiteensä varsinkin nyt.

Kerran oli Jaska päissään toikkeroinut iltajuoksuiltaan tupaan. Oli sattunut niin ohraisesti, että isäntä oli tullut portailla vastaan, tarttunut kraiveliin ja kuljettanut Jaskan navetan kokille.

— Ryyppää kun ryyppää, mutta ryyppää ihmisiksi!

Nyt Lampimäki hiljaisessa mielessään arveli, että olisi saanut vähän isällisemmin ja pehmeämmin työntää Jaskan sinne kokille, sillä oli kai sillä ollut aiheensakin siihen ryyppäämiseen. Sitäpaitsi olivat ajat levottomat, sosialistit olivat ryhtyneet kapinaan, eikä tiennyt, mitä Jaskan päähän saattoi pälkähtää. Yhtenään oli viime aikoina siellä "talolla" ravannut. Ja vihaisesti oli Jaska siitä aamuhetkestä asti, kun oli kokilta alas kömpinyt, isäntää katsella kyrännyt. Ei ollut puhunut mitään, vaan jotakin sillä oli mielessä. Nyt, kun ne ovat puuhassa...

Tuvassa on hiljaista, vaikka onkin arkipäivä. Viikon kuluessa isäntä on ollut huomaavinaan, että rengit ovat odottavalla kannalla johonkin asiaan nähden, josta he itsekään eivät olleet oikein selvillä, piiat kuiskailivat keskenään, ja Jaska kyräili ja muljotteli entistä mielenosoituksellisemmin. Nyt ne ovat ulkona töissä, ja vain emäntä istuu pihaikkunan luona ja katselee hämärissä lehtiä.

Seinäkello lyö harvakseen kolmenlyönnit. On vielä aikaa, ennenkuin väki alkaa lappautua illalliselle. Mietteissään isäntä nousee ja alkaa käveleskellä tuvan lattialla edestakaisin.

— Saa nähdä, meinaako ne oikein kapinaa, täälläkin, sanoo hän.

— Hm... vastaa emäntä, nostamatta katsettaan lehdestä.

— Ryssistä niillä on suuri turva, jatkaa isäntä tuokion kuluttua.

Lehti kahisee emännän kädessä, hän laskee sen hetkeksi syrjään ja korjaa lasejaan.

— Kuuluvat aikovan tulla taloihin syömään ilman edestä, virkahtaa hänkin puolestaan.

Isäntä naurahtaa katkerasti.

— Viimeinen syönti se heillä on, jos vaan tänne tulevat, mojauttaa hän sitten varmasti.

— Aseita ovat saaneet ryssiltä, lisää emäntä ikäänkuin tiedustellen, minkä vaikutuksen se isäntään tekisi.

— Mm... Arvaahan ryssän...

Isännällä ovat omat tietonsa, emännällä omansa, eivätkä viimeksimainitut näytä isäntään vaikuttavan. Hän ajattelee Jaskaa. Paha on pitää pirua omassa pesässään, mutta ei viitsi poiskaan käskeä. Peloksi selittäisivät.

Ulkona on jo kevään tuntu voittava. Ilma on kirkas, sees ja rauhallisen odottava, on kuin lumen alta väreilisi ilmaan hienon hienoa maan tuoksua. Isäntä kävelee ikkunan luo ja pysähtyy kädet taskuissa katselemaan kevättä ja sitä, mitä tapahtuu ulkona.

Kauppias Lunkkreenin piika kävelee maantiellä ohi, ryssä kainalossa. Ryssä selittelee ja viittilöi, ja Lunkkreenin piika nauraa ja on ymmärtäväisen näköinen. Näky ei erikoisesti suututa isäntää: se on nyt vain Lunkkreenin, kulanssin, piika ja muuan ryssäraukka. Kaukaisimmassa tajunnassaan isäntä puolittaisella kauhulla huomaa, ettei hän pidä ryssää oikein ihmisenä. "Mikä lie sellainen Jumalan firaapelityö".

Tuon lauseen on isäntä kuullut Jaskalta. Ja yht'äkkiä, tämän tullessa mieleen, alkavat isännän mielipiteet Jaskasta vaihdella.

— Firaapelityö! Raa'asti sanottu, — oikein Jaskan malliin. Ei se ryssien kanssa samalle puolelle ainakaan... tai mikä sen tietää...

Maantiellä on yhtämittaista liikettä. Kuormia menee ja tulee, ryssät kulkevat toimeliaina edestakaisin, useilla naisia kintereillään. Tuolla menee Nevasen tyttö ryssän kanssa, narttu ihmiseksi, ja isä koiranpenikka talolliseksi... Lampimäen isäntä ei syljeskele lattialle, mutta nyt hän ruiskauttaa pitkän syljen ajatellessaan Nevasen sakkia...

Jotakin niillä on tekeillä. "Talolle" syttyvät tulet, pihalla kihistään ja kuhistaan, melu ja huudot kuuluvat Lampimäkeen asti. Hiukkaista myöhemmin ilmestyvät valot Peltoniemen pitkiin ikkunariveihin ja nuorisoseuran talolle. Itsetiedoton hymy ilmestyy isännän suupieliin. Hyvä tulee, oikein hyvä. Häntä melkein naurattaa, kun hän näkee miehiä, punainen nauha käsivarressa, sekaisina ryhminä kuljeskelevan talon ohi.

Hän aikoo juuri ruveta antamaan emännälle eräitä selityksiä, kun Suuriniemen Matti astuu sisään. Suuriniemi on ajanut pihalle takapihan kautta eikä isäntä ole hänen tuloaan aikaisemmin huomannut.

— Iltaa, tervehtii Suuriniemi, pannen lakkinsa takkakivelle.

— Iltaa.

— No nyt se alkaa olla valmista, sanoo hän sitten reippaasti, huomattuaan, ettei tuvassa ole syrjäisiä.

— Jokos jääkäri tuli?

— Tuli jo aamulla.

— Missäs se...?

— Peltoniemessä.

— Jaa.

Emäntä alkaa laittaa kahvipannua tulelle. Tuntuu kuin olisi Suuriniemi tullessaan tuonut tupaan hiukan enemmän toimeliaisuutta ja odottavan toivon tunnelmaa.

— Sinä tulet sitten yöllä? kysyy Suuriniemi.

— Niinhän sitä sovittiin.

— Tulet sitten Peltoniemeen. Osa menee seuran talolle ja osa meille.

— Tullaanpa vaan.

Emäntä nostaa kahvipannun tulelta ja sekaantuu keskusteluun.

— Meinaatteko te nyt sitten, että se käy niin rauhallisesti ja niinkuin olette suunnitelleet? kysyy hän.

Suuriniemi naurahtaa hiljaisesti.

— Jos jotakin tulee, vastaa hän, niin tulee samanveroinen kun kyläkunnan rytinät entisaikaan. Virkistyksekseen niissä heilahtelee.

— Mutta jos niillä on jotakin hajua...?

— Kyllä kai niillä hajua on — ei sen puolesta. Koko talven ja viime syksynhän ovat niistä hajuistaan räikyttäneet. Mutta eipä taida...

Suuriniemi ei sano ajatustaan loppuun. Porstuasta kuuluu kolinaa ja hetken kuluttua tulee Jaska sisään. Hän tuoksuu huomattavasti väkeville, hänellä on kivääri pistimineen kädessä ja leveä, punainen nauha käsivarressa.

Vaistomaisesti Suuriniemi korjaa lakkinsa, ja Lampimäki ottaa piipun hampaistaan.

— Mitäs kojeita sinä tänne haalaat? kysyy hän terävästi.

— Kivääri se on, vastaa Jaska leveästi. Eikös isäntä ole ennen sellaista nähnyt?

Jaska on nuori mies, hiukan yli kahdenkymmenen, mutta vähän villin ja kesyttömän näköinen.

— Vai kivääri! toistaa isäntä. Mitäs sillä?

— Sittenpähän näkyy.

— Entä mikäs se on tuo punainen nauha?

— Se on kaartin merkki.

Jaska menee remsseesti pöydän taakse ja alkaa nurkkakaapista hakea jotakin.

— Eiköhän ole parasta, puuttuu Suuriniemi puheeseen, että Jaska vie ne vehkeet takaisin sinne, mistä on ne saanutkin. Ei niistä perältäkään mitään siunausta lähde.

— Sittenpähän lähtee se, mikä lähtee, virkahtaa Jaska kyräillen uhkamielisesti ja luo vihaisen katseen isäntään. — Tuota... jatkaa hän vähän ajan kuluttua, saisikohan ruokaa hiukan aikaisemmin, kun olisi illalla vähän omia puuhia?

— Kyllä se on parasta, että Jaska ottaa palkkansa ja lähtee pitemmäksi aikaa niihin omiin puuhiinsa, sanoo isäntä, avaten kukkaronsa. Siinä olisi palkan loppu.

Hetkisen näyttää siltä, kuin Jaskan nousuhumala olisi laskemassa, sitten hän työntää rahat edestään ja sanoo tarkoituksellisen rauhallisesti:

— Kylläpä isäntä kerkiää niistä asioista puhua parin päivän päästä.

— Tästä talosta ei kuljeta niillä asioilla, jyrähtää Lampimäki. Ota ja lähde!

— Ei sitä lähdetä niinkuin koira.

— Joko viet vehkeesi takaisin ja olet niinkuin muutkin ihmiset tai lähdet.

Lampimäki on tarttunut renkiään käsipuolesta ja taluttaa häntä ovea kohden, mutta Jaska riuhtaisee itsensä irti ja tulee tyrkänneeksi isäntää rintaan. Lampimäki on nuoruudessaan ollut suuri tappelija, nyt on hän uskovainen, mutta hänen sisunsa nousee, hän nostaa Jaskan kohoksi ja kantaa hänet ovesta ulos.

Pihalle lentäessään Jaska raivostuu ja hän aikoo hyökätä sisään hakemaan kivääriään, mutta tyrmistyy, kun huomaa, että se suuressa kaaressa lentää hänen jälessään ja putoaa melkein jalkain juureen. Eivät siis huolineet hänen aseestaankaan.

— Taisi tulla liian äkkinäinen teko, sanoi Suuriniemi.

— Meinasin ensin puhua sille järkeä ja vähältä piti, etten pyytänyt anteeksi, kun kerran kuskasin sen navetan kokille... vastasi Lampimäki. — Taisi silloin surusta ryypiskellä.

— Hyvä kun ei tullut tehdyksi, keskeytti toinen. Peloksi olisi katsonut. Mutta kyllä nyt saa lähettää miehiä tännekin...

Lampimäki katui itsekin tekoaan. Hänen takiaan piti nyt hajoittaa muutenkin pieni joukko. Suuriniemi meni puhelimen luo soittaakseen Peltoniemeen, mutta keskuksessa olikin jo ryssä vastaamassa.

* * * * *

Jaskan mielen täytti suunnaton raivo. Hänen ensi ajatuksensa, kuten sanottu, oli hyökätä sisään, mutta kun kivääri lensi hänen jalkainsa juureen, tunsi hän tulevansa jollakin tavoin nöyryytetyksi ja asiasta lyödyksi ja raivontunne sai väistyä kylmän, harkitsevan kostontunteen edestä. Viiteen taloon oli hyökättävä: Lampimäkeen, Suuriniemeen, Peltoniemeen, seuran talolle ja Muiluun, ja hän laittaisi itsensä siihen sakkiin, joka hyökkäisi Lampimäkeen. Mutta se oli tapahtuva vasta ylihuomenna, kun Ristinjoelta tulisi enemmän ryssiä avuksi. Jaska ei voinut tietää, että juuri samalla hetkellä riisuttiin Ristinjoen ryssiä aseista ja annettiin niille selkään. Jaska sitä ei tiennyt, mutta Lampimäessä, Peltoniemessä ja muissa porvarien pesäpaikoissa se tiedettiin.

Ilta oli jo pimennyt, mutta maantiellä oli liike yhäkin tavallista vilkkaampi. Sähkövalot paloivat kirkon tienristeyksessä ja Lampimäen kujan suussa niinkuin tavallisesti, mutta ilmassa oli odotusta ja hiukan niinkuin jotakin kiimaa. "Talo" ei sovi näkymään maantielle niinkuin Lampimäen ikkunoihin, mutta sieltäpäin kuului huutoa, melua ja naurua ja niistä eroittautuu selvästi pari laukausta. Jaska hätkähtää: Jokohan ovat ruvenneet...? Mutta taitavat vain muuten ammuskella talollisia peloittaakseen.

Jaska alkaa kiivaasti astella "talolle” päin. Linnuntietä sinne olisi vain vajaa kilometri, mutta maantie mutkittelee niin, että matkaa karttuu ainakin vanha virsta. Lampimäen laaja kotipelto ja Muilun rakennusryhmä eroittavat toisistaan Jaskan palveluspaikan ja »talon". Muilulainen on aikoinaan myynyt palstan "talolle" sopuhinnasta, mutta taitaisipa ottaa pois, jos voisi. Niin ne ovat vastakkain kuin kaksi linnoitettua leiriä, Muilu ja työnväentalo, ja edellisen takana Lampimäki niinkuin jonkunlaisena reservinä.

Kaksi ryssää tulee Jaskaa vastaan maantiellä, huomaavat kiväärin ja hämärästi nauhan käsivarressa, tulevat ääreen ja alkavat puhua tolittaa.

Jaska kuuntelee aikansa ymmärtämättä sanaakaan.

— Menkää helvettiin! sanoo hän sitten jatkaen matkaansa.

Jaskalla ei ole alunpitäenkään ollut minkäänlaista myötätuntoa venäläisiä kohtaan ja itsetietoisesti lukeutuu hän siihen luokkaan, joiden tajuntaan ei käsite ryssä sisälly ihmisrotuna. Pikkupoikana on hän kuullut, että hänen isoisänsä isä on ottanut osaa Alavuden taisteluun, mutta hänen vastenmielisyytensä ryssiä kohtaan ei johdu siitä. Mistä se johtuu, sitä hän ei rupea eikä pysty selvittämään.

Ryssien kohtaaminen vaikuttaa tyynnyttäväsi Jaskan mielialaan. Hänen kostonhimonsa ikäänkuin tasoittuu ja saa leveät suuntaviivat. Hän tulee taistelemaan ryssien puolella, eli ryssät hänen puolellaan, aatteen vuoksi. Lampimäki sisältyy niihin, joita vastaan aate taistelee. Lampimäki on porho, jolla on vuosittain parisataa veroäyriä, ja hän, Jaska, kuuluu köyhälistöön, sosiaalidemokraatteihin.

Itse asiassa on Jaskan suhde aatteeseenkin vähän heikontunut senjälkeen kun Muilun neljäs piika tuli paksuksi. Oli sattunut niin, että Muilun neljäs piika, Riika, oli Jaskan nimetty morsian. Ensin oli kovisteltu Jaskaa, mutta sitten olikin käynyt selville, että se oli ryssä. Senkin, kovistelemisen, oli suorittanut Lampimäen isäntä.

— Sano nyt vaan suoraan, äläkä kieräile, oli isäntä sanonut. Ei täällä passaa ruveta lapsia kylälle tekemään. Jos se sinun on, niin naitava sun on. Kylläpähän sitten saamme katsella, miten elämään tulette.

— Ei se minun ole.

— Ei! No kenen sitten?

— Pirustako minä tiedän.

— Kuule: ei passaa kiroilla!

— Niin, mutta minun se ei voi olla.

Isäntä oli pannut lakin päähänsä ja mennyt suoraan Muiluun.

— Kyllä nyt Jaskan retkistä selvä otetaan, oli väki sanonut.

Iltamyöhällä oli isäntä palannut.

— Ryssälle kuuluu tulevan. Otimme Muilun kanssa selvän. Riika itse tunnusti. Ja Muilu sanoi, että nyt on parasta, tyttö, että lähdet kotimökillesi.

Seuraavana lauantaina oli Jaska juonut itsensä humalaan, ja isäntä kuskannut hänet navetan ylisille kuin elukan.

* * * * *

Kun Jaska nyt näin palauttaa mieleensä tapauksia, esiintyy Lampimäki hänelle uudessa valaistuksessa. Tällä tavoin, yhdistelemällä tapauksia. ei hän ennen ole tullut ajatelleeksi.

Muilun kohdalla Jaskan huomiota herättää se, että talosta ei näy valontuikahdustakaan. Alkaa olla jo lypsyn aika, mutta navetta on aivan pimeä. Suunnaton graniittirakennus piirtyy tummana möhkäleenä taivasta vasten. Yksinäinen koira haukahtaa pihamaalla, muuten on Muilussa kaikki kuolonhiljaista. Jaskaan se vaikuttaa hiukan kammoa herättävästi. Pitää sanoa "talolla", että ovat varuillaan. Sitä ei tiedä, mitä Muilusta tulee. Hän astuu kymmenkunta askelta Muilun tuttua kujaa, mutta kääntyy takaisin. Mitäpä hän sitä kujaa enää, vaikka matkaa "talolle" oikaisisikin.

Muilun pimeys on vaikuttanut "talollakin" painostavasti ja innostusta poistavasti. On niinkuin Muilun pimeiden ikkunain uutimien takaa katselisi kylmä ja hiukan ivallinen totuus. Jaska huomaa, ettei hänen varoitustaan tarvita.

— Pitäisi mennä ottamaan selville, mitä siellä oikein on tekeillä, sanoo Reenin Mikko, päällikkö.

— Mene itse, per...

Siellä, tien toisella puolen, sadan sylen päässä, toljottavat Muilun neljätoista pimeää ikkunaa. Jokaisessa ikkunassa saattaa olla kivääri. Mene sinne sitten haravoimaan.

Seinäkello lyö kahdeksaa.

Ryssät oljentelevat pitkin seiniä, puuhaavat, tolittavat ja naureskelevat, joku soittelee hanuria, mutta ei koskaan pääse kappaleen loppuun, kun jo aloittaa uutta. Naiset kantavat höyryäviä ruoka-astioita keittiön puolelta näyttämölle, jossa aterioiminen tapahtuu. Ketään talollisen palvelijaa ei näy joukossa, naiset ovat kaikki sahalaisten vaimoja ja tyttäriä tai sitten muualta kulkeutuneita.

Työväenmarssi kajahtaa. Miesten epäsointuisat, järeät äänet sekaantuvat naisten enemmän tai vähemmän kirkuviin sopraanoihin, mutta ensi innostus on laskeutunut ja mieliala pysyy auttamattomasti lamassa. Ilma on sakea ja lamput kiiluvat kuin jostakin verkon takaa.

Jotkut ryssät pistävät pieneksi tanssiksi, laskevat ujostelematta ja asiallisina kätensä naisten vyötäisille ja pyörähtävät näyttämön edessä. Naiset ovat raukean ja autuaan näköisiä. Silloin Jaskan ellottava tunne kasvaa ja hän tekee mielessään äkkinäisen päätöksen: noiden kanssa ei millekään.

Jollakin tavoin tuntee hän itsensä orvoksi ja yksinäiseksi tässä ympäristössä. Täällä ei ole ketään hänen parhaita tovereitaan, vain itsetietoisia sahalaisia ja ylpeitä asemalaisia, jotka toisinaan luovat hiukan ivallisia katseita renkiin. Renki, — renki ei ole luokkatietoinen työläinen, renki on jotakin manttaalipösön ja työmiehen väliltä, joku sellainen, johon ei luokkatietoinen voi oikein luottaa, sillä renki on ympäristössään imenyt liiaksi manttaalihenkeä ja -katsantotapaa itseensä.

Nyt Reenin Mikko nousee puhumaan.

— Toverit ja te, venäläiset veljemme, aloittaa hän. Taistelu on alkanut, porvariston kahdestoista hetki on lyönyt ja turhaan hiovat lahtarit aseitaan...

Jaska kuuntelee puhetta kuin läpi unen eikä monikaan sana ennä hänen korviinsa. »Venäläiset veljemme” ‒ Riikan sulhaset ja muut. Ja mitä ovat porvarit hänelle tehneet? Eihän häneltä ole mitään puuttunut, talolliset ja heidän poikansa ovat kohdelleet häntä yhdenvertaisena, häntä, niinkuin kaikkia muitakin. Eivät ole läheskään niin ylpeitä kuin asemalaiset aatteensa kanssa. Lampimäki oli kyllä kantanut niskasta hänet navetan kokille, mutta olihan se kerran tyyrännyt nimismiehenkin portaita alas. Hän, Jaska, oli ollut päissään niinkuin nimismieskin, samanveroisia, nimismies ja hän. Sitten Lampimäki oli ruvennut katsomaan hänen etuaan siinä Riikankin asiassa, luvannut, että kyllä te elämään tulette, jos vika on Jaskassa. Mutta eipä ollut, — ryssässä oli vika. Kun Lampimäki nyt illalla taas heitti hänet ovesta ulos, niin eiköhän siinäkin ollut oikeutusta? Mennä nyt ase kädessä häristelemään toisen asuntoon ja ruveta vaatimaan ruokaa, vaikka tietää, että vähän ajan kuluttua rupeaa sotimaan ruuan antajaa vastaan.

Mitenkä hän, Jaska, oli tähän sakkiin oikein tullut? Ensi kerran oli tullut Eilolan Toivon kanssa vähän hönässä ja sitten tullut toisenkin kerran ja kolmannen. Niin se sitten oli käynyt.

Kun Jaska näitä aprikoitsi mielessään huomasi hän senkin, ettei häntä millään tavalla kohdeltu täällä toverina, vaan oppipoikana, jota pidettiin miesten joukossa niinkuin puolittain armosta. Ja sitten nuo ryssät, nuo iankaikkisen vaivatut "venäläiset veljet", jotka tunkivat joka paikkaan niinkuin syöpäläiset ja joiden veljellisistä töistä oli lehdissä saatu lukea koko viime syksy ja kulunut talvi.

Ei, totisesti. Ryssien sakkiin hän ei halunnut kuulua, vaan pikemminkin siihen, joka antoi heitä selkään. Se on sittenkin paljon reilumpaa.