Part 6

— Ovat niin yksinäisiä, raukat, vieraassa maassa, sanottiin, eiväthän ne omasta halustaan ole tänne tulleet ja ihmisiä ovat nekin...

Muutamana päivänä tuli pitäjään santarmeja ja Muilun talo nuuskittiin perin pohjin. Silloin saatiin pitäjällä tietää, että Muilu oli ollut pitkämatkalaisten vakituinen käymäpaikka; Muilun kautta ne menivät, Muilussa annettiin niille rahaa ja sieltä ne sitten katosivat mikä Oravaisiin, mikä Vaasaan, mikä vieläkin pohjoisemmaksi päästäkseen Saksaan. Ja Toosilan Jaakko oli yhtenä sieluna koko hommassa. Mutta Muilussa ei löydetty mitään ja santarmit lähtivät luutnantti Popoffin ja kahdenkymmenen sotamiehen seuraamina pitäjänrajalle, Toosilaan. Sitä ennen sinne kuitenkin oli tulista laukkaa lähtenyt Muilun pikkurenki.

Niinpä sitten täytyi tapahtua, että luutnantti Popoff sai Muilun Sannista kävelytoverin.

Se tapahtui kolmea päivää myöhemmin kuin oli saapunut tieto siitä, että Toosilan Jaakko oli ammuttu. Jaakko oli, kuuleman mukaan, lähtenyt pakoon, kuultuaan, että santarmit olivat tulossa, mutta Popoff oli itse lähtenyt ajamaan häntä takaa, saavuttanut kolmannen pitäjän rajalla ja sanaa puhumatta ampunut. Sinne oli Jaakko jäänyt virumaan maantielle ja Toosila itse oli käynyt hakemassa hänet pois.

Tällaisina saapuivat sanomat Sannin korviin. Taisi olla, että poskilihakset hiukan nytkähtivät ja että kasvoille tuli kuoleman kalpeus, saattoi olla, että ruumis hätkähti ja kädet alkoivat vavista, mutta kyynel pysyi näkymättömissä.

— Vai niin kävi Jaakon, sanoi hän ainoastaan, vai niin tosiaankin piti käydä.

Hän pysähtyi keskellä askareitaan ja tuijotti lasittunein silmin eteensä, käden neuvottomana hypistellessä esiliinaa.

— Minkäpä sille, sanoi Muilu, katsoen ikkunasta pellolle, eihän sitä enää saa tekemättömäksi. Liian varomaton oli Jaakko, vaikka minä monasti...

Muilun suupielet vavahtivat ja käsi puristautui nyrkkiin, hän puri hampaitaan yhteen ja meni pihalle niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Kesken kaikkea heitti Sannikin askareensa ja meni kamariinsa eikä näyttäytynyt edes seuraavanakaan päivänä. Väki kulki alakuloisena ja sanattomana ja oli kuin koko Muilun yli olisi levännyt äänetön, tuskastuttava viha.

Valkoisen talon isäntä ajoi itse Muiluun.

— Sinun pitää sanoa Sannille, ettei se vaan rupea ajattelemaan jotakin, sanoo hän muilulaiselle. Mitäpä me vielä, kyllä se aika vielä tulee...

— Mitäpä se meinaa, vastaa muilulainen kartellen.

— Pelkään vaan, että jos se jotakin kostoa... Ei siitä mitään tule.

— Suotta pelkäät. Mitäs se...

Kolmas päivä on siis se, jolloin Muilun Sanni kävelee luutnantti Popoffin kanssa. Muilun Sanni tahtoo kaikesta päättäen tehdä itsensä puheenalaiseksi.

Koko päivän on ollut tukahduttava auringonpaiste ja ilma on ikäänkuin väreillyt kuumuudessa. Muilun vihertävät seinät hohtavat auringonvalossa, ja seutu on täynnä niitetyn heinäntuoksua. Tämä on sellainen päivä, jolloin Muilun rakennusryhmä eniten esiintyy edukseen ja valtavuudellaan hallitsee lakeutta. "Tämä on Muilu ja täällä on olemista." Jonkunlaisella suuremman julkeudella näyttävät Muilun välkähtelevät ikkunarivit katselevan kirkkolammen tuolle puolelle, herraskaisesti puitten takaa esiinpilkistävää valkoista taloa. "Jos on siellä, niin on täälläkin. Tämä on Muilu." Kyläryhmässä kimaltelevat ikkunaruudut ja sinkkikatot välkehtivät, ihmiset kulkevat hiestyneinä ja paitahihasillaan, — päivä on tosiaankin tuskastuttavan kuuma. Tässä ylenpalttisessa kuumuudessa ei jakseta ajatella Toosilan Jaakkoa, joka sai surmansa maantiellä.

Iltapäivällä, kun kuumuus hiukan hellittää ja vellikellot ympäri kylää alkavat soida, makoilevat Muilun ryssät pihamaalla, soittelevat hanuria, tupakoivat ja naurattavat piikoja, jotka kulkevat edestakaisin tuvan ja navetan väliä. Niinkuin muistetaan, ovat he jo naurattaneet yhden Andrein edestä ja yhden edestä, jonka nimeä ei Muilun isäntä osaa lausua. Heidän on siinä vilpoisa olla, lehtipuut tuoksuvat ja päärakennus heittää raskaan varjon pihamaalle. Vääpeli haaveilee ja luutnantti Popoff katselee, kun sotamies harjaa hänen ratsuaan.

Silloin Sanni tulee ulos ja ohjaa kulkunsa maantielle. Hänellä on valkoinen ilmava puku ja silkkiharso pään ympärille kääritty. Kenties hän on hiukan kalvakka, mutta kaunis hän on, kaunis ainakin tässä puvussa ja valaistuksessa. Äidilleen on hän sanonut menevänsä käymään Peltoniemessä ja aivan varmaan hän sinne olisi mennytkin, ellei nyt tulisi eräs äkkinäinen muutos suunnitelmaan.

Sanni kävelee hiljalleen kujaa pitkin maantielle päin. Hän on lujasti päättänyt mennä Peltoniemeen kuulemaan, tietäisivätkö he mitään uutta. Mutta silloin tulee luutnantti Popoff ja särkee hänen suunnitelmansa. Hän on nähnyt Sannin menevän yksin maantielle ja tämä on hänelle sellainen tilaisuus, josta jokaisen todellisen kavaljeerin on otettava vaari. Hän jättää siis hevosen harjaamisen sotamiehen valistuneeseen harkintaan ja rientää navettapihan kautta karjakujalle tullakseen Sannia vastaan maantiellä. Jokainen kehittynyt kavaljeeri valitsisi tällaisen mutkan.

Luutnantti Popoff onnistuu suunnitelmassaan ja tulee Sannia vastaan.

— Hjuva ilta, tervehtii hän aurinkoisesti. Sanni-neiti gjavele?

Tämän kuullessaan Sannin suunnitelma ikäänkuin vaistomaisesti muuttuu.

— Minä menen Hyypän haudalle, sanoo hän.

— A, Hyypän hauta, mikä se olemas?

— Se on kaukana täältä, järvi keskellä vuorta, jossa on toistakymmentä syltä korkeat seinät... Meillä on siellä torppa ja lato.

— Ja siellä hjuvin, hjuvin kaunista?

— Kyllä siellä on kovin kaunista.

Luutnantti Popoff miettii hetken. Kysymys, jonka hän aikoo tehdä, tuntuu hänestä itsestäänkin rohkealta, mutta hän tekee sen kuitenkin.

— A, shaanko minä saattamas neiti? kysyy hän.

— Ei!

— Miks'ei?

— Kosk’en minä tahtoisi kävellä venäläisen kanssa.

Luutnantin silmät välähtävät ja käsi kiertää hermostuneesti viiksiä.

— Miks'ei? kysyy hän sitten vielä kerran.

Nyt pitää vähältä, ettei Sanni menetä malttiaan. Hänen kulmansa vetäytyvät yhteen, huulet vavahtavat hiukan eikä hän voi estää ääntään värähtämästä, kun hän vastaa:

— Meillä pidetään sitä alentavana. Venäläisiä pidetään meillä barbaareina.

— Ah!

Luutnantti Popoffin kasvoille on noussut tumma puna ja hänen silmänsä välähtävät, mutta sitten hän voittaa itsensä ja vastaa:

— Neiti erehty, paljon erehty... A mine selittämäs...

— En minä kuitenkaan ymmärrä...

Kukaan ei pyytänyt luutnantti Popoffia seuraamaan, mutta hän seurasi kuitenkin. Hän pani kaiken puhetaitonsa liikkeelle ja tuon tuostakin hän yritti laskea kätensä Sannin kädelle. Vastaantulevat katselivat suu auki ja Sanni puolestaan tuijotti tiukasti maantietä. Mutta Hyypän hauta on kaukana metsän syvyydessä. Muilun pihasta lasketaan sinne olevan peninkulma.

Tähän oikeastaan loppuu kertomuksemme. Sanni palasi hiukan jälkeen puolen yön yksin niinkuin oli lähtenytkin. Kukaan ei nähnyt, että hänen kätensä tärisi niinkuin vilutautisen, kun hän asetti avainta reikään, eikä kuullut, että hänen askeleensa horjahtelivat, kun hän meni kamariinsa.

Hiukkaista myöhemmin herätettiin Muilun isäntä ja emäntä. Kallen Tiila, Hyypän torpan asujain, tuli kamariin inisten ja polvet loukkua lyöden.

— Herra Jeesus... valitti hän, pyyhkien silmiään esiliinaan... Sanni se oli, itse näin ikkunasta... Sotaherran kanssa tuli, hetken kävelivät siinä reunalla, ja sitten se pukkasi, Sanni pukkasi... molskahdus vain kuului niinkuin helvetistä...

— Näitkö varmasti? kysyy muilulainen.

— Omin silmin näin, itki akka. Ja sitten sotaherra katosi...

— Valehtelet! sanoo muilulainen ja lyö nyrkin pöytään. Ja tätä sinä et rumpaakaan ympäri pitäjää tai ikävä tulee olo, saatana vie!

Kallen Tiila ei ollut koskaan nähnyt Muilun isäntää noin kauhuissaan ja hän lysähti istumaan lattialle.

— En minä, Herra Jeesus, huusi hän, kun isäntä kerran... En minä, vannon minä sen, älkää vain minulle... köyhälle ihmiselle... Vannon minä...

— En minä sinulle mitään, sanoo muilulainen tyynesti.

* * * * *

Luutnantti Popoffia etsittiin, mutta kun häntä ei löydetty, niin hän tietysti oli karannut niinkuin moni muukin.

— Et suinkaan sinä sitä ole nähnyt? kysyi muilulainen tyttäreltään.

— Leuhotti se eilen minun niinkuin muittenkin jälessä jonkun matkaa.

Sanni on kalpea ja vavahtelee eikä katso isäänsä silmiin, mutta huulet ovat tiukasti yhteenpuristetut.

— Ethän valehtele omalle isällesi?

— En... n...

— Omapa on valeesi, sanoo muilulainen ja menee.

Syksymmällä viedään Muilun ryssät pois.

Seuraavana keväänä on vallankumous ja yleinen veljeily, silloin käy Popoff-kysymyskin hiukan yleiseksi, mutta kymmentä kuukautta myöhemmin on yhtä lystiä, missä joku Popoff on, tai onko hän missään.

PIENTÄ ODOTUSTA

Tällä hetkellä vallitsi valkoisessa talossa suuri hiljaisuus.

Sanattomia ja hiukan yrmeitä siellä oltiin aina, niinkuin useimmiten ollaan paikoissa, missä neljä, viisi sukupolvea on koonnut omaisuutta, mutta tuon kaikki voittavan vaiteliaisuuden yli oli kuitenkin kuulunut alituisen työn taukoamaton laulu. Nyt tuntui kaikki pysähtyneen henkeä pidättäen odottamaan ratkaisua, mikä tapahtuisi valkoisen talon kauimmaisessa kamarissa.

Tuvassa sujuvat työt kuitenkin pinnallisesti katsoen tavallista menoaan. Takan ääressä hämmennetään pataa tarkasti ja asiallisesti, kerjäläiselle annetaan osansa leipävartaasta, emäntä menee tupakamariin kahville, piika tuo sisään vesisangon ja toinen lisää puita takkaan.

— Siellä ne nyt ovat nurkkakamarissa...

Niin, ja tällä hetkellä siellä ratkaistaan jotakin.

Talonväelle ovat ominaisia yhteen kasvaneet kulmakarvat ja kapeat valkoiset kädet sekä hieno, vaitelias jyrkkyys käytöksessä. Miten lienevät vuosikymmenien kuluessa niin muodostuneet. Niiden kanssa on vaikea päästä tuttavuuteen, eivätkä he itse käy muualla kuin kirkossa, mutta jokainen kerjäläinen näkee velvollisuudekseen poiketa talossa, sillä se on pitäjän ainoa paikka, josta ei ketään niine hyvineen käsketä tiehensä korttijärjestelmänkään vallitessa. Mene ja tiedä heidän konstinsa.

— Kävisitte joskus kirkonkyläläisiäkin verottamassa, — sanoo tytär ohimennen kerjäläiselle.

— Ei sieltä mitään saa, — valittaa kerjäläinen.

Tytär ei vastaa mitään, hän onkin puhunut vain jotakin sanoakseen ja keventääkseen yltyvää painostusta. Hänen poskensa punottavat.

Pilvet riippuvat nyt kovin matalalla valkoisen talon kohdalla, ja ilmassa on ukkosta.

* * * * *

Oleellisesti ei suurella isännällä ole mitään erikoisempaa häntä vastaan, joka istuu häntä vastapäätä kamarin toisella puolella. Rakkaus — sehän on niinkuin olla pitääkin: kaksi ihmislasta kohtaa toisensa, rakastuvat, tahtovat naimisiin; nyt oli hänen tyttärensä vuoro ja tuon tuolla vastapäätä, ja hänenkin, isännän, oli sanottava sanansa. Kuten sanottu, isäntä ei tuntenut erikoista vastenmielisyyttä tuota miestä kohtaan, jos ei myötätuntoakaan, mies oli hänelle aivan yhtäkaikkinen, eikä isäntä olisi pitänyt pahana, vaikka vieras olisi ottanut lakkinsa ja lähtenyt. Hyvästi nyt vaan.

— Tämä tuli niin kovin äkkiä, — sanoo isäntä, mutta ääni ilmaisee, että se ei silti estä päätöksen tekemistä. Odotahan siinä vain rauhallisesti.

— Minä rakastan häntä, — sanoo vieras.

Isäntä kuulee tämän jo neljännen kerran eikä katso tarpeelliseksi vastata. Hän luo nopean, ohimenevän silmäyksen aavistamattomaan vieraaseen ja seuraa sitten silminnähtävällä mielenkiinnolla, mitä tapahtuu pihalla. Kukko ajelee höyhenet harrillaan kanoja karjapihalla, Kalle on jättänyt tallin ovet auki, — ei jätä toista kertaa! — aurinko paahtaa navetan graniittiseiniin. Saattaa todellakin pian panna ukkoseksi. Savela kävi eilen pyytämässä kuuttasataa, sai kolme, — tuolla se nyt ajaa ohi, taitaa olla päissään. Kyllä minä opetan sen ajelemaan hiljemmin.

Piika raoittaa ovea ja pysähtyy kynnykselle.

— Tääll' ois elintarvelautakunnan...

— Sano, että tulkoon huomenna.

Oikeastaan isäntä hämmästyy nähdessään, että vieras vielä istuu paikallaan ja että heillä on joku asia keskeneräisenä. Tuo tuossa siis aikoo naida hänen tyttärensä, heidät vihitään, saavat lapsia, tekevät työtä. Toisin sanoen, heillä alkaa elämä. Isäntä tuntee lievää vastenmielisyyttä, ajatellessaan sitä lapsijuttua, että hänen tyttärensä saisi lapsia, makaisi yhdessä tuon vieraan kanssa, olisivat mies ja vaimo.

— Ei sitä rakkaudella pitkälle mennä, — sanoo hän.

Ajatukset pysähtyvät pankkitalletuksiin, graniittinavettaan, erinäisiin osakkeisiin, viime vuoden satoon. Jossakin kuuluu kello lyövän yhtä, vellikello alkaa kalkuttaa.

— Minä osaan kyllä tehdä työtä, — vastaa vieras.

Jatkuva hiljaisuus.

Virkamies, ajattelee isäntä, käy vuosikymmenen, ehkä toistakin, koulua, rupeaa johonkin virkaan ja häntä sanotaan herraksi. Herra nimismies, herra asemapäällikkö, herra pastori — isäntä koettaa, vaan ei jaksa tuntea penninkään edestä respektiä niitä kohtaan. Niiden lapset alkavat lukea, isät kantavat huonoilla nimillä varustettuja velkakirjoja säästöpankkiin, — lapsista pitää myöskin tulla herroja... Hohoi ‒ ‒ ‒ jaa. Kello löi puolta kahta.

Ja nyt istui tuo tuossa ja tahtoi hänen tytärtään.

— Liian nuorikin hän on vielä naimisiin, — sanoo isäntä.

— On sitä nuorempanakin menty, — vastaa vieras.

Onpa kylläkin, onpa kai. Isännän katse pysähtyy vieraan käsiin ja huomaa, että ne merkillisesti muistuttavat hänen tyttärensä käsiä. Vai on nuorempanakin menty. Hyvinpä osaakin ajaa asiansa. Nuorempanakin — niin, siitä tosiseikasta ei päästy minnekään.

Viekas naamakin sillä on, miettii isäntä ja ajatus pysähtyy taas pelolla talletustodistuksiin, osakkeisiin, taloon, peltoihin ynnä muuhun niihin kuuluvaan. Osaa se, osaa.

Itse asiassa ei vieras ole aivan soveltumaton talon ilmapiiriin, ei soveltumaton, ellei soveliaskaan. Vaikea olisi ajatella tytärtä jonkun tämän seutulaisenkaan rinnalla. Sekin ajatus isäntää tuskastutti. Erotus olisi huikea. Ja sitten saisi taas niitä tuttavia... hm... ja sukulaisia. Isäntä ei välitä läheisistä suhteista pitäjäläistensä kanssa. Kyllä ne hänet löytävät.

Isäntä rykäisee ja sivaltaa leukaansa, — merkki siitä, että raskas tykistö ajetaan esille ja että ratkaisu on lähenemässä.

— Tähän taloon, — sanoo hän raskaasti ja asiallisesti ja aivan kuin valittaen, että asianlaita on niin hullusti, — tähän taloon kun ei ole ennenkään huolittu köyhistä vävyistä.

Vieras punastuu ja hänen poskilihaksensa jännittyvät, isäntä katselee taas pihalle, yksinäinen kärpänen surisee varjoisassa huoneessa.

Tapansa kullakin, — pääsee vihdoin vieraalta, vähintään yhtä asiallisesti kuin isännältäkin. — Me olemme kyllä aina antaneet varakkaille appivanhemmille erikoisen arvon.

— Sen minä kyllä uskon, — virkahtaa isäntä, siirtäen katseensa vieraaseen sen näköisenä kuin tulisi lyömään.

— Ja sitäpaitsi — jatkaa vieras, — on nopeaan ratkaisuun painavat syynsä.

— Jaa... mitä te oikein meinaatte?

Pilvet riippuvat nyt hyvin alhaalla valkoisen talon kohdalla. Pihalla varjostaa.

— Nähkääpäs, — jatkaa isäntä tuntuvalla tyytyväisyydellä, odottamatta vastausta, — meidän kunniamme ei olekaan nuppineulan varassa.

— En minä mitään sellaista tarkoittanut, — vastaa vieras vetäytyen kokoon, ikäänkuin peljäten jonkun näkymättömän käden lyöntiä.

Vellikello läppää taas, tunti on kulunut, pihalle ilmestyy väkeä. Pilvi on poistunut, mutta sen läsnäolo tunnetaan.

Isäntä katselee pihalle... arvataankohan käydä sulkemassa tallinovi. Harvaa puheensorinaa kuuluu pihalta, Rieti menee panemaan ovea kiinni, hän puhuu jollekin ja hänen isot, terveet hampaansa välkkyvät auringonpaisteessa, kun hän nauraa virnottaa. Mikä sitä nyt niin naurattaa!

Isäntä muistelee, että he ovat nyt neljä sukupolvea olleet tässä isäntinä, katsoo pikaisesti vierasta ja huomaa, ettei hänkään näytä olevan valmis millaisiin tuttavuuksiin tahansa. Sitten hän ryhtyy ajattelemaan toista asianosaista, häntä, jolla myöskin on yhteenkasvaneet kulmat, eteenpäin työntäytyvä alahuuli ja hennot, kapeat kädet ja joka m.m. on perinyt eräänlaisen vissin itsepäisyyden, jota neljä sukupolvea tunnontarkasti on kasvattanut ja joka ei vääjää puolta tuumaakaan.

— Kaikkea sitä eteen lykätäänkin, — päättää hän itsekseen.

Ellei olisi varma asiastaan, niin ei tuo mies tuossa istuisi. Minkähänlaiset puheet niillä on ollut?

Hetkisen miettii isäntä tätäkin asiaa, ei vaivaudu kuitenkaan ottamaan selvää. Tiettynä taitaa olla muutenkin.

Tämän jälkeen hän luo vielä lyhyen katsauksen mielipiteisiinsä virkamiehistä, rahaa ne etupäässä kärkkyvät, rahaa, mutta onpa keinot sillekin. Ja vihdoin hän koettaa itselleen selittää rakkauden ja avioliiton olemusta, mutta kun hän ei tässä pääse tuota tuonnemmaksi, pysähtyy ajatus taas aineellisiin asioihin.

Huoneeseen alkaa paistaa aurinko, isäntä avaa ikkunan, raittiin ilman mukana kantautuu sisään kaukainen kytömaan sauhu.

— Tulevat tutuiksi, rakastuvat; sitten vain naimisiin... mutta siinä rakkaudessakin on kaikenlaisia syrjäpyyteitä ja rahanhimoa...

Rahanhimo, itse asiassa sangen yleinen ja luvallinen himo, ei voi herättää isännän myötätuntoa, vallankin, jos sitä himoa tuntee köyhä, ja erikoisesti, jos se tavalla tai toisella kohdistuu häneen, noin vain viemistarkoituksessa, häneen ja heihin, jotka ovat satakunnan vuotta tehneet työtä ja koonneet.

Silmät katselevat tiukasti ulos, kääntyvät hiljaa pöytäliinaan, ja suu vetäytyy vihellysasentoon.

— Tahtovat mennä yhteen ja tehdä työtä. Omassa nahassaanhan sen sitten tuntevat... Kuka sitä tyhjin käsin, mutta arvaakos mitään antaakaan... Herra ties mille teille joutuvat...

Ja isäntä rakasti sentään tytärtään.

Sormet naputtelevat kiivaasti pöydän kantta, alahuuli vetäytyy hiljaa ylähuulen päälle ja kulmat rypistyvät. Polvi muuttuu, taloon tulee ensimäinen herra, ja se sopii kyllä, kun vain sitten pysyy herrana eikä kaikenlaisten kanssa... Kaiken lopuksi on siinäkin tarpeeksi herruutta, kun on hänen vävynsä...

Isäntä siirtää hiljaa katseensa vieraaseen.

— Ottakaa Herran nimessä minun puolestani, kun ette muuta tahdo, — sanoo hän.

Selvä on.

PALAAVA KAPINALLINEN

Kaapo oli ottanut osaa punakapinaan, istunut asianmukaisesti vankeudessa ja palasi nyt kotipaikoilleen ehdonalaisena. Hänen vaatteensa olivat risaiset, kasvot olivat kuopalla ja käyntinsä vähän horjahteleva.

Vähin horjahtelevia olivat myöskin hänen ajatuksensa, jos niistä ensinkään saattoi puhua. Oli satuttu olemaan töissä Inhan ruukilla, liitytty sakkiin, tapeltu niin "maan perkeleesti" — Kaapon oma, hiukan rumanpuoleinen fraasi — saatu selkään ja istuttu linnassa. Siinä kaikki. Kuinka sitten olisi käynyt, jos voitto olisi saatu, ei tällä kertaa sopinut Kaapon ajatuspiiriin. Hänen ajatuksissaan kangasti vain, että määrä oli ollut panna kaikki miestä myöten ja perustaa sellainen sosialistinen ihanneyhteiskunta.

Kun hän tässä tallusteli kotiin tietä myöten, ei hän erikoisesti jaksanut edes surra sitä, että kapina oli epäonnistunut. Kun tarkemmin ajatteli, niin hullua olisi ollutkin, jos se olisi onnistunut. Kaapon ajatusmaailmaan ei mitenkään soveltunut, että pitäjän rikkain isäntä ei olisi Talvitie, vaan että äänenantava tekijä olisi esimerkiksi hän itse tai suutarimestari Frans Kantanen. Tai että he kaikki, hän itse, Talvitien, Lampimäen, Muilun ja kaikki muut isännät, suutari Kantanen, torpparit, mäkitupalaiset ja kunnan vaivaiset sekä nimismies, rovasti ja pumpunvahti olisivat samanarvoisia. Ei kai hän sellaista koskaan ollut ajatellutkaan.

Mutta että maailmassa oli jotakin auttamattomasti kallellaan, sen hän oli tullut huomaamaan, kun muuan työnjohtaja ruukilla oli tarttunut häntä käsipuoleen ja huutanut korvaan:

— Heilu, sen saatana siinä, äläkä seisoksi.

Silloin Kaapo oli havahtunut ja ajatellut:

— Kyllä minä sinulle, pirulle, näytän.

Olihan kotipuolessakin hopitettu, oli saatettu käyttää samanlaisia sanojakin, olipa voitu ottaa käsipuolestakin, mutta ei se vaan tuollaista ollut. Kun Kaapo vielä perinpohjaisemmin ajatteli asiaa, tuli hän siihen johtopäätökseen, että jos vielä perustettaisiin punakaarti, niin hän rupeaisi siihen vieläkin.

Mikä ero oli pikkupomon kiroamisen ja isännän kiroamisen välillä, sitä ei Kaapo saanut itselleen selvitetyksi muuten kuin että pikkupomon kiroaminen oli kymmenen kertaa ärsyttävämpää. Isännän kiroamisessa — silloin harvoin, kun hän sen teki — oli jotakin samalla kertaa turvallista ja melkein niinkuin toverillista, pikkupomosta ei tiennyt, vaikka sen naaman takaa olisi katsellut joku entinen reisusälli, joka jollakin tavalla oli keinotellut itsensä komentamaan. Että joku voisi kunnollisella tavalla tulla pikkupomoksi, sitä ei Kaapo tullut ajatelleeksi.

Kaapo oli siis ollut punakaartissa, kapinoinut ankarasti ja läheni nyt kotipuoltaan, antauduttuaan jossakin Kangasalan tienoilla vangiksi Neiron Jaskalle ja istuttuaan jonkun aikaa linnassa. Surkeana, köyhänä ja, kuten sanottu, vähin horjahtelevana.

* * * * *

Tähän mennessä ei Kaapo ollut erikoisesti ajatellut kotipitäjäänsä eikä suhdettaan siihen, mutta kun tienmutkasta päästyä Rintakylän nevat ja lakeudet alkoivat näkyä, hytkähdytti hänen sydänalaansa tunne, joka samalla kertaa ikäänkuin itketti ja pakoitti juoksuun ja toiselta puolen painosti, masensi ja toi pelkoa. Kaapossa asui tajunta, joka sanoi, että vaikka kotipitäjässä oli paljon vähäosaisia, siellä kuitenkin oli vähän, jos yhtään punakaartilaista. Eihän ollut Neiron Jaskakaan, Lampimäen renki, vaikka olikin tappelija, tanssija ja kellonvaihtaja.

Mutta joku vaisto ajoi häntä kotikylään ja heti vankilan ovella setvisi hänelle ajatus: sinne minä menen.

* * * * *

Kaapo hidasti kulkuaan ja alkoi miettiä.

Kotimökissä istuvat isä ja äiti, sisar kai oli jo ehtinyt kylille, sillä oli lauantai-ilta.

— Päivää, tervehtii Kaapo.

— Päivää, vastaa isä. Sieltä linnastako sitä nyt?

Äiti ei puhu mitään, on asiallisen näköinen, häärii askareissaan, ei tiedä, pelätäkö vai iloita.

— Linnasta, vastaa Kaapo.

— Jaa.

Sitten pitkä hiljaisuus.

Kaapo on hengessään näkevinään, kuinka isä posket kuopalla imee piippuaan, murahtaa jonkun sanan tupakanpuutteesta, imee taas ja miettii, ja äiti on levottoman näköinen.

— Tännekö sinä meinaat jäädä? kysyy äiti, mutta Kaapo ei vastaa mitään ja äiti häärää taas entistä asiallisemmin.

— Se on sillä tavalla, sanoo äiti, että kun ollaan pieniä eläjiä... ja muitten armoilla olevia... ettei sitä oikein uskalla... punakaartilaisia... pitäisi käydä puhumassa isännällekin...

* * * * *

Kaapo on hengessään näkevinään kaiken tämän ja hengessään hän on kuulevinaan sen äidin tavallisen vikinänkin, mutta hengessäänkään hän ei nouse sitä "muitten armolla olemista" vastaan, vaan tajuaa samassa, että hänen on poikkeaminen Muiluun.

Tahdottomasti hänen polvensa notkahtavat, mutta hän jatkaa kuitenkin matkaansa.

— Eipä tuosta mitään mene, jos ei tulekaan. Tuomioni jo olen saanut, sanoo hän, koettaen virittää rohkeutta itseensä.

Kylän ensimmäinen talo on Antila ja toinen on Muilu, mutta ennen Antilaa on hänen pakko istahtaa. Ei väsytä erikoisemmin kuin ennenkään, peloita ei myöskään, mutta istuttava on kumminkin. Aurinko paistaa vielä korkealla ja Kaaposta tuntuu kuin koko kylästä tuoksahtaisi vastaan leipä.

— Minä menen Muiluun, Muilussa käy niin ja niin...

Kaapon ajatus ei enää juokse. Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, mitä muilulainen hänestä ajattelee.

— En ole murhannut ainoatakaan ihmistä, enkä ryöstänyt toisten tavaroita. Kuormahevosia vain ajoin... Kapinaahan se on sekin... Sellaista kapinantouhua...

Metsänrannasta työntäytyy karjalauma maantielle. Tukeva naisihminen, jolla on paksut, sierettyneet ja likaiset nilkat, ajaa sitä ja pysähtyy Kaapon kohdalle.

— Eikö se ole Kaappoo?

— O'.

— Nytkö sieltä tultiin?

— Nyt.

Naisihminen on hiukan ällistynyt lyhyistä vastauksista ja kädet puuskassa istujaa. Kaapossa jokin vähän ailahtaa ja alkaa elää. On sitä Hilman kanssa tanssittu ja vieressäkin oltu...

— Muilussako sinä vielä...? kysyy Kaapo.

— En, vaan Antilassa.

— Jaa.

— Taisi siellä panna ikäväksi? kysyi nainen viimein.

— Mistäpä ne hauskuudetkaan.