Part 5

— Niin — ikävä kyllä, sillä kernaimmin olisin omasta puolestani suonut ukon kuolevan vaikka sinäkin, minä hän oli elänyt, suurena saiturina kuin mielipuoli-raukkana, olkoonpa, että jälkeenjääneet keikailevat yksin hänen kuolemallaankin.

— Nykyiset Paseniukset siis...

Kaarle Malm naurahti surunvoittoisesti.

— Varjoja, jos edes sitäkään, sanoi hän. Heikon heikkoja jäljennöksiä, toimettomia, tasaisesti köyhtyviä, ellei joku saa heitä petetyksi, suvun maineella kerskuvia, edessä asianmukaisesti kunnioitettuja, takanapäin naurettuja... Mutta, kuten sanottu, sellainenhan on maailman meno.

— Katso, jatkoi hän tuokion kuluttua, me olemme täällä puolentoista vuosisataa eläneet Paseniusten merkeissä. Mitä täällä ennen oli? Pientä kaupankäyntiä ympäröivän maakunnan kanssa. Pientä merenkulkua, pientä rihkamakauppaa. Sitten ajelee jonakin kauniina päivänä kaupungin turulle varakas ja rahanhimoinen talonpoika Matti Pasanen puolikasvuisen Joonaksensa kera, katselee ympärilleen ja huomaa, että täällä voisi ansaita enemmältäkin rahaa. Ikivanha tarina uudistuu uudessa muodossa. Minkä Matti Pasanen alkaa, sitä jatkaa raatimies Jonas Pasenius, ostaa halvalla, myy kalliista, rakentaa laivoja ja rikastuu. Vastoinkäymiset kohtaavat, mutta Jonas Pasenius on rautainen mies, hän musertaa esteet ja hänen sanotaan olevan liitossa pirun kanssa. Luonnollisesti. Veistämöitä rakennetaan, puutavaraliikettä laajennetaan ja ennenkuin oikein ennätetään huomatakaan, on koko kaupunki tavalla tai toisella riippuvainen Jonas Paseniuksesta. Unohdetaan, että hän aikoinaan isänsä voikuormaa ajellen on tullut kaupunkiin, hänen harvoja sanojaan kuunnellaan henkeä pidätellen, häntä ympäröi suuri salaperäisyys ja yksinpä hänen valkoista, rapattua, pitkillä ikkunariveillä varustettua taloaan torin varrella katsellaan hienolla pelolla. — Siinä asuu raatimies Pasenius rautaisten arkkujensa keskellä, jotka ovat rahaa täynnä; aaveet ja kyöpelit kuljeskelevat rapatun talon ullakoilla, vaatien takaisin vääryydellä otettuja rahoja, öisin kuuluu huokauksia kartanolta... Ah, Jonas Pasenius, jos joku olisi uskaltanut sinulle kertoa kaiken sen, mitä sinusta juteltiin, varmaankin olisit kirjuriesi selän takana naureskellut, mutta nyt oli jo kaupunki täynnä sinun merimiehiäsi, sinun kippareitasi, ja sinun työmiehiäsi, ja yksinäinen tervanpolttajakin kaukaisella salolla ajatteli peljäten ja vavisten sinun noteerauksiasi. "Kolmannes rahassa, kaikki muu tavarassa", toitottivat käskyläisesi asiallisesti tavaraintuojille. Jonas Paseniuksen talossa ei tunnettu sääliä eikä armoa, mutta kaupunki eli ja kukoisti paremmin kuin koskaan ennen.

Täysi-ikäisinä astuivat sitten ohjaksiin Fredrik ja Gustaf Henrik Pasenius. Heidän lapsuudestaan ei tiedetä mitään, joku on heidät nähnyt, jollakulla on ollut onni puhutellakin heitä, Fredrik on joskus ryypännyt pormestarin ja raatimiesten kanssa, mutta he ovat — vain Jonas Paseniuksen poikia. Paitsi isänsä ja isoisänsä kovuutta, olivat he perineet muutakin, sivistystä. Mistä se oli saatu ja millä tavalla, sitä ei syrjäinen osaa mennä selittämään. Kaupunki kukoisti niinkuin ennenkin, liikkeet laajenivat, ihmiset vaurastuivat tahtoen tai tahtomattaan toisten köyhtyessä tai kukistuessa, kaiken yllä lepäsi Paseniusten henki. Fredrik Pasenius lausui kuolinvuoteellaan toivomuksen, että veli perintövaroista rakentaisi kaupungille uuden kirkon, mutta Gustaf Henrik rakensi telakan. Taksoituslautakunta asetti Gustaf Henrikin maksettavaksi tuhansia veroäyrejä, mutta Gustaf Henrik selitti, että ellei verotaakkaa jaeta tasaisemmin, muuttaa hän maaseurakuntaan ja kaupunkilaiset saavat veroittaa toisiaan niin paljon kuin huvittaa. Kaupunki taipui, Gustaf Pasenius oli kaiken a ja o. Mutta vähitellen suuri Pasenius tuli vanhaksi ja hänen lapsensa varttuivat.

Kun kuolema alkoi lähestyä, kasvoi Gustaf Paseniukselle se, mitä hänellä ei ennen ollut, nimittäin sydän. Köyhät oli ajettu pois hänen oveltaan, rammat eroitettu hänen toimistaan. Suurelle Paseniukselle tuli katumus, hän teki pieniä lahjoituksia ja suunnitteli suuria.

"Ukko on hullu", sanoivat hänen lapsensa.

Kaupungin raastuvanoikeus kokoontui ja koska pienistä Paseniuksista kuitenkin kerran oli tuleva suuria, julisti se kauppaneuvos Paseniuksen holhouksenalaiseksi. Silloin eivät nuoret Paseniukset enää mahtuneet asumaan Paseniusten vanhassa, rapatussa talossa, vaan olivat rakennuttaneet itselleen uudenaikaiset palatsit, ajoivat automobiileilla, pitivät vieraspitoja ja muodostivat isiensä liikkeen yhtiöksi, jonka osakkeet he möivät muille saadakseen itse olla rauhassa. Toisista kaupungeista alkoi tulla suurivatsaisia, punakoita liikemiehiä komeine rouvineen ja heitä sanottiin tirehtööreiksi, johtajiksi ja prokuristeiksi. Paseniusten henki oli enää vain kaukainen varjo, ja ukko Paseniuksen sanotaan itkeneen rapatussa talossaan.

Varhaisimmilta kouluvuosiltani muistan vanhan, käppyräisen ukon, jolla oli läpitunkeva katse, tarmokas, suuri leuka, tiukkaan yhteenpuristetut huulet, mutta ääni epävarma ja värähtelevä. Jotkut kiusasivat häntä ja kärkkyivät häneltä viittä penniä.

"Minulla ei ole, minä olen köyhä mies", sanoi hän, "aivan köyhä... Tai, odotas! Sanoitko viisi penniä? Saathan sinä sen, lapsi rakas, senverran minulla on. Kenenkä poika sinä oletkaan?"

Sitten hän kulki hiljaa eteenpäin kainalossaan laatikko, josta hän möi tavaroita ohikulkeville.

"Suvaitkaa katsahtaa tänne hiukan", puhui hän, "vallan erinomaisia kampoja. Ja hyviä sikareja halpaan hintaan, suoraan Hollannista importerattuja..."

Ihmiset suhtautuivat häneen suopeasti — mitäpä he muutakaan voivat — ja moni vihamielinen katse heitettiin palatseihin, joiden asukkaat olivat niin velttoja, etteivät edes saaneet häntä kadulta pois, jos he sitä edes uskalsivat yrittääkään.

Saattaahan olla, että ukko Paseniuksella lopulta oli joku kaira hiukan löyhtynyt. Saattoi olla niinkin, kuten väitetään, — vaikkakin se on vähemmän mahdollista, — että hän lapsiensa kiusaksi ensi kerran ilmestyi kadulle. Mutta kaiken lopuksi olen kuitenkin sitä mieltä, ettei vanha kauppaneuvos voinut elää velttona ja toimettomana, vaan että hän, kun ei enää voinut eikä saanut pitää käsissään suuren liikekoneiston ohjaksia, aloitti kaupan kaikkein helpoimmassa ja alkuperäisimmässä muodossa. Se oli veren vika, niin sanoakseni, ja kaupustelulaatikollaan hän antoi tuntuvimman korvapuustin lapsilleen. Ja nykyisten Paseniusten lapset saavat joko taas alkaa kaupustelulaatikosta tai oppia tekemään työtä, sillä vanhojen Paseniusten työn hedelmät lankeavat toisten osalle.

Niin, ukko Pasenius, lopetti Kaarle Malm kertomuksensa, nuku sinä vaan rauhassa, olivathan hautajaisesikin komeimmat, mitä tässä kaupungissa on nähty. Ja ole varma siitä, että nimesi tulee kulkemaan kaupunkilaisten kesken sukupolvesta sukupolveen ja aina kun kaupunkiamme mainitaan, mainitaan sinutkin. Mutta sinun jälkeläisistäsi ei kenelläkään ole mitään sanottavaa, ei hyvää, ellei pahaakaan.

SUNNUNTAI-AAMUNA

Nyt on vielä varhainen aamuhetki ja Anna-Kaisa, palvelija, on vasta juossut luhdistaan maantien poikki tuvan puolelle keittämään kahvia. Renkien luhdista kuuluu vielä jykevä kuorsaus, mutta piikojen luhdista kuuluu avojalkaista astuntaa ja pientä vaatteiden kahinaa. Varhaisimmat tekevät ylösnousua kiiruhtaakseen navettaan.

Maantie ja pihanurmi ovat vielä kosteat aamukasteesta, puutarhan tuomet ja koivikon koivut välkkyilevät auringon paisteessa, ja hieno, kesäinen tuoksu täyttää ilman.

* * * * *

Nyt on tosiaankin vielä varhainen aamuhetki, mutta isäntä ilmestyy paitahihasillaan kuistin ovelle, pysähtyy siihen hetkiseksi, kyhnäisee hiukan ohimoaan ja kävelee sitten keskelle pihaa. Aurinko paahtaa hänen punaista, paksua niskaansa sekä leveää selkäänsä, ja isäntä seisoo siinä tarkastellen herkeämättä tallin ovea ja kuunnellen kavioiden polkaisuja sementtilattiata vasten, astuu askeleen tallia kohden, mutta näkyy sitten muuttavan päätöksensä ja pysähtyy paikalleen. Siinä hän taas seisoo pitkän kotvan, kunnes verkalleen kääntyy ympäri ja kävelee portista ulos maantien poikki järvelle käsin.

Isännän suurta sunnuntairauhaa ei häiritse se, että hän huomaa tuoreita polkupyöränjälkiä palvelustyttöjen luhdin porraspäässä. Heillä on käynyt yöjalkaisia, mutta olkoon, niistä nyt ei näy pääsevän. Kylläpähän ehtii sitten viikon varrella sanoa ja tällä kertaa kai on sanottava niin että uskovat pitemmän ajan.

Tytön kasvot ilmestyvät luhdin ovelle, mutta vetäytyvät nopeasti takaisin nähdessään isännän. Vasta kun isäntä jatkaa matkaansa järven rannalle, kapaisee tyttö maantien poikki tupaan.

Isäntä ei pidä kiirettä. Hänen kätensä koettelee ohimennessä rukiin tähkiä ja riihien kohdalla hän seisahtuu ja työntää lattian alle esiinpistävät varstat.

Lähimökkien ja torppien savupiipuista alkaa ja nousta sauhu ja sen näkeminen lisää isännän tyytyväisyydentunnetta. Hän ei rupea itsekseen erittelemään, mistä se johtuu, mutta hän ei kerta kaikkiaan välitä siitä, että pyhäpäivinäkään lojutaan puolille päivin. Niin kauan kuin hän ajassa taaksepäin muistaa, on hän joka aamu kuullut kuudenlyönnin.

Järven rannalla olevassa aitauksessa on hänen paras oriinsa, jonka hän on varsasta asti itse kasvattanut, juoksijana ja siitoseläimenä laajalti kuulu. Isäntä on suuri hevosmies ja kaikki hänen hevosensa, työkonitkin, ovat tunnettuja hyvyydestään, mutta tätä hevosta ajattelee isäntä erikoisella rakkaudella. Hän nojautuu aitaa vasten, katselee aikansa somia liikkeitä, houkuttelee sen sitten luokseen, taputtelee kaulalle ja antaa leipää kädestään. Hänelle on tarjottu siitä kolmeakymmentätuhatta, mutta hän on vastannut, ettei ole pienen rahan tarvetta.

Niinkuin ei olekaan. Ei pienen eikä suuren. Isäntään menee suuri tyytyväisyys, kun hän pysähtyy ajattelemaan, ettei hänen, eikä hänen isänsä, eikä hänen isoisänsäkään koskaan ole tarvinnut pyytää toiselta mitään. Antamassa on kyllä aina saanut olla, mutta pyytää ei ole tarvinnut.

Tämä kaikki on tuonut sukuun suuren varmuuden. He ovat vuosikymmeniä hoitaneet kunnan asioita niinkuin omiaan eikä kenenkään päähän ole pälkähtänyt ruveta heitä mestaroimaan. Silloin tällöin on tosin pulpahtanut esiin joku, joka on tahtonut olla muita edistysmielisempi, mutta hän on jäänyt siihen, mistä oli aloittanutkin. Vain joskus isäntä oli tullut ajatelleeksi, että hänellä voisi olla vihamiehiä.

Suurin piirtein ei isäntää liikuta, mitä hänestä kunnassa puhutaan tai jätetään puhumatta. Hän vaistoaa olevansa asemassa, johon eivät puheet pysty, ja tietää, ettei hänen kunniansa riipu nuppineulan varassa. Jos ovat puhuakseen, niin puhukoot.

Aurinko on ehtinyt korkeammalle. Isäntä suuntaa taas vitkalleen kulkunsa taloaan kohti. Jonkunlaisella mielihyvällä hän katselee valkoisena hohtavaa päärakennusta ja syvimmällä hänen tajunnassaan asuu tietoisuus siitä, että muutkin, herrat ja talonpojat, katselevat sitä hiljaisella kunnioituksella. Siinä on toinenkin sukupolvi saanut tehdä työtä ja hikoilla, ennenkuin valkoinen talo ja sen ympäristö ovat tulleet sellaisiksi kuin ne nyt ovat.

* * * * *

Maantiellä isännän suuri sunnuntairauha hiukan häiriintyy ja mietteet saavat pienen sysäyksen sivultapäin. Isäntä ei erikoisesti harrasta keskustelua asiallisista asioista sunnuntaisin. Ei asioista eikä juuri muustakaan.

— Huomenta, sanoo maantiellä seisova mies, joka nähtävästi on odottanut isäntää.

— Huomenta.

Isäntä hiukan viivyttelee vastausta, mutta se on hänen tapansa. Sitten hän pysähtyy ja antaa katseensa harhailla pitkin maantietä pysähdyttäen sen viimein etäältä näkyvään kansakoulun ikkunattomaan päätyyn, huomattuaan ensin, että koulun veräjä on rempallaan ja ulkohuoneitten ovet auki. Hänellä ei ole kiirettä keskustelun alkamiseen. Hyvin tuntien odottajan, tietää hän, että se viriäisi itsestään ja hän tunsi jo ennakolta kaukaista mieliharmia tajutessaan, että hänen täytyy vastata kieltävästi. Hän tuntee, että hänen sunnuntaileponsa tulee jollakin tavalla saatetuksi pois tolaltaan.

— Tuli tässä vähän aikaisin lähdettyä liikkeelle, kun olisi vähän asiantapaista ja pitäisi aamuksi ennättää naapuripitäjän kirkolle, aloittaa toinen sulavasti ja suurella tottumuksella.

Toisen hyvä puhelahja ei vaikuta isäntään virkistävästi. Se vaikuttaa häneen ikäänkuin jollakin tavalla pakoittavasti ja häiritsee hänen virettänsä.

— Jaa, vastaa hän yksikantaan kääntämättä katsettaan.

— Olisi tässä hiukan rahantarvetta, kun pitäisi mennä korkoja ja lyhennyksiä maksamaan ja sairauttakin on sattunut.

Isäntä kuulee toisen isännän sanat, mutta ne eivät millään tavalla syövy hänen tajuntaansa. Hiljaa alkaa hänen aivoissaan kehittyä ajatus, että hän jo ennenkin on lainannut tuolle toiselle, joka on jatkuvassa rahantarpeessa ja että se ajan pitkään voisi käydä vaaralliseksi.

— Suuriko se tarve olisi? kysyy hän.

Isännällä ei ollut mitenkään käytäntöä kaikille rahoilleen, mutta häneen meni jonkunlainen epävarmuuden tunne, annettuaan pois suurempia summia. Rahat olivat, näkymättöminäkin, hyvät olemassa.

— Se olisi vain tuhatkahdeksansataa markkaa, vastaa toinen ja sytyttää hiukan hermostuneena piippunsa.

Isännän mielenkiinto kohdistuu kahteen koiranpenikkaan, jotka ovat ruvenneet kisailemaan pihamaalla. Hän katsoo niitä herkeämättömästi ja suu vetäytyy vihellysasentoon.

— Kyllä se niin on, sanoo hän viimein, ettei minulla nyt ole rahoja käsillä. Menojakin on viime aikoina ollut niin paljon.

Nyt hän tunsi hiukan valehtelevansa, sillä hänen menonsa eivät missään tapauksessa riittäneet tuloille. Senvuoksi hän kiiruhti jatkamaan, ennenkuin toinen ennätti mitään vastata.

— Entisiäkin saamisia minulla tahtoo sinulta olla jo vähän liiaksikin...

— En minä muuten, mutta kun sattui se sairaus, ehätti toinen. Syksyllä minä saan vähän rahoja metsästä ja sitten minä olen päättänyt ottaa lainan. Takaajatkin jo ovat.

— Niin kylläkin, mutta ei se sittenkään oikein tällä kertaa käy. Ketä ne takaajat olisivat?

— Tuomas Poikonen ja nuorempi Tiesmäki.

— Mm... Mutta kun sitä lainaa lainan päälle... Olisit edes tullut arkina.

— Minä kun odotin rahaa postissa iltaan asti ja kun ei tullut, tuli hätä käteen.

Isäntä näki, että toinen antoi tulla hätävaleen ja jos hän olisi seurannut ensimmäistä päähänpistoansa, olisi hän kysynyt: "Mistä sinä niitä oikein odotit?" Mutta itse asiassa hänelle toisen tarpeet ovat yhtäkaikkiset, eikä hän kuulu niihin, jotka kiusaavat heikompaansa. Hänelle tuottaa toisen läsnäolo pientä, tuskin tunnettavaa vastenmielisyyttä, eikä hän voi torjua itsestään ajatusta, että tuo tuossa uuden kunnallislain mukaan äänestää yhtä monella äänellä kuin hänkin — yhdellä. Koko ajatus tuntuu hänestä uskomattomalta ja naurettavalta. Hän tässä ja tuo tuossa ja Istan Erkki — kaikki yhdenveroisia. Yksikamarisuuden jälkeen ovat kaikki asiat tallustelleet pientä lehmän käyntiä päin hongikkoa.

— Sinäkö sen sitten varmasti maksaisit syksyllä? kysyy hän.

— Joo, vastaa pyytäjä kerkeästi.

Isännän suu vetäytyy taas vihellysasentoon, hän pistää kädet housujensa taskuun ja ottaa lyhyen askeleen pihaan päin.

— Paljonko sinulla olikaan sitä entistä velkaa?

Toinen vastaa, että nelisentuhatta, mutta vastaus menee ohi isännän korvan.

Aurinko paahtaa navetan graniittiseiniin, pihan poikki kannetaan maitoastioita, lievä navetan tuoksu kantautuu maantielle saakka. Isännän katse viivähtää hiukan ylpeänä kiviseinissä — ne ovat hänen työtään — ja hän aikoo mennä katsomaan, kuinka karja on ruokittu, mutta muistaa samalla, että hänellä on pieni seikka selvitettävänä tuon toisen kanssa. Nyt, kun hän aikansa on katsellut kättensä töitä, on hän tullut siihen vireeseen, ettei oikein kehtaa kieltää toiselta pyytämäänsä.

— Tuhannen markkaa minulta liikenisi, sanoo hän äkisti.

— No hyvä se on niinkin, vastaa toinen silminnähtävällä mielihyvällä.

Isännän katse ei ole vailla epäluuloa, kun hän kysyy:

— Saatkohan sinä sen lopun sitten muualta?

— Kyllä kai, kuuluu vastaus huolettomasti ja melkein voitonvarmasti.

— Ehkäpä sinä olisit saanut koko summan muualta.

Isäntä ei jää nauttimaan toisen ällistyksestä ja sanattomuudesta, vaan kävelee nopein askelin tupaan. Kun hän hetken kuluttua sieltä palaa, on hänellä käsi täynnä viiden ja kymmenen markan seteleitä, jotka asettaa odottajan käteen.

— Ei ollut sopivampia, sanoo hän. Sopii laskea, onko oikein.

Sillä aikaa kun toinen vapisevin sormin laskee seteleitä, katselee isäntä hänen kasvojaan, eikä hän parhaimmalla tahdollaankaan jaksa lukea häntä kuuluvaksi samaan luokkaan kuin hän itse. Jos tuo mies menettäisi talonsa, niin hänestä tulisi bolsheviki tai jos hän voittaisi kaupoissa, tulisi hänestä kerskuri ja kummassakin tapauksessa kulkisivat heidän tiensä kaukana toisistaan. Isäntä on monta kertaa yrittänyt itselleen selvittää, miks'ei hän saata tuntea mielenkiintoa kaupoissa voittaneita kohtaan ja virkamiehiä kohtaan, mutt'ei ole saanut sitä selvitetyksi.

— Oliko oikein?

— Kyllä, kyllä niitä oli täysi määrä.

— Tulet sitten huomenna iltapäivällä tekemään velkakirjan.

— Kyllä tullaan. Kiitoksia vaan nyt aluksi.

— Eipä niistä...

* * * * *

Vieraskäynti oli kuitenkin pahasti järkyttänyt isännän sunnuntaivirettä. Hän ei jaksanut ymmärtää, että oli täysin työkuntoisia ihmisiä, jotka kulkevat ainaisessa rahanpuutteessa. Tekee hitusen työtä ja säästää, minkä voi. Siinä kaikki.

Tallien ovet ovat jo selällään, rengit ovat ruokkimassa hevosia. Isäntä astuu ovelle, katselee aikansa, sanoo muutaman lyhyen sanan ja menee sitten navettaan. Tyttöjen puhe navetanporstuassa vaimenee, tehdään lyhyt "hyvä huomen" ja mitä on sanottavaa, sanotaan lyhyesti ja asiallisesti.

— Vettä ei tule kuppeihin tarpeeksi, ilmoittaa yksi tytöistä.

— Mene sanomaan Niemiselle, että tulee heti aamusta katsomaan, missä vika on.

Tallin vaiheilla isäntä taas pysähtyy. Hänen mieleensä on tullut, että huomenna on valtuuston kokous. Tämä ei sanottavasti häntä häiritse, mutta olisi sen ehtinyt muistaa myöhemminkin. Nyt saa alkaa jo valmiiksi miettiä asioita: sosialistit tahtovat taas uutta koulua. Heidän mielestään pitäisi joka toisessa talossa olla joku koulu, kunhan vaan itse pääsevät niitä maksamasta. Eihän sivistys ole pahaa, mutta rajansa saa olla silläkin, sillä muutamilla nousi jo kansakouluoppikin päähän, niin etteivät tahtoneet pysyä omissa housuissaan. Kuta enemmän osataan soittaa suuta, sitä valistuneempia ja edistysmielisempiä ollaan.

* * * * *

Tuvassa vallitsee suuri sunnuntairauha. Aurinko loistaa täydellä terällä ja pienen pienet tomuhiukkaset leijailevat ilmassa.

Emäntä istuu ikkunapielessä ja lukee, mutta isännän tultua sisään nousee hän kaatamaan tälle kahvia. Oikeastaan aamukahvin aika on jo aikoja sitten ohi. Tunnin kuluttua on aika valmistautua kirkkoon.

SANNI

Se tapahtui sodan kolmantena kesänä heinäntekoaikana. Tapauksesta ei oikeastaan voisi mennä kertomaan mitään, sillä kukaan ei rupeaisi lakituvassa vannomaan, mitä oli tapahtunut ja kuinka, vai oliko ylimalkaan tapahtunut muuta kuin onnettomuus. Korkeintaan onnettomuus, jos edes sitäkään.

Siihen aikaan olivat ryssät korkeimmillaan, jos niin saattaa sanoa. Heidän vahtimiehiään seisoi asemalla ja vaihteessa ja sillalla, heitä oli majoitettu nuorisoseuralle, työväentalolle, kouluihin ja pitäjän suurimpiin taloihin. Muilussa niitä oli kuusikymmentäkolme. Herralaan niitä olisi pantu saman verran ellei enemmänkin, mutta siellä ei ollut tilaa. Tietäähän sen: herralaiset osaavat aina järjestää niin, ettei heillä ole tilaa. Kerran sinne ei mahtunut kuvernöörikään, jonka nimi oli Feodorow, — niin oli leikkuumiehiä paikat täynnä; mitä sitten kuusikymmentäkolme ryssää. Sitäpaitsi kuului isäntä itse majoituslautakuntaan.

Ryssät olivat siis siihen aikaan korkeimmillaan, ja vallityöt lakeuksien rannoilla alkoivat hissukseen. Siihen aikaan ei tiedetty vallankumouksesta eikä veljeilystä eikä sellaisista, vaan naiset juoksivat periaatteesta ryssäin pitopaikoissa. Edellisen kesän kylvö oli kasvanut hyvän sadon ja yhden ja toisen tytön kevätesikoinen sai nimekseen Feodor, Wasili, Wjatsheslav, Ivan tai jotakin sellaista.

Muilu piti pieniä kiroilemishetkiä itsekseen ja oli synkän näköinen. Heidänkin talossaan oli jo yksi Andrei ja toinen, jonka nimeä hän ei osannut lausua. Kolmannen piti kuulopuheitten mukaan olla tulossa, mutt'ei Muilu itse enemmän kuin hänen emäntänsäkään ollut oireita sellaiseen huomannut. Mene sitten ja tiedä. Piikain ne sentään olivat. Muilulla itsellään ei ollutkaan kuin yksi tytär, Sanni.

* * * * *

Muilun emäntä oli valkoisen talon tytär, ja Sanni oli perinyt valkoisen talon haltijain rotumerkit Muilu oli ainoa paikka, missä valkoisen talon väki kävi vieraisilla, ja valkoisen talon äänetön isäntä itse oli ruvennut Sannin kummiksi. Ei sillä hyvä, että eno, vaan kummi vielä lisäksi. Äänetön oli Muilu itsekin, mutta äänetön siinä merkityksessä, että hänellä oli enemmän työtä kuin puhumista, kun taas valkoisen talon isäntä vaikeni vanhasta perintötavasta ja siksi, ettei hänen tarvinnut välittää suhteista ja tuttavuuksista.

Sanni oli sellainen, että häntä katseli kauan ja kernaasti. Tosin hänellä ei ollut hyviä ystäviä eikä monia lauseita ja kauniita hymyjä siroiteltavana ympärilleen, mutta hän oli joka tapauksessa pitäjän nuorison keskeisin henkilö, josta muut ottivat esimerkkiä. Tyttökoulu ei ollut vieroittanut häntä työnteosta, vaikka kädet olivatkin sen näköiset kuin ei niillä koskaan olisi aiottukaan tehdä mitään. Harvasanaisenakin oli hänellä säilynyt joku terävä sana niitä varten, jotka alkoivat herrastua, ja joskus viipyivät vastaukset huulten takana niin kauan, että odottava ennätti hermostua.

Hänen sulhasensa kuului olevan Toosilan Jaakko, joka toissa keväänä oli päässyt ylioppilaaksi. Ei tästäkään voitu mitään varmaa sanoa, huhuiltiin vaan sillä perusteella, että asianomaiset oli joskus nähty yhdessä ja kun tiedettiin, ettei muilulaisilla ollut mitään Toosilan väkeä vastaan. Toosilan Jaakko oli uljas poika ja riuska meiningeissään. Hänelle ei kuulunut tarvitsevan monta aiheetonta sanaa sanoa ennenkuin kädestä lensi korvapuusti yhtä kerkeästi kuin sana suusta.

Muilussa maleksi siis ryssiä talon täydeltä. Isäntä oli luovuttanut niille yläkerran ja teettänyt omat portaat, mutta sielläkös ne pysyivät. Tupaan ja asuinhuoneisiin tuppautuivat puoliväkisin. Alussa olivat rengit voimiensa takaa heitelleet niitä pihalle, mutta liian monta niitä oli kuuden rengin viskeltäväksi ja aseellisia vielä lisäksi. Heidän päällikkönsä, luutnantti Popoff, ei liioin näyttänyt erikoisesti välittävän siitä, vaikka hänen miehiään hiukan viskeltiinkin, naureskeli vain viiksiensä takaa niin, että hampaat kiiluivat ja oli veikeän näköinen. Kyllä Muilulle oli siunautunut hajua, ryssää ja harmonikansoittoa.

— Saas nähdä, sanottiin pitäjällä, kauanko muilulainen sietää...

— Kissallansako potkittaa, arvelivat vihamiehet.

— Sitä ei tiedä, vaikka kissallansa... Ne kun ovat sellaista salavihkaista väkeä.

— Tekisi kai vaikka mitä, jos uskaltaisi.

Näihin aikoihin Sannilta unohtui tanssitaito. Jos sitä ennestäänkin oli vain senverran kuin hyvään kasvatukseen kuului ja tarve vaati, niin nyt sekin loppui tyyten. Hänen kanssaan se loppui useimmilta muiltakin. Kylän nuorison illanvietoissa ei enää tanssittu, ryssät ilmestyivät niihin aivan suotta ja saivat mennä tanssimaan mökkiläisten ja käsityöläisten häihin ja taikoihin.

Joskus tuli Popoff isäntäväen puolelle ja piti seuraa. Muilu itse ei monasti tullut näkyviin, mutt'ei voinut poiskaan käskeä. Juttelusta ei tahtonut mitään tulla, mutta istua vain piti. Ryssä kun on luonnostaan sellainen seuranhaluinen. Ja Popoff huokaili, teki merkkejä ja oli huomaavainen erittäinkin Sannille, joka jonkunverran ymmärsi hänen puhettaan. Välistä hän tuli Sannin luo pihalla, seisoi, nauroi, tuijotti ja koetti tehdä itsensä ymmärretyksi.

— Kaunish jilma, sanoi hän, gjavele?

— Ei ole aikaa nyt, vastasi Sanni.

— A, paljo töö, paljo töö...

— Niin on pienemmissäkin paikoissa.

Popoff sai hakea toverinsa muualta eikä niitä häneltä puuttunutkaan.