Part 8

-- Minä lähden asumaan toiseen maahan, joka on maailman ihanin maa, oikea satumaa!

-- Mikä sen maan nimi on?

-- Sen nimi on "Leikkikalumaa". Miksi et lähde mukaan?

-- Minäkö? En toki!

-- Oletpa hullu, kun et tule, Pinocchio. Usko pois, kyllä kadut, jos et tule mukaan. Mistä löydät terveellisemmän maan meille pojille? Siellä ei ole kouluja, ei opettajia, eikä kirjoja. Tässä siunatussa maassa ei lueta milloinkaan. Torstaina on lupapäivä ja viikossa on vielä kuusi torstaita ja yksi sunnuntai. Ajattele vaan, että kesäloma alkaa ensimmäisenä päivänä tammikuuta ja loppuu joulukuun viimeisenä. Siinäpä oikein minun mieleiseni maa! Sellaisia jos olisivat kaikki sivistysmaat!

-- Miten he viettävät päivänsä siellä "Leikkikalumaassa?"

-- He leikkivät ja huvittelevat aamusta iltaan. Illalla mennään nukkumaan ja aamulla aletaan taas uudelleen alusta. Mitä sinä siitä sanot?

-- Hm! hymähti Pinocchio, heiluttaen hiljakseen päätään ikään kuin sanoakseen: semmoista elämää minäkin mielelläni viettäisin.

-- Siis, tahdotko lähteä mukaani? Ei tai kyllä? Päätä heti!

-- En, en, en ja vieläkin: en lähde. Olenhan juuri luvannut hyvälle haltijattarelleni tulla hyväksi pojaksi, ja tahdon pitää lupaukseni. Kas, nyt aurinko juuri laskee, minun täytyy heti lähteä ja jättää sinut. Hyvästi nyt ja onnea matkalle!

-- Minne sinä juokset semmoisella kiireellä?

-- Kotiin. Hyvä haltijattareni tahtoo, että olen kotona ennen pimeän tuloa.

-- Odota edes kaksi minuuttia!

-- Minä myöhästyn.

-- Ainoastaan kaksi minuuttia.

-- Mutta, jos haltijatar sitten toruu minua?

-- Anna hänen torua! Kun on vähän aikaa torunut, kylläpähän tyyntyy, sanoi tuo Kynttilä-lurjus.

-- Mitä aiot tehdä? Lähdetkö yksin tai seurassa?

-- Yksinkö? Meitä on yli sata poikaa.

-- Kuljetteko jalkaisin?

-- Hetken päästä kulkevat vaunut tästä ohitse, ja ne vievät minut yli sen onnellisen maan rajojen.

-- Mitä maksaisinkaan, jos vaunut kulkisivat nyt heti!

-- Miten niin?

-- Että saisin nähdä teidän kaikkien lähdön.

-- Viivy vielä hetkinen, niin saat nähdä.

-- En, en minä lähden heti kotiin.

-- Odota vielä kaksi minuuttia!

-- Olen jo viivytellyt liiankin kauan. Varmasti on haltijatar levoton minun tähteni.

-- Haltijatar parka! Hän taitaa pelätä, että yököt syövät sinut?

-- Mutta kuulehan, jatkoi Pinocchio, -- sinä tiedät siis aivan varmaan, että siinä maassa ei ole yhtään koulua?

-- Ei edes koulun varjoakaan.

-- Eikä opettajiakaan.

-- Ei ainoatakaan.

-- Eikä milloinkaan pakoteta lukemaan?

-- Ei, ei milloinkaan!

-- Oi ihanaa maata! Pinocchio sanoi tuntien veden kohoavan suuhunsa. -- Miten ihana maa! Enhän ole milloinkaan siellä ollut, vaan voin sen kuvitella...

-- Miksi et tule mukaan sinäkin?

-- Ei maksa vaivaa minua viekotella! Kun kerran olen haltijattarelleni luvannut tulla hyväksi pojaksi, niin tahdon pitää sanani.

-- No, hyvästi sitten ja sano minulta terveisiä kaikille lyseolaisille ja muille koululaisille, jos tapaat tiellä.

-- Hyvästi, Kynttilä! Onnellista matkaa, huvittele nyt oikein ja muista joskus ystäviäsi!

Tämän sanottuaan marionetti astui kaksi askelta eteenpäin, mutta pysähtyi sitten taas ja kääntyi ystäväänsä päin kysyen:

-- Mutta oletko sinä aivan varma siitä, että siinä maassa kaikkina viikkoina on kuusi torstaita ja yksi pyhä?

-- Aivan varma.

-- Mutta tiedätkö myöskin varmasti, että kesäloma alkaa ensimmäisenä päivänä tammikuuta ja loppuu viimeisenä päivänä joulukuuta?

-- Aivan varmasti.

-- Mikä ihana maa! Pinocchio toisti ja hänen täytyi sylkäistä paljaasta ihastuksesta. Mutta sitten hän soimasi itseään ja sanoi hyvin kiireesti ja hätäisesti:

-- Ei, hyvästi nyt totisesti ja onnea matkalle!

-- Hyvästi!

-- Milloin lähdette?

-- Aivan pian.

-- Vahinko! Jos ei viipyisi tuntia enempää lähtöönne, olisin melkein valmis odottamaan.

-- Mutta entä haltijatar?

-- Nyt olen jo myöhästynyt... ja on samantekevää tulenko kotiin yhtä tai kahta tuntia myöhemmin.

-- Pinocchio parka! Entä jos haltijatar sinua toruu?

-- Torukoon vaan! Kylläpähän tyyntyy, kunhan on aikansa torunut.

Sillä aikaa oli jo tullut yö ja oli pilkkosen pimeä. Silloin he näkivät hyvin etäällä pienen valon liikkuvan... he kuulivat kulkusten kilinää ja rummun pärinää, mutta niin heikosti ja kaukaa, että se ei kuulunut kovempaa kuin hyttysen hyrinä.

-- Siinä ne ovat! Kynttilä huudahti, nousten seisomaan.

-- Mitkä sitten? Pinocchio kysyi hyvin hiljaa.

-- Vaunut, jotka tulevat minua hakemaan. Entä sinä, lähdetkö vai etkö?

-- Onko aivan totta, marionetti kysyi, -- ettei tässä maassa poikien milloinkaan tarvitse lukea?

-- Ei milloinkaan, ei milloinkaan?

-- Mikä ihana maa! Mikä ihana maa! Mikä ihana maa!

XXXI

Oltuaan viisi kuukautta satumaassa, Pinocchio tuntee suureksi ihmeekseen korviensa muuttuneen pieniksi aasinkorviksi. Hän muuttuu aasiksi, jolla on häntä ja kaikki muukin kuin aasilla.

Vihdoinkin tulivat vaunut, mutta niin hiljaa ettei kuulunut pienintäkään ratinaa, sillä pyörien ympäri oli kääritty rääsyjä ja tappuroita.

Vaunuja veti kaksitoista paria aaseja, jotka olivat muuten samankokoisia, mutta karvoiltaan erivärisiä.

Muutamat olivat harmaita, toiset valkoisia, tai pilkullisia kuin pippuri ja suola ja toiset taas olivat keltaisen ja sinisen juovikkaita.

Mutta ihmeellisintä kaikista oli se, että näiden kahdentoista aasiparin tai näiden kahdenkymmenenneljän aasin kaviot eivät olleet kengitetyt niin kuin muiden kuorma- ja vetojuhtien, vaan niillä oli pienet nahkasaappaat jaloissaan.

Entä vaunujen kuski?

Kuvitelkaa mielessänne pieni mies, joka on leveämpi kuin pitkä, pehmeä ja rasvainen kuin voikimpale, jolla on tulipunaiset kasvot, aina naurava pieni suu, ohut ja hyväilevä ääni, joka muistuttaa kissannaukumista, kun se koettaa mielistellä talonsa emäntää.

Kaikki pojat heti ensi silmäyksellä rakastuivat häneen silmittömästi ja kilpailivat keskenään päästäkseen kiipeämään hänen vaunuihinsa, jotka veisivät heidät tuohon oikeaan satumaahan, jolla on kartassa houkutteleva nimi: "Leikkikalumaa".

Itseasiassa vaunut olivat jo aivan täpösen täynnä pieniä poikia, tuossa kahdeksan ja kahdentoista välillä, niin täyteen sullottuina kuin sardiinit laatikossa. Vaikka heillä oli niin epämukavaa ja ahdasta, että tuskin voivat hengittää, ei kukaan voivotellut eikä valitellut. He olivat mielissään ja tyytyväisiä siitä tiedosta, että he vain muutaman tunnin päästä olisivat maassa, jossa ei ollut kirjoja, ei kouluja eikä opettajia, etteivät he tunteneet vaivaa, ei nälkää, ei janoa eikä väsymystä.

Kun vaunut pysähtyivät kääntyi pikkumies heti Kynttilän puoleen ja kysyi imelästi hymyillen ja pokkuroiden:

-- Sanopas minulle, pieni kaunis poikani, etkö sinäkin tahdo seurata minua siihen onnelliseen maahan?

-- Tahdon kyllä.

-- Mutta minun täytyy huomauttaa, sydänkäpyseni, ettei ole enää yhtään sijaa vaunuissa. Niin kuin näet, on se täpösen täynnä.

-- Mitä siitä! Kynttilä vastasi, -- jos ei ole sijaa sisässä, niin tyydyn istumaan aisalla.

Ja yhdellä hyppäyksellä hän istui hajareisin toisella vaunun aisoista.

-- Entä sinä, lemmikkini, pikkumies sanoi, kääntyen hyvin kohteliaasti Pinocchion puoleen, -- mitä sinä aiot? Tuletko sinä mukaamme, vai jäätkö tänne?

-- Minä jään tänne, Pinocchio vastasi. -- Palaan kotiini. Menen kouluun ja luen ahkerasti niin kuin kaikki hyvät pojat.

-- Onneksi olkoon!

-- Pinocchio! Kynttilä pyysi taas. -- Seuraa minun neuvoani, tule mukaan ja kyllä pidetään lystiä!

-- En, en, en!

-- Tule pois mukaan ja pidetään lystiä, neljä ääntä huusi vaunujen sisästä.

-- Tule pois mukaan ja pidetään lystiä! huusi sata ääntä yhtaikaa.

-- Jos tulen mukaanne, mitä silloin sanoo hyvä haltijattareni? marionetti sanoi, ja hänen päätöksensä alkoi horjua.

-- Älä turhista välitä! Ajattele vain, että pääsemme maahan, jossa saamme vapaasti telmiä aamusta iltaan!

Pinocchio ei vastannut mitään, huokasi vain syvään, huokasi vielä pari kertaa ja sanoi sitten:

-- Siirtykää vähän, minä tulen mukaan!

-- Kaikki paikat ovat täynnä, pikku mies vastasi, -- mutta näyttääkseni, miten tervetullut olet, saat sinä minun paikkani kuski-istuimella.

-- Entä te itse?

-- Minä itse kävelen.

-- Ei, se ei käy päinsä. Ennemmin nousen jonkun aasin selkään, Pinocchio sanoi.

Sanottu ja tehty. Hän astui lähimmän oikeanpuoleisen aasin luokse ja otti vauhtia hypätäkseen sen selkään, mutta aasi kääntyikin äkkiä ja töytäisi häntä turvallaan vatsaan niin kovaa, että Pinocchio kaatui suin päin tielle.

Kyllä arvaatte, miten tämä hullu näky poikalaumaa nauratti.

Mutta pieni mies ei nauranut. Hän astui hyvin lempeän näköisenä vastahakoisen aasin luo ja oli sitä suutelevinaan, mutta itse asiassa purikin siltä pois puolet oikean puoleisesta korvasta.

Mutta sillä aikaa Pinocchio oli noussut ylös aivan raivoissaan vihasta ja yhdellä hyppäyksellä hän oli hajareisin eläinraukan selässä. Tämä hyppy oli niin loistava poikien mielestä, että he heti lakkasivat nauramasta ja sen sijaan ulvoivat: eläköön Pinocchio! ja taputtivat käsiänsä niin ettei siitä tahtonut loppua tulla.

Mutta samassa potkaisi aasi molemmilla takajaloillaan ja viskasi marionettiparan selästään, heittäen hänet kovalla vauhdilla maantielle kivikasaa vasten.

Uudet naururähäkät alkoivat, mutta pikkumies ei nauranut nytkään. Hän näkyi olevan niin täynnä rakkautta tuota uppiniskaista aasia kohtaan, että hän jälleen suutelemalla poisti puolet toisestakin korvasta. Sitten sanoi hän marionetille:

-- Nouse vain uudelleen selkään, äläkä pelkää! Tällä aasilla oli omat tuumansa, mutta minäpä kuiskasin pari sanaa sen korvaan ja luulen sen kyllä viisastuneen.

Pinocchio kapusi paikalleen ja vaunut lähtivät liikkeelle. Mutta aasien nelistäessä ja vaunujen pyöriessä eteenpäin pitkin maantietä, marionetti luuli kuulevansa hillityn, tuskin kuuluvan äänen sanovan:

-- Tyhmeliiniparka! Sinä olet tahtonut tehdä oman mielesi mukaan, mutta sitä sinä saat katua!

Pinocchio melkein pelästyi ja alkoi katsella joka puolelle, saadakseen selville mistä nuo sanat kuuluivat, mutta ei nähnyt ketään. Aasit nelistivät, vaunut pyörivät eteenpäin, pojat vaunuissa nukkuivat, Kynttilä kuorsasi kuin porsas ja pikku mies kuskilaudalla hyräili hampaittensa välistä:

Kaikki ne nukkuvat yöllä, Vaan minä en milloinkaan...

Kun he olivat kulkeneet vielä puolen kilometrin verran, Pinocchio kuuli saman heikon äänen sanovan:

-- Panepa mieleesi, pikku tyhmeliini! Pojat, jotka jättävät lukunsa ja kääntävät selkänsä kirjoille, koululle ja opettajilleen saadakseen yksinomaan leikkiä käy lopulta huonosti! Minä tiedän sen kokemuksesta... ja voin sen sanoa sinulle. Vielä on koittava sekin päivä, jolloin sinä itket yhtä katkerasti kuin minä nyt, mutta silloin se on myöhäistä.

Kuullessaan nämä hiljaa kuiskatut sanat marionetti hyppäsi alas aasinsa selästä vielä pelästyneempänä kuin ennen ja meni koettelemaan sen turpaa.

Ja kuvitelkaapas hänen hämmästystään, kun hän huomasi että pieni aasi itki... itki aivan kuin poika.

-- Hohoi, herra kuski! Pinocchio huusi vaunun omistajalle. -- Oletteko kuulleet viimeistä uutista? Tämä pieni aasi itkee.

-- Antaa sen itkeä! Kylläpähän vielä nauraakin.

-- Mutta oletteko opettaneet sen puhumaankin?

-- En, se on itsekseen opetellut mutisemaan jonkun sanan niinä kolmena vuotena, jolloin se oli muutamien opetettujen koirien mukana.

-- Eläinparka!

-- Eteenpäin, eteenpäin, pikkumies sanoi, ei kuluteta aikaamme aasin kyynelten katsomiseen. Nouskaa vaunuihin ja eteenpäin mars! Yö on kylmä, tie pitkä.

Pinocchio totteli, ehtimättä miettiä sitä sen enempää. Vaunut lähtivät liikkeelle ja seuraavana päivänä aamun koittaessa saapuivat he onnellisesti "Leikkikalumaahan".

Tämän maan kaltaista ei ollut missään muualla maailmassa. Siellä oli vain poikia asukkaina. Vanhimmat olivat neljätoista- ja nuorimmat tuskin kahdeksanvuotiaita. Kaduilla oli sellainen naurun ja leikin melu ja rähinä, että siitä oli tulla aivan hulluksi! Kaikkialla oli pojan veijareita.

Muutamat leikkivät pähkinöillä tai noppasivat pikkukivillä, toiset olivat pallosilla, yksi ajoi polkupyörällä, toinen ratsasti puuhevosella. Muutamat leikkivät sokkosta tai olivat hippasilla, toiset olivat pukeutuneet klovneiksi ja söivät palavia tappuroita, yksi lausui, toinen heitti kuperkeikkoja, kolmas taas lauloi, neljäs huvitteli kävelemällä käsillään. Tuolla yksi pyöritti tynnyrin vannetta ja toinen käveli kenraalin puvussa, paperihattu päässä ja pahvimiekka kädessä. Siellä naurettiin, ulvottiin, huudettiin, taputettiin käsiä, vihellettiin ja kaakateltiin kuin munivat kanat, sanalla sanoen, siellä oli semmoinen melu ja hälinä, niin pahuksenmoinen hyörinä, että täytyi pistää pumpulia korviinsa ettei menettäisi kuuloaan. Joka torille oli pystytetty kangastelttoja, joissa näyteltiin aamusta iltaan, yleisönä oli tietysti vain poikia ja talojen seinille oli hiilellä piirretty kauniita lauseita, sellaisia kuin: eläköön leikikalut (leikkikalut asemesta), me eme tahdo mennä kouluun (me emme tahdo mennä kouluun asemesta) alas arimetika (alas aritmetiikan asemesta) ynnä muita samanlaisia tavausvirheitä.

Pinocchio, Kynttilä ja nuo muut pojat, jotka olivat sinne matkustaneet pikkumiehen mukana, olivat tuskin ehtineet jalallansa astua kaupunkiin, kun jo olivat samassa hälinässä mukana ja muutamassa minuutissa olivat he hyviä ystäviä kaikkien kanssa. Kuka voisi olla onnellisempi ja tyytyväisempi kuin he? Huveissa ja leikeissä kuluivat tunnit, päivät ja viikot salaman nopeasti.

-- Oi, ihanaa elämää! Pinocchio sanoi joka kerran tavatessaan Kynttilän.

-- Enkö ollut oikeassa, nyt sen näet! tämä sanoi. -- Ja ajattelepas, ettet olisi lähtenyt mukaan! Ja sinä olit jo valmis palaamaan kotiin haltijattaresi luokse, viettämään aikasi lukemisella! Saat minua kiittää siitä, että tänään olet vapaa kirjoista ja koulun ikeistä, minun neuvojani ja sanojani, eikö ole totta? Ainoastaan tosiystävät ymmärtävät semmoisia palveluksia tehdä!

-- Se on totta, Kynttilä! Se että tänään olen onneeni tyytyväinen, on kokonaan sinun ansiosi. Tiedätkö mitä sen sijaan opettajamme aina sanoi minulle, kun oli sinusta puhe? Hän sanoi aina: "Älä seurustele sen Kynttilä-lurjuksen kanssa, sillä Kynttilä on huono toveri, eikä osaa muuta kuin opettaa sinulle pahuutta..."

-- Opettajaparka! toinen vastasi päätään puistaen. -- Minä tiedän kyllä, ettei hän voinut kärsiä minua ja hänen ilonsa oli minua panetella, mutta minä olen siksi jalomielinen, että annan hänelle anteeksi.

-- Sinä suuri sielu! Pinocchio sanoi hellästi syleillen ystäväänsä ja suuteli häntä molemmille poskille.

Viisi kuukautta oli jo tätä ihanaa satuelämää kestänyt, leikkien ja huvien vaihdellessa aamusta iltaan, ei tarvinnut ajatellakaan kirjoja eikä koulua. Sattui sitten eräänä aamuna että Pinocchio herätessään teki niin sanoaksemme epämiellyttävän huomion, josta hän tuli todella pahalle tuulelle.

XXXII

Pinocchiolle kasvaa aasinkorvat, hän muuttuu itsekin oikeaksi aasiksi ja alkaa huutaa kuin aasi.

Ja mikä oli tuo hämmästyttävä huomio?

Sanonpa sen teille, pienet, rakkaat lukijani: hämmästys oli se, että Pinocchio herätessään, kuten tavallista, alkoi raapia päätään ja raapiessaan päätään hän tunsi...

Voittekohan arvata mitä hän tunsi?

Hän huomasi suureksi ihmeekseen, että korvat olivat kasvaneet enemmän kuin kämmenen verran.

Te tiedätte, että marionetilla syntyessään oli hyvin, hyvin pienet korvat, niin että paljain silmin niitä ei nähnyt! Kuvitelkaa siis hänen hämmästystään, kun hän tunsi, että ne yön aikana olivat kasvaneet niin pitkiksi, että näyttivät kahdelta ruo'onpäältä. Hän lähti kiireesti etsimään peiliä, siitä katsellakseen itseään, mutta kun hän ei sellaista löytänyt, täytti hän pesuvadin vedellä ja peilaili siinä ja näki mitä ei olisi tahtonut nähdä, nimittäin oman kuvansa jota koristivat komeat aasinkorvat.

Voitte itse kuvitella mikä suru, häpeä ja epätoivo Pinocchion valtasi.

Hän alkoi itkeä ja huutaa ja löi päätään seinään, mutta hänen korvansa kasvoivat kasvamistaan kilpaa epätoivon kanssa, ja karvatkin alkoivat jo vähitellen kasvaa niiden kärkiin.

Pieni soma piikkisika, joka asui kerrosta ylempänä, kiirehti tämän melun kuultuaan huoneeseen ja kysyi huolestuneena nähdessään Pinocchion suuren tuskan:

-- Mikä sinun on, rakas naapurini?

-- Minä olen sairas, pikku piikkisikaseni, hyvin sairas. Minulla on tauti, joka pelottaa minua. Osaatko koettaa valtimoa?

-- Hiukkasen.

-- Koetapas sitten, onko minulla kuumetta?

Piikkisika ojensi oikean käpälänsä ja koeteltuaan Pinocchion valtimoa se sanoi huoaten:

-- Ystäväni, minun täytyy ikävä kyllä sanoa sinulle huono uutinen!

-- Mikä sitten?

-- Sinulla on hyvin paha kuume.

-- Mikä kuume?

-- Aasikuume.

-- Sitä kuumetta en tunne! marionetti vastasi, vaikka kyllä ymmärsi liiankin hyvin.

-- Sitten selitän sen sinulle, sanoi piikkisika. -- Tiedä siis, että kahden tunnin kuluttua et ole enää marionetti etkä poika...

-- Mikä minä sitten olen?

-- Kahden tai kolmen tunnin kuluttua sinä muutut oikeaksi pieneksi aasiksi, samanlaiseksi kuin ne, jotka vetävät kaali- ja salaattikärryjä torille.

-- Voi minua raukkaa, minua raukkaa! Pinocchio huusi, tarttuen molemmin käsin korviinsa ja repi niitä niin rajusti kuin olisivat ne olleet toisen omaisuutta.

-- Kultaseni, piikkisika sanoi häntä lohduttaakseen, -- et sinä voi sille mitään! Se on nyt sinun kohtalosi, sillä on kirjoitettu viisauden lakikirjaan, että kaikki tottelemattomat pojat jotka eivät välitä kirjoista, koulusta, eivätkä opettajista, vaan tahtovat viettää päivänsä leikkimällä ja huvittelemalla, ne ennemmin tai myöhemmin muuttuvat pieniksi aaseiksi.

-- Onko se varmasti totta? marionetti kysyi nyyhkyttäen.

-- Valitettavasti on. Ja nyt eivät kyyneleet enää auta. Olisit aikaisemmin ajatellut asiaa!

-- Mutta se ei ollut minun syyni, usko minua, piikkisika, syy oli kokonaan Kynttilän!

-- Kuka on Kynttilä?

-- Eräs koulutoverini. Minä tahdoin palata kotiin, minä tahdoin olla tottelevainen, minä tahdoin jatkaa lukujani ja lukea ahkerasti, mutta Kynttilä sanoi: -- "Miksi väsytät itseäsi lukemisella? Miksi menet kouluun? Tule mieluummin minun mukaani Leikkikalumaahan, siellä me emme enää lue, siellä huvittelemme aamusta iltaan ja olemme aina iloisia."

-- Mutta miksi seurasit tämän petollisen ja huonon ystävän neuvoja?

-- Miksi? Sen vuoksi, rakas piikkisikani, että minä olen marionetti, jolla ei ole järkeä eikä sydäntä. Jos minulla olisi ollut sydämen hituistakaan, niin en milloinkaan olisi jättänyt hyvää haltijatartani, joka rakasti minua kuin äiti ja teki niin paljon minun tähteni! Ja nyt en minä olisikaan enää marionetti, vaan hyvä pieni poika niin kuin moni on! Voi! Mutta, jos tapaan Kynttilän niin varokoon hän itseään! Kyllä saa poika kuulla kunniansa.

Ja Pinocchio nousi lähteäkseen ulos. Mutta kynnyksellä hän muisti aasinkorvansa ja häveten näyttää niitä julkisesti, arvatkaa mitä hän keksi? Hän veti ison pumpulisen yömyssyn päähänsä ja veti sen tarkasti korvien yli.

Sen jälkeen hän meni ulos ja alkoi etsiä Kynttilää kaikkialta. Hän etsi tätä torilta, kaduilta ja teattereista, joka mahdollisesta paikasta, mutta ei löytänyt. Hän kysyi jokaiselta, jonka tapasi kadulla, mutta kukaan ei ollut häntä nähnyt.

Vihdoin meni hän etsimään Kynttilää hänen asunnostaan ja koputti ovelle:

-- Kuka siellä? Kynttilä kysyi sisästä.

-- Minä olen, marionetti vastasi.

-- Odota vähän, minä avaan heti!

Puolen tunnin kuluttua ovi viimein avattiin. Kuvitelkaapas Pinocchion tunteita, kun hän astuessaan huoneeseen näki ystävänsä Kynttilän päässä suuren pumpulisen yömyssyn, vedettynä melkein nenän yli.

Nähdessään tämän myssyn Pinocchio tunsi itsensä lohdutetuksi, sillä hän ajatteli heti itsekseen:

-- Ystävälläni taitaa olla sama tauti kuin minulla? Ehkä hänelläkin on aasikuume?

Mutta hän ei ollut mitään huomaavinaan, kysyi vain hymyillen:

-- Miten voit, rakas Kynttiläni?

-- Mainiosti, kuin rotta Sippolan juustossa.

-- Sanotko sen aivan tosissasi?

-- Ja miksi valehtelisin sinulle?

-- Suo anteeksi ystäväni, mutta miksi pidät tuota pumpulimyssyä päässäsi, niin että se peittää aivan korvasikin?

-- Lääkäri on määrännyt, kun loukkasin polveni. Mutta miksi sinä Pinocchio olet yömyssy päässä, ja miksi olet vetänyt sen aivan nenänkin yli?

-- Lääkärin määräyksestä, kun hankasin jalkani kipeäksi.

-- Voi sinua Pinocchio-parkaa!

-- Voi sinua Kynttilä-parkaa!

Näiden sanojen jälkeen seurasi hyvin pitkä äänettömyys. Sen aikana ystävät eivät tehneet muuta kuin vain katselivat toisiaan pilkallisesti.

Viimein Pinocchio sanoi hyvin huilumaisella ja suloisella äänellä toverilleen:

-- Olen kovin utelias, rakas Kynttilä ja kysyn, eivätkö korvasi milloinkaan ole särkeneet?

-- Ei milloinkaan! Entä sinun?

-- Ei milloinkaan. Mutta tänä aamuna on kyllä toista korvaani hirveästi pakottanut.

-- Minun myöskin.

-- Sinunkin? Ja kumpi korvasi pakottaa?

-- Molemmat. Entä sinun?

-- Molemmat. Ehkä meillä onkin sama tauti?

-- Pahasti pelkään.

-- Kynttilä, teetkö minulle mieliksi?

-- Kyllä, sydämestäni.

-- Näytä minulle korvasi!

-- Miksei? Mutta ensiksi tahdon nähdä sinun, rakas Pinocchio.

-- Ei, näytä sinä ensiksi.

-- Ei, rakkaani. Ensiksi sinä, sitten minä!

-- Hyvä, marionetti sanoi, -- tehkäämme sopimus, niin kuin hyvien ystävien sopii.

-- Anna kuulua!

-- Nostamme myssymme yhdellä kertaa, suostutko siihen?

-- Suostun kyllä.

Ja Pinocchio alkoi laskea kovalla äänellä:

-- Yksi! Kaksi! Kolme!

Kolmella molemmat pojat vetivät myssyt päästään ja heittivät ne ilmaan.

Se mikä nyt seurasi voisi tuntua uskomattomalta, ellei se olisi totta. Pinocchiota ja Kynttilää oli kohdannut sama onnettomuus, mutta huomattuaan sen, ei se heitä hävettänyt eikä surettanut. He alkoivat vilkutella toisilleen luonnottoman pitkillä korvillaan, ja monta hullunkurista temppua tehtyään purskahtivat he vihdoin hillittömään nauruun.

He nauroivat, nauroivat niin että olivat menehtyä. Mutta kesken naurunsa Kynttilä vaikeni äkkiä, horjui, kalpeni ja sanoi ystävälleen:

-- Auta, auta, Pinocchio!

-- Mikä sinua vaivaa?

-- Voi, voi! En voi enää seisoa jaloillani.

-- Enkä minäkään! Pinocchio huusi itkien ja horjuen edestakaisin.

Heidän näin puhuessaan molemmat kaatuivat suinpäin lattialle ja alkoivat juosta nelinkontin ympäri huonetta. Ja heidän juostessaan muuttuivat heidän käsivartensa etujaloiksi, heidän kasvonsa piteni turvaksi ja selkänsä peitti vaaleanharmaa karva, jossa siellä täällä näkyi tummempia kohtia.

Mutta tiedättekö mikä silmänräpäys oli pahin näille onnettomille? Pahin ja nöyryyttävin oli se silmänräpäys, jolloin he huomasivat hännän alkavan kasvaa ulos takaapäin. Häpeän ja tuskan valtaamina heidän teki mielensä itkeä ja valittaa kohtaloaan.

Mutta sen he olisivat saaneet olla tekemättä! Sillä valitusten ja vaikerrusten sijaan heiltä pääsi aasinammunta, he huusivat molemmat kuin aasit: j-a, j-a, j-a!

Samassa joku koputti ovelle ja ääni ulkopuolelta sanoi:

-- Avatkaa! Minä olen pikkumies, se vaunukuski, joka toi teidät tähän maahan. Avatkaa heti, muuten varokaa itseänne!

XXXIII.

Aasiksi muuttunut Pinocchio tarjotaan kaupaksi ja sirkustirehtööri ostaa hänet, opettaen hänet tanssimaan ja hyppäämään tynnyrivanteen läpi. Mutta eräänä iltana hän rupeaa ontumaan ja joutuu toiselle omistajalle, joka aikoo tehdä rummun hänen nahastaan.

Kun pikku mies huomasi, ettei ovea avattu, potkaisi hän sen äkäisesti auki, aivan selko selälleen ja astui sisään huoneeseen. Pinocchiolle ja Kynttilälle sanoi hän tavallisella imelällä äänellään:

-- Mainiosti pojat! Hyvin huusittekin, minä tunsin teidät heti äänestä ja sen vuoksi tulinkin tänne.

Aasiparat seisoivat aivan hiljaa hyvin nolon näköisinä, päät alaspainuneina, korvat lerpallaan ja häntä koipien välissä.

Ensiksi pikku mies heitä silitteli, hyväili ja taputteli. Sitten hän otti harjan esille ja alkoi oikein perinpohjin heitä harjata.

Harjattuaan heidät kiiltäviksi kuin peilit hän pani päitset heidän suuhunsa ja vei heidät torille myytäväksi, toivoen siellä saavansa heistä hyvänkin hinnan.

Eikä sieltä ostajiakaan puuttunut.