Part 9

Eräs talonpoika, jonka aasi oli edellisenä päivänä kuollut, osti Kynttilän, ja Pinocchio myytiin eräälle sirkuksen johtajalle, joka osti hänet opettaakseen aasia tanssimaan ja hyppimään muiden seurueen eläinten kanssa.

Olettekohan, pienet lukijani, ollenkaan arvanneet mikä tämän pikku miehen kunnon ammatti oli? Tämä inhottava olento, jonka kasvot olivat imelät kuin maito ja hunaja, teki silloin tällöin matkan vaunuillaan maailmalle. Matkansa varrella hän houkutteli lupauksilla ja kauniilla sanoilla mukaansa kaikki laiskat pojat, jotka olivat kyllästyneet kirjoihin ja kouluun. Saatuaan heidät vaunuihinsa hän kuljetti pojat "Leikkikalumaahan", jossa he saivat kuluttaa päivänsä leikkimällä ja huvittelemalla. Kun sitten nämä petetyt poikaparat muuttuivat pieniksi aaseiksi, sen vuoksi että alituiseen vaan leikkivät, eivätkä tahtoneet milloinkaan lukea, otti pikku mies heidät hyvin mielissään ja tyytyväisenä omikseen ja kaupitteli heitä markkinoilla ja toreilla. Tällä tavoin oli hän muutamassa vuodessa koonnut rahaa kuin roskaa ja oli miljoonan omistaja.

Kynttilän vaiheita en tunne, mutta sen tiedän, että Pinocchio jo ensi päivästä kulki kohti raskasta ja vaivalloista elämää.

Uusi isäntä vei hänet talliin ja täytti hänen seimensä oljilla, mutta heti muutamaa kortta pureskeltuaan Pinocchio sylkäisi ne suustaan.

Muristen isäntä täytti seimen heinillä, mutta nämäkään eivät hänelle maistuneet.

-- Vai ei heinät sinulle kelpaa! isäntä huusi harmistuneena. -- Odotapas vaan, aasi pienoiseni, jos oikkuja kannat, niin kylläpä minä olen mies ne ajamaan pois!

Ja sanojensa vahvistukseksi isäntä löi häntä heti koiville ruoskallaan.

Pinocchio alkoi itkeä tuskasta ja huutaa aasin äänellä:

-- J-a, j-a, en voi niellä olkia!

-- Syö sitten heiniä! isäntä vastasi, ymmärtäen erinomaisesti aasin kieltä.

-- J-a, j-a, heinistä vatsani tulee kipeäksi!

-- Vaaditko sinä siis, että sinunlaistasi aasia olisi syötettävä kanan rintalihalla ja täytetyillä kalkkunoilla? isäntä jatkoi yhä suuttuneempana ja läimäytti aasia uudelleen piiskallaan.

Tämän toisen piiskan läjäyksen jälkeen Pinocchio näki parhaaksi vaieta, eikä puhunut enää sen enempää.

Viimein suljettiin tallin ovi ja Pinocchio jäi yksin. Mutta kun hän ei ollut syönyt moneen tuntiin, alkoi hän nälästä haukotella, ja kita, jonka hän haukotellessaan avasi oli iso kuin leivinuuni.

Vihdoin kun ei parempaakaan ollut seimessä saatavilla, hän koetteeksi alkoi pureksia heiniä, ja kun ne olivat oikein hyvin pureksitut hän sulki silmänsä ja nieli.

-- Tämä heinä ei ole ollenkaan huonoa, hän jutteli itsekseen, -- mutta miten paljon viisaampi olisinkaan ollut, jos en lukujani olisi jättänyt! Heinien sijaan olisin tähän aikaan päivästä saanut syödä palasen hyvää leipää ja makkaraa. Oh hoi, jaa, jaa! Kärsivällisyyttä nyt tarvitaan!

Herätessään seuraavana aamuna hän etsi heti seimestä vähän lisää heiniä, mutta turhaan, sillä hän oli syönyt kaikki yöllä unissaan.

Sitten hän otti suunsa täyteen silppuja ja niitä pureksiessaan hän tuli siihen tulokseen, että olkisilput eivät ollenkaan maistu milanolaiselta riisikeitolta tai napolilaiselta makaronilta.

-- Kärsivällisyyttä vaan! hän toisti jatkaen pureksimistaan. -- Jos vain onnettomuuteni olisi opiksi kaikille tottelemattomille pojille, joilla ei ole halua lukea! Kärsivällisyyttä! Kärsivällisyyttä vaan!

-- Vähät kärsivällisyydestä! isäntä huusi, tullen samassa talliin. -- Vai luuletko sinä pikku aasini, että minä olen ostanut sinut tänne vaan syömään ja juomaan? Minä olen ostanut sinut tienatakseni sinulla rahaa. Ylös siitä ja joutuin! Tule kanssani sirkukseen, niin minä opetan sinut hyppäämään tynnyrivanteen läpi ja murtamaan silkkipaperipyörylät päälläsi ja tanssimaan valssia ja polkkaa takajaloillasi.

Pinocchio-paran täytyi joko hyvällä tai väkisin oppia kaikki nämä kauniit temput, mutta tähän tarvittiin kolmen kuukauden oppiaika ja niin monta piiskan lyöntiä, että karvat lähtivät hänen selästään.

Vihdoinkin koitti päivä, jolloin isäntä voi ilmoittaa antavansa erinomaisen ja todella harvinaisen esityksen. Eriväriset ilmoitukset, joita oli naulattu katujen kulmiin, kuuluivat näin:

Suurenmoinen Juhlaesitys

tänä iltana

ERINOMAISIA ILMAHYPPYJÄ JA HÄMMÄSTYTTÄVIÄ TAIDETEMPPUJA

esittävät

Sirkuksen kaikki taiteilijat ja sirkuksen kaikki hevoset

Vielä esiintyy ensi kerran kuuluisa

AASI PINOCCHIO

myöskin mainittu nimellä

TANSSIN TÄHTI.

Teatterihuone komeasti valaistu.

Voitte uskoa, että sinä iltana teatteri oli täpösen täynnä väkeä jo tuntia ennen näytöksen alkua.

Ei ollut enää saatavissa ainoatakaan nojatuolia tai permantopaikkaa, tai aitiota, ei vaikka olisi maksanut kourallisen kultaa.

Sirkus oli täynnä kaikenikäisiä lapsia, pieniä tyttöjä ja poikia, jotka aivan kuumeella odottivat saada nähdä tuon kuuluisan pienen aasi Pinocchion tanssivan.

Kun esityksen ensimmäinen osa oli lopussa, sirkuksen johtaja astui puettuna mustaan hännystakkiin, valkoisiin ratsuhousuihin ja korkeavartisiin saappaisiin, suurilukuisen yleisön eteen. Tehtyään syvän kumarruksen, lausui hän hyvin juhlallisena seuraavan puheen:

"Kunnianarvoinen yleisö, naiset ja herrat!

"Saapuessani matkallani tähän kuuluisaan pääkaupunkiin olen kaikkein nöyrimmästi tahtonut hankkia sekä kunnian että huvin esittää tälle nerokkaalle ja etevälle yleisölle kuuluisan pienen aasin, jolla jo on ollut kunnia tanssia hallitsijain edessä kaikissa Euroopan mahtavimmissa hoveissa.

"Minä kiitän teitä, auttakaa meitä elähdyttävällä läsnäolollanne ja unohtakaa puutteellisuutemme!"

Tähän puheeseen vastattiin naurulla ja kättentaputuksilla, mutta taputukset kiihtyivät moninkertaisesti, aivan rajuilman kaltaisiksi, kun pieni aasi Pinocchio näyttäytyi keskellä sirkusta. Se oli kokonaan juhla-asussa. Sillä oli uudet kiiltonahkaiset valjaat, koristetut messinkiheloilla, ja kummankin korvan takana valkoinen kamelia, harja oli jaettu pieniin kiharoihin, joihin oli solmittu punaisia silkkinauhoja. Sen ruumiin ympäri oli sidottu leveä kullalla ja hopealla kirjailtu vyö ja häntä oli letitetty punaisilla ja kirkkaan sinisillä samettinauhoilla. Sanalla sanoen niin soma oli tämä pieni aasi, että siihen voi aivan rakastua.

Tirehtööri lisäsi, esittäessään hänet yleisölle:

"Korkeasti kunnioitetut kuulijani! En ole tässä valehdellakseni, vaan kertoakseni teille, mitkä suunnattomat vaikeudet minulla on ollut ennen kuin sain taltutetuksi ja opetetuksi tämän märehtijän, jonka koti on vuoristossa päiväntasaajan kuumilla tasangoilla. Pyydän huomauttaa sen hurjuutta, jonka vuoksi huomasin mahdottomaksi käyttää sitä tavallisena sivistyneenä nelijalkaisena, minun on monen monituiset kerrat täytynyt turvautua ruoskan rakastettavaan kieleen. Mutta sen sijaan, että se olisi ruvennut pitämään minusta, on minun hyvä tahtoni vain lisännyt sen vastenmielisyyttä. Mutta kuitenkin löysin minä, Gallin järjestelmää seuraten, hänen pääkallostaan pienen luuruston, jonka itse Pariisin lääkeopillinen tiedekunta on tuntenut hiusten ja piruettitanssin perusjuureksi. Ja sen vuoksi minä tahdoin opettaa aasin tanssimaan ja myöskin hyppäämään tynnyrivanteen ja silkkipaperilevyjen läpi. Ihailkaa siis sitä ja arvostelkaa sitten itse! Ennen kuin sanon teille hyvästi, hyvä herrasväkeni, sallikaa minun kuitenkin ensiksi kutsua teidät huomispäivän aamupäiväjuhlaan, ja jos ennustus sateesta toteutuisi, niin huomispäivän iltanäytös siirretään huomenaamuksi aikaiseksi, kello yhdeksitoista jälkipuolen aamupäivätunniksi".

Tässä johtaja teki uuden, hyvin syvän kumarruksen ja kääntyi sitten Pinocchioon sanoen:

-- Rohkeutta, Pinocchio! Ennen kuin alamme taidetemppuinemme, saat tervehtiä tätä arvoisaa yleisöä, herroja, naisia ja lapsia!

Pinocchio taivutti tottelevaisesti etujalkansa polvet ja jäi siihen asentoon siksi kunnes johtaja läimäytti piiskallaan ja huusi:

-- Juoksuun!

Silloin kohosi aasi kaikille neljälle jalalleen ja alkoi kiertää rataa koko ajan juosten.

Hetkisen kuluttua huusi johtaja:

-- Nelistä! Seuraten käskyä muutti Pinocchio juoksun nelistämiseksi.

-- Täysi vauhti! ja Pinocchio alkoi juosta täyttä vauhtia. Mutta juuri hänen juostessaan kuin kilpa-ajohevonen, johtaja ojensi käsivartensa suoraan ilmaan ja laukaisi revolverilla laukauksen.

Tämän kuullessaan kaatui aasi pitkälleen sirkuksen lattialle, ollen muka haavoitettu ja kuolemaisillaan.

Kun se sitten taas nousi ylös, puhkesi yleisö niin äänekkäisiin hyvä-huutoihin ja taputti niin kovaa käsiään, että olisi luullut tähtiin asti kuuluvan, ja oli luonnollista, että aasi kohotti päänsä ja katsoi ylös ja sen tehdessään huomasi hän eräässä aitiossa kauniin naisen, jonka kaulassa kultaketjussa riippui medaljonki. Medaljonkiin oli maalattu marionetin kuva.

-- Se on minun muotokuvani! Tuo neiti on minun hyvä haltijattareni! Pinocchio sanoi itsekseen, tuntien haltijattaren heti paikalla. Ja kokonaan ilon valtaamana hän koetti huutaa:

-- Oi pieni haltijattareni! Oi pieni haltijattareni!

Mutta näiden sanojen sijaan hänen kurkustaan pääsi niin kaikuva ja räikeä aasinhuuto, että kaikki katsojat ja etenkin kaikki pojat, jotka olivat teatterissa, purskahtivat nauruun.

Mutta tirehtööri tahtoi opettaa aasille, ettei ole hyvän kasvatuksen merkki asettua noin aasinhuutoja ammumaan aivan yleisön eteen ja löi sitä kuonolle piiskan varrella.

Aasi parka pisti ulos pitkän kielensä ja nuoleksi kuonoansa ainakin viisi minuuttia arvattavasti toivoen, että se sillä lakkaisi kirvelemästä.

Mutta miten suuri olikaan sen epätoivo kun katsoessaan ylös toisen kerran huomasikin aition tyhjäksi ja haltijattaren kadonneen.

Se tunsi kuolevansa, silmät täyttyivät kyynelillä ja purskahti katkerasti itkemään. Mutta sitä ei kukaan huomannut, kaikkein vähiten johtaja, joka vaan läiskytteli piiskallaan ja huusi:

-- Joutuun, Pinocchio! Näytäpäs nyt herrasväelle, miten somasti osaat hypätä tynnyrivanteen läpi!

Pinocchio koetti kaksi tai kolme kertaa, mutta joka kerran joutuessaan vanteen luokse se kulki aivan mukavasti sen alitse, sen sijaan että olisi hypännyt lävitse. Viimein se otti vauhtia ja pääsi todellakin läpi, mutta onnettomuudeksi takajalat tarttuivat vanteeseen ja se putosi suinpäin toiselle puolelle yhtenä käärönä.

Noustuaan taas ylös ontui se ja pääsi töin tuskin talliin.

-- Pinocchio esiin! Me tahdomme nähdä pikku aasin! Pieni aasi esiin! huusivat pojat permannolta, jotka surullinen tapahtuma oli täyttänyt säälillä.

Mutta pieni aasi ei näyttäytynyt enää sinä iltana.

Seuraavana aamuna eläinlääkäri tutki sen, ja selitti että aasi jäisi koko elinajakseen ontuvaksi.

Silloin johtaja sanoi tallirengilleen:

-- Mitä nyt teen tällä ontuvalla aasilla? Se olikin hyödytön leivänpureksija. Vie se torille ja myy siellä!

He tapasivatkin torilla heti ostajan, joka kysyi tallirengiltä:

-- Paljonko maksaa ontuva aasisi?

-- Kaksikymmentä markkaa.

-- Kaksikymmentä viidenpennin lanttia saat. Älä luulekaan että minä ostan sen vetojuhdaksi, minä ostan sen ainoastaan nahan vuoksi. Minä näen, että sillä on erikoisen paksu nahka ja siitä aion tehdä rummun kotikyläni soittokunnalle.

Koettakaapas, poikani, kuvitella miten iloiseksi Pinocchio tuli, kun hän kuuli, että hänestä tahdottiin tehdä rummun nahka!

Niin sitten kävi, että ostaja maksettuaan markkansa, talutti aasin merenrannalle, ripusti kiven sen kaulaan ja sitoi sen yhden jalan ympäri nuoran, jonka toisesta päästä piti kädellään kiinni ja sysäsi äkkiä aasia, niin että tämä putosi mereen.

Suuri kivi, joka oli köytetty Pinocchion kaulaan, veti sitä suoraa päätä pohjaan, mutta ostaja istui kalliolle odottamaan nuora kädessään, sillä hän tahtoi antaa aasin kunnollisesti hukkua, saadakseen sitten nylkeä siltä nahan.

XXXIV

Meren pohjassa kalat syövät Pinocchion ja hän muuttuu taas marionetiksi, mutta aikoessaan pelastautua uimalla, nielee hänet hirveän suuri haikala.

Kun aasi oli ollut viisikymmentä minuuttia veden alla, sanoi ostaja itsekseen:

-- Kyllä kai ontuva aasiparkani jo nyt on hyvin ja onnellisesti hukkunut. Vedetäänpäs se sieltä ylös ja tehdään kaunis rumpu sen nahasta!

Ja hän alkoi vetää nuoraa, joka oli sidottu aasin jalkaan kiinni, ja vedettyään pitkän aikaa, niin jo ilmestyi veden pinnalle... arvatkaa mikä? Kuolleen aasin sijasta näkyikin veden pinnalla ilmielävä marionetti, kiemurrellen sinne tänne kuin ankerias.

Kun miesparka näki marionetin hän luuli uneksivansa, jääden liikkumattomana seisomaan hyvin nolon näköisenä, suu auki ja silmät selällään.

Toinnuttuaan hiukan ensi hämmästyksestään hän sanoi itkien ja änkyttäen:

-- Missä on aasi, jonka heitin mereen?

-- Se aasi olen minä, vastasi marionetti nauraen.

-- Sinäkö?

-- Minä.

-- Vai sinä veitikka! Sinä pilkkaat minua?

-- Pilkkaisinko teitä? En toki, hyvä isäntäni, minä puhun täyttä totta.

-- Mutta miten ihmeessä sinä, joka vasta äsken olit aasi, olisit voinut vedessä muuttua puunukeksi?

-- Luultavasti merivesi sen teki. Meri se tekee väliin tämmöisiä ihmeitä.

-- Varo itseäsi, marionetti! Älä koetakaan nauraa minun kustannuksellani. Voi sinua, jos kärsivällisyyteni loppuu!

-- Hyvä on, isäntäni, tahdotteko tietää koko tarinani? Irrottakaa nuora jalastani ja minä kerron sen teille.

Hyväntahtoinen ostajan vetelys oli utelias tietämään tämän asian ja aukaisi sen vuoksi heti nuoran solmun, joka piti Pinocchiota kiinni, ja tämä tuntiessaan itsensä vapaaksi kuin lintu ilmassa alkoi heti kertoa:

-- Tiedä siis, että minä olin kerran puumarionetti niinkuin nytkin tänään. Ja minun piti juuri muuttua pojaksi, jommoisia tässä maailmassa on niin paljon, mutta kun minulla ei ollut vähääkään halua lukemiseen niin minä kuuntelin huonojen toverien neuvoja ja pakenin kotoa, ja herätessäni eräänä kauniina aamuna huomasinkin muuttuneeni pitkäkorvaiseksi aasiksi, ja pitkä häntäkin oli minulle kasvanut. Kyllä minua hävetti kovasti! Minä toivon, rakas isäntä, että Pyhä Antonius säästää teidät sellaisesta häpeästä! Sitten minut vietiin myytäväksi aasimarkkinoille, joilta hevossirkuksen johtaja minut osti, ja hän aikoi kasvattaa minusta suuren tanssijan ja taitavan vanteen läpi hyppääjän. Mutta eräänä iltana näytännön aikana lankesin pahasti, loukkaannuin ja molemmat jalkani tulivat ontuviksi. Johtaja ei tehnyt ontuvalla aasilla mitään ja lähetti minut taas myytäväksi torille ja siellä te ostitte minut!

-- Ikävä kyllä! Maksoinpa sinusta kokonaisen markan. Kuka nyt antaa minulle takaisin kaksikymmentä kuparirahaani?

-- Mutta miksi ostitte minut? Te ostitte minut tehdäksenne minusta rummun! Rummun...!

-- Ikävä kyllä! Mistä nyt saan uuden rumpunahan?

-- Älkää siitä huolehtiko, isäntä. Aaseja on kyllä tässä maailmassa!

-- Sanopas minulle nenäkäs poikani, joko kertomuksesi on lopussa?

-- Ei vielä, marionetti vastasi, -- vielä kaksi sanaa ja sitten lopetan. Kun te olitte ostanut minut, veitte te minut tälle paikalle tapettavaksi, mutta olitte sääliväinen ja sidoittekin kiven kaulaani ja heititte minut meren pohjaan. Tämä hienotunteisuutenne on luettava teille kunniaksi ja minä olen teille iäti kiitollinen siitä. Mutta tällä kertaa, hyvä isäntä, ette ollut muistanut haltijatarta...

-- Kuka on tämä haltijatar?

-- Se on äitini, ja hän on kaikkien hyvien äitien kaltainen, jotka kovasti rakastavat poikiaan, eivätkä milloinkaan päästäisi heitä näkyvistään, ja jotka kaikissa onnettomuuksissa heitä auttavat, silloinkin, kun nämä pojat ajattelemattomuutensa ja huonon käytöksensä takia ansaitsivat tulla hyljätyiksi ja jätetyiksi oman onnensa nojaan. Minä tahdoin sen vuoksi sanoa, että kun hyvä haltijatar näki, että olin vaarassa hukkua, niin lähetti hän heti luokseni lukemattomat määrät kaloja, jotka alkoivat syödä minua, luullen minua kuolleeksi aasiksi. Ja kyllä ne ahmivat! En olisi ikinä uskonut, että kalat ovat vieläkin ahneempia kuin pojat! Yksi söi korvani, toinen turpani, yksi kaulani ja harjani, toinen nahan jaloistani, toinen nahan selästäni... niin, olipa yksi kala niin kunnollinen, että söi minun häntäni.

-- Tästä päivästä alkaen en enää syö kalaruokaa, sen vannon totisesti! kauhistunut ostaja huudahti. -- Ajattele miten kamalaa, jos avatessaan paistetun ahvenen tai kampelan löytäisi sen sisästä aasinhännän.

-- Olen aivan samaa mieltä teidän kanssanne, toisti Pinocchio nauraen. -- Muuten, jos tahdotte kuulla jatkon tarinaani, niin sitten kun kalat olivat syöneet koko sen aasinkuoren, joka peitti minut päästä jalkoihin, niin silloin tietysti tuli luu vastaan tai oikeammin sanoen puu, sillä niin kuin näette olen minä tehty mitä kovimmasta puusta. Mutta puraistuaan muutaman kerran kalat huomasivat pian, ettei puu ollut soveliasta herkkua heidän hampailleen ja suuttuneina huonosti sulavaan ruokaan ne uivat matkoihinsa, kukin omalle taholleen, eivätkä edes muistaneet minua kiittääkään. Kas niin, nyt olen kertonut, mistä johtui, että vetäessänne nuorasta löysitte elävän marionetin kuolleen aasin sijasta.

-- Viis minä välitän sinun jutuistasi, ostaja huusi aivan raivoissaan. -- Tiedän vain, että olen antanut kokonaisen markan sinut ostaessani ja minä tahdon takaisin rahani. Tiedätkö mitä aion tehdä? Minä vien sinut taas torille ja myyn sinut painon mukaan käytettäväksi uunin sytykkeenä.

-- Myy vain, ei minulla ole mitään sitä vastaan, Pinocchio sanoi.

Mutta sanoessaan sen hän otti vauhtia ja hyppäsi kauas veteen. Uiden iloisena eteenpäin, yhä kauemmaksi rannasta, hän huusi ostajaparalle:

-- Hyvästi, isäntä, muistakaa minua, kun olette rumpunahan tarpeessa!

Ja nauraen hän ui yhä edemmäksi. Mutta hetken päästä kääntyi hän taas takaisin ja huusi vieläkin kovempaa:

-- Hyvästi, isäntä, muistakaapas minua, kun tarvitsette sytykettä uuniinne!

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jo niin kaukana poissa, että häntä tuskin näkyi. Kaukana merellä huomasi vain pienen mustan pilkun, joka aina vähän päästä ojensi jalkansa vedestä ja hyppi ja keikkui kuin delfiini hyvällä tuulella ollessaan.

Uidessaan näin ilman päämäärää Pinocchio huomasi kallion keskellä merta. Se näytti olevan valkoista marmoria, ja ylhäällä kallion kukkulalla seisoi soma pieni vuohi, joka määki niin sydämen pohjasta ja viittasi häntä tulemaan luokseen.

Mutta ihmeellisintä kaikesta oli kuitenkin se, ettei vuohen villa ollut valkoista eikä mustaa, ei kirjavaakaan niin kuin vuohien tavallisesti on, vaan kullankeltaista, niin kirkkaan keltaista, että se aivan muistutti kauniin haltijattaren tukkaa.

Saatte itse mielessänne kuvitella aikoiko Pinocchion sydän sykkiä tavallista kovemmin! Kahta kertaa suuremmalla voimalla ja innolla alkoi hän uida valkoista kalliota kohti. Hän oli jo puolitiessä, kun huomasi merihirviön kamalan pään kohoavan vedestä, se lähestyi häntä suu ammollaan, josta kuulsi kolme riviä hampaita, niin kamalia, että olisi pelästynyt jo niiden kuvankin nähdessään.

Tiedättekö mikä tämä hirveä meripeto oli?

Tämä kamala peto ei ollut enempää eikä vähempää kuin se jättiläishaikala, josta jo monta kertaa on puhuttu tässä kirjassa ja jota julmuutensa ja ahneutensa vuoksi kutsuttiin "kalojen ja kalastajien Attilaksi".

Kuvitelkaa Pinocchio-paran kauhistusta nähdessään tuon pedon! Hän koetti väistää sitä uimalla toiseen suuntaan, hän koetti paeta, mutta tuo ammollaan oleva kauhea kita läheni häntä nuolen nopeudella.

-- Kiirehdi, Pinocchio! soma pieni vuohi huusi.

Ja Pinocchio ui epätoivoisena, ui käsin, jaloin, ui koko ruumiillaan.

-- Joudu, Pinocchio, peto lähenee!

Ja Pinocchio kokosi kaikki voimansa lisätäkseen vauhtia.

-- Varo Pinocchio! Peto saavuttaa sinut! Tuossa se jo on! Tuossa se on! Kiirehdi, jos henkesi on sinulle kallis, muuten olet hukassa!

Ja Pinocchio ui nopeammin kuin milloinkaan, hän mennä viiletti kuin pyssyn luoti. Hän oli jo ehtinyt melkein kallion luokse, vuohi kumartui koko ruumiillaan merta kohti, ojentaen etujalkansa auttaakseen häntä vedestä... Mutta...

Mutta nyt se oli jo myöhäistä! Hirviö oli hänet saavuttanut. Se vetäisi henkeä yhden kerran ja nielaisi marionettiparan niin kuin juodaan munan sisältö ja nielasi niin äkkiä ja ahnaasti, että Pinocchio aivan yksinkertaisesti sujahti hain sisään ja sinne pudotessaan loukkaantui niin pahoin, että oli tajuttomana neljännestunnin ajan.

Toinnuttuaan pelästyksestään hän ei alussa ymmärtänyt missä maailmassa oli. Kaikkialla hänen ympärillään oli pilkkosen pimeää, pimeys oli niin sankka ja musta, kuin hän olisi pudonnut pää edellä mustepulloon. Hän kuunteli, mutta ei kuulunut ääntäkään, ainoastaan silloin tällöin tunsi ikään kuin kovan tuulenpuuskan lehahtavan kasvojaan vasten. Alussa hän ei käsittänyt mistä tuuli puhalsi, mutta sitten hän ymmärsi sen johtuvan hirviön keuhkoista. Sillä tietäkäämme, että haikalaa vaivasi kova hengenahdistus, niin että sen hengitys oli kuin pohjatuulen pauhinaa.

Pinocchio koetti alussa pysyä rohkeana, mutta vakuuttuen siitä, että todellakin oli suljettu merihirviön ruumiiseen, hän alkoi itkeä ja ulvoa ja huusi itku kurkussa:

-- Auttakaa! Auttakaa! Voi minua raukkaa! Eikö kukaan tule pelastamaan?

-- Kenen luulet voivan sinut pelastaa, onneton? pimeästä kuului särkynyt ääni, joka kaikui kuin kieletön kitara.

-- Kuka sieltä puhuu? Pinocchio kysyi, jähmettyneenä kauhusta.

-- Minä vain, mitätön turska, jonka hai nielaisi samalla kuin sinutkin. Mutta mikä kala sinä olet?

-- Kalojen kanssa minulla ei ole mitään tekemistä. Minä olen marionetti.

-- Mutta, jos et ole kala, miksi annoit hirviön nielaista itsesi?

-- En minä itseäni antanut nielaista, vaan sehän se minut nielaisi. Mutta mitä teemme tässä pimeydessä?

-- Odotamme tyytyväisinä kunnes hai on sulattanut meidät molemmat...

-- Mutta minä en tahdo tulla sulatetuksi! Pinocchio ulvoi ja alkoi taas itkeä.

-- Enkä minäkään tahtoisi, turska jatkoi -- mutta olen kylliksi filosofi voidakseni lohduttaa itseäni ajatuksella, että kun kerran on syntynyt turskaksi, on kunniallisempaa kuolla vedessä kuin öljyssä...

-- Joutavia! Pinocchio huusi.

-- Mutta se nyt on minun mielipiteeni, turska vastasi, -- ja mielipiteitä on kunnioitettava, sanovat turskapolitikoitsijat.

-- Mutta minä... minä tahdon pois täältä... minä tahdon paeta...

-- Pakene, jos voit!

-- Onkohan tämä hai, joka meidät nieli, hyvin iso? marionetti kysyi.

-- Luulenpa että sen ruumis on enemmän kuin kilometrin pituinen, pyrstöä lukuunottamatta.

Heidän näin puhellessaan Pinocchio oli näkevinään jonkinlaista valoa hyvin, hyvin kaukaa.

-- Mikähän tuo valo tuolla hyvin, hyvin kaukana on? Pinocchio kysyi.

-- Se on varmaankin joku onnettomuustoverimme, joka odottaa niin kuin mekin sitä hetkeä, jolloin hänet sulatetaan.

-- Menenpä häntä katsomaan. Jospa se olisikin joku vanha viisas kala, joka voisi neuvoa minulle pakotien.

-- Toivon sydämestäni sen sinulle, rakas marionetti.

-- Hyvästi, turska.

-- Hyvästi marionetti ja onnea matkalle! Missä taas tavataan?

-- Kuka sen tietää. Parempi on olla sitä ajattelematta.

XXXV

Pinocchio tapaa haikalan vatsassa... arvatkaa kenet? Lukekaa tämä luku, niin saatte sen tietää.

Sanottuaan hyvästit ystävälleen turskalle Pinocchio alkoi kompuroida eteenpäin pimeässä. Hän koetti päästä eteenpäin haikalan sisässä sitä heikkoa valoa kohti, joka silloin tällöin näkyi häämöttävän hyvin, hyvin kaukaa.

Kulkiessaan hän tunsi jalkojensa rämpivän jonkinlaisissa mutaisissa liukkaissa vesirapakoissa, joista kohosi niin voimakas paistetun kalan haju, että hänestä tuntui kuin eläisi paastoaikaa.

Mitä edemmäksi hän kulki sitä kirkkaammaksi ja selvemmäksi valo kävi. Ja vihdoin kuljettuaan kulkemistaan hän saapui perille, ja saavuttuaan perille... mitä hän löysi? Lyönpä vetoa vaikka mistä ettette arvaa. Hän näki pienen katetun pöydän, jolla paloi kynttilä. Se oli pistetty vihreään pulloon, ja pöydän ääressä istui pieni ukko, niin valkoinen kuin olisi ollut lumesta tai kermavaahdosta, syöden pieniä eläviä kaloja, niin eläviä että muutamat vielä kimmahtivat hänen suustaan, kun hän söi.