Part 7

-- Kyllä riittää, ei tarvita muuta. Nouse heti ylös ja seuraa meitä.

-- Mutta minä...

-- Seuraa meitä!

-- Mutta minä olen syytön...

-- Seuraa meitä!

Mutta ennen kuin he poistuivat, poliisit huusivat muutamille kalastajille, jotka juuri soutivat lähelle rantaa veneillään:

-- Jätämme teidän huostaanne tämän pienen pojan, joka on saanut haavan päähänsä. Viekää hänet kotiinne ja auttakaa häntä! Huomenna palaamme häntä katsomaan.

Sitten he kääntyivät Pinocchion puoleen, ottivat hänet keskeensä ja komensivat:

-- Eteenpäin ja nopeaan, muuten saat maistaa toista ruokaa!

Antamatta uudistaa käskyä, marionetti alkoi kulkea eteenpäin sitä tietä, joka johti kylään. Poikaparka ei enää oikein tiennyt missä maailmassa eli! Hän luuli uneksivansa pahaa unta! Hän oli aivan epätoivoissaan. Hän näki kaikki kaksinkertaisena, hänen jalkansa vapisivat, kielensä oli kuivanut kiinni kitalakeen, niin ettei hän saanut sanaa sanotuksi. Niin sekava ja tylsistynyt kuin olikin, oli kuitenkin yksi aisa, joka terävän orjantappurapiikin tavoin pisti häntä sydämeen ja se oli pelko siitä, että hänen täytyisi kulkea hyvän haltijattaren ikkunan alitse kahden poliisin keskellä. Ennemmin hän olisi kuollut.

He olivat jo perillä ja aikoivat juuri astua kylään, kun tuulenpuska samassa kiskaisi Pinocchiolta hatun päästä, lennättäen sen jonkun kymmenen askeleen päähän.

-- Saanko juosta hakemaan hattuni? marionetti kysyi poliiseilta.

-- Juokse vaan, mutta tee se joutuun!

Marionetti juoksi ja sai kiinni hattunsa, mutta sen sijaan että olisi pannut sen päähänsä, pisti hän sen hampaittensa väliin ja alkoi juosta täyttä laukkaa meren rantaa kohti. Hän mennä viiletti kuin pyssynluoti.

Poliisit huomasivat, että häntä oli vaikea saada kiinni ja usuttivat sen vuoksi hänen päälleen suuren verikoiran, joka oli saanut ensimmäisen palkinnon kaikissa koirakilpajuoksuissa. Pinocchio juoksi, mutta koira juoksi nopeammin ja kaikki ihmiset asettuivat ikkunoihin ja kerääntyivät keskelle katua, uteliaina katsomaan miten kilpailu päättyisi. Mutta sitä huvia ei heille sallittukaan, sillä verikoira ja Pinocchio pölyyttivät semmoisen tomupilven juostessaan, että muutaman minuutin kuluttua heitä ei erottanut ollenkaan.

XXVIII

Pinocchio on vähällä tulla paistetuksi pannussa kuin kala.

Tämän toivottoman kilpajuoksun kestäessä kerran oli kamala hetki, hetki jolloin Pinocchio luuli olevansa hukassa. Sillä Alidoro (se oli verikoiran nimi) juoksi niin äärettömän nopeasti, että se oli vähällä saada hänet kiinni.

Marionetti kuuli aivan takaansa pedon ähkyvän läähätyksen ja tunsi sen kuuman hengityksen aivan niskassaan.

Mutta silloin oli onneksi ranta aivan lähellä ja meri näkyi parin askeleen päässä.

Rannalle ehdittyään, marionetti otti vauhtia ja hyppäsi kuin sammakko suoraa päätä veteen. Alidoro puolestaan aikoi pysähtyä, mutta juoksi niin kovaa, että sekin joutui veteen. Ja se raukka ei osannutkaan uida, vaan alkoi loiskia käpälillään sinne tänne pysyäkseen pinnalla. Mitä enemmän se loiski, sitä syvemmälle vajosi sen pää veden pinnan alle.

Kun koiraparan onnistui hetkeksi saada päänsä veden pinnalle, pyörivät sen silmät kauhistuneina ja se huusi kovaa haukkuen:

-- Minä hukun! Minä hukun!

-- Huku vaan! Pinocchio huusi kaukaa, huomatessaan olevansa vaarasta pelastunut.

-- Auta minua, Pinocchio-kulta! Pelasta minut kuolemasta!

Nämä valitushuudot liikuttivat Pinocchiota, sillä hänellä oli pohjaltaan hyvin hellä sydän ja kääntyen koiraan päin hän huusi:

-- Jos nyt pelastan sinut, lupaatko ettet enää tee minulle pahaa, etkä aja minua takaa?

-- Kyllä, sen lupaan, sen lupaan. Armahda minua ja joudu jo, jos viivyttelet puolenkaan minuuttia olen kuoleman oma.

Pinocchio epäili ensin hiukan, mutta muisti sitten, että isä oli monta kertaa sanonut, että hyvää työtä tehdessä ei milloinkaan saata itselleen vahinkoa. Hän ui Alidoron luo, tarttui molemmin käsin sen häntään, ja veti koiran sitten kuivalle hiekkarannalle.

Koiraparka ei enää pysynyt jaloillaan. Se oli tahtomattaan nielaissut niin paljon suolavettä, että se oli paisunut isoksi kuin ilmapallo. Marionetti puolestaan ei ollenkaan luottanut häneen, vaan katsoi viisaammaksi pysyä loitommalla ja heittäytyi uudelleen mereen. Edetessään rannasta, hän huusi pelastetulle ystävälleen:

-- Hyvästi Alidoro, onnea kotimatkalle ja terveisiä kotiin!

-- Hyvästi Pinocchio! koira vastasi, -- tuhannen kiitosta, kun pelastit minut kuoleman kynsistä! Olet tehnyt minulle suuren palveluksen, ja palvelusta seuraa vastapalvelus! Jos tilaisuus sattuu, niin puhutaan siitä enemmän...

Pinocchio ui edelleen, mutta pysytteli koko ajan lähellä rantoja. Viimein luuli hän ehtineensä varmalle paikalle, ja tarkasteltuaan ympäristöä, hän huomasi jonkinlaisen rotkon, josta kohosi korkea savupatsas.

-- Tuossa rotkossa on varmasti tuli. Sitä parempi! Minä kiipeän sinne sisään kuivailemaan itseäni ja lämmittelemään ja sitten... Niin tapahtukoon sitten mitä tahansa!

Aikoen toteuttaa päätöksensä hän lähestyi kalliota, mutta juuri kiivetessään sille hän tunsi vähitellen, vähitellen itseään nostettavan vedestä ylöspäin. Hän koetti heti paeta, mutta se oli jo liian myöhäistä, sillä suureksi hämmästyksekseen hän huomasi olevansa isossa verkossa, jossa vilisi kaikennäköisiä ja kokoisia kaloja, räpistellen ja heitellen itseään kuin mitkäkin pahat henget.

Samassa hän näki rotkosta astuvan kalastajan, niin ruman, että hän näytti joltain merenkummitukselta. Tukan asemasta hänellä oli tukko vihreää meriheinää, ihonväri oli vihreä, vihreät olivat hänen silmänsä, vihreä hänen pitkä partansa, joka ulottui maahan asti. Hän oli aivan takajaloilleen nousseen vihreän sammakon näköinen.

Kun kalastaja oli saanut onnellisesti verkkonsa ylös merestä, hän huudahti mielissään:

-- Siunattu saalis! Saanpa tänäkin päivänä oivallisen kalakeiton!

-- Onpa onni, etten ole kala! Pinocchio sanoi itsekseen ja rohkaisi mielensä.

Verkko kaikkine kaloineen vietiin luolaan, joka oli pimeä ja savustunut, sen keskellä sihisi pata öljyä täynnä ja se kärysi niin että tuskin voi henkeä vetää.

-- Katsotaanpas nyt mitä kaloja on saatu! sanoi vihreä kalastaja pistäen verkkoon mahdottoman suuren kätensä, ison kuin leipälapion ja nosti sieltä kourallisen ahvenia.

-- Nepä oivallisia ahvenia! ukko sanoi, nuuskien ja katsellen niitä mielihyvällä. Nuuskittuaan niitä tarpeeksi asti hän heitti ne tyhjään saviastiaan.

Tämä temppu toistettiin useampia kertoja, ja ottaessaan muut kalat verkosta, vesi nousi hänelle suuhun ja hän huudahti riemuissaan:

-- Miten mainioita haukia!

-- Erinomaisia mateita!

-- Herkullisia kampeloita!

-- Herkullisia mutta ei ruodottomia hailia!

Niin kuin arvaatte, joutuivat kaikki ahvenet, hauet, mateet ja kampelat sekaisin saviastiaan.

Lopulta oli Pinocchio yksin jäljellä verkossa.

Mutta kun kalastaja oli noukkinut hänetkin sieltä, pyöristyivät hänen silmänsä suuriksi hämmästyksestä ja hän huusi melkein pelästyneenä:

-- Mikä kala tämä on! En muista ennen syöneeni tämän näköistä kalaa.

Kalastaja tarkasteli Pinocchiota kerran vielä hyvin tarkkaan, käänteli ja katseli joka puolelta ja sanoi viimein:

-- Nytpä ymmärränkin, tämä on varmasti merihummeri.

Pinocchio huomatessaan, että häntä luultiin merihummeriksi, joutui aivan epätoivoon ja huusi harmistuneena:

-- Hummeri en ole, enkä hummeriksi tule! Miten pahasti minua kääntelette! Minä olen marionetti, tietäkää se.

-- Marionettiko? kalastaja kysyi. -- Totta sanoakseni, marionettikala on minulle aivan uutuus. Sitä parempi! Syönpä sinut sitä mieluummin.

-- Syötte minut? Mutta ettekö jo ymmärrä, etten minä ole mikään kala? Ettekö huomaa, että minä puhun ja ajattelen kuin tekin?

-- Totta totisesti! kalastaja vastasi. -- Koska siis olet kala, joka osaa puhua ja ajatella kuten minäkin, niin menettelen myöskin kanssasi tarpeellisella kunnioituksella.

-- Minkälainen on tämä kunnioitus?

-- Erityisen ystävyyden ja kunnioituksen osoitukseksi annan sinun valita tekotavan, jolla tahdot että sinut valmistan ruuakseni. Tahdotko tulla pannussa paistetuksi, tai tahdotko tulla keitetyksi tomaattikastikkeessa.

-- Jos itse saan valita, vastasi Pinocchio, -- niin mieluummin tahdon vapauteni päästäkseni palaamaan kotiini.

-- Sinä lasket leikkiä! Luuletko, että minä jättäisin näin harvinaisen kalan syömättä ja päästäisin tämmöisen tilaisuuden käsistäni livahtamaan? Marionettikaloja ei satukaan joka päivä uimaan meidän vesillämme. Usko pois, kyllä minä paistan sinut pannussa muiden kalojen kanssa, ja siihen sinä kyllä tyydyt. On aina hauskempaa paistua hyvässä seurassa.

Nämä tulevaisuuden toiveet eivät tuntuneet Pinocchiosta juuri lupaavilta ja hän alkoi itkeä ja ulvoa ja rukoili nyyhkyttäen: -- Miksi olin niin hullu, etten mennyt kouluun! Miksi annoin toverieni viekotella itseäni, nyt saan sen maksaa. Voi, voi, voi!

Hän väänteli itseään kuin ankerias ja teki aivan uskomattomia ponnistuksia päästäkseen livahtamaan vihreän kalastajan kynsistä, mutta tämä otti sitkeän kalan ja sidottuaan marionetin jalat ja kädet kuin makkaran, viskasi hän hänet saviastiaan muiden joukkoon.

Sitten hän otti esille suuren jauhoja täynnä olevan puutarjottimen ja alkoi jauhota kaloja ja sen mukaan kun hän oli ne jauhoissa pyöritellyt hän viskasi ne pannuun paistumaan.

Ahvenparat saivat alkaa tanssiaiset kiehuvassa öljyssä; sitten tuli haukien vuoro, sitten mateitten, kampeloiden ja viimein oli Pinocchion vuoro. Mutta tämä huomatessaan olevansa näin lähellä kuolemaa (ja miten julmaa kuolemaa) pelästyi ja alkoi vapista niin kovasti, ettei saanut ääntäkään suustaan ja tahtoi pyytää armoa.

Poikaparka rukoili ainoastaan silmillään. Mutta vihreä kalastaja ei ollut sitä huomaavinaankaan, pyöritteli vaan häntä viisi, kuusi kertaa jauhoissa ja jauhosi hänet niin perusteellisesti päästä jalkoihin, että Pinocchio oli viimein aivan kipsimarionetin näköinen.

Sitten tarttui hän Pinocchiota päähän ja...

XXIX

Hän palaa kotiin haltijattaren luo, joka jo seuraavana päivänä lupaa muuttaa hänet marionetista oikeaksi pojaksi. Suuret kahvikekkerit tämän merkillisen tapahtuman kunniaksi.

Juuri kun kalastaja aikoi heittää Pinocchion paistinpannuun luolaan kiipesi suuri koira, jonne sen oli houkutellut voimakas ja herkullinen paistetun öljyn tuoksu.

-- Menetkö matkaasi! huusi kalastaja uhaten ja yhä vielä pitäen kädessään jauhotettua marionettia.

Mutta koiraparka oli nälkäinen ainakin neljän edestä ja se ulisi ja heilutti häntäänsä kuin sanoakseen:

-- Anna minulle suupalanen niin minä jätän sinut rauhaan.

-- Mene matkaasi, sanon minä! kalastaja toisti, ojentaen jo jalkansa antaakseen hänelle potkun.

Mutta koira, joka todellakin oli nälissään, ei ollut halukas saamaan potkuja turvalleen, vaan kääntyi vihaisesti muristen kalastajan puoleen näyttäen hänelle hirvittäviä hampaitaan.

Samassa luolassa kuului hyvin, hyvin heikko ääni kuiskaavan:

-- Pelasta minut, Alidoro! Ellet pelasta minua, joudun paistettavaksi!

Koira tunsi heti Pinocchion äänen ja huomasi suureksi ihmeekseen äänen kuuluvan tuosta jauhotusta esineestä, jota kalastaja piteli käsissään.

Mitä se nyt teki? Ottaen maasta vauhtia se oli yhdellä hyppäyksellä kalastajan luona, tarttui hampaillaan varovasti jauhottuun esineeseen ja juoksi ulos luolasta salaman nopeudella!

Kalastaja suuttui silmittömästi nähdessään kalan, jonka niin mielellään olisi syönyt tällä tavalla puikahtavan käsistään. Hän koetti saada kiinni koiraa, mutta jo ensi askeleella hän sai semmoisen yskänkohtauksen, että hänen täytyi kääntyä takaisin.

Kun Alidoro oli saapunut kylään johtavalle tielle hän pysähtyi, ja laski ystävänsä Pinocchion aivan varovaisesti maahan.

-- Oi, miten kiitollinen minä olen! marionetti sanoi.

-- Ei mitään syytä! koira vastasi. -- Olethan sinä pelastanut minut, tämä oli vaan pieni vastapalvelus. Maailmassahan on tapana, että kaikki koetamme auttaa toisiamme.

-- Mutta miten ihmeessä sinä satuit tulemaan luolaan?

-- Minä makasin puolikuolleena rannalla ja sinne toi tuuli muassaan heikon paistetun öljyn hajun. Tuo haju ärsytti ruokahaluani ja minä lähdin sitä kohti. Jos olisin tullut vähän myöhemmin...

-- Älä puhu siitä! Pinocchio huudahti, vapisten vieläkin pelästyksestä. -- Älä puhu siitä! Jos olisit tullut minuuttiakaan myöhemmin, niin olisin näihin aikoihin sekä paistettu että syöty. Huh! minua värisyttää jo pelkkä ajatuskin.

Alidoro ojensi nauraen käpälänsä marionetille, joka pusersi sitä voimakkaasti hartaan ystävyyden osoitukseksi ja niin he erosivat.

Koira palasi kotiinsa ja Pinocchio lähti yksinään kulkemaan lähellä olevaa mökkiä kohti. Mökin oven edessä istui ukko auringon paisteessa lämmitellen. Pinocchio kysyi tältä:

-- Sanopa minulle kunnon mies, tiedättekö mitään eräästä Eugen-nimisestä poikaparasta, joka sai haavan päähänsä?

-- Tiedän kyllä, saman pojan kantoivat kalastajat tupaani ja nyt...

-- Nyt hän on kuollut! Pinocchio keskeytti hänet hyvin suruissaan.

-- Ei, hän elää ja on jo palannut omaistensa luo.

-- Todellako? Todellako? marionetti huudahti hypähtäen korkealle ilosta. -- Haava ei siis ollutkaan vaarallinen?

-- Se olisi voinut olla hyvinkin vaarallinen, jopa kuolettavakin, ukko vastasi, -- sillä he olivat heittäneet paksun, nidotun kirjan hänen päätään kohti.

-- Kuka sen heitti?

-- Eräs hänen koulutoverinsa, Pinocchio-niminen...

-- Mikä tämä Pinocchio on? marionetti kysyi, tekeytyen tietämättömäksi.

-- Sanovat hänen olevan pahankurisen, maankuljeksijan, aika heittiön.

-- Se on panettelua! Paljasta panettelua!

-- Tunnetko sinä sitten sen Pinocchion?

-- Ulkonäöltä! Pinocchio vastasi.

-- Ja mitä sinä sanot hänestä? kysyi ukko.

-- Minusta hän näyttää olevan oikein hyvä poika, lukuhaluinen, tottelevainen, kiintynyt isäänsä ja kaikkiin omaisiinsa...

Marionetin lasketellessa näitä valheita, hän tunsi miten hänen nenänsä alkoi kasvaa, niin että se kohta oli pidentynyt korttelin verran. Pelästyksissään hän alkoi huutaa:

-- Älkää uskoko, hyvä mies, siihen mitä puhuin äsken. Minä tunnen Pinocchion hyvin ja voin omasta puolestani vakuuttaa teille, että hän on todellakin pahankurinen, tottelematon ja kunnoton poika, joka sen sijaan että menisi kouluun, kulkee toveriensa kanssa vallattomuuksia harjoittamassa.

Tuskin hän oli tämän saanut sanotuksi, kun hän jo tunsi nenänsä kutistuvan entiseen luonnolliseen kokoonsa.

-- Mutta mistä olet tullut noin valkoiseksi, kiireestä kantapäähän? ukko kysyi äkkiä.

-- Sen kyllä sanon... huomaamattani nojauduin vasta maalattuun seinään, marionetti vastasi häveten kertoa, että hänet oli jauhotettu kuin kala pannussa paistettavaksi.

-- Ja minne on joutunut takkisi, housusi ja lakkisi?

-- Tapasin rosvoja, jotka ryöstivät ne minulta. Sanokaa, hyvä ukkoseni, eikö teillä sattumalta olisi antaa minulle vanhoja vaatteita, sen verran, että pääsen kotiin?

-- Poikaseni, minulla ei ole muuta kuin pieni säkin pahanen, jossa säilytän sipulini. Jos sen tahdot, niin ota pois! Se on tässä.

Pinocchio ei antanut tätä sanoa toista kertaa, hän otti tyhjän sipulisäkin, leikkasi saksilla pienen reiän pohjaan ja kaksi kumpaankin sivuun ja pujotti sen sitten päälleen kuin paidan. Ja tässä kepeässä puvussa hän sitten lähti kylään. Mutta kulkiessaan hän alkoi tulla levottomaksi, sen jo huomasi siitäkin että hän aina astuttuaan askeleen eteenpäin, heti otti toisen taaksepäin puhellen itsekseen:

-- Miten tohdin näyttäytyä hyvälle haltijattarelleni? Mitä hän sanookaan minut nähdessään? Voiko hän antaa anteeksi tämänkin tottelemattomuuteni? Lyönpä vetoa, ettei hän tällä kertaa anna anteeksi! Voi, totisesti hän ei anna anteeksi! Ja se on oikein minulle, sillä minä olen pojan vetelys, joka aina lupaan parantaa itseni, mutta en milloinkaan pidä sanaani.

Saapuessaan kylään oli jo pimeä yö; mutta kun ilma oli ruma ja sade valui virtanaan hän meni suoraa päätä haltijattaren asunnolle, päättäen varmasti koputtaa porttia, siksi kunnes se avattaisiin.

Mutta sinne tullessaan, hän tunsi kadottaneensa rohkeutensa ja sen sijaan että olisi koputtanut hän kääntyi ja juoksi ainakin kaksikymmentä askelta takaisinpäin. Hän palasi taas takaisin portille, mutta ei tohtinut koputtaa, hän lähestyi kolmannen kerran -- ei koputusta, vasta neljännellä kerralla hän tarttui vapisevin käsin portin rautaiseen kolkuttimeen ja naputti aivan hiljaa sillä.

Hän odotti odottamistaan. Puolen tunnin kuluttua vihdoinkin yläkerran ikkuna avautui (talo oli nelikerroksinen) ja Pinocchio näki lihavan etananeitosen katselevan sieltä ulos palava kynttilä pään päällä. Etana kysyi:

-- Kuka siellä tähän aikaan!

-- Onko haltijatar kotona? marionetti kysyi.

-- Haltijatar nukkuu, eikä tahdo tulla herätetyksi, mutta kuka sinä olet?

-- Minä olen minä!

-- Mikä minä?

-- Pinocchio.

-- Mikä Pinocchio?

-- Marionetti, joka asuu haltijattaren luona.

-- Aha, jo ymmärrän, etana vastasi, -- odota siellä, minä tulen heti avaamaan portin sinulle.

-- Joudu hyvä etana, olen paleltua kuoliaaksi.

-- Poikaseni, minä olen etana, ja meillä etanoilla ei ole milloinkaan kiirettä.

Kului tunti ja kaksikin, mutta porttia ei aukaistu. Pinocchio, joka värisi kylmästä ja pelosta ja oli läpimärkä sateesta, rohkaisi vihdoinkin mielensä ja koputti vielä kerran, mutta entistä kovemmin.

Tällä toisella koputuksella ikkuna avautui kolmannessa kerroksessa ja sama etana tirkisti ulos.

-- Hyvä, kaunis etanaiseni, huusi Pinocchio alhaalta kadulta, -- nyt olen jo odottanut kaksi tuntia. Ja kaksi tuntia tämmöisenä rajuilman yönä on pitempää, kuin kaksi vuotta. Joudu, armahda minua!

-- Poikaseni, vastasi tämä rauhallinen ja hidas elukka ylhäältä ikkunasta, -- poikaseni, minä olen etana, ja meillä etanoilla ei ole milloinkaan kiirettä.

Ja ikkuna sulkeutui taas.

Vähän ajan päästä kello löi kaksitoista yöllä: sitten löi se yksi, se löi kaksi, mutta portti yhä vaan pysyi suljettuna. Silloin loppui Pinocchion kärsivällisyys. Vihapäissään hän tarttui portin kolkuttimeen koputtaakseen niin kovaa, että koko talo siitä kajahtaisi, mutta siinä samassa muuttui kolkutin eläväksi ankeriaaksi, joka luiskahti hänen käsistään ja katosi vesiojaan, joka virtasi pitkin katua.

-- Vai niin! Pinocchio huusi, yhä enempi vihansa sokaisemana. -- Jos portinkolkutin häviää, niin voihan koputtaa jalkavoimalla.

Hän astui askeleen taaksepäin ja suuntasi aika potkun porttia vasten. Hän teki sen niin kiivaasti, että puoli jalkaterää upposi puun sisään ja turhaa oli koettaa saada sitä pois. Jalka oli sinne sisään painunut kuin kiinni taottu naula.

Ajatelkaa Pinocchio parkaa! Hänen täytyi siinä viettää yönsä, toinen jalkansa maassa ja toinen ilmassa.

Aamulla päivän koittaessa avautui portti vihdoinkin. Tämä erinomainen etanaelukka oli tarvinnut ainoastaan yhdeksän tuntia kulkeakseen neljännestä kerroksesta alas kadulle. Todellakin se oli nopeaa kulkua!

-- Miksi makaat siinä toinen jalka oveen likistettynä? hän kysyi nauraen marionetilta.

-- Minulle on tapahtunut onnettomuus. Koetapas, pieni soma etanani, jos onnistuisit saamaan jalkani irti.

-- Poikaseni, siihen tarvitaan nikkarin apua, minä en ole milloinkaan ollut nikkarin opissa.

-- Puhukaa haltijattarelle minun puolestani!

-- Haltijatar nukkuu, eikä häntä saa häiritä.

-- Mutta miten minä jaksan tässä olla koko päivän porttiin naulittuna?

-- Huvittele itseäsi laskemalla muurahaisia, jotka kulkevat tiellä!

-- Hanki minulle edes jotain syötävää, minä aivan menehdyn!

-- Heti! etana vastasi.

Ja kolmen ja puolen tunnin kuluttua se viimeinkin palasi, hopeainen tarjotin pään päällä. Tarjottimella oli leipä, paistettu kananpoika ja neljä kypsää aprikoosia.

-- Tässä on aamiainen, jonka haltijatar lähetti teille! etana sanoi.

Nähdessään nämä kaikki Jumalan lahjat marionetti tunsi itsensä aivan tyytyväiseksi. Mutta kyllä hän pettyi surkeasti, sillä ruvetessaan syömään hän huomasi, että leipä oli kipsiä, kananpojat pahvia ja nuo neljä aprikoosia alabasteria, mutta kaikki niin maalatut, että näyttivät luonnollisilta.

Hän tahtoi itkeä, tahtoi heittäytyä epätoivonsa valtaan, hän aikoi viskata tarjottimen herkkuineen menemään, mutta sen sijaan kaatuikin pyörtyneenä maahan, liekö syynä siihen ollut syvä suru vai typösen tyhjä vatsa.

Kun hän heräsi, hän makasi mukavasti sohvalla ja haltijatar istui hänen vieressään.

-- Vielä tälläkin kertaa annan sinulle anteeksi, haltijatar sanoi, mutta voi sinua, jos vielä kerran olet tottelematon!

Pinocchio lupasi ja vakuutti lukevansa ahkerasti ja käyttäytyvänsä kiltisti. Ja hän pitikin sanansa vuoden loppuun saakka. Ja vuositutkinnossa hänellä oli kunnia olla luokan ensimmäinen ja muutenkin arvosteltiin hänen käytöstään niin kiitettäväksi ja hyväksi, että haltijatar oli oikein tyytyväinen ja sanoi:

-- Huomenna täytetään viimeinkin sinun toiveesi.

-- Mikä toiveeni?

-- Huomenna lakkaat olemasta marionetti ja muutut oikeaksi pojaksi.

Se, joka ei itse ollut näkemässä Pinocchion iloa hänen kuullessaan tämän toivotun uutisen, ei voi myöskään sitä kuvailla. Kaikki hänen koulutoverinsa ja ystävänsä olivat kutsutut seuraavana päivänä kahvikekkereihin haltijattaren kotiin viettämään suurta tapahtumaa. Haltijatar oli tilannut kaksisataa kuppia kahvia ja oli antanut valmistaa neljäsataa vehnäsvoileipää, joissa oli voita molemmin puolin. Päivästä tulisi oikein ilon ja riemun juhla, mutta...

Onnettomuudeksi marionettien elämässä on aina eräs mutta, joka pilaa kaikki asiat.

XXX

Sen sijaan, että hänet olisi muutettu pojaksi, pakenee Pinocchio salaa ystävänsä Kynttilän kanssa "Leikkikalumaahan".

Luonnollisesti Pinocchio pyysi päästä itse kaupungille kutsuja viemään ja haltijatar sanoi hänelle:

-- Mene vain itse kutsumaan tovereitasi huomiseen kahvikestiin, mutta muista, että tulet kotiin ennen pimeän tuloa. Ymmärsitkö?

-- Tunnin päästä lupaan varmasti olla kotona, marionetti vastasi.

-- Varo itseäsi, Pinocchio! Pojat ovat aina valmiit lupaamaan, mutta hitaat täyttämään lupauksiansa.

-- Mutta minäpä en ole muiden kaltainen, kun minä lupaan jotain, niin pidän sen myöskin.

-- Sittenpä nähdään. Mutta, jos olet tottelematon, saat syyttää itseäsi.

-- Miten niin?

-- Katsos, pojat, jotka eivät ota vastaan heitä viisaampien neuvoja, joutuvat aina johonkin onnettomuuteen.

-- Sen minä ainakin olen kokenut! Pinocchio sanoi. -- Mutta nyt se ei enää tule tapahtumaan.

Tuhlaamatta sen enempää sanoja, Pinocchio nyykäytti hyvästit herttaiselle haltijattarelle, joka oli kuin äiti hänelle, ja lähti sitten laulaen ja tanssien ulos portista.

Reilun tunnin kuluttua olivat kaikki ystävät kutsutut. Toiset lupasivat mielellään tulla, toiset ensin antoivat pyytää itseään, mutta kuullessaan että voileivissä, joita kahvin kanssa tarjottiin, oli voita molemmin puolin, lupasivat hekin lopuksi tulla sanoen: -- Voimmehan tulla sinun mieliksesi.

Mutta on tarpeen tietää, että Pinocchiolla ystäviensä ja toveriensa joukossa oli yksi, joka oli hänen paras ystävänsä ja lemmikkinsä, Romeo nimeltään. Mutta kaikki ihmiset kutsuivat häntä pilkkanimellä "Kynttilä", sen vuoksi, että hän oli laiha ja hintelä ja kalpea kuin kellertävä talikynttilä.

Kynttilä oli koulun huolimattomin ja vallattomin poika: mutta Pinocchio piti hänestä kovasti. Hän menikin tätä ensimmäiseksi kutsumaan kahvikesteihinsä, mutta ei tavannutkaan häntä kotoa. Hän palasi toisen kerran, mutta silloinkaan Kynttilä ei ollut kotona eikä vielä kolmannellakaan kerralla Pinocchio häntä tavoittanut.

Mistä hänet nyt saisi käsiinsä? Pinocchio etsi kaikkialta ja löysi hänet viimeinkin erään talonpojan talon porttikatoksen alta.

-- Mitä sinä täällä teet? Pinocchio kysyi, -- mennen hänen luokseen.

-- Minä odotan keskiyötä ja sitten minä lähden...

-- Minne lähdet?

-- Kauas, kauas, kauas!

-- Ja minä olen ollut etsimässä sinua kotoasi jo kolme kertaa.

-- Mitä asiaa sinulla oli minulle.

-- Etkö ole kuullut suurta uutista? Etkö tiedä mikä onni on tullut osakseni?

-- Mikä sitten?

-- Huomenna minä lakkaan olemasta marionetti ja minä muutun pojaksi niin kuin sinä ja kaikki muut.

-- Olkoon onneksi!

-- Huomenna odotan sinua kahvikesteille kotiini.

-- Mutta olenhan sanonut sinulle, että lähden tänä iltana.

-- Mihin aikaan?

-- Aivan heti.

-- Minne sinä lähdet?