Part 7

Riistaa etsiessäni minä eräänä päivänä kuljin yksinäni metsään Purna-virran rannalle. Minä sidoin ratsuni puuhun ja lähdin tunkeutumaan sankkaan tiheikköön seuraten riistan jälkiä. Niin löysin kapean, kiertelevän tien, joka pujottelihe toisiinsa kietoutuneiden oksien luoman hämäryyden läpi. Lehdet värähtelivät sirkkojen sirittäessä. Yht'äkkiä minä näin miehen, joka nukkui kuivien lehtien muodostamalla vuoteella, minun tielläni. Minä käskin ylpeästi häntä väistymään, mutta hän ei siitä välittänyt. Silloin minä pistin häntä ylenkatseellisesti jouseni kärjellä. Hän hypähti heti seisaalleen, suoraksi ja soreaksi, ikäänkuin liekki, joka äkkiä leimahtaa tuhkakasasta. Hänen suupielissään leikki hupainen hymy, kenties minun poikamaisen ilmestykseni vuoksi. Silloin minä ensimmäisen kerran eläissäni tunsin itseni naiseksi ja tiesin, että edessäni oli mies.

Madana

Onnensuosimana tuokiona minä julistan miehelle ja naiselle korkeinta oppiani: tuntekaa toisenne. Mitä sitten tapahtui?

Tšitra

Minä kysyin häneltä peläten ja ihmetellen: »Kuka olet?» »Minä olen Ardžuna», vastasi hän, »Kurun suurta heimoa». Minä seisoin siinä kuin kuvapatsaaksi jähmettyneenä ja unohtaen häntä kunnioittavasti tervehtiä. Oliko siinä tosiaankin Ardžuna, minun unelmieni ainoa suuri palvottu! Niin, olinhan minä jo aikoja sitten kuullut hänen lupautuneen elämään kaksitoista vuotta pidättyväisenä. Monenakin päivänä oli nuorekas kunnianhimoni yllyttänyt minua taittamaan peistä hänen kanssaan, valepukuisena haastamaan hänet kaksintaisteluun ja osoittamaan hänelle asetaitoani. Ah, sinä ylpeä sydän, minne pakenikaan julkea uskalluksesi. Jos voisin uhrata nuoruuteni kaikkine toivelmineen saadakseni olla tumma turve hänen jalkojensa alla, niin pitäisin sitä äärimmäisenä armona. En tiedä, millainen ajatusten pyörre minut tempasikaan valtoihinsa, kun yht'äkkiä näin hänen häviävän puiden peittoon. Voi sinua, typerää naista, ethän häntä tervehtinyt, et virkkanut sanaakaan, et pyytänyt anteeksi, vaan seisoit siinä kuin kömpelö otus hänen kulkiessaan ylenkatseellisesti ohi!.... Seuraavana aamuna minä jätin miehenpuvun. Minä koristauduin rannerenkain, nilkkahelyin, vyövitjoin ja purppuraisin silkkihamosin. Outo puku kiertyi kiinteästi värjyvän varteni ympärille, mutta minä riensin etsimään ja löysin Ardžunan siitä metsätemppelistä, joka on Šivalle pyhitetty.

Madana.

Kerro tarinasi loppuun. Minä olen jumala sydänsynty ja ymmärrän sellaiset salaperäiset vietit.

Tšitra

Minä muistan vain epämääräisesti, mitä sanoin ja mitä minulle vastattiin. Älä käske minua kertomaan kaikkea. Häpeä satutti minua kuin ukonvaaja, mutta ei kyennyt minua murskaamaan, niin sanomattoman kova, niin miehekäs minä olen. Kotiin astellessani hänen viimeiset sanansa pistelivät korviani kuin tuliset neulat: »Minä olen luvannut elää yksin. Minä en voi tulla sinun puolisoksesi!» Voi miehen lupausta! Varmaan tiedät, sinä lemmen jumala, että lukemattomat pyhimykset ja viisaat ovat antautuen laskeneet elinkautisten katumusharjoitustensa palkan naisen jalkojen eteen. Minä mursin jouseni kappaleiksi ja heitin nuoleni tuleen. Minä vihasin väkevää, joustavaa käsivarttani, johon jousen jännittäminen oli jättänyt merkkinsä. Ah, rakkaus, korkea jumala, sinä olet syössyt tomuun ja tuhkaan miehekkään voimakkuuteni turhan ylpeyden, ja kaikki minun miehentaitoni lepäävät rikottuina sinun jalkojesi alla. Opeta nyt minulle käskysi; anna minulle heikon väkevyys ja turvattoman käden ase.

Madana

Minä tahdon olla ystäväsi. Minä tuon maailmoja-voittavan Ardžunan vangittuna eteesi, jotta hän saa kapinoimisensa tuomion sinun kädestäsi.

Tšitra

Jos minulla olisi aikaa riittävästi, voittaisin hänen sydämensä vähin erin enkä kysyisi jumalten apua. Minä seisoisin hänen vierellään kumppanina, ohjaisin hänen sotavaunujensa raisuja vetäjiä, ottaisin hänen kerallansa osaa hilpeään metsästykseen, vartioisin yöllä hänen telttansa ovella ja auttaisin häntä suorittamaan kaikkia kšatrijan suuria velvollisuuksia, pelastamaan heikkoja ja jakamaan oikeutta, missä tarvitaan. Varmaan olisi kerran tullut päivä, jona hän olisi luonut katseensa minuun ja ihmetellen kysynyt: »Kuka on tuo poika? Onko joku edellisen elämäni orja seurannut minua tähän maailmaan, niinkuin hyvät tekomme meitä seuraavat?» Minä en ole nainen, joka vaalii epätoivoansa yksinäisessä hiljaisuudessa ruokkien sitä öisillä kyynelillään ja peitellen sitä päiväisellä kärsivällisellä hymyllään, nainen, joka on leskeksi syntynyt. Kaipaukseni kukan ei pidä milloinkaan pudota maan tomuun, ennenkuin se on hedelmäksi kypsynyt. Mutta vaaditaan elinkautista työtä, jos tahtoo saada oman todellisen itseytensä tunnetuksi ja tunnustetuksi. Siitä syystä minä olen saapunut sinun ovellesi, sinä maailmoja-valloittava Rakkaus. Ja sinä, Vasanta, vuodenaikojen nuori jumala, poista sinä minun ruumiistani sitä kohdannut alkuperäinen vääryys, sen viehätyksettömyys. Tee minusta yhden ainoan päivän ajaksi ihmeen kaunis, niin kaunis kuin sydämeni äkkiä kukkaan puhjennut rakkaus. Anna minulle yksi ainoa täydellisen kauneuden päivä, niin minä otan vastatakseni tulevaisista päivistä.

Madana

Korkea nainen, minä kuulen sinun rukouksesi.

Vasanta

Kevään kukkaisen sulon ei pidä verhota jäseniäsi vain häipyvän päivän aikana, se on sinun omanasi kokonaisen vuoden.

Toinen kohtaus

Ardžuna

Näinkö unta, vai oliko se todellakin olemassa, mitä näin järven rannalla? Minä istuin pehmeällä mättäällä illan varjojen pidetessä ja ajattelin menneitä vuosia, kun lehvien pimennosta astui näkyviini kauneuden ilmestys täydellisen naisen hahmossa pysähtyen valkoiselle laakakivelle vedenrajaan. Näytti siltä, kuin maan sydämen olisi täytynyt sykähtää iloa hänen paljaan, valkoisen jalkansa alla. Minusta tuntui, kuin olisi hänen ruumiinsa hienojen verhojen täytynyt hurmiossa haihtua ilmaan, niinkuin aamun kultainen kaste haihtuu idän vuoren lumiselta huipulta. Hän kumartui kohti lammen kuvastelevaa kalvoa ja näki siinä kasvojensa heijasteen. Hän säikähti ja hypähti seisaalleen; sitten hän hymyili, vasemman käsivarren huoleton liike päästi valtoimiksi hiukset, jotka valahtivat aina maahan asti hänen jalkoihinsa. Hän paljasti povensa ja silmäili moitteettomasti muotoutuneita käsivarsiansa, joissa näytti asuvan ihmeellinen hellyys. Päätään kumartaessaan hän näki suloisesti kukoistavan nuoruutensa ja heleän ihonsa herkän punan. Hän säteili hilpeätä hämmästystä. Niin ihmettelisi itseänsä koko pitkän päivän valkoinen lootuskukka, jos se aamulla, avatessaan silmänsä, voisi taivuttaa kaulansa ja nähdä kuvansa vedenkalvossa. Mutta kohta senjälkeen hymy häipyi hänen kasvoistaan, ja alakuloisuuden varjo himmensi hänen katsettaan. Hän sitoi palmikkonsa, veti harsonsa hartioilleen, huokasi hiljaa ja lähti astumaan pois, niinkuin ihana ilta painuu yön helmaan. Kaiken kaipauksen ylhäinen täyttyminen tuntui välkähtäneen salamana näkyviini ja kadonneen... Mutta kuka onkaan ovella?

Saapuu Tšitra, naisen puvussa.

Ah! Se on hän. Ole rauhallinen, sydämeni! Älä minua pelkää, korkea nainen! Minä olen kšatrija.

Tšitra

Jalo herra, sinä olet minun vieraani. Minä asun tässä temppelissä. En tiedä, millä tavoin voin osoittaa sinulle vieraanvaraisuutta.

Ardžuna

Kaunis nainen, sinun näkeminen on totisesti suurimman vieraanvaraisuuden nauttimista. Ellet minua moiti, kysyn sinulta jotakin.

Tšitra

Saat kysyä.

Ardžuna

Mikä ankara lupaus pitääkään sinua tämän yksinäisen temppelin vankina riistäen kaikilta kuolevaisilta sinun suloisen läsnäolosi?

Tšitra

Minä vaalin sydämessäni salaista toivelmaa, jonka täyttymistä joka päivä rukoilen Šiva jumalalta.

Ardžuna

Ah, mitä voitkaan toivoella sinä, joka olet koko maailman kaipaus! Minä olen vaeltanut itäisimmän vuoren luota, jonka laelle nouseva aurinko ensin astuu tulisäihkeisen jalkansa, auringonlaskun maan äärimmäisille rajoille. Minä olen nähnyt maan kalleimmat, kauneimmat ja suurimmat aarteet. Minun tietoni on oleva sinun, kunhan ilmoitat, mitä tai ketä etsit.

Tšitra

Hänet, jota etsin, tuntevat kaikki.

Ardžuna

Tosiaanko! Kuka onkaan se jumalten suosikki, jonka maine on vanginnut sydämesi?

Tšitra

Hän on kaikkein korkeimman hallitsijasuvun jälkeläinen, hän on sankareista suurin.

Ardžuna

Korkea nainen, älä uhraa kauneutesi aarretta väärän maineen alttarille. Valheellinen huhu leviää kieleltä toiselle, niinkuin leviää usva aamun ensimmäisessä sarasteessa ennen auringonnousua. Sano minulle, kuka on se mahtava sankari, korkeinta kuninkaallista heimoa.

Tšitra

Toisten miesten maine herättää sinussa kateutta, erakko. Etkö tiedä, että Kurujen kuninkaallinen heimo on mainehikkain kaikkialla maailmassa?

Ardžuna

Kurujen heimo!

Tšitra

Ja etkö ole milloinkaan kuullut sen ikimainehikkaan suvun suurinta nimeä?

Ardžuna

Salli minun kuulla se huuliltasi.

Tšitra

Ardžuna, maailmojen valloittaja. Minä olen poiminut tämän kuolemattoman nimen kaikkien ihmisten huulilta ja olen visusti sen kätkenyt neidon-sydämeeni. Minkätähden näytät hämmentyneeltä, erakko? Onko siinä nimessä vain petollinen hohtelu? Jos sanot niin olevan, niin minä murran empimättä sydämeni lippaan ja heitän väärän jalokiven maan tomuun.

Ardžuna

Olkoonpa hänen nimensä ja maineensa, hänen rohkeutensa ja sankaruutensa tosi tai väärä, armahda häntä äläkä karkoita häntä sydämestäsi, — sillä hän on polvillaan sinun edessäsi tänä hetkenä.

Tšitra

Sinäkö Ardžuna!

Ardžuna

Niin, minä, rakkautta-janoava anelija sinun ovellasi.

Tšitra

Eikö siis olekaan totta, että Ardžuna on luvannut elää yksin kaksitoista pitkää vuotta?

Ardžuna

On — mutta sinä olet vapahtanut minut lupauksestani, niinkuin kuutamo vapahtaa yön pyhästä pimeyden lupauksesta.

Tšitra

Häpeä siitä sinulle! Miksi oletkaan minut nähdessäsi pettänyt oman itsesi? Ketä etsitkään näistä tummista silmistä, näistä maidonvalkeista käsivarsista, kun olet valmis maksamaan hänet kunniasi hinnalla? Et minun todellista itseyttäni, sen tiedän. Tämä ei varmaankaan voi olla rakkautta, se ei ole miehen naiselle tarjoama korkein kunnioitus! Ah, mikä onnettomuus, että ruumis, tämä hauras valheverkko, sokaisee ihmisen näkemästä kuolemattoman hengen valoa! Ardžuna, nyt tiedän, että sankarillisen miehuutesi maine on väärä.

Ardžuna

Ah, minä tunnen nyt, kuinka mitätön on maine, urhoollisuuden ylpeys! Kaikki näyttää minusta pelkältä unelta. Sinä yksin olet täydellinen, sinä olet maailman rikkaus, kaiken puutteen loppu, kaikkien pyrkimysten päämäärä, sinä ainoa nainen! On olemassa toisia, jotka voi tuntea vain vähitellen. Kun näkee sinut silmänräpäyksen ajan, näkee korkeimman täydellisyyden ikiajoiksensa.

Tšitra

Sinä et näe minua, sinä et näe minua, Ardžuna! Sinä näet jumalan luoman valhekuvan. Mene, sankarini, mene, mene. Älä kosi petosta, älä uhraa jaloa sydäntäsi harhaluulolle. Mene.

Kolmas kohtaus

Tšitra

Ei, se on mahdotonta. Kuinka voisinkaan kestää tuon palavan katseen, joka tuntuu janoavan sielun kätenä minuun tarttuvan, tuntea, miten hänen sydämensä yrittää rikkoa kahleitansa kiihkeästi sykähdyttäen jokaista suonta hänen ruumiissaan — ja lähettää hänet menemään kuin kerjäläisen! Ei, se on mahdotonta.

Madana ja Vasanta tulevat.

Sinä rakkauden jumala, millaiseen kamalaan paloon oletkaan minut verhonnut! Minä palan ja poltan kaikki, mihin kosken.

Madana

Minä haluan tietää, mitä viime yönä tapahtui.

Tšitra

Minä menin illalla levolle ruohovuoteeseeni, johon kevään kukat olivat sirottaneet terälehtiänsä, ja muistelin Ardžunalta kuulemaani kauneuteni ihmeellistä ylistyslaulua — nauttien pisara pisaralta sen hunajan, jota olin pitkän päivän kuluessa kerännyt. Menneisyyteni oli unohtunut niinkuin entiset olemassaoloni. Minä tunsin olevani kuin kukka, jonka on suotu vain muutamina häipyvinä hetkinä kuunnella surisevia imarteluja ja salomaan kuisketta ja hyminää ja jonka täytyy sitten painaa taivaaseen suuntautunut katseensa alas, taivuttaa päänsä ja hengähtää viimeinen henkäyksensä maan tomussa, valittamatta, siten päättäen täydellisen hetken tarinan, hetken, joka ei tiedä menneisyydestä enempää kuin tulevaisuudestakaan.

Vasanta

Rajaton elämän loisto voi kukoistaa ja lakastua yhden ainoan aamun tuokioina.

Madana

Niinkuin ikuinen tarkoitus pienen laulun puitteissa.

Tšitra

Etelän vieno tuuli viihdytti minut uneen. Pääni päällä kukkiva _matati_-pensas heitti minulle hiljaa suuteloitansa. Jokainen kukka valitsi itselleen kuolinsijan, mikä hiuksissani, mikä povellani, mikä jaloissani. Minä nukuin. Yht'äkkiä, sikeässä unessani, olin tuntevinani kiihkeän katseen sattuvan ruumiiseeni liekin terävien sormien tavoin. Minä kavahdin vuoteeltani ja näin erakon seisovan edessäni. Kuu oli vaeltanut lännen taivaalle ja kurkisteli lehvien lomitse nähdäkseen ihmeen, jonka jumalainen taito oli luonut hauraaseen ihmishahmoon. Ilma oli tuoksuja tulvillaan, yön hiljaisuudessa helisi sirkkojen soitto, ja puiden kuvajaiset lepäsivät liikkumattomina järven kalvossa. Sauva kädessään seisoi erakko siinä suurena, suorana ja hiljaisena kuin salometsän puu. Kun avasin silmäni, niin minusta tuntui, kuin olisin erinnyt kaikesta elämän todellisuudesta ja syntynyt unessa varjomaailmaan. Häpeä valahti jalkoihini kuin irrallinen vaate. Minä kuulin hänen huutavan: »Rakas, rakkahin!» Ja kaikki edelliset, unohtuneet elämäni yhtyivät yhdeksi ja vastasivat siihen. Minä sanoin: »Ota minut, ota minut kaikkineni!» Minä ojensin käsivarteni häntä kohti. Kuu painui puiden taakse. Pimeyden esirippu peitti kaikki. Taivas ja maa, aika ja avaruus, ilo ja murhe, kuolema ja elämä sulautuivat yhteen sanomattomassa hurmiossa... Aamun ensimmäisessä sarasteessa, lintujen ensimmäisten viserrysten kaikuessa, minä kohottauduin ja jäin istumaan, nojaten vasempaan käsivarteeni. Hän nukkui siinä, huulilla epämääräinen hymy, kuin aamun kasvava kuu. Aamun rusottava kajaste sattui hänen jaloon otsaansa. Minä huokasin ja nousin. Minä keräsin leveälehtisiä köynnöskasveja suojatakseni hänen kasvojansa auringon tulvivalta valolta. Minä silmäilin ympärilleni ja näin vanhan tutun maan. Minä muistin, kuka olin ollut, ja juoksin, juoksin kuin varjoansa säikkyvä kauris pitkin _šephali_-kukkien peittämää metsäpolkua. Minä löysin yksinäisen loukon, istuuduin, kätkin kasvoni käsiini yrittäen itkeä ja valittaa. Mutta kyynelet eivät minua totelleet.

Madana

Voi sinua, kuolevaisten tytärtä! Minä anastin jumalien aitasta taivaan tuoksuvan viinin, täytin sen yhtä yötä varten piripintaiseksi ja annoin sinun käteesi, jotta sen joisit — mutta sinä huudat yhä tuskaasi!

Tšitra (katkerasti)

Kuka sen joi? Minulle tarjottiin elämän kaipauksen harvinaisin täyttymys, rakkauden ensimmäinen yhtymys, ja temmattiin se jälleen saavutettavistani. Tämä lainattu kauneus, tämä minua verhoava valhe on minusta kariseva vieden mukanansa tuon suloisen yhtymyksen ainoan muiston, niinkuin terälehdet karisevat lakastuvasta kukasta, ja alastonta köyhyyttänsä häpeävä nainen on istuva itkien yöt päivät. Tämä kirottu hahmo seuraa minua alinomaa niinkuin paha henki ryöstäen minulta jokaisen lemmenpalkan — kaikki ne suudelmat, joita sydämeni janoaa.

Madana

Ah, kuinka turha olikaan sinun ainoa yösi! Riemun alus tuli näkyviin, mutta aallokko esti sitä pääsemästä rantaan.

Tšitra

Taivas tuli niin lähelle minua, että tuokion ajan luulin jo sen saavuttaneeni. Mutta aamulla, unesta herätessäni, minä havaitsin oman ruumiini muuttuneen kilpakosijakseni. Nyt on vihattavana velvollisuutenani koristaa se joka päivä, lähettää se rakastettuni luo ja nähdä, kuinka hän sitä hyväilee. Jumala, ota lahjasi takaisin!

Madana

Mutta kuinka voitkaan astua rakastajasi luo, jos otan sen sinulta pois? Eikö olisi säälimätöntä temmata malja hänen huuliltansa hänen tuskin ehdittyään nauttia ensimmäisen siemauksen? Kuinka katkeraa kaunaa hän tuntisikaan sinua kohtaan.

Tšitra

Olisi sittenkin paljoa parempi. Minä tahdon osoittaa hänelle todellisen olemukseni, joka on tätä valepukua jalompi. Jos hän sen hylkää, jos hän halveksii minua ja särkee sydämeni, niin kestän senkin vaieten.

Vasanta

Kuule neuvoani. Kukoistusajan väistyessä saapuvan syksyn tieltä tulevat hedelmäinkorjuun riemuisat päivät. On tuleva se aika, jolloin kukoistava ruumis karistaa terälehtensä päivän helteessä ja Ardžuna on onnellinen saadessaan omakseen sinussa piilevän totuuden hedelmän. Lapseni, lähde takaisin rajuun juhlaasi.

Neljäs kohtaus

Tšitra

Minkätähden katselet minua noin, soturini?

Ardžuna

Minä katselen, kuinka punot tuota seppelettä. Taito ja sulo, kaksoissisarukset, karkeloivat hilpeinä sinun hyppysissäsi. Minä katselen ja ajattelen.

Tšitra

Mitä ajattelet, herrani?

Ardžuna

Minä ajattelen, että sinä yhtä kevein kosketuksin ja yhtä suloisesti punot minun pakolaispäiväni kuolemattomaksi seppeleeksi koristaaksesi minut sillä, kun palaan kotiin.

Tšitra

Kotiin! Tämä rakkaus ei ole kotia varten!

Ardžuna

Eikö kotia varten?

Tšitra

Ei. Älä puhu siitä milloinkaan. Vie kotiisi se, mikä on pysyvää ja voimakasta Jätä pieni villi kukka syntymäsijoillensa, anna sen ajan tullen kauniisti kuolla kaikkien lakastuvien kukkien ja maatuvien lehtien keralla. Älä vie sitä palatsisi korkeaan saliin, missä se joutuu heitettäväksi kivipermannolle, joka ei ollenkaan sääli kuihtuvia ja unohtuvia.

Ardžuna

Sellainenko on meidän rakkautemme?

Tšitra

Niin, epäilemättä! Miksi sitä valittaisimme? Sen, mikä on suunniteltu joutilaiden päivien varalle, ei pidä kestää niitä kauemmin. Ilo kääntyy kärsimykseksi, kun siltä suljetaan poistumistie. Ota se ja pidä omanasi niin kauan kuin se kestää. Älä salli iltaisen kylläisyytesi vaatia enempää kuin aamusi kaipaus saattoi ansaita... Päivä on mennyt. Ota tämä seppele. Minä olen väsynyt. Ota minut syliisi, rakkaani. Vaietkoon kaikki tyytymätön ja tyhjä kiista huuliemme suloisessa kohtauksessa.

Ardžuna

Hiljaa! Kuuletko, rakkaani, kuinka rukouskellojen soitto kaikuu etäisen kylän temppelistä illan ilmassa yli vaikenevien lehvien!

Viides kohtaus

Vasanta

Minä en voi kulkea yhtä nopeasti kuin sinä, ystäväni! Olen väsynyt. On vaikea tehtävä pitää vireillä sitä tulta, jonka sinä olet sytyttänyt. Uni voittaa minut, viuhka putoo kädestäni, ja kylmä tuhka peittää sammuneen hehkun. Minä kavahdan hereille ja yritän kaikin voimin kiihtää laantunutta lieskaa. Mutta tämä ei voi enää kauan jatkua.

Madana

Minä tiedän, että sinä olet epävakainen kuin lapsi. Iäti levoton on sinun leikkisi taivaassa ja maan päällä. Asiat, joita olet monien päivien aikana rakentanut sanomattoman yksityiskohtaisesti, sinä hävität jälleen silmänräpäyksessä ollenkaan valittelematta. Mutta tämä työmme on kohta valmis. Ilon siivittämät päivät pakenevat nopeasti, ja vuosi kuluu loppuun hurmioisessa onnessa.

Kuudes kohtaus

Ardžuna

Minä heräsin aamulla ja havaitsin unistani kirvonneen jalohelmen. Minulla ei ole lipasta, johon sen kätkisin, ei kuninkaankruunua, johon sen kiinnittäisin, ei vitjoja, joihin sen ripustaisin, ja kumminkaan en henno heittää sitä pois. Minun, kšatrijan, oikea käsivarsi pitelee sitä joutilain elein ja unhottaa varsinaiset velvollisuutensa.

Tšitra tulee.

Tšitra

Sano minulle, mitä ajattelet, herrani!

Ardžuna

Minun mieltäni askarruttavat nyt metsästyksen ajatukset. Katsohan, kuinka sade valuu virtoina ja pieksee kiivaasti kukkulanrinnettä. Pilvien tummat varjot lepäävät raskaina metsän yläpuolella, ja paisunut virta syöksyy nauraen ja ivaillen yli kaikkien esteiden kuin huoleton nuorukainen. Tällaisina sadepäivinä me viisi veljestä aina lähdimme Tšitrakan metsään pyydystämään villejä eläimiä. Ne olivat hilpeitä aikoja. Meidän sydämemme karkelivat jyrisevien pilvien lyödessä rumpua. Metsässä kajahtelivat riikinkukon huudot. Sateen loiske ja vesiputousten kohina esti arkaa kaurista kuulemasta askeliamme. Leopardien askelet näkyivät märässä maassa ja ilmaisivat niiden tyyssijat. Kun metsästyshuvi oli lopussa, me kotimatkalla haastoimme toisiamme kilpasille uidessamme vihaisten virtojen poikki. Levottomuus asuu mielessäni. Minä ikävöin metsästämään.

Tšitra

Surmaa sitä ennen se riista, jota nyt ajat. Oletko varma siitä, että se loihdittu kauris, jota nyt tavoittelet, on välttämättä saatava kiinni? Et, et vielä. Tuo villi otus väistää sinua kuin unennäkö, kun luulet sen kohta tavoittavasi. Katsohan, kuinka hurja sade ajaa takaa tuulta singoten sen jälkeen tuhat nuolta. Sittenkin tuuli liikkuu vapaana ja voittamattomana. Meidän jahtileikkimme on samanlainen, armaani! Sinä tavoittelet nopsajalkaista kauneuden henkeä heittäen häntä kohti kaikki peitsesi. Mutta tämä loihdittu kauris kiitää yhä vapaana ja koskemattomana.

Ardžuna

Rakkaani, eikö sinulla ole kotia, missä hellät sydämet odottavat sinua palaavaksi? Kotia, johon sinä loit suloa lempeällä palvelevaisuudellasi ja josta sammui valo, kun sinä lähdit tänne erämaahan?

Tšitra

Miksi kyseletkään? Ovatko ajatustavierovan nautinnon ajat menneet? Etkö tiedä, että minä olen vain se, minkä edessäsi näet? Minulla ei ole mitään laajempaa näköalaa. _Kinsuka_-kukan lehdellä väreilevä kastepisara on nimetön ja tarkoitukseton. Se ei tarjoa vastausta mihinkään kysymykseen. Se, jota sinä rakastat, on tuon täydellisen kastehelmen kaltainen.

Ardžuna

Eikö mikään sido häntä maailmaan? Voiko hän olla vain kappale taivasta, jonka jokin vallaton jumala on epähuomiossa pudottanut maahan?

Tšitra

Voi.

Ardžuna

Ah, senpävuoksi minusta aina tuntuukin, kuin olisin sinut menettämässä. Minun sydämeni kaipaa yhä, ja mieleni ei löydä lepoa. Tule lähemmäksi minua, sinä saavuttamaton! Antaudu sietämään nimen, kodin ja sukulaisuuden siteitä. Salli minun sydämeni elää vain sinua kokien; salli minun elää kanssasi rakkauden levossa ja rauhassa.

Tšitra

Miksi yritätkään suotta tavoittaa ja saada omiksesi pilvien värivivahduksia, aaltojen karkeloa ja kukkasten tuoksua?

Ardžuna

Älä toivo tyydyttäväsi rakkautta ilmaisilla olemattomilla, valtiattareni. Anna minulle jotakin, johon voin turvata, jotakin, mikä kestää kauemmin kuin nautinto, jotakin sellaista, mikä kestää kärsimyksessäkin.

Tšitra

Vuosi ei ole vielä kulunut, sankarini, ja sinä olet jo väsynyt. Nyt tiedän, että taivas on suuressa armossaan suonut kukkasille lyhyen elämän. Jos ruumiini olisi voinut lakastua ja kuolla viime kevään kukkien keralla, niin se olisi varmaan kuollut kunniakseen. Mutta nyt sen päivät ovat luetut, rakkaani. Älä sitä säästä, ime siitä kaikki hunaja, jottei sydänparkasi tarvitse palata yhä uudelleen sen luo tyydyttämättömin kaipauksin, niinkuin janoinen mehiläinen, kun kesän kukkaset lepäävät lakastuneina maan tomussa.

Seitsemäs kohtaus

Madana

Tänään on viimeinen yö.

Vasanta

Ruumiisi kauneus palaa huomenna Kevään tyhjentymättömään aarrekammioon. Huuliesi rusotus puhkee jälleen kukoistamaan tuoreena _asokan_ lehtiparina, Ardžunan suudelmia muistamatta, ja ihosi pehmeä, valkoinen hohtelu syntyy uudelleen sadassa tuoksuvassa jasmiininkukassa.

Tšitra

Jumalat, jumalat, kuulkaa rukoukseni! Sallikaa minun kauneuteni leimahtaa kirkkaimpaan lieskaansa tämän yön viimeisenä hetkenä, niinkuin leimahtaa viimeisen kerran liekki, joka sammuu.

Madana

Sinun toivosi on toteutuva.

Kahdeksas kohtaus

Kyläläisiä

Kuka meitä nyt suojelee?

Ardžuna

Mitä? Mikä vaara teitä uhkaa?

Kyläläiset

Pohjoisilta vuorilta hyökkää kyläämme hävittämään rosvojoukko kuin tulviva vuorivirta.

Ardžuna

Eikö teidän kuningaskunnassanne ole ketään suojelijaa?

Kyläläiset

Tšitra, kuninkaantytär, oli kaikkien pahojen pelkona. Hänen vielä ollessaan tässä onnellisessa maassa me pelkäsimme luonnollista kuolemaa, mutta emme mitään muuta. Nyt hän on lähtenyt pyhiinvaellusmatkalle, ja kukaan ei tiedä hänen olopaikkaansa.

Ardžuna

Suojaako tätä maata nainen?

Kyläläiset

Suojaa; hän on meidän isämme ja äitimme.

Poistuvat.

Tšitra saapuu.

Tšitra

Minkätähden istut täällä yksinäsi?

Ardžuna

Minä yritän kuvitella, millainen nainen prinsessa Tšitra lienee. Hänestä kerrotaan paljon tarinoita.

Tšitra

Hän ei ole lainkaan kaunis. Hänen silmänsä eivät ole niin kauniit kuin minun silmäni, jotka ovat tummat kuin kuolema. Hän kykenee puhkaisemaan peitsellään minkä kilven tahansa, mutta ei sankarimme sydäntä.

Ardžuna