Part 12

Oi niitä lyhyviä viikkoja, joiden kuluessa ei kukaan muut nähnyt häntä kuin ainoastaan me, kuinka minä niitä muistankaan nyt! Ja kuinka minä olin onnellinen saadessani unohtaa kaiken menneen! Tämän kuuron onnen suhteen oli kaikki levottomuus ja suru, jota olimme tunteneet, kerrassaan mitätöntä. Kaikki, mitä sanottiin, olen minä kirjoittanut muistiini ja kätkenyt. Se, mitä ei sanottu, ja joka oli suurempaa kuin elämä muuten antaa, uinuu sielussani antaen minulle pohjasävyn siihen elämääni, jota minä en muuten olisi voinut elääkään. Nämä päivät, jotka nyt tulivat, pyyhkäisivät jäljettömiin kaiken sen levottomuuden, epätoivon ja epäilyksen, jonka vallassa minä olin ollut. Sillä minä olin epäillyt häntä, epäillyt hänen rakkauttaan siksi, ettei hän sallinut johtaa itseään kuolemasta elämään elääkseen minun kanssani.

Nyt oli kaikki hänen vastustuksensa hävinnyt. Minä tunsin sen jokaisessa silmänräpäyksessä istuessani hänen rinnallaan, jokaisessa sanassa, jonka hän minulle sanoi. Oli ikäänkuin tauti olisi puhdistanut hänen sisäistä olentoaan ja ikäänkuin hän olisi palannut puhdistettuna ja kirkastettuna. Koko hänen olentonsa muuttui entiselleen ja minä voin istua tuntikausia nauttien hänen kasvojensa ilmeistä siksi, että ne olivat samat kuin ennenkin.

-- Muistatko, kun minä sanoin sinulle, että eroaisimme? kysyi hän eräänä päivänä.

Minun täytyi ajatella voidakseni muistaa, että hän olisi koskaan sanonutkaan sellaista. Ja kun en voinut muistaa sitä, niin minä sanoin hänelle unohtaneeni hänen sanansa, kuten unohtaa kuumeisen houreet.

-- Minä tarkoitin sitä, mitä sanoinkin, jatkoi hän kiihkeästi. Minusta tuntui, että sinä pakoitit johonkin minua. Ja sitten minun tuli niin sääli sinua. Sinä olet saanut kärsiä niin paljon, paljon, paljon enemmän kuin minä. Mutta sinähän tiedät, että minä olen ollut niin sairas, liian kovasti sairas voidakseni ajatella muuta kuin itseäni. Oi, tuntuu niin kuin minä olisin herännyt jälleen elämään!

Hän puristi päätään kummallisella eleellä, joka ilmaisi samalla kertaa levottomuutta ja onnea. Ja hän lisäsi:

-- Mutta kun minä kerran kuolen, mene silloin ja avaa Svenin piironki. Siellä päällimmäisenä on kirje. Mutta sinä et saa lukea sitä koskaan, ennen kuin silloin. Sillä minä tiedän kuitenkin kuolevani pian, ja kun minä kuolen, niin minä tulen kuolemaan aivan samalla lailla kuin Sven.

Kuinka usein minä olinkaan hänen kuullut lausuvan sellaisia sanoja ja kuinka usein ne olivatkaan saaneet minut sisäisimmässä sielussani värisemään! Nyt ne menivät ohitseni niinkuin niitä ei olisi koskaan lausuttukaan. Minä käsitin ne myrskyn viimeisinä maininkeina, viimeisinä, keveinä jälkimaininkeina, kun meri on raivoisasti myrskynnyt. Minä hymyilin voitonvarmana, että olin voittanut hänet takaisin ja samassa käänsin hänen kasvonsa itseeni, katsoin häntä silmiin ja sanoin:

-- Mutta nythän sinä tahot elää?

-- Kyllä, sanoi hän. Minä tahdon elää sinulle ja pojille ja muistaakseni aina Sveniä.

Sinä päivänä hän käveli minun käsipuolessani hietakäytävillä huvilamme pihalla. Hänen askeleensa olivat väsyneitä ja epävarmoja ja hän lepäsi raskaasti minun käsipuolessani. Mutta me olimme iloisia kuin lapset ja hän nauroi itselleen siksi, että hänen käyntinsä oli niin epävarmaa ja että hänen jalkansa tahtoivat lyhistyä hänen allaan kävellessään, hän nauroi hieman sairaloista, mutta sydämellisen onnellista naurua, joka teki minut iloiseksi saada tukea häntä.

-- Miten minä olenkaan onnellinen nyt taas, Georg, sanoi hän mennessämme takaisin sisälle.

Sitten minä vein hänet portaita ylös. Mutta ennenkuin hän meni huoneeseensa, täytyi hänen ensin katsoa poikien huonetta. Siellä hän seisoi kauvan minun kanssani ja katseli kaikkia, niinkuin kaikki olisi muuttunut uudeksi hänelle sillä aikaa kun hän oli maannut sairaana.

-- Heillä myöskin on ollut hyvin tukalaa, sanoi hän. Minähän en ole jaksanut tehdä mitään. Mutta nyt kun paranen.

Sairaanhoitajatar auttoi häntä vuoteelle, ja kun pojat tulivat kotia leikkipaikaltaan, huusi heitä heikolla äänellään, joka oli niin toisellainen kuin hänen entinen syvä, täyteläinen äänensä, että he saisivat kertoa mitä olivat ulkona tehneet ja miten olivat itseään huvittaneet. Sen he tekivätkin niin perinpohjaisesti, että minä usein koetin jo keskeyttää heitä. Mutta hän esti aina minua. Ja heidän puhuessaan yhteen ääneen, makasi hän koko ajan ja katsoi heitä silmiin ja kuunteli heidän sanojaan, niinkuin hän olisi tarvinnut aikaa ymmärtääkseen, että mitä hän nyt eli ja näki, oli todellista eikä harhanäkyä. Sitten hän antoi heidän tulla luokseen ja suudella sanoessaan hyvää yötä.

-- Nyt minä pian paranen, sanoi hän. Ja kun tulee kesä, niin isä hankkii meille kesäkodin saaristossa. Minun ei tarvitse nähdä sitä tai tietää missä se on. Sillä hän laittaa aina niin hyvin meille.

Onnellinen hymy huulillaan hän sulki silmänsä ja laittautui hyvin vuoteelleen nukkuakseen. Mutta vietyäni pojat sisälle otin minä palttoon päälleni ja kävelin edestakaisin samalla hiekkakäytävällä, jossa vaimoni ja minä olimme äsken kävelleet. Oli tyyni ja kirkas kevätilta ja tuntui hieman yöhallan oireita.

XI.

Näinä päivinä tulin minä usein, voimatta selittää kuinka tai miksi, ajatelleeksi Elsaa ja matkaani saaristoon. Se tuli muistojeni mukana siitä hiljaisesta taistelusta, jolla olin koettanut johtaa häntä siihen, joka oli minulle rakasta ja muistettavaa, kuinka minä olin sekä onnistunut että epäonnistunut, ja joka samalla kertaa kiihoitti ja huolestutti minua.

Se johtui minun muistooni, kun minä näinä toipumisen päivinä istuin vaimoni rinnalla hänen kätensä minun kädessäni ja hän nojasi päätään minun olkapäähäni.

-- Minä olen ollut niin kaukana sinusta, sanoi hän eräänä iltana. Miksi minä olenkaan ollut niin kaukana. Minä olin siksi vain, että minä luulin sinun tahtovan estää minua menemästä Svenin luo.

-- Ethän sinä enää tahdo mennäkään? sanoin minä.

-- Ei, ei, sanoi hän. Nyt minä tahdon jäädä sinun luoksesi. Mutta minä olen hautonut niin paljon rumia ja tyhmiä ajatuksia tähän aikaan.

Hänen äänensä muuttui kuin lapsen ääneksi, joka tunnustaa rikoksensa, jotta minun täytyi hymyillä kuunnellessani häntä.

-- Älä naura, jatkoi hän. Sillä se on totta. Minä luulin, ettet sinä ole ymmärtänyt minua ja minä olen sen sanonutkin. Voitko sinä antaa minulle anteeksi?

Hän puhui hyvin vakavasti, että minä tulin liikutetuksi, ja etten järkyttäisi hänen mieltään, vastasin minä mahdollisimman iloisella äänellä.

-- Onko tuo sitten ainoa synti, joka on sinun omallatunnollasi?

-- Ei, ei, sanoi hän. Mutta sinua kohtaan minä en tiedä mitään muuta.

Ja hän jatkoi painautuen samassa lähemmäs minua.

-- Mutta se onkin pahinta, mitä minä voin sanoa ja ajatella. Sillä tiedänhän minä, ettei kukaan ole paremmin ymmärtänyt minua kuin sinä. Ei kukaan niistä ihmisistä, joitten kanssa olen puhunut tuntiessani itseni yksinäiseksi ja kurjaksi, jolloin kaikki tuntui sielussani murtuvan.

Hän kauhistui tätä sanoessaan ja vei kätensä otsalleen.

-- Nyt se on poissa, sanoi hän. Kaikki on niin tyyntä ja selvää. Mutta nyt sinä saat tietää vielä erään asian.

Hän istui suorana katsellen minua syvillä ja kirkkailla silmillään, niinkuin hän sallisi minun nähdä sielunsa pohjaan.

-- Sinä saat tietää, mikä oli kaikista pahinta, sanoi hän. Kun minä liikuin ajatellen, että minä kuolisin ja seuraisin Sveniä, ja minä ajattelin sitä niin usein, että tunsin sinun luisuvan pois minulta ja kadottavani kaiken, ja mailma kävi niin autioksi ja tyhjäksi -- silloin minä pelkäsin niin kovin, oi miten kamalasti minä pelkäsin. Sillä minä luulin olevani pakoitettu tekemään sen itse. Se oli kaikista kamalinta. Mutta nyt minä tiedän, ettei minun tarvitse koskaan tehdä sitä. Sen on Jumala luvannut minulle.

-- Tarkoitatko, että sinä kuitenkin pian menet minun luotani? kysyin minä.

Minä värisin omista sanoistani ja tunsin kuinka ääni oli vähällä murtua.

-- Sitä minä en tiedä, sanoi hän, painaen samassa päänsä käsivarrelleni. Minä tiedän vain, ettei minun koskaan tarvitse tehdä sitä itse.

Hän vaikeni enkä minä löytänyt sanoja vastatakseni hänelle. Minä katsoin vain häntä. Hän oli jälleen saanut sellaisen ilmeen, joka muistutti onnen vuosia. Hän tuntui minusta hennommalta ja nuoremmalta, joka seurasi hänen mennyttä kuumeista levottomuuttaan, antoi jokaiselle hänen liikkeelleen uskollisen, hyväilevän sulouden, joka lahjoitti minulle onnea ja surua samassa henkäyksessä.

Kun hän oli mennyt vuoteelleen ja minä olin tullut sanomaan hyvää yötä, katsoi hän minua samalla valoisalla ja syvällä katseella kuin ennenkin.

-- Ethän välitä siitä mitään, että minä olen sanonut sinun järkyttäneen uskoani, sanoi hän. Ethän sinä ole sitä koskaan tehnytkään. Minä olen vain luulotellut niin. Oi, minä olen luulotellut niin paljon. Minä olen kai elänytkin vain haaveissa.

Hänen kasvoihinsa ilmestyi tuskainen ilme ja samassa kuin minä hivelin hänen otsaansa ajaakseni sitä pois sanoin:

-- Sitä minä en ole varmastikaan tehnyt. Se on ja totta. Mutta minun olisi pitänyt aina ymmärtää, että sinä uskoit siihen, mikä sinulle oli kallista. Niin kallista, ettei minun olisi koskaan pitänyt antaa sinulle mahdollisuutta ajatella toisin.

Hänen kasvonsa kirkastuivat kuin sisäisen valon heijastuksesta ja heikolla, väsyneellä ihastuksella hän kietoi kätensä kaulaani ja sanoi hyvää yötä.

Minä sammutin kynttilän hänen vuoteensa vieressä ja poistuin hiljaa huoneesta. Minun sydämeni oli kovin täysi kiitollisuudesta siitä mitä hän oli sanonut minulle. Tuntui niinkuin hän olisi lahjoittanut minulle muistojen aarteen.

Samassa silmänräpäyksessä kuin minä ajattelin tätä, tuntui minusta niinkuin olisin jo alkanut etsiä häntä muistoistani. "Hän jättää minut yksin", ajattelin. Ja ihmeekseni minä huomasin voivani ajatella sitä ilman katkeruutta ainoastaan siksi, että minä olin nyt häntä lähempänä kuin koskaan ennen. "Hän ei kuole", ajattelin minä seuraavassa silmänräpäyksessä. "Hän tulee elämään." Enkä minä huomannut omien ajatusteni vastustusta.

Istuin omassa huoneessani ja koetin lukea. Mutta minä olin liian liikutettu, liian onnellinen tuosta äärettömästä aarteesta, jonka olin voittanut. Ja äkkiä minä näin vaimoni länsirannikolla kesää viettämässä, juuri sillä hetkellä, jolloin hän luotsitornin ikkunasta kääntyi minuun päin ja minä tunsin kuinka me yhdyimme yhdessä rakastamaan tuota ääretöntä merta, joka ei tunne mitään rajoja. Siinä oli yhtäläisyyttä mitä minä silloin tunsin ja mikä nyt antoi minulle onnea ja toiveita samalla kertaa, kun minä olin monien, pitkien vuosien kuluessa ikävöinyt merta.

Näkynä sukeltautuu sielustani esiin muuan muisto, joka oli ollut kauvan unhotuksissa. Poika seisoo korkealla kukkulalla katsellen merta. Luoto on jyrkkä ja hänen jalkojensa alla vyöryvät laineet mitä villeimmässä vaahdossa. Poika on avannut takkinsa. Hän pitää sitä leveänä pingoittaen molemmilla käsillään niin, että se vaikuttaa kuin purje. Hän nauttii äärettömästi tuntiessaan voivansa uhmailla myrskylle, joka uhkaa nostaa hänet luodolta viskatakseen mereen. Tätä hänen iloaan häiritsee eräs ääni, joka tuulessa huutaa häntä nimeltään. Käsivarret, voimakkaammat kuin hänen omansa, kiertyvät hänen vyötäisilleen ja kantavat hänet väkisin pois tuolta vaaralliselta paikalta meren näkyvistä, joka huutaa vaaroja ja rohkeutta.

Tuo poika olen minä itse ja minä hymyilen surumielisesti muistolle yöhetkien kuluessa, huomaamattani, että minä tuijotan yksin sitä, mitä tulee tapahtumaan. Nyt minä olen saanut mitä lapsena ikävöin, mutta myrsky on vienyt minut kauvemmas kuin itse tahdoinkaan. Nyt minä tahtoisin joko luonnon käyvän levolle tai, että joku, joka olisi voimakkaampi kuin minä, voisi viedä minut pois vaarasta, jota minä en koskaan uskonut pelkääväni.

Mutta minä tiedän samalla kertaa, ettei se voi tapahtua. Ja häpeän ja kauhun tunteella minä ajattelen vaimoni kärsimyksiä, jotka ovat suurempia kuin minun.

XII.

Pitkän aikaa tämän päivän jälkeen kutsuttiin minua telefonissa kotia sekä ilmoitettiin suonenvetokohtauksen tavanneen vaimoani. Sanottiin sen olevan hyvin vakavaa laatua ja pyydettiin minua kiiruhtamaan.

Samana päivänä minä olin aikasin aamulla sanonut hyvästit vaimolleni ennenkuin matkustin työhöni. Oli Vapunpäivä ja me olimme päättäneet jollain tavalla ilahuttaa lapsia tänä päivänä, kuten ennenkin oli ollut tapana kodissamme. Minun oli myöskin mahdoton käsittää, että se, mitä olin kuullut, voisi olla totta.

Minä käytin siksi sen ajan, mikä minulla oli ennen junan lähtöä, ostaakseni hedelmiä ja muuta, mitä sellaisen päivän hauskuuteen välttämättömästi tarvittiin. Luonnollisesti se oli vain ylimenevää laatua, sanoin minä itselleni istuessani vaunussa myttyineni. Saadakseni ajan kulumaan otin sanomalehteni ja koetin lukea. Se onnistuikin aluksi, kun pakotin itseni ottamaan kaikki mahdollisimman jokapäiväiseltä kannalta, jottei tuskani pääsisi ylivoimaiseksi kumminkaan junassa istuessani. Mutta mitä lähemmäs kotia pääsin, sitä voimakkaammin minä tunsin, miten levottomuus oli kaiken pohjalla mitä vain yritin. Ajatukset eivät tahtoneet seurata silmiä, jotka konemaisesti liukuivat sanomalehden palstoilla, ja minä huomasin pian silmien järjestyksettömästi kiitävän palstalta toiselle. Käänsin sanomalehdet kokoon ja tunsin kuin tuskaisena pistoksena nousevan sielustani aivoihini: "Sinä matkustat sitä kohti, mitä olet peljännyt. Ethän sinä ole koskaan uskonut hänen elävän. Sinähän olet vain tahtonut vakuuttaa sitä itsellesi. Nyt on hetki tullut, etkä sinä voi väistää sitä."

Minut valtasi luonnoton levollisuus. Ehkä se johtui siitä, että minä matkustin nyt viimeistä varmuutta kohti, jonka edessä minä tunsin kaiken tuskan loppuvan. "Jumalani, kuoleeko hän", mutisin itsekseni, "mahtaneeko hän sitten saada kuolla tuskitta!" Ja minä ihmettelin yhä vain, että minä voin olla niin levollinen. Minä katsoin ympärilleni asemasillalla, kun juna oli seisahtunut. Olin odottanut jonkun olevan minua vastassa, mutta siellä ei ollutkaan ketään. "Silloin hän elää vielä", ajattelin minä samalla omituisen selvällä tyyneydellä. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä minä ajattelin: "Ehkä se juuri on merkki siitä, että kaikki oli jo loppunut. Ovat ymmärtäneet, etten tahtoisi näyttää mielen purkauksiani vieraille ihmisille." Mutta tämänkin mahdollisuuden edessä minä pysyin yhä vain kummallisen tunteettomana. Aloin kävellä verkalleen kotia päin, raskaasti minä nousin mäenrinnettä. Katsoin ikkunaan ja olin vielä näkevinäni hänet, kun hän oli ensi kerran pukeutunut ensimäisen tautinsa jälkeen. Mustan pukunsa päälle, jota hän nykyään aina käytti, oli hän heittänyt vaalean takkinsa, ja akkuna oli seljällään auki. Hän kumartui akkunasta huiskuttamaan käsiään kärsimättömänä, etten ennen ollut tullut katsoneeksi häntä, ja hän vapisi kiihkosta saada ilahuttaa minua sillä, että hän oli yläällä ja voi itse kävellä. Tämä muisto liikkui sielussani ja konemaisesti minä katsoin akkunaan, vaikka hyvin tiesinkin, ettei kukaan nyt seisoisi siellä huiskuttamassa minua tervetulleeksi.

Sitten lensi aivoihini ajatus: "Yli puolitoista vuotta sinä olet odottanut hänen kuolevan ja surrut häntä, niinkuin hän olisi jo ollut poissa, nyt sinä et enää voi tuntea. Suru on polttanut itsensä, sammunut omaan liekkiinsä ja ainoastaan tuhka on nyt enää jälellä."

Hetki tämän jälkeen minä seisoin makuukamarissa ja näin vaimoni makaavan tiedotonna. Kuuntelin hänen hengitystään, otin hänen kätensä ja koetin puhutella häntä. Ymmärsin kaiken olevan turhaa ja menin alas saadakseni itse puhua lääkärin kanssa telefonissa, ei sen vuoksi, että uskoin häntä tarvittavan, vaan siksi, että tunsin olevani pakoitettu tekemään sen. Hän lupasi tulla ja hiljaa minä menin jälleen rappuja ylös ja kuulin samassa avoimien ovien kautta sairaan huoneesta vaimoni hengitystä, joka tuntui vallitsevan yksinään koko hiljaista taloa.

Silloin minä näin Olofin, joka seisoi hiljaa rappusissa ja näytti kuuntelevan. Minä laskin käteni hänen olkapäälleen ja aijoin mennä hänen ohitseen. Mutta poika esti minua.

-- Miksi äiti kuorsaa niin kummallisesti? kysyi hän.

Hän punastui, niinkuin olisi sanonut jotain sopimatonta ja koetti hymyillä, mutta ei onnistunut.

-- Se tapaa kuulua niin, vastasin minä, kun ihminen on kuolemaisillaan.

Poika ei purskahtanut itkuun. Hän nyökäytti vain päätään ja katsoi poispäin. -- Hän on odottanut sitä samoin kuin minäkin, ajattelin minä.

Ja samalla hetkellä minä näin kuinka suuri ja kuinka pieni hän oli.

Silloin tuntui, niinkuin jotain olisi murtautunut esiin sielustani. "Tässä tulee kaikista pahin", ajattelin minä. "Sitä sinä et ole vielä ajatellutkaan. Lapset, lapset!" ja sairaanhoitajattaren istuessa yksinään sairaan luona, menin minä poikien kanssa päivällistä syömään ja puhumaan siitä, mitä tapahtuisi.

Kuinka me puhuimmekaan toistemme kanssa tänä ja seuraavina päivinä! Kuinka me hillitsimmekään äänemme, kun pelkäsimme häiritsevämme häntä, jonka korvaa ei voinut mikään ääni saavuttaa! Poikani tuntuivat minusta äkkiä aivan vertaisiltani, jotka olivat yksinään jakaneet kaikki ja ymmärtäneet kaikki. Se ei ollut vähääkään ihmeellistä heistä, että äiti menisi Svenin luo. Senhän hän itse oli niin usein sanonut heille. Siinä ajatuksessa ei ollut mitään ihmeellistä heille, että äiti meni pois, koskei hän toivonut elävänsä. He eivät olleet rauhattomia mistään teoriioista. He eivät arvostelleet. He eivät tehneet mitään selityksiä siitä, mikä oli yksinkertaista ja suurta. He tiesivät vain, että jos äiti tahtoi kuolla ja jättää heidät niin se oli vain siksi, että hän oli sairas ja heikko eikä jaksanut elää. Jos joku olisi sanonut heille, että heidän äitinsä osoitti sillä pitävänsä heistä vähemmän, niin olisivat he nauraneet tai suuttuneet.

Nyt he puhuivat minulle paljon sellaista, jota en ollut ennen kuullut. Ja meidän puhuessamme alkoi tuska tuntua ikäänkuin matkan takaa kaikuvan sydämessäni. Minä ymmärsin sen kerran tulevan, tulevan lievityksineen. Mutta se ei voinut vielä voittaa sitä levollisuutta, joka minua vallitsi, ja jonka minä säilytin silloinkin, kun lääkäri oli jättänyt sairaan huoneen ja sanonut minulle mitä minä jo ennen tiesin.

Mutta ennenkuin hän tuli, huudettiin minua makuukamariin. Sinne saavuttuani vaimoni makasi suonenvedon kouristamana, joka näytti alkavan kasvoista ja jatkuvan sieltä, kunnes se pudisti koko hänen ruumistaan. Me emme voineet tehdä mitään. Ja toisinaan tuli kauheita kohtauksia.

Lääkäri hillitsi niitä ruiskutuksilla ja entinen levollisuus palasi, mutta tietoihinsa hän ei tullut. Vielä lähes kaksi vuorokautta hän makasi samassa horrostilassaan, missä minä ensin olin hänet tavannut. Lakkaamatta, paljon sen jälkeen kuin suonenveto oli loppunut, olin minä näkevinäni hänen kasvonsa kierossa ja vavahtelevan samalla hirmuisella tavalla. Silloin minä muistin Svenin kuoleman. Minä tiesin silloin nähneeni samalla lailla kasvojen vääntyneen ja jatkuneen pudistuksina jäseniin ja suonenvedon kouristaneen kädet nyrkkiin. Minä muistin hänen sanansa: "Kun minä kuolen, tulen minä kuolemaan aivan samalla lailla kuin Sven." Minä muistin hymyilleeni itsekseni, kun hän sanoi nuo sanat, ja olin selittänyt ne vain haaveilun houreeksi. Nyt, kun ne olivat toteutuneet, minä en voinut päästä niistä. Mitenkä hän sen tiesi? Tai kuinka hän voi sanoa sen niin varmasti, jos ei hän olisi tiennyt siitä? Oliko se vain satunnainen yhtäläisyys? Ja voiko ylimalkaan sanoa sitä sattumukseksi, josta tahtoo päästä selittämättä?

Minä istuin tuntikausia vaimoni vuoteen vieressä ja menin ulos vain saadakseni ilmaa tai levätäkseni. Minä istuin poikien kanssa sairasvuoteen vieressä, kuiskailimme toisillemme, puhuimme sanoja, jotka eivät koskaan voisi palata, ja joita kukaan meistä ei enää muistaisi. Minä nukuin vaatepäällä Elsan vuoteen vieressä, pikku Elsani, joka ei koskaan enää heräisi, ja minä istuin yksin valveilla, että hoitajatar saisi levätä ja että saisin edes omistaa muutamien tuntien muiston, jolloin ei kukaan muu kuin me kahden olimme kuoleman huoneessa.

Sanotaan kuolevan koko elämän kulkevan hänen sielunsa ohitse vähää ennen loppua, ja lienee niin, että silloin näkee kaikki mitä on elänyt, ehkä uudessa valossa. Minä puolestani tiedän, että viimeisenä yönä, kun päivä valkeni niin vitkalleen ja pojat olivat väsyneinä menneet levolle, silloin minä näin oman elämäni ja kaikki mitä olimme yhdessä eläneet toistemme kanssa, sellaisena kuin en ole koskaan ennen nähnyt. Ja minä näin panneeni kaikki muistiini, mitä hän oli sanonut sellaista, jota minun olisi mieluummin pitänyt koettaa unhottaa, ja unhottaneeni kaikki, mitä minun olisi pitänyt ennen kaikkea kirjoittaa muistiini. Minä olin pannut muistiini, kun hän oli puhunut toiveeni mukaan, jo unhottanut kaikki, mitä hän oli puhunut sitä vastaan. Kun olin uskonut tekeväni kaikki hänelle, olin minä ainoastaan työskennellyt itseni ja oman onneni hyväksi. Kaikki mitä olin elänyt, keräytyi tähän ajatukseen kuin auringon säteet polttopisteeseen.

Sillä kuoleman varjoon hän oli minut vienyt. Sen minä näin nyt harmajan päivän valjetessa akkunan ulkopuolella ja aamuruskon sarastaessa leveänä juovana taivaanrannalla. Itsestäni ja omasta vapaasta tahdostani minä en olisi sinne koskaan mennyt, olin vain ponnistellut päästäkseni pois sieltä ja unhottaakseni, että sellaista on olemassakaan. Ja täällä istuessani tuntui minusta, että minä tiesin yhtä vähän mailmasta nyt, kun ensi kerran herätessäni tämän mailman elämään, vaivalla ja ihmetellen kaikkia mitä täällä kohtasin otin ensi askeleeni. Aina minä olin liikkunut jonkunlainen ihmettely sielussani, aina tuntien, että, mitä minä olin elänyt, oli ainoastaan puolittain todellista, aina ikäänkuin kurottautunut siitä mikä oli, tuntemattomuutta kohti, joka tulisi. Aina minä olin haaveillut onnesta ja onni ei ollut näyttäytynyt minulle muussa kuin kodin muodossa. Tämän onnen minä olin voittanut, voittanut sen niinkuin yksi tuhannesta voittaa, mutta kuolema, jota minä en koskaan ollut tahtonut ajatellakaan, oli kulkenut näkymättömänä minun jälessäni. Kuolema otti minun pienen, enkelisilmäisen ja pellavahapsisen poikani. Ja kun hän kuoli, kumartui kuolema syvemmin minun ylitseni kuin ennen, peitti mustilla siivillään kotini eikä heittänyt minua ennenkuin hän minulta ja lapsiltani oli ottanut hänet, joka oli meille kalliimpi kuin kaikki muu elämässä, sillä hän oli meille kalliimpi kuin itse elämä.

Minä nousin ylös ja katselin ulos. Kuuntelin hänen hengitystään ja se ei tahtonut tuntua minusta todelta, että se oli minun vaimoni, joka makasi täällä ja kuolisi. Minä kumarruin kostuttamaan vedellä hänen kieltään ja huuliaan ja tuijotin häneen kunnes silmäni hämärtyivät enkä voinut nähdä mitään. Mutta minä tunsin olevani lähellä häntä itseään, ja minun sielussani oli muisto, joka auttamattomasti vei minua pois siitä, mitä me kuolevaiset sanomme olemassaoloksi, teki työtä ja sortui hänen oman elämänsä mukana, silloin minä tiesin olevani siellä minäkin. Siellä minä olin sellaisena, jollaisena minä en koskaan näkisi itseäni eikä kukaan muu kuin hän voisi koskaan nähdä minua.

Ja ajatusteni keskittyessä kaikkeen siihen, mitä olimme yhdessä eläneet, unhotin minä itseni ja näin vain hänet. Nuorena ja pirteänä minä hänet kohtasin, mutta kaiken sen onnen pohjalla, joka säteili hänen ympärillään ja teki hänen askeleensa keveiksi, oli surumielisyyttä, joka oli niin paljon voimakkaampi siksi, että se oli niin kauvan ollut hiljaa. Aikasin, hyvin aikasin minä tunsin nyt muistavani koko hänen olennossaan sellaisen suunnan, joka ei ollut muiden. Hän oli luotu elämään onnellisena ja sitten saada kuolla, ja se päivä tuli, jolloin julmasti koetettiin häntä pakoittaa elämään. Hän ei voinut surra hetken aikaa ja sitten unhoittaa. Hän voi vain surra ja kuolla. Unhottaen kaiken tuntiessani hänen kohtalonsa, olisi minun pitänyt tietää, että hän puhui aina totta, mutta enimmän silloin kuin hänen puheensa tuntui minusta kummalliselta ja mahdottomalta. Ja kaikkein rehellisin hän oli silloin, kun tuska pusersi sanat hänen huuliltaan ja hän pyysi minulta saada kuolla.