Part 11

Tänään on hääpäivämme. "Im wunderschönen Monat Mai." Minä en voi jättää muistiini merkitsemättä erästä asiaa, kuinka lapselliselta se minusta itsestänikin tuntuneekin. Tänään me olemme olleet 14 vuotta naimisissa, ja mennyt vuosi oli kaikkein raskain. Viime vuosihan oli 13:sta -- onnettomuuden vuoden edeltäjä. Minä uskoin, että joku nyt oli tasoittamaisillaan tietä meille, tai ikäänkuin joku minussa olisi ollut parantumaisillaan. Ja kaikki tuo johtui vain siitä, että olin tullut ajatelleeksi numeroita, jotka tavallisissa olosuhteissa olisivat varmastikin menneet huomaamatta ohitseni.

Heinäkuun 25.

Päivät vierivät ajatellessani, että minun pitäisi alkaa tekemään työtä. Mutta runoperhoset lentelevät vain rauhattomina edestakaisin jonkun yli, joka on autiota ja palanutta. Toisinaan minusta näyttää, ikäänkuin voisin seurata heidän lentoaan. Mutta sitten todellisuus muistuttaa jälleen minulle siitä mikä nyt on ja tulee olemaan, samoin kuin kun tuli puhalletaan huoneessa yöllä sammuksiin.

Voisinpa minä vain lakkaamatta olla sellainen, ettei vaimoni huomaisi mitään. Voisinpa vain olla tyyni ja iloinen tai edes näyttää siltä. Mutta minä en voi ja minä tiedän, ettei hän sure ainoastaan itseään, vaan myöskin sitä tuskaa, jota hän minulle saattaa. Se mahtanee olla hirmuista, että elää hänen laillaan, ei jaksaa tehdä mitään eikä voida millekään mitään, vaan luhistua vain kokoon pienimmästäkin tunteesta, joka tuo hänelle rauhattomuutta ja surua. Miettiä vain kuolemaa, jonka hän uskoo tulevan, vaan joka ei tule. Monin kerroin kamalampaa mahtanee olla, että keskellä tätä kaikkia saattaa sille miehelle, jota enimmän rakastaa, parantumatonta tuskaa eikä voida tehdä mitään sen lievittämiseksi.

Hän voi istua ja katsoa minua, kun hän ei luule minun sitä huomaavan ja hänen kasvonsa saavat silloin sellaisen epätoivoisen ilmeen, että se vihloo minun sieluani.

Eilen hän tuli minun viereeni istumaan ja laski kätensä minun kädelleni.

-- Jos ei sinulla vain olisi minua, sanoi hän, miten paljon onnellisempi sinä olisitkaan.

Minä luulen hänen uskoneen omien sanojensa totuuden ja vastaukseni voi ehkä hetkeksi järkähyttää hänen uskoaan ja houkutella toiveen vilahduksen hänen silmiinsä, mutta se ei voinut hänelle antaa sitä varmaa vakuutusta, että hän oli välttämätön ja senvuoksi tarvitsi elää.

VI.

Kun minä luen näitä lehtiä ja näen, kuinka minä olen horjunut toivon ja pelon vaiheilla, niin minä en ymmärrä, että mitä nämät rivit kertovat voi todellakin olla totta. Ja kumminkin täytyy olla niin. Sillä kirjoitus pitää paikkansa. Ja kuinka epätäydellisiä ja hajanaisia nämä muistiinpanot ovatkaan, kertovat ne kumminkin minulle täyden varmuuden, että minä toivoin silloin enemmän kuin nyt voin käsittää, kun kaikki on saanut selvityksensä ja loppunsa.

Niin paljon minä ymmärrän, että sen talven kuluessa, jonka muistoihin minä en nyt enää tahdo enkä voikaan palata, oli minun onneni, että vihdoinkin löysin jotain jonka minä uskoin auttavan vaimoani pelastumaan. Mikä onni se olikaan! Päästä olemasta ainoastaan toimettomana katselijana, saada tarttua asiaan, saada vaikuttaa, tehdä työtä määrätty päämäärä silmiensä edessä, päämäärä, jonka edes luulee saavuttavansa. Nuoruudessa olisi ehkä sellainen onnenlähde näyttänyt köyhältä ja arvottomalta. Mutta kun vuodet ovat pirskotelleet hieman harmajaa hiuksiin, niin tyytyy vähempään kuin ennen. Silloin voi elää ja kärsiä uskoessaan, että on mahdollisuutta saada aikaan parannusta ja voipa pelkästään tuo mahdollisuuden tietokin tuoda sellaista, joka muistuttaa melkein onnea.

Minulle tuli tämä apu samalla hetkellä kuin se aavistus mikä minulla oli kauvan ollut, että kaupunkielämä vaikutti turmelevasti vaimoni tilaan yhä muuttui todelliseksi varmuudeksi ja lopulta muodostui päätökseksi, että temmata hänet sieltä ja palata maalle, josta meidän ei olisi pitänyt koskaan lähteä. Lääkärikin kehoitti seuraamaan tätä päätöstäni ja kun minä ensi kerran esitin tämän suunnitelmani vain mahdollisuutena vaimolleni, niin hänen kasvonsa kirkastuivat, niinkuin olisin luvannut hänelle paratiisin ilot ja hän sanoi vain:

-- Voitko sinä tehdä sen minun tähteni? Tahdotko sinä tehdä sen?

Nuo sanat herättivät minut elämään ja toimintaan ja kaikesta siitä epätoivosta ja levottomuudesta huolimatta, jota ennen olen kuvaillut ja joka painoi minua, loistivat nämä sanat minulle kuin tähdet pimeästä ja kiihoittivat minua viimeiseen suureen ponnistukseen, jonka minä toivoin antavan meille iloa kodissamme. Mitä enemmän minä ajattelin sitä, sitä todennäköisemmältä se minusta tuntui, että olin löytänyt ehdottomasti auttavan keinon, joka raivaisi vaimolleni tietä, että hän jälleen voisi kuulua elämälle. Miehen lailla, joka luulee löytäneensä taikakapineen, mikä antaa hänelle vallan tehdä ihmeitä, omistin minä koko tarmoni tälle suunnitelmalle, ja kun vihdoinkin olimme muuttaneet tuohon pieneen huvilaan, josta oli mahtavia näköaloja ulapalle ja kukkuloille, ja jossa haapojen lehdet lepattelivat sen akkunan alla, jossa vaimoni istuisi ja katsoisi minua niin usein kuin minä tulin työstä kotia, niin silloin minä olin niin varma, että ratkaisu oli nyt keksitty. Niin ihmeelliseltä kuin se minusta voi tuntuakin nyt, niin silloin minä olin kumminkin varma siitä.

Minä en ollut koskaan myöskään ennen tuntenut niin toivovaa onnea kuin, kun tämän talven lumi alkoi sulata ja me tunsimme tuota kummallista kotitunnetta ollessamme erillään kaikista ja kaikesta, joka seuraa tätä pohjoista ilmanalaa. Ullakolta kellariin saakka oli uusi kotimme valmiina ja kaikki laitettiin kuin ennenkin, huoneet kaunistettiin kaikellaisilla pienillä esineillä ja laitteilla, joita vain naisen salaperäisyys voi esiinloihtia ja niin puuhaili vaimoni taas meidän keskuudessamme. Poikien kirkkaat äänet kaikuivat uudestaan huoneissamme, mutta ei kenenkään tarvinnut hillitä heitä. Kanarialinnut lauloivat ja visertelivät eikä kukaan ripustanut vihreäistä yöverhoa heidän häkkinsä päälle. Pudel haukahteli poikien meluisille leikeille. Eikä piano ollut enää lukossa.

Tapahtuipa eräänä iltana jotain, jota minä vähimmin aavistin. Sanomatta sanaakaan aikeistaan tuli Elsa vierashuoneeseen ja istuutui pianon ääreen. Hän katsoi minua ohi mennessään ja minä ymmärsin kuinka onnelliseksi hän tunsi itsensä voidessaan seurata omaa toivettaan. Siitä saakka, kun Sven kuoli eikä hän kauvemmin voinut kuulla hänen kirkasta ääntään pianon sävelten kanssa yhdessä ei vaimoni ollut koskaan tahtonut laulaa niitä lauluja, joita hän niin usein oli yksinään kuunnellut. Tuskin uskoen omia silmiäni näin minä hänen istuvan pianon ääressä, kuulin lyövän muutamia säveleitä ja kohta sen jälkeen kaikuivat sävelet kaikkialla huoneissa:

Min hvide Svane du stumme, du stille; hvarken slag eller trille lod sangröst ane.

Ja loppu:

I toners flöden du slutted din bane. Du sang i döden; -- du var dog en Svane!

Minä en ole kuullut ennemmin enkä myöhemmin tämän laulun sointuvan niin. Hänen laulaessaan tulivat pojat sisälle, peräkkäin he tulivat hiljaa ja pysähtyivät oven suuhun. He katselivat ihmetellen minuun, ikäänkuin hekään eivät olisi uskoneet aistejaan ja minä nyökäytin vain päätäni vastaukseksi silmieni hämärtyessä kyyneliin. Viimeisten sävelten vaiettua vallitsi hiljaisuus huoneessa, mutta juhlallinen hiljaisuus.

Vaimoni nousi ylös ja pani pianon kiinni.

-- Minä en voi enempi tänään, sanoi hän, kuin anteeksi pyytäen.

Mutta hän katsoi sitten meihin ja ymmärsi minkälaista iloa hän oli herättänyt. Hänen kasvonsa kirkastuivat, hän meni minun ohitseni poikien luo, otti heidät toisen toiselle puolelle ja toisen toiselle ja painoi molempien päätä olkapäätään vastaan.

-- Kiittäkää pikku-veikkoa, sanoi hän. Hänhän minua on auttanut.

Hän ei sanonut sitä niin sairaloisesti kuin ennen eikä sillä melkein vihaisella äänen sävyllä, jota hän käytti, kun hän tunsi meidän elävien estävän häntä kuulumasta hänelle, joka oli kuollut. Hän sanoi sen lempeästi, hiljaa ja melkein onnellisena sellaisella ilmeellä, niinkuin hän olisi sanonut hyvästit jollekin menneelle, joka ei koskaan tulisi takaisin.

VII.

Makuukamarin takana oli pieni huone, joka alkujaan oli tarkoitettu toalettihuoneeksi, mutta jota ei jostain syystä oltu koskaan siihen tarkoitukseen laitettu. Se oli hyvin omituinen, sen akkuna oli korkealla ja päivä siellä oli hämärämpää kuin muissa huoneissa.

Siellä asui pikku Sven. Siellä oli hänen huoneensa ja tuo huone oli lukossa.

Ei kukaan saanut auttaa vaimoani tämän huoneen laittamisessa tai puhdistamisessa. Hän yksinään tekisi siellä kaikki. Sen pieneen akkunaan hän ripusti valkeat uutimet ja akkunanpieleen uutimen taa hän asetti pöydän. Tälle pöydälle hän neuloi liinan, joka oli samaa vaatetta kuin uutimetkin ja asetteli sille Svenin leikkikaluja. Siinä oli vaunuja vetävä hevonen, muutamia tinasotamiehiä ja teltta. Svenin valkeat kulta juovaiset kahvekupit, hänen säästölaatikkonsa, pieni miekka ja kypäri. Siellä oli kaikki mitä hän oli jättänyt, koko hänen jälkeenjäänyt omaisuutensa. Pöydän alla seisoi kaksi puuhevosta, joista toinen oli kerrassaan menettänyt harjansa, ja pöydän edessä oli pieni tuoli, jonka Sven oli saanut ja jota hän veteli perässään ympäri huoneita, kun hän oli hyvällä tuulella ja iloinen sekä tahtoi viekotella äitiä kertomaan satuja.

Mutta leikkikalujen keskellä oli pieniä ja suuria valokuvia kehyksissä ja seinällä mahdollisimman valoisalla paikalla riippui toisia kuvia. Siinä oli äidin ja isän, isojen veikkojen ja koko perheen valokuvat. Siellä oli Sven valokuvattuna pitkässä koltussaan ja pienessä turkissaan, jossa hän seisoi penkillä tirkistellen aurinkoa, joka paistoi lumelle. Mutta kaikki nuoruusvuosiemme ja onnenaikojemme valokuvat, jolloin ei vielä ollut tapahtunut mitään sellaista, joka olisi voinut murtaa sitä sidettä, joka vielä yhdisti meitä kaikkia. Ja yksinään, aivan erillään muista riippui jäljennös Spangenberg'in kuolemalaulusta, jota pikku Sven oli miettinyt ja jonka satua hänen äitinsä oli kertonut hänelle paljon ennen sitä päivää, jolloin hän itse sai tietää enemmän siitä, kuin mitä isot koskaan voivat kertoa.

Ja sitten siellä oli vielä muuan esine. Se oli pieni mustaksi kiillotettu piironki, jonka Sven oli kerran saanut. Sillä oli oma pieni historiansa, sillä se oli ollut vaaleankeltainen, mutta siitä saakka se oli ollut monen kohtalon alasena ja jouduttuaan Svenin omaksi oli se saanut uuden värinsä. Mutta sen kolmessa laatikossa olivat kaikki ne esineet, joihin muistot pienokaisesta liittyivät, mutta ne eivät saaneet olla näkyvissä. Siellä säilytettiin hänen viimeistä paitaansa ja viimeistä sukkaparia, jota hän oli käyttänyt. Siellä oli hänen pienet nuottivihkonsa "Laula meille äiti", jotka eivät koskaan enää saaneet tulla vierashuoneen nuottihyllylle. Sinne oli kätketty hänen viimeinen valkoinen kesäpukunsa kauniine sinisine vöineen ja valkoinen lakkinsa, jossa oli vyönvärinen rusetti. Siellä oli hänen pienet, ruskeat kenkänsä ja pikku Svenin kirjoja. Siellä oli myöskin isän oma kirja isoista veikoista, joka oikeastaan alkujaan oli ollut äidin oma, mutta Sven oli kerjännyt sen itselleen pyytäessään isää kirjoittamaan kirjan vain Nennestä.

Se oli Svenin huone ja siellä oli Elsan pyhäkkö. Joka ilta meni hän sinne ja joka aamu istui hän siellä ennenkuin puhui muitten kanssa. Hän ei ollut koskaan onnellisempi kuin, kun isä myöskin meni sinne ja viipyi hetkisen siellä.

Siellä asui Sven myöskin ja mitä siellä puhuttiin, sitä ei kukaan tiedä. Vaikka Elsa kertoikin hieman siitä, ei hän voinut sanoa mitään niitä sanoja vastaavaa, joita vaihdettiin siellä hänen ja tuntemattoman mailman välillä.

-- Ethän sinä uskokaan sitä, sanoi hän minulle eräänä päivänä. Mutta minä tunnen sen.

-- Kuinka sinä sen tiedät, etten minä usko? vastasin minä.

Hän katsoi minua suurilla ihmettelevillä silmillään.

-- Sinä et voi uskoa niinkuin minä, sanoi hän. Sillä sinä mietit samalla kertaa, josko se on mahdollista. Mutta minä tiedän sen enkä mieti enää.

Muuan muisto sukeltautui mieleeni sielustani, muisto siitä, hetkestä, jolloin hän soimasi minun murtaneen hänen uskonsa tulevaisen elämän todellisuuteen. Minä ymmärsin hänen tarvitsevan nykyisen uskonsa, että hän oli aina uskonut niin, ja tuo usko oli sulautunut niin syvästi ja ehjästi yhteen hänen sisäiseen olemukseen, että ehkä monta tuskaa olisi häneltä säästynyt, jos ei tuota uskoa olisi koskaan järkytetty. Samalla kertaa minä tiesin itsessäni, etten minä ollut koskaan heittänyt uskoani sielun kuolemattomuuteen. Olin arvostellut, pohtinut, niin vieläpä taistellutkin tehdäkseni tuon ajatuksen mahdottomaksi silmissäni. Mutta minä olin tehnyt sen ehkä enemmän toivossa, että itse etsintä veisi minut varmuuteen vastakkaisuudesta. Varmuutta ei ollut koskaan tullut, mutta vuosien kuluessa oli minun tulevaisuudenajatuksissani tapahtunut muutos. Kuolemattomuus-ajatus oli ja jäi varmastikin minulle vain mahdollisuudeksi, mutta yhä enemmän ja enemmän se oli ottanut jonkunlaisen heikon ja lempeän muodon, jota minä lähennyin tietämättäni oikeen kuinka. Aste asteelta minä olin tuntenut sellaisen mahdollisuuden varmuuden kasvavan sielussani ja mitä minä viime vuonna olin elänyt, oli tunteeni lähentynyt sitä mahdollisuutta, jota minun ymmärrykseni ei voinut hyväksyä eikä hyljätä.

Samalla kertaa tuntui minusta, niinkuin olisin saanut kaiken sen kantaa yksinäni, ja niinkuin vaimoni ei olisi tahtonut eikä voinut nähdä, mitä minussa tässä suhteessa tapahtui. Mutta vastatessaan minulle noilla sanoilla: "sinä mietit samalla kertaa, josko se on mahdollista", silloin minulle selveni, että hänen on täytynyt ymmärtää minua väärin, kosk'en minä itse ole siitä mitään sanonutkaan. Kuinka minä olisin voinut olla hiljaa kaikesta siitä? Kuinka minä olisin voinut unohtaa, että mitä minulla tässä suhteessa todellakin oli sanomista, varmastikin toisi hänelle mitä suurinta onnea? Samassa minä tahdoin nyt hyvittää mitä luulin murtaneeni, ja muistutin siksi hänelle muuanta päivää, jolloin hän oli sanonut tahtovansa uskoa samoinkuin minäkin, ajatella ja elää samoinkuin minäkin.

-- Minä tahdon, että sinä kerran saat tietää sen, sanoin minä. Siitähän on nyt vuosi kulunut. Mutta minä en ole koskaan pyytänyt sinulta mitään sellaista. Sinun rakkautesi on antanut sinulle sen ajatuksen, mutta en minä.

Hän tuijotti eteensä, niinkuin hän olisi miettinyt kauvas menneisyyteen.

-- Minä luulin sinun tahtovan, että minä tulisin samallaiseksi kuin sinäkin, sanoi hän.

-- En koskaan, vastasin minä, ole toivonutkaan mitään sellaista. Minä toivoin voivani kertoa sinulle ajatuksiani ja tunteitani. Mutta minä olisin suonut, että sinä olisit tehnyt samoin minulle. Minä olen ikävöinyt, ettet sinä ole tehnyt sitä.

Minä huomasin tuossa jotain, joka kiusasi häntä enemmän kuin sanoilla voi lausua. Mutta minä en voinut aavistaakaan mitä se oli.

-- Minä olen aina uskonut sinun tahtovan minut samallaiseksi kuin itsekin olet, sanoi hän. Niin minä olen sekä ajatellut että sanonut muillekin. Luullessani, etten voisi puhua sinun kanssasi, olen puhunut vieraille.

Viimeisen hän lisäsi sellaisella äänensävyllä, niinkuin hän olisi sanonut jotain äärettömän vastenmielistä, jota hän häpesi.

-- Kuinka minä olen voinut ymmärtää sinua niin huonosti? sanoi hän.

Ja samassa hän laski kätensä hartioilleni, katsoi minua tutkivasti silmiin ja kysyi:

-- Ethän ole pahoilla mielin, kun näet minun menevän Svenin luo?

-- Pahoilla mielinkö?

Minä mahdoin katsoa häntä sellainen ihmettelevä ilme kasvoillani, jota ei voi väärin ymmärtää. Sillä hän ei kysynyt enempää. Sanaakaan sanomatta hän meni minun luotani suoraan Svenin pieneen huoneeseen. Hän viipyi siellä kauvan ja kun hän tuli takaisin, näin minä hänen itkeneen, mutta ei surusta.

Mutta istuessani yksin häntä odottamassa tulin ajatelleeksi, ettei hän koskaan ennen ollut minun läsnäollessani avannut tuon pienen huoneen ovea ja mennyt sinne viettääkseen hartaushetkiään. Ja samalla kertaa minä tiesin, etten Svenin kuoleman jälkeen ollut koskaan tullut niin lähelle häntä kuin nyt.

VIII.

Miksi tämä kaikki sai jatkua, niinkuin se oli alkanutkin? Miksi tuli se, mitä minä en ollut peljännyt ja kehittyi vaarallisemmaksi voimaksi minulle ja perheelleni kuin koskaan se, jota ennen olin peljännyt? Kysy yhtä kernaasti: miksei kaikki tapahdu niinkuin ihminen toivoo? Tai miks'ei ole hänen vallassaan johtaa elämän kulkua niinkuin itse tahtoo?

Minun ja vaimoni välillä oli tähän aikaan kaikesta hellyydestä ja ymmärtämyksestä huolimatta varmasti joka tapauksessa jotain, joka eroitti meitä toisistamme. Se ei johtunut mistään teoreettisista erimielisyyksistä. Se ei myöskään ollut sellaista, että se olisi estänyt meitä alituisesti tapaamasta toisiamme, alituisesti etsimästä ja ilahuttamasta toinen toistaan läsnäolollaan. Se oli aivan yksinkertaisesti meidän erilaisissa tavoissamme vastaanottaa kaikkea sitä, mitä meidän välillämme tähän aikaan tapahtui. Hänelle oli kaikki vain hyvästelemistä, joka vei häntä lähemmäs sitä rajaa, jonka takaa ei kukaan palaa. Minusta se näytti lakkaamatta uudistuvalta lupaukselta, että elämämme alkaisi uudestaan ja että vaimoni palaisi minun ja meidän kaikkien luo, itse elämään takaisin.

Kaikesta siitä, mikä tapahtui ja mikä minusta silloin näytti hyvin synkältä ja epäselvältä, olen minä ymmärtänyt, että siinä oikeastaan oli syy hänen kohtaloonsa, selvitys siihen, mikä oli ollut ja mikä tulisi, ja minä ymmärrän myöskin sen pelastaneen minut epätoivostani, etten minä voinut silloin nähdä kaikkea niin selvästi kuin nyt. Minä puolestani toivoin vaimoni jättävän kuolemanajatuksensa ja minun vuokseni jatkavan matkaansa elon tiellä, jolle hän oli ikäänkuin halvattuna pysähtynyt, kun Sven kuoli. Hän toivoi taas puolestaan minun huomaavan, että hän oli auttamattomasti ottanut ensi askeleen elämän tuolle puolelle, kun hänen enkelinsä, kuten hän häntä aina kutsui, meni pois. Hän toivoi minun ymmärtävän sen niin syvästi, että minun vaatimukseni olisi vain saada kulkea ystävänä hänen rinnallaan käsi kädessä myötätuntoisena sille pimeydelle, joka tulisi ja minne hän tahtoi päästä. Niin syvästi me rakastimme toisiamme, ettei kumpikaan meistä voinut luopua haaveistaan huomatakseen, ettei toisen ajatukset olleet sopusoinnussa omien ajatustensa kanssa. Siksi ei kumpikaan voinut antaa toisensa kulkea omaa tietään ja kohtaloonsa tyytyen ottaa vastaan elämänsä arpaa, jonka nimi on: elää yksinään. Siksi ei myöskään voinut kumpikaan väistyä tuntemasta katkeruutta, kun hän huomasi toiveensa pettävän. Siksi hän tunsi tuskaa ponnistuksistani johtaa hänet sinne, minne hän ei tahtonut, samoin kuin minäkin kärsein hänen vastustuksestaan, ja siksi olikin koko elämämme sanan oikeassa merkityksessä taistelua rakkaudesta, taistelua elämästä ja kuolemasta.

Niin kauvan minä olin elänyt kuoleman varjossa, etten voinut enää ajatella minkään muun kohtalon olevan minulle mahdollistakaan. Minä olin tottunut siihen, niinkuin kroonillisesti sairas tottuu tuskiinsa. Varjo ei langennut vain kuolleesta pienokaisesta, joka oli jo mennyt pois, vaan myöskin hänestä, joka tahtoi mennä. Se ei tullut vain siitä, minkä olimme jättäneet taaksemme. Se odottikin meitä siinä, mikä tulisi ja siinä, mikä oli edessämme. Molemmat varjot yhtyivät siinä elämämme pisteessä, johon nyt olimme saapuneet. Molemmat varjot pusersivat koko minun elämäni syleilyihinsä ja minun syyni oli, etten voinut temmata aurinkoa taivaalta karkoittaakseni viimeistä varjoa.

Se oli minun ja luulottelujeni syy. Sillä minä en nähnyt näkevillä silmillä. Kuulevilla korvilla minä en kuullut. Minä näin vain oman toiveeni, kuulin vain omien haaveitteni elämänikävää. Ja kuitenkin tiesin, että ainoastaan sadussa voi miehen tahto kuolleita eloon herättää. Niin, vieläpä satu sallii hänen rikkoa jumaliakin vastaan siten, että hän on koettanut tehdä yli-inhimillistä, ja varjojen valtakunnassa katsoo taakseen ainoastaan siksi, että hän, jonka vuoksi hän on koettanut tehdä mahdottomuuksia, iäksi vajoaa takaisin Orcuksen yöhön.

IX.

Kevät tuli myöhään tänä vuonna, kevät, jota olin toivoen odottanut onnentuojana ja vapauttajana, näytti niinkuin se ei olisi tahtonut tulla ensinkään. Maa oli kylmä ja jäässä, jäätävä tuuli huojutteli puidenlatvoja ikkunamme alla. Lunta satoi aina huhtikuun lopulle ja kun aurinko paistoi joskus, puhalsi pohjoistuuli jäisenä viimana Pohjanlahdelta.

Tähän aikaan vilustui vaimoni satunnaisesti ja se heitti hänet jälleen sairasvuoteelle. Hän oli maannut jo viikkoja vuoteenomana ja näiden viikkojen kuluessa me olimme peljänneet pahinta. Hiljaisuus vallitsi jälleen huoneissamme. Taas olimme minä ja pojat saaneet alkaa aterioida salin pöydässä, jossa hänen paikkansa oli tyhjänä. Iloisa melu oli vaiennut koko talossa ja sairaus oli tullut taas ja saanut toiveemme vaikenemaan.

Mutta kaikesta huolimatta vaimoni alkoi toipua. Kovin vitkalleen hän toipui ja kovin heikot olivat hänen voimansa. Kertomattoman kummalliselta tämä uudestaan eloonherääminen tuntui, jota ei ollut kukaan voinut odottaakaan. Mutta se oli kuitenkin totta ja istuessani yksin työhuoneessani ala kerrassa, kun koko talon väki oli mennyt levolle, voin minä taas alkaa haaveilla kesästä.

Ja kaikista kummallisinta oli, etten minä kauvan uinaillut yksin. Ikäänkuin viimeisestä taudista parantuminen olisi tuonut hänelle paljon muuta kuin ainoastaan ruumiillisen terveytensä, niin elimme me nyt jonkun aikaa, joka näytti sovittavan kaiken, mitä oli ollut. Vaimoni alkoi jakamaan haaveitani, hän alkoi, ikävöidä saada jälleen elää yhdessä minun kanssani. Hän tuli minua vastaan, joten hän ei ollut tehnyt siitä saakka, kuin hautasimme Svenin. Hän oli vielä heikko ja sairas eikä jaksanut paljon puhua. Mutta hän voi kuitenkin kuunnella mitä minä hänelle sanoin. Hän tiesi kevään tulevan ja iloitsi kukista, jotka olivat hänen yöpöydällään.

-- Miten onnellisia me olemme olleetkaan, Georg, sanoi hän. Oi miten onnellisia me olemme olleet!

Hän pusersi nuo sanat suustaan niin kovin vihlovan tuskallisella äänellä. Hän sulki silmänsä sen sanottuaan ja kyyneleet herahtivat hänen silmäluomiensa alta poskille.

-- Me tulemme vielä kerran yhtä onnellisiksi, sanoin minä.

Minä uskoin mitä sanoin ja pidin hänen vastaustaan lupauksena.

-- Kyllä, kyllä, sanoi hän äkkiä. Tänä kesänä.

Hän kuunteli minua kertoessani nuoruutemme ilonaiheista ja saaristosta, joka oli aina ollut paras kotimme.

-- Me soudamme saaristoihin, sanoi hän, purjehdimme yötuulessa.

Ja ikäänkuin tuskaiset muistot olisivat häirinneet hänessä, purskahti hän:

-- Unhota, äläkä koskaan muistele mitä minä olen sinulle viime vuosien kuluessa sanonut. Minä olen ollut niin kummallinen enkä ole edes itsekään itseäni ymmärtänyt. Usein, hyvin usein on minusta tuntunut niinkuin joku muu olisi puhunut minun suustani enkä minä ole voinut estää sitä. Sinä olet saanut tehdä kaikki ja minä olen vain ottanut vastaan. Mutta sen täytyy muuttua toisin. Kunhan minä vain oikein paranen.

Minä keskeytin hänet pyytäen, ettei hän puhuisi liian paljon eikä liian onnellisesti voidakseen sanoa enemmän.

-- Niin, niin, sanoi hän. Minä olen ollut hiljaa sinulle ja puhunut muille. Ja mitä ovat nuo muut? Vieraita ihmisiä, jotka eivät ymmärrä mitään.

Hän sulki silmänsä vaipuen unenhorroksiin. Hiljaa minä istuin hänen vuoteensa vieressä ja katselin häntä, kun hän nukkui. Hän oli saanut melkein tyttömäisen ilmeen kasvoihinsa, ja minä valvoin ensi kertaa vuoteessani ja näin hänen nukkuvan. Raskaat ilonkyyneleet vierähtivät minun silmistäni, ja huhtikuun lumien putoillessa jäiseen maahan tunsin minä sydämeni sulavan.

X.

Vaimoni oli jälleen yläällä, hän oli toipunut, hän liikkui taas meidän keskuudessamme eikä ajatellutkaan muuta kuin voida tehdä onnelliseksi meidät muut ja tuntea itse kuinka me iloitsimme siitä, että hän jälleen kuului elämälle.