Part 13

Miksi minä en ollut sallinut hänen saada tehdä sitä? Miksi minä olin koettanut pakoittaa häntä vasten tahtoaan ja enempi kuin hänen voimansa riittivät? Enkö ymmärtänyt, että hän äärettömästi rasittaen itseään oli liikkunut yli kaksi vuotta kodissani, hymyillyt meidän mukana, jotka tahdoimme hymyillä, leikkinyt meidän kanssamme, jotka tahdoimme leikkiä?

Kuinka minä olin voinut olla niin julma ja kuinka voi olla julma vain siksi, ettei näe selvästi?

Ja nämä kysymykset kehittyivät lopulta uudeksi kysymykseksi: Kuinka hän on voinut rakastaa minua, kun minä vasten tahtoani olen häntä niin piinannut?

Sillä niinkuin minä olisin voinut seurata hänen ajatuksiaan, jotka olivat jo erillään minun ajatuksistani, niin minusta tuntui, että olin sen tehnyt vasten tahtoani ja sen hän oli minusta tuntenut, vaikken ollut ennen tahtonut sitä uskoa. Mutta minä en saisi koskaan vastausta tähän kysymykseen, ei koskaan hän heräisi horroksistaan ja epätoivoisin sydämin minä kerran kääntyisin sitä uutta elämääni kohti, joka odotti minua ilman häntä.

Sitten minä koetin mielikuvituksissani seurata hänen ajatuksiaan sillä tiellä, jonne ne suuntautuivat hänen liukuessaan yhä kauvemmas ja kauvemmas kuoleman vallassa. Tuntui, niinkuin olisin antanut itseni ja elämäni kuolemalle, ja niinkuin me molemmat olisimme selvittäneet laskumme mailman kanssa. Kaikki minun ympärilläni ja minussa itsessäni muuttui niin huimaavan mahtavaksi ja suureksi, etten minä tuntenut voivani mitään saavuttaa. Tuossa kaikessa ei ollut vähintäkään lohtua, ainoastaan epätoivon hyvästelyä. Vitkaan vierivät tunnit, ja tuli jo vastustamattoman väsymyksen hetki, jolloin sulkee silmänsä ja pusertaa kätensä yhteen lakkaamatta rukoillakseen kaiken olevan lopussa.

Silloin lakkasi äkkiä säännöllinen hengitys ja minä tunsin sydämeni jäykistyvän. Minä luulin kuoleman tulevan ja juoksin poikia herättämään. He tulivat sisälle unisina ja vakavina ja istuutuivat vuoteen viereen, ja samassa minä muistin, mitä hän oli kerran sanonut:

-- Kun minä kuolen, niin minä en soisi kenenkään muiden kuin sinun ja poikien olevan ympärilläni. Minähän kuulun vain teille.

Niin me istuimme myöskin ja meidän ihmetellessämme, mitä kevennyt hengitys mahtoi merkitä, ja odotimme loppua, huomasimme hänen silmiensä ikäänkuin liikkuvan avautuakseen, ja me näimme hänen kääntyvän sinnepäin, missä Svenin valokuva riippui seinällä ja kuulimme hänen sanovan:

"Nenne."

Heikosti ja hiljaa hän lausui tuon pienen sanan, mutta hän oli kumminkin sanonut sen. Suonenvedontapaisesti me tartuimme toisiamme käsistä ja meidän kyyneleemme eivät valuneet surusta, mutta ilosta, että olimme jälleen kuulleet hänen sanansa.

Siitä hetkestä saakka hän tiesi meidän istuvan siellä. Tästä hetkestä oli ikäänkuin hyvästelyä jokaisessa ilmeessä, jokaisessa liikkeessä ja sanassa. Kuultuaan äänemme avasi hän toisen silmänsä, aivan kuin Sven kerran oli tehnyt ja me voimme huomata hänen tuntevan meidät ja tietävän hyväilymme.

Vielä kerran hän sanoi Svenin nimen, niinkuin olisi tahtonut sanoa näkevänsä hänet ja menevänsä hänen luokseen. Mutta sitten luhistui hän kokoon ja me istuimme henkeä pidätellen, etsien kiihkoisasti jokaista ilmettä, ettei hän vielä ollut jättänyt meitä ja mennyt.

Sitten hän avasi vasemman silmänsä, niinkuin Sven oli kerran tehnyt, ja hänen katseensa etsi minun katsettani. Minä kumarruin lähelle häntä ja näin hänen koettavan puhua. Mutta hän ei jaksanut ja sanomaton tuskanilme kasvoillaan hän vaipui taas horroksiin, joka on kuoleman enne. Useita kertoja hän koetti samalla lailla uudistaa yrityksensä. Joka kerta hänen kasvonsa saivat äärettömän epätoivoisen ilmeen ja joka kerta se muuttui yhä enemmän sydäntä vihlovammaksi. Näytti niinkuin hän ei enää kuuluisi meille, mutta niinkuin hän olisi vielä tahtonut sanoa jotain ennenkuin hän menisi iäksi pois, jotain, jota hänen täytyi saada ilmoittaa jälkeenjääville, ennenkuin hän voisi kuolla. Oli hirmuista katsella hänen taisteluaan ja vielä kamalampaa ehkä menettää hänen viimeinen sanansa. Minä kumarruin taas häntä lähelle ja epätoivoissani kuiskasin rukouksen hänen korvaansa. Silloin hän avasi silmänsä ja katsoi minua, minä näin hänen kuulleen sanani. Jännityksessä, niinkuin koko vastainen elämäni olisi riippunut hänen sanoistaan, minä painoin korvani lähelle hänen suutaan.

Silloin minä kuulin hänen äänensä. Se tuli niin kaukaa, kuin ei vielä mikään ääni ole kuulunut minun korvaani. Se oli niin heikko, että minä vain hyvin vaikeasti voin sen eroittaa. Tuskinpa se oli hän itse, vaan hänen henkensä, joka puhui. Mutta selvästi minä eroitin sanat eikä kukaan muu kuin minä voinut kuulla niitä:

-- Minä... rakastan... niin... paljon... teitä. --

Minä mahdoin huutaa tuskasta. Sillä minä tunsin kädet, jotka tarttuivat minuun ja tukivat minua. Ja huudahdukseni, joka pääsi minulta, oli kuoleva kuullut. Sillä vaimoltani pääsi epätoivoisen tuskainen huudahdus, joka ilmaisi, että hän voi kuulla minua, voimatta laskea elotonta kättään päähäni. Sen äänen minä voin kuulla milloin vain tahdon.

Saadakseen sanotuksi nuo sanat oli hän taistellut tuntikausia. Ja ne sanottuaan vaipui hän rauhaan. Hänen piirteisiinsä ilmestyi rauhaa. Hän ei toivonut mitään enempi eikä pyytänyt enää mitään. Hän oli päättänyt tilinsä mailman kanssa, kun hän ennen kuolemaansa ehti sanoa kuinka hän rakasti poikia ja minua.

Pari tuntia myöhemmin hän sulki silmänsä. Se tapahtui ilman kuolemantaistelua, hiljaa ja levollisesti, niinkuin kynttilä palaa loppuun ja sammuu.

Hän eli omaa elämäänsä ja kuoli omalla kuolemallaan.

Hän oli niin heikko, ettei hänellä ollut mitään kuolemankampailua. Jo ennen hän oli kylliksi kauvan taistellut.

Mutta hän oli kyllin voimakas sanoakseen meille sanansa ennenkuin meni, elääksemme siitä muistosta. Hänen rakkautensa oli voimakkaampi kuin kuolema.

Siunattu olkoon hän!

XIII.

Minä avasin sen kirjeen, joka oli päällimäisenä lapsuuteni pienessä piirongissa Svenin pyhäkössä. Siellä minä luin siitä seuraavaa:

"Minä olen niin monta kertaa puhunut kuolemasta, mutta kerranhan sen täytyy tapahtua. Hän, joka ensin löytää tämän kirjeen, näyttäköön sille tai niille, jotka huolehtivat minun hautauksestani. Oi Jumala, kun minä kirjoitan näitä sanoja -- jospa olisin niin lähellä hautaa kuin nämä sanat ovat paperia lähellä. Minähän tahtoisin elää rakkailleni, jotka ovat tehneet minulle enemmän kuin ihmiset voivat tehdä toiselle, ja minä koetan kaikkeni mitä voin. Mutta jos ei se onnistuisi -- ja se tuntuu siltä -- silloin minä tahtoisin, että minut puetettaisiin valkoiseen pukuuni. Alimmaisessa piirongin laatikossa ovat kaikki liinavaatteet, joita Nenne, minun enkelini käytti. Mutta antakaa niiden seurata minua. Sallikaa niin paljon kuin hänen omaisuuttaan on ja minun arkkuuni mahtuu tulla minun mukaani. Hänen kovilla, pienillä leikki kapineillaankin minä lepäisin pehmeästi --.

Viimeinen toive vielä. Jos minä kuolen kotona, niin koettakaa jos mahdollista, ruumishuoneena käyttää Nennen huonetta.

Kiitos kaikesta, kaikesta. Mutta minä olin onneton ihminen enkä voinut elää, kaikesta hellyydestä ja rakkaudesta huolimatta.

Teidän Elsa."

Ja niin hän puettiin valkoisiin vaatteisiinsa, joita, hän oli käyttänyt iloitessaan mailmasta ja kaikesta mitä mailmassa oli. Kaikki tehtiin, niinkuin hän oli toivonutkin ja Svenin pieneen huoneeseen laitettiin hänen viimeinen vuoteensa. Siellä hän makasi suuri musta tukkansa levällään valkealla puvullaan, ja hänen ympärillään oli kaikki kevään kukkaset. Hänen takanaan kohosi tuota pientä akkunaa kohti tulipunainen azalea ja vuoteen päällä riippui vierivieressä keltaisia ruusuja.

Hän näytti vain nukkuvan ja hänen kasvonsa olivat nuortuneet kuollessa.

Niin hän meni Svenin luo, kuten hän itse oli sanonut, ja siksi tämä on "pikku-veikon kirja", joka tuli äidin enkeliksi, joskaan ei niin kuin me olimme toivoneet. Sillä hän otti hänet mennessään mukaansa.

XIV.

Mutta tämä kirja on yhtähyvin kertomus taistelusta kuoleman kanssa. Se on kertomus eräästä miehestä, joka taisteli ja kärsi tappion, mutta joka ei häpeä tappiotaan.

Minä olen matkustanut kauvas sen jälkeen ja minä olen nähnyt paljon ihmisiä. Mutta kaikki on ollut minulle vierasta ja kuollut, kunnes tämä kirja kirjoitettiin. Se kirjoitettiin kirkkaina kesäpäivinä siellä, missä saaristo loppuu ja aava meri aukeaa. Ja sen kirjoitti muuan yksinäinen mies, joka ei enää ole yksinäinen.

Monta pitkää viikkoa hän on katsonut vain merta, joka elämisen arvoisen ihmiselämän lailla ei koskaan ole tyyni. Hän näki siellä raivoavan veden yli vilkkuvan majakoiden tulien ja jos majakoiden vilkkuvat valotkin sammuisivat, niin kuitenkin tuikkivat taivaan tähdet.