Part 2

Siitä lähtien, kun olen oppinut lukemaan, on sanomalehti salaperäisesti minua kiehtonut. Kun näin isäni levittelevän noita suuria lehtiä, jotka olivat pienten mustien merkkien peittämät, kun osia niistä luettiin ääneen ja kun noista merkeistä koitui ajatuksia, niin luulin olevani noitumista näkemässä. Tuosta ylen ohuesta ja hienoin viivoin peitetystä lehdestä, jonka merkit olivat minun silmissäni ihan merkityksettömät, urkeni ilmoille rikoksia, ankaroita onnettomuuksia, seikkailuja, juhlia; Napoleon Bonaparte karkasi Hamin linnoituksesta, Tom-Pouce puettiin kenraaliksi, laskiaishärkää Dagobertia kävelytettiin Parisissa, Praslinin herttuatar murhattiin! Kaikki tuo yhdessä ainoassa paperilehdessä ja vielä tuhat muuta asiaa, niiden joukossa vähemmän juhlallisia, jokapäiväisempiä, jotka ärsyttivät uteliaisuuttani: kaikki nuo herrat NN, jotka jakelivat iskuja tai saivat niitä, antautuivat ajoneuvojen murskattaviksi, putosivat katoilta tai veivät poliisikamariin kadulta löytämänsä rahakukkaron. Mistä kaikki nuo herrat NN, kun minä en nähnyt ainoatakaan? Minä yritin turhaan kuvata mieleeni herra N:ää. Minä tiedustelin, mikä se oikeastaan oli, mutta minulle ei annettu mitään tyydyttävää vastausta.

Noina etäisinä aikoina tuli taloon rouva Mathias auttamaan Mélanieta, jonka kanssa hän muuten eli sangen huonossa sovussa. Rouva Mathias, joka oli luonteeltaan vaikeakäänteinen, kiivas ja herkästi loukkaantuva, osoitti melkoista minuun kohdistuvaa mielenkiintoa. Hän oli keksinyt erinäisiä rakentavia ja moraalisia viekkauksia minua parantaakseen. Niinpä hän, lukiessaan sanomalehdestä sekalaisia uutisia, joissa kerrottiin muun muassa 'ilkeämielisyyden aiheuttamasta' tulipalosta ja 'herra Duchesnelle, päiväpalkkalaiselle sattuneesta onnettomuudesta, oli sieltä löytävinään eilistä käyttäytymistäni koskevan selonteon. Hän luki: 'Nuori Pietari Nozière käyttäytyi eilen Tuileriespalatsin puutarhassa ollessaan tottelemattomasti ja pikavihaisesti, mutta on nyttemmin luvannut luopua näistä rumista paheista.'

Järkeni oli kahden vuoden iällä kyllin kehittynyt estääkseni minua aivan helposti uskomasta tulleeni mainituksi sanomalehdissä samoinkuin herra Guizot tai herra Duchesne, päiväpalkkalainen. Minä huomasin, että rouva Mathias, joka tavaili kaikki nuo uutiset hieman soperrellen, mutta ei kovin usein sanaa toistaen, alkoi minua koskevaan tiedonantoon ehdittyään yhtäkkiä omituisesti epäröidä, ja päättelin sen nojalla, etteivät viimeksi mainitut olleetkaan sanomalehdestä luettavissa, vaan että hän ne keksi osoittaen riittämätöntä nokkeluutta. En niinmuodoin joutunut petetyksi, mutta vaikealta tuntui jäädä vaille lehtien maininnan suomaa kunniaa, ja minä sallin mieluummin asian jäädä epävarmaksi pyrkimättä toteamaan, että se oli selvää petosta.

V

VÄÄRÄN ARVOSTELMAN VAIKUTUKSET

Tämänkin tapahtuman löydän varhaisimpien aikojeni yöstä. Se on varsin vähäpätöinen, mutta kaikki alkuvaiheet ovat salaperäisyytensä vuoksi meille mielenkiintoiset, ja kun emme kykene saamaan selkoa inhimillisen ajatuksen aloittelusta, seurailemme huviksemme ainakin lapsen älyn heräämistä. Ja ellei lapsessa ilmene mitään eriskummallista eikä erinomaista, se on sitäkin arvokkaampi havainnonesine, koska edustaa yksinään lasten suurta joukkoa. Siitä syystä minä kerron tämän tarinan, mutta myöskin senvuoksi, että se minua itseäni kovin huvittaa.

Eräänä päivänä... tarkemmin en kykene aikaa määrittelemään, sillä tuon päivän sija aikojen järjestelmässä on häipynyt tietymättömiin eikä sitä voida enää milloinkaan määritellä... eräänä päivänä, sanon, palatessani kävelyltä Mélanien, vanhan hoitajattareni kanssa, minä astuin kuten ainakin äitini huoneeseen ja tunsin siellä hajun, jota en tuntenut ja jonka, kuten olen myöhemmin saanut selville, aiheutti hiilenhäkä. Se ei ollut ollenkaan kirpeä eikä tukehduttava, vaan hieno, luihu, etova, mutta ei kumminkaan minua mitenkään haitannut, koska minä hajuaistiin nähden muistutin pikemmin pientä Caire-koiraa kuin herra Roôert de Montesquiouta, tuoksujen runoilijaa. Samaan aikaan kuin tuo tuntematon tai pikemmin väärintuntemani haju kutitteli harjaantumattomia sieraimiani rakas äitini kysyi minulta, olinko käyttäytynyt sievästi kävelyretkellä, ja antoi sitten käteeni eräänlaisen smaragdinviheriän kasvinvarren, joka oli suunnilleen jälkiruokaveitsen terän pituinen, mutta paljoa vahvempi ja kokonaan sokeria kiiltelevä. Se näytti minusta ihmeelliseltä herkulta, tuntemattomuuden viehätyksen leimaamalta, en ollut vielä milloinkaan nähnyt mitään siihen verrattavaa.

— Maistahan, sanoi äitini, se on erittäin hyvää.

Se oli tosiaankin hyvää. Kun purin vartta, se hajautui sokerikuiduiksi, joiden maku oli erittäin miellyttävä ja paljoa hienompi kuin kaikkien aikaisemmin maistamieni makeisten ja sokerileivosten.

Tuo ylen makea kasvi sai minut ajattelemaan niiden seutujen hedelmiä, missä virtailevat viinimarjapurot karamellikallioiden välitse, vaikka totta puhuen uskoinkin sellaiseen luvattuun maahan yhtä vähän kuin Vergilius kreikkalaisten ihastelemiin Elysiumin vainioihin.

— Quamvis elysios miretur Graecia campos; (Kenttiä Elysionin vaikk' ihannoipikin Hellas;)

mutta loihtuisat kuvitelmat ilahduttivat minua samoinkuin Vergiliusta, ja mieleni oli ihmettelyä tulvillaan, koska en tuntenut sitä menetelmää, jonka avulla sokerileipurit saavat enkelijuuren varren hyvänmakuiseksi. Tuo smaragdinviheriä maukas varsi näet oli vain kappale enkelijuurta, jonka oli lahjoittanut äidilleni rouva Caumont saatuaan Niortista kokonaisen laatikon.

Kun muutamia päiviä myöhemmin jälleen palasin Mélanien keralla kävelemästä ja tunsin äitini huoneessa omituisen imelän ja luihun hiilensavunhajun, johon olin tutustunut samalla kertaa kuin enkelijuureen, minä otaksuin sen olevan enkelijuuren hajun.

Minä suutelin äitiäni niinkuin pitikin. Hän kysyi, olinko hyvin huvitellut kävellessäni, ja minä vastasin myöntävästi; hän tiedusteli, enkö ollut kovin kiusannut Mélanieta, ja minä vastasin, etten ollut niin tehnyt. Siten täytettyäni kaikki pojan velvollisuudet minä odotin äitini antavan minulle kappaleen enkelijuurta. Mutta kun hän ryhtyi jälleen ompelukseensa eikä näyttänyt ollenkaan aikovan suorittaa odottamaani kaunista tekoa, päätin vaatia herkkuani. Sellainen menettely tuntui minusta kuitenkin vastenmieliseltä, niin herkkätunteinen olin. Äitini kohotti katseensa työstään, silmäili minua hieman hämmästyneenä ja sanoi, ettei hänellä sitä ollut.

Tahtomatta epäillä hänen lausuneen valhetta, kaikkein lievintäkään, minä otaksuin hänen laskevan leikkiä ja siirtävän haluni tyydyttämisen tuonnemmaksi, joko mielitekoani kiihdyttääkseen tai noudattaen vakavissa henkilöissä usein ilmenevää taipumusta nauttia koirain ja lasten kärsimättömyydestä.

Minä vaadin häneltä vaatimalla herkkuani. Hän sanoi vieläkin, ettei hänellä sitä ollut, ja puhui ilmeisesti ihan vilpittömästi. Aistieni todistukseen ja järkeni oivallukseen varmasti (valitettavasti!) luottaen minä vastasin arvelematta, että enkelijuurta täytyi huoneessa olla, koska sen haistoin.

Tieteiden historiassa on runsaasti sellaisten erehdysten esimerkkejä, ja ihmiskunnan suurimmat nerot ovat usein harhautuneet aivan samoin kuin pikku Nozière. Pikku Pietari oli otaksunut erääseen kappaleeseen kuuluvaksi ominaisuuden, joka todellisuudessa kuului erääseen toiseen kappaleeseen. Fysiikassa ja kemiassa on yhtä huonosti perusteltuja lakeja, joita kunnioitetaan ja tullaan kunnioittamaan, kunnes ne vihdoin viimein kumotaan.

Näitä seikkoja ei tullut ajatelleeksi rakas äitini, joka kohautti hartioitaan ja sanoi minua pieneksi hölmöksi. Minä jouduin ihan suunniltani ja selitin, etten ollut pieni hölmö ja että enkelijuurta oli olemassa, koska sen haistoin, ja ettei äiti menetellyt kauniisti valehdellessaan pienelle pojalleen. Tuon moitteen kuultuaan äitini katseli minua hämmästyneenä ja syvästi murheellisena. Tuo katse sai äkkiä minussa syntymään sen varman uskon, ettei rakas äitini ollut minua pettänyt ja ettei huoneessa ollut enkelijuurta, vaikka ulkonaiset seikat näennäisesti sitä osoittivat.

Sydämeni oli niinmuodoin tällä kertaa valistanut järkeäni. Tekisi mieleni sen nojalla päätellä, että ihmisen tulee aina noudattaa sydämensä oivallusta. Siinä olisi tämän tarinan moraali, herkät sielut löytäisivät siitä iloa. Mutta totuus on lausuttava senkin uhalla, että voi herättää epämieluisia tunteita. Sydän erehtyy samoinkuin järki, sen erehdykset ovat aivan yhtä tuhoisat, ja niistä on vaikeampi vapautua, koska ne ovat makeat ja miellyttävät.

VI

NERON KOHTALONA ON KÄRSIÄ VÄÄRYYTTÄ

Neron kohtalona on kärsiä vääryyttä ja ylenkatsetta; minä jouduin aikaisin sen kokemaan. Neljän vuoden ikäisenä minä piirustelin innokkaasti, mutta en suinkaan kaikkia niitä esineitä, jotka tarjoutuivat katseltavikseni, vaan yksinomaan sotilaita. Toden tunnustaakseni en kuvannut heitä luonnon mukaan: luonto on monisyinen, ja sitä on vaikea jäljitellä. En piirtänyt niitä myöskään käyttäen malleina Epinalin kuvia, joita ostin maksaen viisi sentiimiä kappaleesta. Niissäkin oli vielä liian paljon viivoja, joiden sokkeloihin olisin eksynyt. Minä otin mallikseni näiden kuvien yksinkertaistuneet muistot. Minun sotilaillani oli ympyrä pääkoppana, viiva ruhona, kaksi viivaa käsivarsina ja kaksi jalkoina. Salamankaltaisesti murtunut viiva esitti kivääriä pistimineen, ja se oli erittäin ilmehikäs esitys. Shakoa minä en sovittanut päähän, vaan piirsin sen pään yläpuolelle osoittaakseni koko taituruuttani ja kuvatakseni seikkaperäisesti sekä pään että päähineen muotoa. Minä piirsin niitä suuret määrät tähän tyyliin, joka on kaikille lasten piirroksille ominainen. Ne olivat, jos niin tahdomme sanoa, luurankoja, vieläpä erittäin ylimalkaisia luurankojakin. Mutta sotilaani näyttivät minusta sellaisinaan sangen hyvin tehdyiltä. Minä piirsin ne lyijykynällä ylenmäärin kostuttaen piirrintäni, jotta se jättäisi selvää jälkeä. Mieluummin olisin piirustanut teräskynällä, mutta musteen käytteleminen oli tahrain pelosta minulta kielletty. Minä olin kuitenkin tyytyväinen teoksiini ja havaitsin itseni kyvykkääksi. Aivan pian oli asiani joutua itseäni ihmettelemään.

Eräänä iltana, muistettavana iltahetkenä, olin piirustamassa ruokasalin pöydän ääressä, jonka Mélanie oli vastikään korjannut. Oli talvi; lamppu, jota peitti viheriä varjostin, loi paperiini lämmintä valoa. Olin jo piirustanut viisi kuusi sotilasta käyttäen tavanomaista menetelmääni, jota vaivatta vallitsin. Yhtäkkiä, neronleimauksen valossa, sain päähäni, ettei käsiä ja jalkoja ollut kuvattava yhdellä ainoalla viivalla, vaan kahden yhdensuuntaisen piirron avulla. Siten sain syntymään pintavaikutelman, joka synnytti todellisuustunnun. Siinä oli itse elämä. Minä olin aivan ihastunut. Liikkuvia kuvapatsaitaan valmistaessaan ei Daidalos voinut olla kättensä työhön tyytyväisempi kuin minä. Olisin voinut kysyä itseltäni, olinko ensimmäinen, jonka oli onnistunut suorittaa niin kaunis temppu, ja enkö ollut jo aikaisemmin nähnyt sellaisia esimerkkejä. Mutta minä en tuota kysynyt. En kysynyt mitään, katselinhan vain teostani tylsästi tuijotellen, kieli suusta riippumassa ja silmät suurina. Mutta koska taiteilijan luontoon kuuluu halu asettaa teoksiaan ihmisten ihailtaviksi, minä lähestyin äitiäni, joka parhaillaan luki jotakin kirjaa, näytin hänelle paperiani ja huusin:

— Katso!

Havaitessani, ettei hän kohdistanut vähintäkään huomiota siihen, mitä hänelle näytin, minä laskin sotilaani hänen kirjansa lehdelle.

Äiti oli itse kärsivällisyys.

— Hyvä, hyvä, virkkoi hän minulle lempeästi, mutta äänessä sävy, joka osoitti, ettei hän riittävästi tajunnut vastikään kuvaantotaiteessa aiheuttamaani vallankumousta.

Minä toistin monet kerrat:

— Katso, äiti!

— Hyvä, hyvä, näenhän sen. Älä huoli minua häiritä.

— Ei, sinä et näe, äiti!

Minun teki mieli temmata hänen kädestään kirja, joka käänsi hänen huomionsa pois mestariteoksestani.

Hän kielsi minua koskemasta kirjaan likaisin käsin.

Minä huusin hänelle epätoivoisena:

— Etpähän näe, äiti!

Hän ei suvainnut mitään nähdä, vaan käski minua olemaan vaiti.

Sellaisen sokaistumisen ja sellaisen väärämielisyyden vimmastuttamana minä polin jalkaa, puhkesin kyyneliin ja revin kappaleiksi mestariteokseni.

— Onpa lapsi hermostunut! huokasi äitini.

Hän vei minut nukkumaan.

Minä olin kaikkein synkeimmän epätoivon uhrina. Ajateltakoon vain kohtaloani! Minä olin yhdellä iskulla edistänyt taiteita sanomattomasti, olin keksinyt ihmeellisen keinon esittää elämää, ja koko palkkani ja koko kunniani oli siinä, että minut lähetettiin makuulle!

Tuon vastoinkäymisen jälkeen minulle sattui pian toinen yhtä julma. Seikka oli seuraava. Äitini oli varsin nopeasti opettanut minut siedettävän hyvin kuvaamaan kirjaimia. Koska osasin hieman kirjoittaa, ajattelin, ettei mikään estänyt minua sepittämästä kokonaista teosta. Rakkaan äitini nähden minä ryhdyin sommittelemaan pientä teologista ja moraalista tutkielmaa. Minä aloitin näin: 'Mikä Jumala on...' ja kuljetin teokseni heti äitini nähtäväksi tiedustellakseni häneltä, oliko lauseparsi onnistunut. Äitini vastasi, että se oli hyvä, mutta että lauseen loppuun kuului kysymysmerkki. Minä kysyin, mikä se oli, kysymysmerkki.

— Se on merkki, joka osoittaa, että kysytään, tiedustellaan jotakin. Se kuuluu jokaisen kysymyslauseen loppuun. Sinun tulee kirjoittaa kysymysmerkki koska kysyt: 'Mikä on Jumala?'

Minun vastaukseni oli ylväs.

— Minä en sitä kysy. Minä tiedän sen.

— Kysythän, lapsukaiseni, kysyt.

Minä toistin parikymmentä kertaa, etten kysynyt, koska sen tiesin, ja kieltäydyin ehdottomasti kirjoittamasta tuota kysymysmerkkiä, joka minusta tuntui tietämättömyyden merkiltä.

Äitini moitti ankarasti itsepäisyyttäni ja sanoi, että olin typerä.

Kirjailijalle ominainen itserakkauteni joutui siitä kärsimään, ja minä lienen vastannut julkeasti, koska jouduin rangaistavaksi.

Olen ehtinyt paljon muuttua niistä ajoista; en enää kieltäydy kirjoittamasta kysymysmerkkiä kaikkiin niihin kohtiin, joihin niitä yleensä merkitään. Tekeepä melkein mieleni piirtää oikein suuria sellaisia koukeroita kaiken kirjoittamani, kaiken sanomani ja kaiken ajattelemani jälkeen. Jos äitirukkani vielä eläisi, hän kenties sanoisi, että nyt käytät niitä liian paljon.

VII

NAVARINO

Olin tuntenut kaiken ikäni rouva Laroquen, joka asui tyttärineen pienessä huoneistossa talomme pihan perällä. Hän oli vanha normandilainen rouva, keisarillisen kaartin kapteenin leski. Hänellä ei ollut enää hampaita, ja hänen pehmeät huulensa olivat painuneet ikenien väliin, mutta posket olivat pyöreät ja punaiset kuin hänen kotiseutunsa omenat. Koska en ollenkaan tajunnut luonnon epävakaisuutta ja olioiden katoavaisuutta, otaksuin hänen polveutuvan maailman varhaisimmilta ajoilta ja omistavan katoamattoman vanhuuden. Äitini huoneesta näkyi intiankrassin reunustama ikkuna, jossa rouva Laroquen papukaija keikkui orressaan laulellen rivoja ja isänmaallisia laulujansa. Se oli tuotu Länsi-Intiasta vuonna 1827 ja oli ristitty Ranskan ja Englannin laivaston Navarinon luona turkkilaisista saaman voiton muistoksi, josta saapui tieto Parisiin samana päivänä kuin papukaijakin sinne ehti. Otaksuttiin, ettei Navarino ollut Eurooppaan saapuessaan enää nuori. Ylen huomaavaisesti Navarinoansa kohteleva rouva Laroque sijoitti sen joka aamu ikkunaan, jotta vanhus voi nauttia pihamaan vaihtelevista näyistä. En tosiaankaan tiedä, mitä huvia tällä amerikkalaisella saattoi olla siitä, että näki Augusten pesevän herra Bellaguet'n ajoneuvoja tai isä Alexandren kitkevän kivityksen raoissa kasvavaa ruohoa. Missään tapauksessa sen pitkäaikainen maanpako ei näyttänyt sitä ollenkaan surettavan. Vaikka en väitäkään arvaavani sen ajatuksia, tekisi mieleni sanoa, että se nautti voimistaan; se oli epäilemättä merkillisen väkevä eläin. Saatuaan pieniin harmaisiin kynsiinsä puupalasen, se aivan kohta mursi sen murusiksi nokallaan.

Minä olen aina pitänyt eläimistä; mutta siihen aikaan ne herättivät minussa harrasta kunnioitusta ja eräänlaista uskonnollista pelonkauhua. Minä aavistelin, että niiden äly oli varmempi kuin minun ja että ne vaistosivat syvemmin luontoa. Villakoira Zerbin näytti ymmärtävän paljon sellaisia asioita, jotka jäivät minulta tajuamatta, ja minä otaksuin kauniin angorakissamme Sulttaani Mahmudin, joka tunsi lintujen kielen, omistavan salaperäiset luonnonlahjat ja kyvyn nähdä tulevaisuuteen. Kerran Louvressa käydessäni äitini näytti minulle egyptiläisissä saleissa kotieläimiä, jotka oli kiedottu nauhoihin ja sivelty hyvänhajuisilla tahtailla.

— Egyptiläiset, sanoi hän minulle, palvoivat niitä jumalinansa ja balsamoivat ne huolellisesti niiden kuoltua.

Minä en tiedä, mitä muinaiset egyptiläiset ajattelivat ibislinnusta ja kissoista, en tiedä, onko totta, kuten nykyjään väitetään, että eläimet ovat olleet ihmisten ensimmäisiä jumalia, mutta eipä puuttunut paljoa, etten pitänyt Sulttaani Mahmudia ja villakoira Zerbiniä yliluonnollisilla kyvyillä varustettuina olentoina. Erikoisen ihmeellisinä ne ilmenivät minulle siitä syystä, että näyttäytyivät minulle unessa ja juttelivat kanssani. Eräänä yönä näin unta, kuinka Zerbin raapi maata käpälillään ja kaivoi esiin hyasintinsipulin.

— Niin lepäävät pienet lapset maassa ennen syntymäänsä ja puhkeavat sitten ilmoille kuin kukat.

On siis selvää, että rakastin eläimiä, ihailin niiden viisautta ja esitin niille päivän kuluessa niin hartaita kysymyksiä, että ne tulivat yöllä luennoimaan minulle luonnonfilosofiaa. En suinkaan kieltänyt ystävyyttäni enkä kunnioitustani linnuiltakaan: minä olisin hellinyt Navarinoa kuin omaa isääni, olisin osoittanut vanhalle heimopäällikölle ylenmäärin arvonantoa ja huomaavaisuutta, olisin suostunut hänen kuuliaiseksi oppilaakseen, kunhan hän olisi siihen suostunut. Mutta hän ei sallinut minun edes katsella itseänsä. Minun lähestyessäni se kiikkui kärsimättömästi puolapuullansa, pöyhisti kaulahöyheniänsä, katseli minua tulta säihkyvin silmin, avasi uhkaavasti nokkansa ja näytti kieltänsä. Minun teki mieli tietää tuon vihamielisyyden syy. Rouva Laroque arveli sen aiheutuneen siitä, että minä pienenä tietämättömänä lapsena, osaamatta vielä kävelläkään, annoin kantaa itseni sen luo, vein pienet sormeni lähelle sen päätä tuikatakseni sitä silmiin, jotka kiilsivät kuin rubiinit, ja huusin vihlovasti harmistuneena siitä, etten saanut niitä käsiini. Rouva Laroque rakasti Navarinoansa ja yritti sitä puolustella. Mutta voiko uskoa niin syvää ja sitkeää vihankaunaa mahdolliseksi?

Olipa muuten Navarinon vihamielisyyden syynä mikä tahansa, tuo vihamielisyys tuntui minusta epäoikeutetulta ja julmalta. Minä halusin hartaasti päästä tuon pelottavan mahdin suosioon ja ajattelin, että lahjat voivat sen mieltä lauhduttaa ja että sokeri olisi sille sovelias uhrilahja. Äitini kiellosta huolimatta minä avasin ruokasalin kaapin ja valitsin sokeriastiasta suurimman ja kauneimman palan. Siihen aikaan näet sokeria ei vielä paloiteltu tehtaassa; emännät ostivat sokerinsa harkkoina, ja meidän vanha Mélaniemme, vasaraa ja vanhaa lohkeillutta ja varretonta veistä aseinaan käyttäen, särki harkon erisuuruisiksi palasiksi singahduttaen samalla ilmoille lukemattomia siruja niinkuin geologit iskevät kalliosta irti mineralogisia näytteitä. Sopii vielä lisätä, että sokeri oli silloin erittäin kallista. Mieli hyväntahtoisessa vireessä ja pidellen esiliinani taskuun piilottamaani lahjaa minä lähdin rouva Laroquen luo ja tapasin Navarinon ikkunassaan. Se kuori siinä välinpitämättömän näköisenä hampunsiemeniä. Minä pidin tilaisuutta otollisena ja ojensin sokeripalan vanhalle heimoruhtinaalle, mutta se ei huolinut uhrilahjastani. Se silmäili minua syrjäkarein kauan ja liikahtamatta, syöksyi sitten äkkiä sormeni kimppuun ja puri sitä. Veri virtasi.

Rouva Laroque on kertonut minulle kerran toisensa jälkeen, että minä veren nähdessäni parahdin kamalasti parkumaan, vuodatin runsaita kyyneliä ja kysyin, oliko se minulle kuolemaksi. En ole milloinkaan tahtonut tuota uskoa, mutta hänen sanoihinsa voi sittenkin sisältyä hieman totuutta. Hän tyynnytti minut ja kietoi sormeeni tukon.

Minä poistuin närkästyneenä, sydän täynnä vihan vimmaa. Siitä päivästä lähtien vallitsi Navarinon ja minun kesken auttamaton sota. Kohdatessamme toisemme minä aina solvasin ja ärsytin sitä, ja se raivostui — sitä tyydytystä se ei minulta milloinkaan evännyt. Toisinaan minä kutittelin sen kaulaa oljenkorrella, toisinaan heittelin sitä leipäpallosilla, ja se avasi kitansa ammolleen ja syyti kähein äänin käsittämättömiä uhkauksia. Rouva Laroque, joka tapansa mukaan oli villahametta kutomassa, tähyili minua nenäkakkulainsa yli, uhkasi puisella kudinvartaalla ja virkkoi:

— Kuulehan, Pierre, jätä eläin rauhaan. Tiedäthän, miten sinun jo kerran kävi. Jos jatkat, käy vielä pahemmin, usko minua.

Minä jätin nuo viisaat neuvot huomioonottamatta ja sain tilaisuuden sitä katua. Eräänä päivänä, kun pitelin pahoin sen ruokapurtiloa ja halpamaisesti sirottelin maissinjyviä, vanha heimoruhtinas syöksyi niskaani, kävi käsiksi tukkaani ja riipoi päätäni terävillä kynsillään. Jos ryöstävä kotka säikähdytti Ganymedes-poikasta ottaessaan sen hellästi samettisiin pitimiinsä, niin voidaan ymmärtää, kuinka minä kauhistuin, kun Navarino piteli minua rautaisissa pihdeissään. Minä huusin niin, että Seinen rannat raikuivat. Rouva Laroque siirsi syrjään iänikuisen kutimensa, irroitti amerikkalaisen saaliistaan ja kuljetti sen olkapäällään takaisin orrelle. Kaula ylpeyden paisuttamana ja hiussuortuvia ryöstösaaliina kynsissään Navarino loi minuun leimahtavin silmin voitonriemuisen katseen. Tappioni oli täydellinen, nöyryytykseni syvä.

Vähän aikaa myöhemmin, saapuessani keittiöömme, jonne minua alinomaa houkuttelivat tuhannet viehättävät asiat, minä tapasin siellä vanhan Mélaniemme, joka hienonsi veitsellä laudalle levittämäänsä persiljaa. Minä esitin erinäisiä tätä yrttiä koskevia kysymyksiä sen kirpeän tuoksun kutkuttaessa sieraimiani. Mélanie vastaili minulle kitsastelematta: hän kertoi persiljaa käytettävän lihamuhennoksiin ja käristetyn lihan höysteeksi ja selitti vihdoin sen olevan papukaijoille kuolettavaa myrkkyä. Tuon kuultuani minä sieppasin veitsen säästämän ruodin tuota tuhoavaa yrttiä ja vein sen ruusuhuoneeseen, missä mietiskelin yksin ja vaieten. Minä pitelin kädessäni Navarinon kuolemaa. Kauan itseni kanssa asiaa harkittuani lähdin ulos ja menin rouva Laroquen luo. Siellä minä näytin Navarinolle myrkyllistä yrttiä ja sanoin:

— Katsohan, tämä on persiljaa. Jos sekoittaisin nämä pienet viheriät ja kähärät lehdet hampun siemeniisi, niin sinä kuolisit ja minä olisin saanut kostaa. Mutta minäpä tahdonkin kostaa toisella tavalla. Minä kostan jättämällä sinut elämään.

Sanoin niin ja heitin tuhoisan yrtin ulos ikkunasta.

Siitä lähtien minä en enää Navarinoa kiusannut. En tahtonut tärvellä osoittamaani laupeutta. Meistä tuli ystävät.

VIII

KUINKA JO VARSIN VARHAIN KÄVI ILMI, ETTÄ MINULTA PUUTTUI LIIKEVAISTOA