Part 1

PIKKU PIETARI

Kirj.

Anatole France

Suomentanut

J. Hollo

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1924.

SISÄLLYS:

I. Incipe, parve puer, risu cognoscere matrem II. Varhaisimmat ajat III. Alphonsine IV. Pikku Pietari mainitaan sanomalehdessä V. Väärän arvostelman vaikutukset VI. Neron kohtalona on kärsiä vääryyttä VII. Navarino VIII. Kuinka jo varsin varhain kävi ilmi, että minulta puuttui liikevaistoa IX. Rumpu X. Kiinteästi yhteenliittynyt teatteriseurue XI. Liinannöyhtää XII. Sisarukset XIII. Catherine ja Marianne XIV. Tuntematon maailma XV. Herra Ménage XVI. Hän laski kätensä päälaelleni XVII. "Veli on luonnon lahjoittama ystävä" XVIII. Mummo Cochelet XIX. Rouva Laroque ja Granvillen piiritys XX. "Hioivat hampaitansa nuo julmat hirviöt" XXI. Papukaija XXII. Eno Hyacinthe XXIII. Bara XXIV. Mélanie XXV. Radégonde XXVI. Caire XXVII. Luolaihmisten nuori jälkeläinen XXVIII. Monihaarainen elämä XXIX. Neiti Mérelle XXX. Pyhä vimma XXXI. Minä kohtaan ensimmäisen kerran Rooman naarassuden XXXII. Perhosensiivet XXXIII. Syrjähuomautus XXXIV. Lukiolainen XXXV. Huoneeni

I

Incipe, parve puer, risu cognoscere matrem. (Naurust' ensiks tuntemahan opi äitisi, piltti.)

Äitini on usein kertonut minulle erinäisistä syntymääni liittyvistä seikoista, jotka eivät ole minusta näyttäneet niin merkittäviltä kuin hän otaksui. En ole kiinnittänyt niihin ollenkaan huomiota, ja ne ovat häipyneet muististani.

Kun lapsi syntyy maailmaan, kätilö siinä tarvitaan; myös tätikullat tulla saa...

Ainakin voin kuulopuheiden nojalla vakuuttaa, ettei se tapa ja käytäntö, josta nuo erään vanhan parisilaisen sepittämät säkeet kertovat, ollut Louis-Philippen hallituskauden lopulla tyystin hävinnyt. Rouva Nozièren huoneeseen näet oli kerääntynyt suuri seura kunnianarvoisia naishenkilöitä odottamaan minun vapautumistani. Oltiin huhtikuussa; sää oli viileä. Neljä viisi samassa kaupunginosassa asuvaa tätiä, heidän joukossaan rouva Caumont, kirjakauppias, leskirouva Dusuel ja rouva Danquin, lisäsivät puita lieteen ja joivat hehkuviiniä äitini kokiessa ankaria tuskia.

— Huutakaa, rouva Nozière, huutakaa niin paljon kuin jaksatte, sanoi rouva Caumont; se helpottaa.

Rouva Dusuel, joka ei tietänyt, minne olisi jättänyt kaksitoistavuotiaan tyttärensä Alphonsinen, oli tuonut hänet mukanaan huoneeseen, josta lähetti hänet pois kerran toisensa jälkeen, koska pelkäsi minun yhtäkkiä esittäytyvän niin nuorelle neitoselle, mikä ei olisi ollut soveliasta.

Nämä naishenkilöt eivät olleet tuppisuita; kuulemani mukaan he puhua pärpättivät kuten ainakin. Rouva Caumont kertoeli äitini suureksi harmiksi kamalia tarinoita pahoista 'näkemistä'. Eräs hänen tuttavansa, raskauden tilassa oleva nainen, oli nähnyt raajarikon, joka piteli silitysrautaa kummassakin kädessään, anellen almua, ja lapsi syntyi jalatonna. Hän itse oli tytärtään Noémia kantaessaan säikähtänyt jänistä, joka oli puikahtanut hänen jalkojensa välitse, ja Noémilla oli ollut syntyessään suipot, huiskahtelevat korvat.

Puolen yön aikaan poltteet taukosivat ja synnyttäminen keskeytyi. Huolestumiseen oli syytä sitäkin enemmän, kun äitini oli aikaisemmin synnyttänyt kuolleen lapsen ja ollut itse kuolemaisillaan. Kaikki naiset antoivat neuvojansa; rouva Mathias, vanha hoitajatar, ei tietänyt ketä kuunnella. Isäni astui huoneeseen viiden minuutin väliajoin, oli erittäin kalpea ja poistui sanaakaan virkkamatta. Hän oli taitava käytännöllinen lääkäri ja vaadittaessa lapsenpäästäjäkin, mutta ei puuttunut asiaan oman vaimonsa synnytyksissä. Hän oli kutsunut virkaveljensä vanhan Fournierin, Cabanisin oppilaan. Yöllä synnytystuskat alkoivat uudestaan.

Minä tulin maailmaan viiden aikaan aamulla.

— Poika, virkkoi vanha Fournier.

Kaikki tädit huusivat yhtäaikaa, että sitähän he olivat jo aikoja sitten sanoneet.

Rouva Morin pesi minut isolla sienellä kuparisessa astiassa. Tuosta johtuvat mieleen Marian syntymää esittävät vanhat maalaukset. Mutta totta puhuen minua huljutettiin kuparikattilassa, jossa muuten keitettiin marjahilloja. Rouva Morin ilmoitti minulla olevan vasemmalla puolen nivuslihoilla punaisen täplän, joka oli johtunut siitä, että äitini oli minua kantaessaan tuntenut kirsikkoihin kohdistuvaa mielitekoa täti Chaussonin puutarhassa. Vanha Fournier, joka erinomaisesti halveksi kaikkia kansanomaisia ennakkoluuloja, vastasi sanoen olevan onnellista, että rouva Nozière oli raskautensa aikana tyytynyt niin kohtuullisiin haluihin; jos näet hän olisi rohjennut toivoella itselleen sulkia, jalokiviä, kashmirihuivia, nelivaljakkoa, palatsia ja linnaa puistoineen, niin hentoinen olemukseni pinta ei olisi riittänyt suomaan sijaa kaikkien noiden valtavien mielitekojen merkeille.

— Sanokaa mitä tahdotte, tohtori, virkkoi rouva Caumont; mutta sisareni Malvinan, joka oli siunatussa tilassa, alkoi jouluyönä tavattomasti tehdä mieli päästä aterialle, ja hänen tyttärellänsä...

— Oli syntyessään makkara nenänpäästä riippumassa, eikö totta? keskeytti tohtori.

Sitten hän varoitti rouva Morinia kapaloimasta minua liian tiukasti.

Minä huusin niin ankarasti, että minun luultiin tukehtuvan.

Minä olin punainen kuin tomaatti ja kaikkien yksimielisen tunnustuksen mukaan ruma pieni otus. Äitini pyysi minua nähtäväkseen, kohottautui, ojensi kätensä minua kohti, hymyili minulle ja antoi väsyneen päänsä vaipua takaisin pielukselle. Niin minut toivotti tervetulleeksi se helläin ja puhtaiden huulten hymy, jota vaille jäätyään ihminen on runoilijan lausuman mukaan kelvoton sekä jumalten juhlapöytään että jumalatarten vuoteeseen.

Syntymääni liittyvistä seikoista on itselleni ilmennyt merkittävimpänä se, että Puck, joka myöhemmin sai nimen Caire, tuli maailmaan samaan aikaan kuin minä, viereisen huoneen vanhalla matolla. Puckin äiti, Finette, oli alhaista syntyperää, mutta erittäin älykäs. Eräs isäni vanha ystävä, herra Adeleston Bricou, vapaamielinen ja vaalireformin kannattaja, kiitti kansan hyvää ymmärrystä mainiten esimerkkinä Finetten. Puck ei ollut ruskean ja kähäräturkkisen äitinsä näköinen vähimmässäkään määrässä; sen karva oli kellervä, lyhyt ja karkea, mutta se oli perinyt äitinsä epähienon käytöksen ja etevän ymmärryksen. Me kasvoimme yhdessä, ja isäni oli pakko myöntää, että hänen koiransa äly kehittyi nopeammin kuin pojan ja että vielä viiden tai kuudenkin vuoden kuluttua Puck vaistosi elämää ja tunsi luontoa paljon paremmin kuin pieni Pierre Nozière. Tämä toteaminen oli hänestä kiusallinen, koska hän oli isä, ja myöskin sen vuoksi, ettei hänen oppijärjestelmänsä voinut helposti myöntää luontokappaleille osuutta siihen viisauteen, joka hänen käsityksensä mukaan oli ihmisen erikoisuutena.

Sankt-Helenan saarella ollessaan Napoleon ihmetteli, ettei O'Meara, joka oli lääkäri, ollut ateisti. Isäni tavatessaan hän olisi tavannut spiritualistisen lääkärin, joka lääkärinä uskoi maailmasta erotettuun jumalaan ja ruumiista erotettuun sieluun.

— Sielu, sanoi hän, on substanssi, ruumis on ilmaus. Sanat selittävät itse itsensä: ilmaus on se, mikä on havaittavissa, ja substanssista puhuessamme me puhumme salatusta asiasta.

Metafysiikka ei valitettavasti ole milloinkaan kyennyt herättämään mielenkiintoani. Minun henkeni muovautui isäni hengen nojalla niinkuin kuvanveistäjän valinkaava rakastetun naisen povella: se ilmaisi syvennyksinä kaikkein suloisimpia pyörylöitä. Isäni piti ihmisen sielua ja sen tarkoitusta ylevänä asiana; hän otaksui sielun olevan luodun taivasta varten, ja tämä usko teki hänestä optimistin. Mutta tavallisessa elämässä hän esiintyi vakavana, toisinaan synkkänäkin. Lamartinen tavoin hän nauroi harvoin, ei tajunnut ollenkaan koomillisuutta, ei voinut sietää pilapiirroksia, ja Rabelais ei miellyttänyt häntä enempää kuin La Fontainekaan. Eräänlaiseen runolliseen alakuloisuuteen verhoutuneena hän oli vuosisatansa oikea lapsi; hänessä oli sen henki ja taipumukset. Hänen hiuksensa ja vaatetuksensa olivat sopusoinnussa romanttisen ajan hengettären kanssa. Tämän sukupolven miesten hapset liehuivat hajallaan. Tuon epäjärjestyksen aiheutti epäilemättä taitavasti käytelty harja, mutta siitä huolimatta heidän hiuksensa näyttivät aina olevan alttiina rajuilman ravisteluille ja pohjatuulen tuiverruksille. Niin koruton kuin isäni muuten olikin, hän sai kuitenkin osansa hapsien hajallisuudesta ja alakuloisuudesta.

Sovittautuessani hänen mukaisekseen minä muutuin pessimistiseksi ja iloiseksi hänen ollessaan optimistinen ja alakuloinen. Minä vastustin häntä vaistomaisesti joka asiassa. Hän, kuten yleensäkin romantikot, piti epäselvästä ja epämääräisestä. Minä puolestani aloin rakastua klassillisen taiteen hienoon järkeen ja kauniiseen järjestykseen. Vuosien varrella nämä vastakohdat korostuivat tehden kanssakäymisemme hieman hankalaksi kumminkaan muuttamatta keskinäisiä tunteitamme. Minä saan niinmuodoin kiittää erinomaista isääni eräistä hyvistä ominaisuuksistani ja monista puutoksistani.

Vaikka äidilläni ei ollut runsaasti maitoa, hän halusi kiihkeästi saada minua ruokkia. Siihen hänet valtuutti vanha Fournier, Jean-Jacquesin oppilas. Äiti imetti minua riemumielin. Se oli terveydelleni suureksi hyödyksi, ja minulla olisi syytä onnitella itseäni sen johdosta, jos äidinmaito siirtäisi lapseen sielullisiakin ominaisuuksia, kuten monet väittävät.

Äidilläni oli viehättävä mieli, kaunis ja jalo sielu ja vaikea luonne. Ollen liian herkkätunteinen, liian hellä, liian altis mielenliikutuksille voidakseen löytää rauhaansa omasta itsestään, hän sanoi saavansa uskonnosta onnellista lepoa. Vaikka esiintyikin ulkonaisissa menoissa pidättyvänä, hän oli kuitenkin hartaan uskonnollinen. Totuuden nimessä minun on tunnustaminen, ettei hän uskonut helvetin olemassaoloa. Hän ei kumminkaan osoittanut itsepintaisuutta eikä ilkeyttä, koska abbé Moinier, hänen rippi-isänsä, ei kieltänyt häneltä sakramenttejä. Äitini oli hilpeyteen taipuva, mutta iloton lapsuus, sitten taloushuolet ja intohimoiseksi kehittyneen äidinrakkauden murheet synkensivät hänen luonnettaan ja häiritsivät hänen luonnostaan hyvää terveyttään. Hän himmensi lapsuusaikaani synkkämielisyyden kohtauksilla ja itkunpuuskilla. Hänen minuun kohdistamansa hellyys kerrassaan hämmensi hänen järkeänsä, joka toimi muuten kaikissa asioissa selvänä ja varmana. Hän olisi mieluimmin nähnyt minun pysyvän aina pienenä, jotta olisi paremmin voinut puristaa minua poveansa vasten. Ja vaikka toivoikin minulle nerokkuutta, hän iloitsi siitä, että olin vailla ymmärrystä ja että hänen ymmärryksensä oli minulle tarpeellinen. Kaikki se, mikä soi minulle hieman riippumattomuutta ja vapautta, oli hänelle vastenmielistä. Hän kuvitteli hurjan kauhun vallassa niitä vaaroja, joihin voin joutua, kun hän ei ollut luonani, ja joka kerta, kun palasin hieman pitemmältä kävelyretkeltä, hän oli minua odottamassa kuumeisin päin ja harhailevin katsein. Hän liioitteli määrättömästi minun hyviä ominaisuuksiani ja ilmaisi kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa haltioitumistaan, joka tuntui minusta kiusalliselta; ansaitsemattoman tunnustuksen ilmaukset näet ovat aina vaikuttaneet minuun julman nöyryytyksen tavoin. Mutta pahinta oli, että äitirukkani suurenteli samassa suhteessa vikojani ja puutoksiani. Hän ei milloinkaan minua rangaissut niiden vuoksi, mutta moitti minua niistä niin tuskaisin äänenpainoin, että sydämeni oli pakahtua. Monet kerrat oli hänen vapaassa vallassaan saada minut uskomaan itseni suureksi syntiseksi, ja minä olisin hänen tähtensä muuttunut ylen arastelevaksi, ellen olisi jo varhain sommitellut omaa käytäntöä varten suvaitsevaisia moraalisia periaatteita. En ole sitä seikkaa suinkaan valitellut, vaan päinvastoin olen itseäni sen johdosta aina onnitellut. Ainoastaan ne, jotka suhtautuvat lempeästi omaan itseensä, kohtelevat toisiakin lempeästi.

Kastetoimitukseni paikkana oli Saint-Germain-des-Près, missä minua piteli ristimaljan yläpuolella kummitäti, joka oli keijukainen. Ihmisten keskuudessa hänen nimenään oli Marcelle, hän oli kaunis kuin päivä ja oli ottanut miehekseen Dupont-nimeä tottelevan apinan, johon oli hullaantunut, kuten keijukaiset yleensäkin hullaantuvat apinoihin. Hän toi sallimuksen lahjat kätkyeni luo ja lähti sitten aivan pian merten taa kuvatuksensa keralla. Minä näin hänet ohimennen nuoruusikäni alussa, ja hän oli kuin Didon haavoittunut varjo myrttimetsässä tai kuin kuutamon säde metsäaukeamassa. Se oli pelkkä välkähdys, mutta muisteloni on yhä täynnä värejä ja tuoksuja. Kummisetäni, herra Pierre Danquin, on jättänyt mieleeni tavallisempia muistoja. Minä näen hänet vieläkin, lyhyen vantteran miehen, jonka harmaat hiukset olivat ihan kiharaiset, posket pulleat ja painavat ja kultasankaisten takaa vilkkuva katse lempeä ja hieno. Hänen vatsaansa à la Grimod de La Reynière peittivät kauniit kukikkaat silkkiliivit, rouva Danquinin omin käsin kirjaelemat. Hän käytti suurta mustaa silkkikaulaliinaa, joka kiersi hänen kaulansa seitsemään kertaan, ja paidankaulus ympäröi hänen kukoistavia kasvojansa kuin kukkavihkoa. Hän oli nähnyt Napoleonin Lyonissa 1815; hän kuului vapaamieliseen puolueeseen ja harrasti geologiaa.

Erään monien toisten tavoin Seinen rantakadulle päätyvän kadun varrella, missä syntyi lapsi, joka ei vielä nytkään, pitkien aikojen kuluttua, tiedä, tekikö oikein vai väärin tullessaan tähän maailmaan, niiden lukemattomien inhimillisten olentojen joukossa, jotka siellä elivät huomaamatonta elämäänsä, suurikalloinen mies, pää karu ja kalju kuin Bretagnen graniittilohkare, syvällä suippokaarionkeloissaan asuvat silmät, jotka muinoin säihkyivät tulta, nyt vain heikosti valaistuina, juro, raihnas, ynseä vanhus, Chateaubriand, sammui ikävissään kuolemaan täytettyään vuosisatansa maineellansa.

Toisinaan kulki näitä samoja rantakatuja, Passyn kukkuloilta tullen, eräs vanha kävelijä, jonka kaljua päälakea reunustivat pitkät valkoiset hiukset ja jolla oli näppyläiset posket, ruusu napinlävessä ja hymy huulilla, ukkorahjus, jonka hahmo oli yhtä plebeijinen kuin ensinmainitun aristokraattinen. Ja ohikulkijat pysähtyivät katselemaan kansanomaista lauluseppoa.

Chateaubriand, katolinen ja monarkisti, Béranger, Napoleonin kannattaja, tasavaltalainen ja vapaa-ajattelija, siinä ne molemmat 'merkit', joiden alla minä synnyin.

II

VARHAISIMMAT AJAT

Vanhimpana muistonani on pitkäkarvainen, leveälierinen ja viheriällä silkillä sisustettu silinterihattu, jonka hallavan vuorinahkan yläreuna oli leikattu kielekkeille ja muistutti sulkeutuvan kukan terälehtiä, jotka eivät kumminkaan olleet ihan umpeutuneet, vaan jättivät ympyränmuotoisesta aukosta näkymään vuorinahkan ja vaakunalla koristetun hatunpohjan väliin pistetyn punaisen silkkinenäliinan. Saliin astui vanha, ihan valkohapsinen herra kädessään tuo hattu, josta hän nähteni veti esiin silkkisen, nuuskan tahriman nenäliinan, joka levitettynä tarjosi katseltavaksi Vendômepylvään taustalle kuvatun, harmaaseen asetakkiin puetun Napoleonin. Sitten vanha herra otti hatun pohjasta pienen kuivan leivoksen, jonka kohotti hitaasti päänsä yläpuolelle, pienen pyöreän ja litteän leivoksen, jonka toinen puoli oli kiiltävä ja uurteinen. Minä kohotin käteni tarttuakseni siihen; mutta vanha herra antoi sen minulle vasta mielin määrin nautittuaan turhista ponnistuksistani ja pettyneiden toiveitteni aiheuttamista haikeista huokauksista. Sanalla sanoen: hän käytti minua huvinaan kuin pientä koiraa. Ja luulenpa, että sen huomattuani heti suutuin, koska tunsin kuuluvani siihen uskaliaaseen rotuun, joka vallitsee kaikkia eläimiä.

Noita leivoksia purressani tunsin suuni täyttyvän hiekkamaisella aineella, mutta hiekka muuttui aivan pian sokeripitoiseksi tahtaaksi, joka maistui sangen mieluisalta huolimatta siihen ylimääräisesti sekoittuvasta kirpeästä tupakantunnusta. Minä pidin tai luulin pitäväni niistä, kunnes havaitsin niiden olevan peräisin eräästä Rue de Seinen varrella sijaitsevasta vanhasta leipomosta, missä vanha vihertävä lasimalja oli niiden alakuloisena tyyssijana. Silloin ne alkoivat etoa mieltäni, ja minä en salannut asiaa vanhalta herralta, joka oli siitä kovin pahoillaan.

Myöhemmin olen saanut tietää, että vanhan herran nimi oli Morisson ja että hän oli palvellut esikuntalääkärinä Englannin armeijassa 1815.

Kun Waterloon taistelun jälkeen upseerien pöydässä valiteltiin huomattavien henkilöiden kaatumista, virkkoi Morisson:

— Hyvät herrat, te unohdatte erään kaatuneen, jonka kuolema on kaikkein valitettavin ja jota meidän tulee kaikkein katkerimmin surra.

Kaikki tiedustelemaan, kuka se vainaja oli.

— Yleneminen, hyvät herrat. Voittomme, joka päättää Napoleonin uran, lopettaa sodat, joissa olemme nopeasti ansainneet uusia arvoasteita. Yleneminen on saanut surmansa Waterloon luona. Itkekäämme sitä, hyvät herrat.

Herra Morisson pyysi eron virastaan ja muutti Parisiin, missä meni naimisiin ja harjoitti lääkärinammattia. Hän kuoli siellä koleraan vuonna 1848, samoin hänen puolisonsa.

Muistan myös, että näinä aikoina, jolloin vielä tepastelin pitäen lujasti kiinni esiliinankulmasta, jonka soi käytettäväkseni rouva Mathias, näin salissa ruskeapintaisen, tuuhealla poskiparralla varustetun miehen. Hän oli herra Debas, lisänimeltään Nantuan Simon, ja hän paikkasi liisteriin kastettua sivellintä käyttäen kukikasta viheriää seinäpaperia, joka suunnilleen kahden sormen leveydeltä haljenneena paljasti näkyviin aivan rikkinäisen karkean kankaan ja sen takaa kuumottavat synkeät syvyydet. Nuo seikat ilmenivät minulle erinomaisen kirkkaina ja ovat yhä vieläkin omituisen selväpiirteisinä muistissani, vaikka monet muut näinä varhaisimpina aikoina katseilleni tarjoutuneet näyt ovat häipyneet kerrassaan olemattomiin. En varmaankaan asiaa heti harkinnut, koska en ollut vielä ehtinyt siihen ikään, jona ihminen alkaa ajatella. Mutta vähän myöhemmin, neljännellä ikävuodellani, voimistuttuani henkisesti siinä määrin, että kykenin erehtymään, ja saatuani osakseni kasvatusta, jota ilmiöiden väärä tulkinta edellyttää, minä muodostin itselleni sellaisen käsityksen, että tuon kukikkaan seinäpaperin peittämän hurstin takana häilyi pimeässä tuntemattomia olentoja, toisenlaisia kuin ihmiset, linnut, kalat ja hyönteiset, epämääräisiä, viekkaita ja pahansuopain ajatusten elähdyttämiä. Ja valtasipa mieleni uteliaisuus ja pelkokin, kun lähestyin salissa Nantuan Simonin paikkaamaa halkeamaa, joka oli yhä näkyvissä. Viheriän seinäpaperin reunat eivät olleet liimautuneet aivan tarkoin, vaan niiden välistä pilkisti esiin kappale täytteeksi työnnettyä sanomalehtipaperia, joka ei hivellyt silmää, mutta oli erittäin arvokas, koska esti huoneeseen pääsemästä pimeyden henkiä, hämäriä ja tuhoisia kahden ulottuvaisuuden maailmaan kuuluvia olentoja.

Eräänä päivänä päivien joukossa (kuten sanovat itämaiset kertojat, joille aikamäärät ovat yhtä epäselvät kuin minulle), eräänä päivänä neljännen ikävuoteni päivien joukossa minä huomasin, että kukikas viheriä seinäpaperi oli pianon vieressä puhjennut tähdenmuotoisesti paljastaen näkyviin muutamia ristikkäin olevia hamppukankaan säikeitä mustassa reiässä, joka oli vieläkin pelottavampi kuin Nantuan Simonin paikkaama halkeama. Osoittaen jumalatonta uhmaa, joka oli Iapetoksen uskaliaan heimon arvoinen, minä vein silmäni tuon aukon suulle ja näin elävän pimentolan, joka sai hiukseni nousemaan pystyyn; sitten painoin siihen korvani ja kuulin kaameata pauhua jäätävän viiman hipoessa poskeani. Kaikki tuo vakaannutti uskoani, että seinäpaperien alla oli toinen maailma.

Minä vietin näinä aikoina kaksoiselämää. Päivällä oloni oli luonnollista ja aivan tavallista, toisinaan ikävystyttävääkin, mutta yöllä se muuttui yliluonnolliseksi ja kaameaksi. Pienen vuoteeni vaiheilla, johon äitini minut peitteli kauniilla käsillään, liikkui oudoin ja hurjin elein, mutta silti eräänlaista tahtia ja rytmiä noudattaen, pieniä muodottomia, kyttyräselkäisiä, käyriä olentoja puettuina erinomaisen vanhan muodin mukaisesti, sanalla sanoen sellaisina kuin niitä, kuten myöhemmin olen havainnut, on piirroksissaan esittänyt Callot. En ollut varmaankaan niitä uudestaan keksinyt. Se seikka, että läheisyydessämme asusti rouva Letord, vaskipiirrosten myyjä, joka levitti hallussaan olevia teoksia yleisön nähtäviin niillä main, missä nykyjään sijaitsee Kaunotaiteiden koulun rakennus, selittää tuon yhteensattuman. Mielikuvitukseni epäilemättä vaikutti osaltaan varustaen yölliset ahdistelijani paistinvartailla, käsiruiskuilla, pienillä luudilla ja erinäisillä muilla talouskaluilla. Siitä huolimatta ne liikkuivat ohitseni erittäin juhlallisesti, nenät syyläin peittäminä ja pyöreillä silmälaseilla varustettuina pitäen muuten kovaa kiirettä, ikäänkuin eivät olisi minua ollenkaan huomanneet.

Eräänä iltana, lampun vielä palaessa, isäni lähestyi pientä sänkyäni ja silmäili minua, huulilla harvoin hymyilevien surunvoittoisten ihmisten hieno hymy. Minä olin jo unenhorroksessa, hän kutitti kämmenpohjaani ja laski kanssani hieman leikkiä, josta en ymmärtänyt muuta kuin nämä sanat: "Minä myyn sinulle lehmän." Kun en lehmää nähnyt, kysyin järkevästi:

— Isä, missä on se lehmä, jonka olet minulle myynyt?

Minä nukahdin ja näin jälleen isäni unessa. Tällä kertaa hänellä oli kämmenpohjassaan pieni punaisen- ja valkoisenkirjava lehmä, liikkuva ja elävä, niin elävä, että tunsin sen lämpimän hengityksen ja hieman navetanhajua. Monena yönä näin jälleen tuon punaisen- ja valkoisenkirjavan lehmän.

III

ALPHONSINE

Alphonsine Dusuel, seitsemän vuotta minua vanhempi, oli laihanlainen ja kivulloinen; hänen hiuksensa olivat tahmeat ja kasvot kesakkoiset. Ellen pahoin erehdy, olivat juuri nämä viat maailman silmissä hänen pahimpansa. Minä opin tuntemaan hänessä toisia lievempiä, esimerkiksi ulkokultaisuuden ja ilkeyden, jotka ilmenivät hänessä kerrassaan viehättävän luontevina.

Eräänä päivänä, kun rakas äitini kävellytti minua rantakadulla, me kohtasimme rouva Dusuelin ja hänen tyttärensä. Pysähdyttiin, ja rouvat pääsivät juttusille.

— Siinäpä sydänkäpynen! Kuinka oletkaan soma! huudahti nuori Alphonsine syleillen minua.

Vaikka en ollutkaan siihen aikaan niin älykäs kuin koira tai kissa, olin sentään minäkin kotieläin ja pidin heidän tavallaan kiitoksesta, jota villit eläimet halveksivat. Saattaen ihastuksellaan molemmat äidit liikutuksen valtaan nuori Alphonsine kohotti minut maasta, puristi poveansa vasten ja suuteli minua kerran toisensa jälkeen, yhä ylistäen somuuttani. Ja samalla hän pisteli neulalla pohkeitani.

Minä aloin riuhtoa, takoa Alphonsineä nyrkein ja jaloin, parkua ja vuodattaa kyyneliä.

Sen nähdessään rouva Dusuel ilmaisi katseellaan ja vaikenemisellaan hämmästystä ja harmia. Äitini katseli minua murheellisesti, ihmetteli, kuinka oli voinut synnyttää maailmaan niin epäinhimillisen lapsen, ja vuoroin syytti taivasta tuosta ansaitsemattomasta onnettomuudesta, vuoroin syytti itseänsä siitä, että oli sen virheillänsä ansainnut. Hän seisoi kerrassaan sanattomana ja hämmentyneenä minun pahanelkisyyteni salaisuuden edessä. Minä en kuitenkaan voinut asiaa hänelle selittää, kun en kyennyt puhumaan. Ne muutamat sanat, jotka sain sopertaneeksi, eivät minua tässä tilassa mitenkään auttaneet. Jaloillani seisten minä yhä huohotin ja itkin, ja nuori Alphonsine kumartui puoleeni; pyyhki poskiani, suostutteli ja puolusteli minua:

— Hän on kovin pieni! Älkää toruko häntä, rouva Nozière. Se surettaisi minua. Minä pidän hänestä sanomattomasti.

Alphonsine ei tyytynyt yhteen kertaan: hän syleili minua kumartuneena kymmenet kerrat tuikaten aina neulan pohjelihoihini.

Myöhemmin, kun kykenin puhumaan, saivat tuon kavaluuden tietää äitini ja rouva Mathias, joka minua hoiti. Mutta minua ei uskottu; väitettiin, että panettelin viatonta siten lieventääkseni omaa syyllisyyttäni.

Minä olen jo aikoja sitten antanut nuorelle Alphonsinelle anteeksi hänen julmuutensa, jopa hänen rasvantahmeat hiuksensakin. Eikä siinä kyllin: olen hänelle kiitollinen, koska hän melkoisesti edisti kaksivuotiaan perehtymistä ihmisluontoon.

IV

PIKKU PIETARI MAINITAAN SANOMALEHDESSÄ