Part 6

"Minä olen kulkenut tässä ja koettanut arvailla, minkä vaikutuksen se mahtaa tehdä teihin", sanoi Borting ja katsoi uteliaasti häneen. "Isä hakee papiksi teidän kotipitäjäänne."

Petra pysähtyi ja tuijotti Per Bortingiin omituisen näköisenä.

"Hakeeko teidän isänne _meidän_ virkaamme?"

"Hakee. Äiti on ollut heikko viime aikoina. Hän tarvitsee vuori-ilmaa ja kuusimetsää, sanoo lääkäri. Ja isällähän on hyvän papin maine", sanoi hän hiukan ylpeästi, "eikä sinne ole paljonkaan hakijoita, niin että kyllä kai hän sen saa. Mutta mitä te siitä sanotte?"

"Minä", sanoi Petra ja kulki hetken mietteissään. Sitten hän käänsi loistavat kasvonsa Bortingia kohti.

"Mutta silloinhan koti yhä edelleen on koti. Sillä teidän äitinne ja isänne luo kai voin mennä niin usein kuin tahdon? Ja minä voin neuvoa teille lammen ja kaikki muut hauskat paikat. Voi, minä olen niin iloinen. Sillä ajatelkaa, jos sinne olisi tullut joku toinen pappi, kuten esimerkiksi paksu Hviid, joka vain istuu ja maiskuttaa huuliaan ja kädet vatsallansa pyörittelee peukalojaan toistensa ympäri. Tai Saeterstoen, jolla on rasvainen tukka ja viheriät hampaat ja joka vain puhuu siitä, miten huonoja ihmiset ovat. Eikö _huono_ ole inhottava sana? Se ei merkitse edes niin paljoa kuin että he jaksaisivat olla oikein pahoja. Se on ikäänkuin kaikkein alhaisin luokka, jonka määränä on ryömiä vatsallaan ja syödä maan tomua koko elämänsä ajan. Niin _minusta_ tuntuu."

Borting nauroi.

"Joka tapauksessa minä olen hyvin iloinen, koska _te_ olette iloinen."

"Ajatelkaa, että te ja minä vastedes ajattelemme samaa paikkaa, kun suljemme silmämme, ja ikävöimme samoja paikkoja", sanoi Petra, "en kenenkään kanssa mieluummin tahtoisi pitää niitä yhteisinä. Mutta joskus hän saa housunnappeja kirkkohaaviin – teidän isänne. Maren kyllä osasi käyttää niitä."

Per Borting kulki eteenpäin aivan tulipunaisena siitä syystä, ettei Petra kenenkään kanssa mieluummin tahtonut pitää niitä yhteisinä.

"Kiitos", sanoi hän lämpimästi. "Älkää pettäkö tänä iltana", huusi hän sisään, kun Petra jo seisoi ovella ja heilutti ranskanleipäpussia jäähyväisiksi.

"Kun Tunturihiiri haluaa jotakin, ei ole sitä voimaa, joka hänet pidättäisi, sanoi isoisä aina", nauroi hän takaisin ja livahti sisään.

Vuoteessaan makasi maaherra ja hengitti niin raskaasti, niin raskaasti, ja puoleksi avoimesta suusta tunki vingahteleva ääni. Nenä kohosi kasvoista terävänä kuin veitsi, suu oli sinertävä.

Kuivina ja keltaisen valkoisina kuin norsunluu hapuilivat kädet peitteellä.

Sanoja tuli ikäänkuin kaukaa. Muutamat olivat yhtäjaksoisia, toiset taas hajanaisia.

"Isä", mutisi hän. "Isä sanoi."

Sitten hän loikoi kauan silmät suljettuina.

"Se on havaittu oikeaksi. Niin se oli, niin. Oikeaksi. Niin."

Tuskallinen ilme tuli valkeihin luiseviin kasvoihin. Hän vaikeroi.

"Riisukaa minulta ahtaat kengät, sanon minä. Riisukaa ne", sanoi hän kiivaasti.

"Sinullahan ei ole mitään kenkiä jalassa, rakas ystävä", rauhoitti maaherratar. "Sinullahan on vain pehmeät yösukkasi yllä."

Letta rouva istui sängynlaidalla silmät punaisina ja silitteli valkeita hapuilevia käsiä.

Mutta Petra nousi paikaltaan. Hän oli istunut alaslasketun uutimen vieressä ja tuijottanut väsynyttä päätä, joka tapaili lepoa asettumalla milloin toiseen asentoon, milloin toiseen.

Petra pisti lämpimät kätensä peitteen alle ja hieroi kudottuja sukkia varovaisesti. Tuntui kuin olisi niissä ollut vain ohut luuputki.

"Nyt ovat kengät riisutut", sanoi hän.

"No niin. Näetkö nyt", sanoi maaherra helpottuneena. "Kiitos, Lettaseni." Hän puhui katkonaisesti ja kuiskaten.

"Minä olen _täällä_, Tuesen", sanoi rouva. "Neiti Felber se sinun jalkojasi hieroo."

"Niin." – Hän makasi siinä raukeana.

"Te pieni", sanoi hän hetken kuluttua.

"Täällä minä olen", sanoi Petra. "Tahdotteko ehkä, että minä laulan?"

Maaherra makasi kauan ääneti. Taas tulivat kouristukset. "Ai – ai – ai. Että pitääkin olla niin tukalaa päästä matkaan."

"Laulaa?" sanoi hän hetken kuluttua. "Kun hän välttämättä tahtoo, niin. – Laulakaa, sanon minä", jatkoi hän äkkiä käskevästi. "Laulakaa se laulu."

Ja Petra asettui seisomaan sängyn jalkapuoleen ja lauloi taas: "Den store hvite flok."

"Kas niin", sanoi maaherra, kun hän oli lopettanut. "Kas – niin. Sievä laulu."

Hän makasi ikäänkuin olisi nukkunut.

Vilhelm Veyer tuli takaisin ja asettui paikalleen vuoteen ääreen.

Lääkäri tuli. Tunnusteli valtimoa. Meni.

"Ei kestä enää kauan", sanoi hän Vilhelm Veyerille eteisessä. Ja Vilhelm Veyer tuli sisään ja kuiskasi jotain Letta tädille, joka nyökäytti päätään.

"Tahdotko puhua papin kanssa, Tuesen?" kysyi hän ja kumartui sairaan puoleen.

Sairas aukaisi silmänsä. Tuskaiset silmät, jotka eivät mitään nähneet.

"Onko – niin myöhäistä?" kuiskasi hän. Hän tuijotti ulos tyhjyyteen.

"Niin", sanoi hän hetken kuluttua. "Hän voi tulla. Jos häntä haluttaa." Hän tuli.

Laiha harmaapartainen mies, jolla oli kovat kasvot ja kovat silmät silmälasien takana. Hän jäi yksin huoneeseen sairaan ja maaherrattaren kanssa.

Ulkopuolella seisoivat Petra ja Vilhelm Veyer. He kuulivat hänen rukoilevan korkealla äänellä ja selvin sanoin. Yksitoikkoisesti ja kauan. Sitten syntyi hiljaisuus.

Petra oli tarttunut Vilhelm Veyerin käteen ja puristi sitä kovasti. Hänen kasvonsa olivat valkeat.

"Kuulkaa", kuiskasi hän Veyerille, "hän puhuu vain ilkeästi – suuresta syntisestä ja tuomiosta ja osoita minulle uskosi teoillasi. Eihän hän enää voi tehdä mitään tekoja – hänenhän vain täytyy uskoa. Minä saatoin nähdä sen papista. Hän on paha, kova mies."

Petran käsi vapisi. Vilhelm Veyer katsoi häneen hämmästyneenä. Hän ei koskaan ollut nähnyt tyttöä näin kiihottuneena.

"Ajatelkaa, jos hän vain sanoo yhden ainoankaan sanan, jota _hän_ sitten siinä maatessaan ajattelee ja muistaa", sanoi Petra. "Minun täytyi kerran myöhään illalla kyyditä isä takaisin kuolevan luokse, sillä isä katui jotain, jonka oli sanonut ja joka oli liian ankaraa. Ja isä kun kuitenkin on niin hyvä. Ja vaikka hän oli juopporalli, joka pieksi vaimoaan. Mutta maaherrahan on vain hyvä. Ja hän on niin peloissaan."

"Peloissaan?"

Ovi aukeni.

Pappi tuli ulos. Maaherrattaren itkettyneet kasvot näyttäytyivät ovessa.

"Letta. Älä jätä. Minua yksin", pyysi heikko ääni huoneesta.

Maaherratar antoi toisille merkin, että he saattaisivat papin ovelle, ja jäi huoneeseen.

Pappi ei pitänyt kiirettä. Hän tunsi Vilhelm Veyerin rippikouluajoilta ja hänen sanomalehtitoimintansa kautta. Hän jäi seisomaan puhellen jokapäiväisistä pikkuasioista.

Vilhelm esitti.

Kun hän katsoi Petraan, pelästyi hän.

Petran silmät loistivat, mutta aivan toisin kuin tavallisesti. Hänen huulensa värähtelivät, ja hän puristi kätensä nyrkkiin. Hän katsoi pappia kasvoihin.

"Te – te olette säikäyttänyt hänet – ja nyt, kun hänen pitää kuolla. Kuulitteko. Hän ei uskaltanut olla yksin. Te ette ole mikään hyvä pappi. Ei mikään oikea pappi. Hyi sentään!"

Sanat tulivat katkonaisina Petran suusta, ja sitten syöksyivät kyyneleet esiin.

Pappi otti askeleen eteenpäin. Silmät kiilsivät terävinä ja harmaan kylminä silmälasien takaa.

"Mitä te siinä sanotte? Te – – ."

Mutta ennenkuin pappi ehti jatkaa, oli Vilhelm Veyer kääntänyt Petran pään puoleensa ja painanut sen takintaitettaan vastaan. Hän piti käsivartensa suojellen hänen ympärillään.

"Hän – pitää niin paljon enostani. Ja hän – on varmaankin tottunut niin paljoon rakkauteen", sanoi hän puolustellen.

Hän kumarsi jäykästi. Pappi löysi itse tien ulos.

Petra nyyhkytti yhä mieli järkkyneenä nojaten Vilhelm Veyerin paidanrintaa vasten – se oli aivan märkä.

Hän seisoi kasvot ihan tummanpunaisina ja katseli pientä ruskeaa päätä. Vilhelm Veyer ei ensimmäistä kertaa pitänyt tyttölasta sylissään, mutta nyt hän ensi kertaa ei tietänyt, miten hänen piti sellaista kohdella. Hän tunsi lämpimän pikku olennon, joka vapisi liikutuksesta, seisovan lujasti painuneena häntä vasten. Hän tunsi, että jos Petra seisoi noin vielä hetken, oli hän, Veyer, menettävä järkensä ja suuteleva häntä. Eihän hän myöskään voinut työntää häntä luotaan ja juosta pakoon, niin kauan kuin hän seisoi siinä epätoivoisesti itkien.

Mutta kun Petra sitten äkkiä kohotti päänsä ja katsahti häneen, kasvot kuumina ja märkinä, mutta entisen säteilevän hymyn ja entisten hilpeiden silmien valaisemina, ja sanoi: "Saipa hän toki kuulla sen. Ja kiitos, että te autoitte minua" – silloin Vilhelm Veyer ei enää voinut pidättäytyä. Hän kumarsi kasvonsa aivan ruskean samettiposken luo. Ja sitten hän suuteli häntä – se oli vino pieni suudelma, joka sattui toiseen suupieleen.

"Rakas pikku Petra", kuiskasi hän lämpimällä äänellä.

Mutta samassa silmänräpäyksessä Petra oli irtautunut hänen sylistään. Ulkona ovesta. Poissa.

Vilhelm Veyer jäi seisomaan katsellen ovea. Hän pyyhkäisi kasvojaan. Herrajumala, mitä tämä oikeastaan oli? Olihan hän ennen suudellut useitakin ilomielisiä ystävättäriään – ilman että se seikka oli tuottanut hänelle tunnonvaivoja. Tiesihän hän varsin hyvin, ettei _hän_ ollut ainoa – että he ottivat asian yhtä keveältä kannalta kuin hän. Kun he puolestaan eivät olleet sen parempia, eikö silloin ollut luonnollista, että soi itselleen sen pienen huvituksen?

Mutta oliko hän milloinkaan, paitsi ehkä kaikkein ensimmäisen kerran, jäljestäpäin ikäänkuin tuntenut tehneensä jotain, jota ei olisi pitänyt tehdä, antanut lupauksen, joka oli pidettävä, jos ei hän omissa silmissään olisi halpamainen nulikka? Ei milloinkaan ennen.

Eikä hän kuitenkaan toivonut sitä tekemättömäksi. Hän seisoi hetken paikallaan. Sitten hän astui varpaillaan huoneen poikki, aukaisi varovaisesti sairaanhuoneen oven ja hiipi sisään puolihämärään.

Petra oli hyökännyt huoneeseensa. Nyt hän vanhan pikkutyttötapansa mukaan loikoi vatsallaan vuoteella kasvot painettuina käsivarsia vasten. Silloin tällöin hän pontevasti potkaisi sängyn jalkapäätä, niin että ryskähti.

Mitä ihmettä oli tapahtunut?

Hän oli morkannut papin pahanpäiväiseksi. Ja pahinta oli, että hän oli tavattoman tyytyväinen itseensä sen asian vuoksi. Marenista se olisi hyvin, hyvin suuri rikos. Mutta isä? Isän mielestä hän vain olisi tehnyt oikein, sillä isä oli vain rakastavainen ja hyvä ja puolusti kaikkea. Mutta ehkä hän olisi puolustanut pappiakin? Ehkä hän ei olisi pitänyt siitä, että Petra sanoi tuon kaiken papille? Petra kävi äkkiä epävarmaksi. Ja Vilhelm Veyer, mitä hän itse asiassa ajatteli? Hän oli ollut hirveän hyvä, kun oli puolustanut häntä. Hänhän oli sanonut.

Äkkiä Petra kohotti päänsä – nousi istumaan polvilleen vuoteeseen ja tuijotti kauhistuneena ilmaan.

Vilhelm Veyer oli suudellut häntä. _Suudellut_ häntä! Eikä hän ollut sukua hänelle.

Petra tarttui molemmin käsin päähänsä.

Ei kai hän –? Ei kai hän nyt ollut kihloissa Vilhelm Veyerin kanssa? Olihan niin, että kun oltiin täysikasvuiset eikä oltu sukua toisilleen ja suudeltiin toisiaan, niin oltiin kihloissa?

Petra hypähti ulos sängystä kuolettavan kauhun valtaamana. Itse suudelma ei ollut tehnyt häneen huomattavaa vaikutusta – hän oli tottunut siihen, että veljet aina suutelivat häntä hyvää yötä sanoessaan. Se oli vain herättänyt hänet huomaamaan, että hän seisoi ja itki nojaten paidanrintaa vasten. Mutta nyt, kun hän ajatteli, mitä se saattoi merkitä, hän joutui säikähdyksestä aivan suunniltaan. Entä jos Vilhelm Veyer nyt saattoi pakottaa hänet menemään naimisiin kanssaan? Entäpä jos! Maaherra ja pappi ja kaikki muu unohtui tämän kauhean ajatuksen herätessä. Ja Vilhelm Veyer, josta hän piti niin tavattoman paljon, muuttui äkkiä suureksi ja kauheaksi kiveksi hänen tulevaisuutensa tiellä.

Jenny ilmestyi ovelle.

"No mutta jopa nyt, vaivaako teitä mikään, neiti Febbeler, te olette niin lystinmoisen näköinen", kysyi hän. "Ettekö tahdo päivällistä – aika on jo kauan sitten ohi?"

Petra seisoi ja katseli häntä.

"Kuulehan, Jenny. Ovatko ihmiset kihloissa, kun he suutelevat toisiaan?" kysyi hän jännittyneenä.

"Se riippuu asianhaaroista. Pitäisi kai heidän mieluimmin olla", hihitti Jenny.

"Mutta. Jos. Jos joku esimerkiksi suutelisi minua. Täytyisikö minun silloin olla kihloissa hänen kanssaan?"

Jenny hihitti pakahtuakseen.

"Sanokaahan – kumpi niistä se on, neiti Febbeler?" nauroi hän. "Jos se on se kesakkoinen, niin minä kyllä melkein luulen, että sillä on vakavat aikeet, se on niin totisen näköinen. Mutta jos se on kandidaatti, niin minä luulisin, että se on vain pilaa. Sitäpaitsihan voi purkaa samassa", lisäsi hän rauhoittavasti, "teidän ei tarvitse pelätä."

Petra kuuli hänen äänekkäästi hihittävän vielä käytävässäkin.

Hän tunsi tavatonta helpotusta.

Purkaa. Niin, tietysti. Siitä siis ei tarvinnut välittää hitustakaan. Hän meni peilin luo, huuhtoi itkettyneitä silmiään, vetäisi kerran hiusharjalla pään yli – ja meni sisään.

Hän hiipi sisään sairaanhuoneeseen.

"Menkää te syömään", sanoi hän Letta rouvalle, "minä istun täällä, niin kauan kuin hän nukkuu."

Letta rouva pudisti päätään, mutta Vilhelm Veyer vei hänet väkisin mukaansa.

"Sinun täytyy syödä, täti, muuten et jaksa valvoa."

Petra istuutui hiljaa vuoteen ääreen.

Maaherra alkoi liikahdella ja mutista katkonaisia sanoja.

"Ei kukaan", kuiskasi hän. "Ei kukaan. Ole kylliksi hyvä." Sitten hän makasi hetken hiljaa. "Auta, äiti", sanoi hän tuskan valtaamana.

"Siinä ei ole mitään pelkäämistä", sanoi lämmin ääni hänen vieressään. "Kaikki ovat kylliksi hyviä. Te olette kylliksi hyvä. Isä on sanonut sen. Ja isä on pappi. Ei se ole vaarallista. On vain suloista päästä kaikesta, joka vaivaa."

Maaherra liikutti päätään ikäänkuin nyökäyttääkseen sitä, mutta ei jaksanut. Mutta hänen kasvoihinsa tuli rauhallinen ilme.

"Äiti", sanoi hän pari kertaa, "äiti" – mutta se oli vain kuin hengähdys.

Petra meni sisälle toisia noutamaan.

He seisoivat vuoteen ääressä. Vilhelm Veyer tarttui Petran käteen, ikäänkuin se olisi ollut itsestään selvä asia. Petra ei huomannut sitä – hän seisoi katsellen valkeita kasvoja, näki, mitenkä harmaa varjo laskeutui niille. Hitaasti. Ylhäältä alas. Ikäänkuin käsi olisi sivellyt piirteitä tehden ne sileiksi. Ne jäykistyivät vähitellen.

Ei muuta enää. Ainoastaan Letta rouvan hillitön itku.

Ja hiljaisuus laskeutui yli talon.

* * * * *

Tuli jo pimeä. Ja tuuli niin, että katulyhtyjen liekit leimuelivat. Kello oli pian seitsemän.

Petran sääret liikkuivat kuin rummunpalikat pitkin Parkveieniä. Tuuli tuli takaa ja kääri ahtaan lyhyen hameen hänen ympärilleen. Hän tarttui kiinni hattuun ja piti selkänsä tanakkana, ettei tuuli kaataisi häntä kumoon.

Kulman ympäri. Ylös pitkin Haegdehaugsveieniä. Lähellä Majorstuenia hän kääntyi sivukadulle ja pysähtyi sitten puuhuvilan eteen, jossa näkyi valoa parista vinninikkunasta.

Hän seisoi hetkisen ja katsoi ylöspäin – niin, täällä sen täytyi olla. Tuulenpuuska työnsi hänet eteenpäin – hän hapuili portaita ylös, näki hämärässä nimikortin ovella – kolkutti.

Muuan herra aukaisi – Petra näki hänet vain epäselvästi pimeässä.

"Minä – en voi tulla teidän kanssanne – ikävä kyllä", tokaisi Petra.

"Valitan suuresti. Olittepa te herttainen, kun kiipesitte tänne ylös sanomaan sen minulle", vastasi outo, naurunsekainen ääni. "Mutta jos teillä ehkä on samanlaista asiaa ylioppilas Bortingille, niin hän asuu tuossa vastapäätä. Odottakaa vähän, minä hankin valoa."

"Ei kiitos. Minä näen", vastasi Petra nopeasti ja kääntyi vastapäätä olevalle ovelle. Sitä raotettiin, ja valoa tunki ulos.

"Enkö ollutkin kuulevinani teidän ääntänne täältä ulkoa", sanoi Per Borting ällistyneenä.

"Niin, minä menin väärän herran luo", sanoi Petra.

"Tuhat kiitosta. Sangen ystävällistä", nauroi ääni toiselta puolelta, ja ovi suljettiin.

"Minä en voi."

"Ettekö voi?"

Per Bortingin pettymys oli niin suuri ja ilmeinen, että Petraa oikein säälitti.

"Hän on kuollut. Nyt iltapäivällä", sanoi hän hiljaa. "Minä juoksin tänne, ettette tulisi meille."

"Niinkö", sanoi Borting vain. "Olkaa hyvä ja istukaa", muisti hän sitten.

Petra istuutui nojatuolin käsipuulle. Lamppu valaisi selvästi hänen kasvojaan. "Te olette aivan toisenlaisen näköinen kuin tavallisesti. Tämä on varmaankin koskenut teihin kovasti", sanoi Borting osaaottavaisesti.

"Eipä niinkään. Onhan vain hyvä, ettei hänen enää tarvitse kärsiä eikä olla riippuvainen toisien avusta. Ja on itsekästä surra, kun joku kuolee. Minulla on toinen, pahempi huoli."

Borting katseli häntä.

"Selkkauksia herrattaren kanssa?" keksi hän.

"Pahempaa", sanoi Petra järkähtämättömästi.

"Vieläkin pahempaa? Mitä ihmettä se sitten voi olla?" kysyi Per Borting aivan säikäyksissään.

"Minä – luulen, että olen kihloissa", sanoi Petra.

"Luulette? Veyerin kanssa varmaankin?" kysyi Borting terävästi. Hän punastui kaulaa myöten.

Petra nyökäytti päätään.

"Luulette? Mutta oletteko te hullu. Täytyy teidän toki tietää, oletteko kihloissa", huudahti Per Borting kiihkoisasti. "Kertokaa minulle kaikki! Muistakaa, että olette luvannut sen." Ääni oli käskevä.

"Niin", kertoi Petra. "Minä sanoin kovia sanoja papille. Ja sitten hän suuteli minua."

"Veyer? Papin katsellessako?"

"Ei. Pappi oli mennyt. Ensin minä morkkasin papin pahanpäiväiseksi, koska hän puhui ilkeästi maaherralle. Ja sitten pappi tahtoi puolestaan sanoa minulle jotain, mutta silloin Veyer veti minut luokseen, ja sitten minä itkin hänen paitansa aivan märäksi, ja sitten pappi meni. Ja silloin hän suuteli minua."

"Hävytöntä", puhkesi Per Borting kiivaasti sanomaan. "Käyttää hyväkseen sitä, että te olette tuollainen lapsi. Halpamaista."

"Ei", vastusti Petra pontevasti. "Hän teki sen vain ollakseen ystävällinen. Mutta – luuletteko, että hänen tarkoituksensa on, että me nyt olemme kihloissa?"

"Suoraan sanoen, en." Hän oli nyt aivan kalpea ja vapisi. "Veyer on tunnettu suureksi liehittelijäksi. Ei. Te voitte epäilemättä olla rauhallinen. Hänen puoleltaan se tuskin oli muuta kuin leikkiä. Mutta se on hävytön loukkaus teitä kohtaan."

"Jumalan kiitos", sanoi Petra huojennetuin mielin. "Muuten hänen tarkoituksenaan vain oli olla ystävällinen minulle. Minä en ole tyhmä. Minä kyllä hyvin tiedän, milloin ihmisten tarkoituksena on olla ilkeitä ja milloin he ovat ystävällisiä. Sitäpaitsi ei kukaan suutele muita kuin niitä, joista pitää oikein paljon."

Per Borting seisoi ja töllisteli häneen. "Sanokaa, neiti Felber, pidättekö te minua pilkkananne? Vai oletteko niin ihastunut Veyeriin, ettette tiedä eroitusta pahan ja hyvän välillä?" – "Tai oikean ja vasemman", – jatkoi Petra – mieli äkkiä keveänä. "Ei saa puhua pahaa Veyeristä. Hän on minun ystäväni. Jos te olisitte suudellut minua, olisinko luullut, että te olisitte tehnyt sen ollaksenne ilkeä?"

"Ei – minä", vastusti Per Borting harmistuneena ja posket hehkuvan punaisina kesakkojen alla.

"Teidän pitäisi lukea uudelleen malasta ja raiskasta", sanoi Petra. "Mutta nyt minun täytyy mennä. Ja teidän myös, jos tahdotte joutua ajoissa."

"Ettekö sittenkin voi tulla mukaan?" pyysi hän – hänet oli lepyttänyt tuo "jos _te_ olisitte –"

Petra pudisti surullisena päätään.

"En voi niiden molempien tähden, jotka ovat siellä kotona. Ajatelkaas, että minä sanoin kotona. Se kai johtuu siitä, että tänään on niin juhlallista. Mutta minä aion tehdä jotain toista. Minä aion huomenna mennä hänen luokseen ja pyytää häntä arvostelemaan lauluani. Sillä minusta pitää tulla laulajatar eikä mikään muu maailmassa. Minä en tahdo miksikään muuksi."

"Sentähden minä niin pelkäsin, että olisin kihloissa, ymmärrättekö", lisäsi hän hymyillen.

Per Borting tuijotti häneen hämmästyneenä ja loukkaantuneena.

"Sen tähdenkö!"

"Niin, silloinhan minun olisi pitänyt mennä naimisiin ja saada paljon lapsia, kuten tiedätte. Ja nehän ovat niin suurena haittana, kun aikoo laulajattareksi. – Niin, muistakaa omaa äitiänne. Hänenhän täytyi luopua siitä, kun hän meni naimisiin. Mutta se nyt joka tapauksessa oli onnellista – muuten ei teitä olisi ollut olemassa, ja se olisi ollut hyvin ikävää", sanoi Petra, "mutta nyt meidän pitää mennä."

He lähtivät yhdessä ulos. Per Borting esitti matkalla innokkaasti esimerkkejä siitä, että varsin hyvin saattoi sekä kehittäytyä laulajattareksi että mennä kihloihin.

"Enkö voi saattaa teitä Wedloffskan luo huomenna?" kysyi hän, kun he erosivat. "Minä tahtoisin niin kernaasti olla ensimmäinen, joka –"

"Kyllä, mutta ei sisään", lupasi Petra.

Hän meni puutarhan läpi.

Valkeat uutimet peittivät sen huoneen ikkunan, missä maaherra makasi, ja ikkuna oli auki.

Edestakaisin salissa, jota valaisi ainoastaan maaherran lukulamppu, kulkivat Letta rouva ja Vilhelm Veyer. Veyer oli kietonut käsivartensa laihan mustan olennon vyötäisille ja haki nyt muististaan esille yhtä ja toista, pieniä sanoja, jotka eno Tuesen oli sanonut hänen ollessaan pikku poikana. Letta rouva hymyili kiitollisena, pyyhki yhtämittaa pois kyyneleitä ja puhdisti nenäänsä.

"Anteeksi."

Petra tahtoi vetäytyä takaisin.

"Ei. Tulkaa tänne", viittasi maaherratar. Hän otti Petran toiselle puolelleen. He kulkivat nyt kaikki kolme.

"Missä te olette ollut?"

"Kävin sanomassa, etten voi mennä konserttiin", sanoi Petra.

"Mutta sehän oli vahinko", sanoi Letta rouva. "Siitähän te olette iloinnut koko ajan. Se oli varmaankin suuri pettymys teille."

"Oli", sanoi Petra avomielisesti. "Mutta minä menen huomenna hänen luokseen. Minä olen odottanut hänen tuloaan, siitä asti kun olin pieni. Minä aion myöskin laulajattareksi", puhkesi hän äkkiä sanomaan — _"enkä_ aio mennä kihloihin" – ja Vilhelm Veyer sai hyvin merkitsevän silmäyksen.

He pysähtyivät molemmat ja katselivat häntä hämmästyneinä.

"Niinkö?"

"Niin, onhan teillä harvinaisen kaunis ääni", sanoi maaherratar. "Mutta oppiaika käy kalliiksi."

"Niin se ehkä käy", sanoi Petra sävyisämmin kuin hänen oli tapana. "Ja nyt – kai minä en enää jää tännekään", lisäsi hän.

Taas Letta rouvan täytyi pyyhkiä silmiään.

"Kaikkea sentapaista en vielä jaksa ajatella", sanoi hän. Hän irroitti huomaamatta Vilhelm Veyerin käsivarren ja meni hiljaa Tuesenin huoneeseen. Vilhelm jäi katselemaan Petraa. Mitähän Petra oikein ajatteli siitä, mikä oli tapahtunut? Hän tarttui hänen käteensä.

"Mitä te ajattelette minusta, Petra? Rakas pikku Petra", sanoi hän, ja hänet valtasi taas se äkkinäinen hellyys, jota hän tunsi joka kerta, kun kosketti tätä lujaa ruskeaa kättä.

"Minä – olen niin kauhean iloinen, koska te olette – liehittelijä", sanoi Petra säteilevänä. "Ensin minä luulin, että olin kihloissa teidän kanssanne. Mutta nyt minä tiedän, että te vain _olette_ sellainen. Ja te olitte hirveän ystävällinen, kun olitte sellainen minua kohtaan, kun pappi tahtoi käydä minun kimppuuni. Tuhat kiitosta."

Hän päästi Petran käden ja tuijotti mitään ymmärtämättä kirkkaisiin harmaisiin silmiin, jotka loistavina katsoivat häneen. Sitten hän taas tarttui käteen ja kumartui sen ylitse.

"Petra. Te olette kummallinen lapsi, mutta minä — pidän teistä – niin kovasti", sanoi hän lämpimästi.

"Sen minä toki tiedän. Muuten ette olisi suudellut minua", sanoi Petra hyvillään. "Ja koska te pidätte minusta niin paljon, niin saatte tietää, että huomenna on elämäni ratkaisevin hetki. Sillä ajatelkaa, jos minulla sittenkään ei ole tarpeeksi ääntä. Silloin minun vain pitää mennä naimisiin. Ja se on niin jokapäiväistä."

Jenny raotti ovea.

"Tee on pöydässä", sanoi hän laulavalla äänellään.

He söivät vaihtamatta montakaan sanaa. Vilhelm Veyer pelkäsi, että hänen ehkä täytyisi käyttää stipendirahansa heti ja matkustaa nyt jo eikä vasta keväällä, kuten hän oli toivonut.

"Te olette varmaankin väsynyt, lapsi. Pankaa te vain maata", sanoi Letta rouva, kun he olivat syöneet. Ja hänen ääneensä tuli sävy, jota Petra ei koskaan ollut luullut siinä voivan olla, hänen nyt lisätessään:

"Ja kiitos kaikesta, minkä olette tehnyt – _hänen_ hyväkseen." Ja sitten kapeat valkeat sormet keveästi koskettivat Petran poskea.

Petra meni huoneeseensa ja riisuutui puolinukuksissa. Sinä iltana hän sulki herrattarenkin vanhaan iltarukoukseensa, joka oli jonkunlainen lisä isämeidän rukoukseen ja jonka Maren oli opettanut hänelle hänen lapsena ollessaan.

* * * * *