Part 7

Petran käynnistä Wedloffskan luona ei tullut mitään seuraavana päivänä. Eikä liioin sitä seuraavina. Sillä seuraavana aamuna Letta rouva ei voinut nousta vuoteestaan – hänen sänkynsä oli ruokasalissa, ja ruokasalin ikkunoiden piti koko päivä olla uutimien peitossa – hän oli saanut tavallisen päänsärkynsä, ja sitä kesti aina kolme päivää. Petra kulki edestakaisin ja asetti kääreitä – otti vastaan sukulaiset, jotka tulivat, ja vastasi kaikkiin kysymyksiin. Vasta illalla hän tuli ajatelleeksi, että Per Borting turhaan oli seisonut yliopiston kellon luona odottamassa. Mutta Petra otti asian levollisesti. Sanomalehdet kertoivat, että Wedloffska aikoi antaa vielä yhden konsertin.

Se sattui hautajaispäiväksi.

"No eikö ole onnetonta", sanoi Petra Jennylle lukiessaan sen. "Minä olen varma siitä, ettei _hän_ olisi pahoillaan, jos menisinkin sinne. Mutta rouva ei voi olla yksin sinä iltana. Mutta huomenna minä menen, jos vaikka – en tiedä mitä."

"Eihän ole niinkuin oikein sopivaakaan mennä huvittelemaan sellaisena päivänä", sanoi Jenny kokeneesti.

* * * * *

Kaikki oli ohi.

Lähin suku oli ollut aikaisilla päivällisillä, mustat, hiljaiset päivälliset, joiden kuluessa poliisimestari-serkku oli pitänyt muistopuheen.

Nyt he olivat menneet.

Talossa vallitsi se suuri tyhjyys, joka syntyy, kun _se_ on kannettu ulos – kun huone taas on järjestetty jokapäiväistä elämää varten, eikä enää ole mitään hommattavaa eikä ajateltavaa.

Vilhelm Veyer sanoi aikaisin hyvästi.

"Neiti Felber. Minua haluttaisi pyytää teitä täksi yöksi nukkumaan minun huoneeseeni. Ellei teillä ole mitään sitä vastaan", sanoi Letta rouva.

"Eihän toki. Minusta se on hirveän hauskaa", sanoi Petra. Ja hän ja Jenny kantoivat sängyn sisään ja asettivat sen maaherrattaren sängyn viereen.

Letta rouva nousi vuoteeseensa punakeltainen pähkinänkokoinen hiusnuttura päälaellaan. Sitten hän vei nenäliinan suulleen, ja kun hän jälleen asetti sen yöpöydälle, oli sen alla jotain. Ja Letta rouva alkoi äkkiä sammaltaa.

Kun valo oli sammutettu, kuuli Petra hiljaisen nyyhkytyksen – hän etsi hapuillen Letta rouvan ohuita sormia. Ne puristivat heikosti hänen kättään eivätkä enää vetäytyneet pois.

Seuraavana aamuna Petra seisoi peilin edessä ja oli kovassa puuhassa letteineen. Mutta ensi kertaa ne eivät tyydyttäneet häntä. Hän sytytti kynttilän ja kuumensi kynänvarren, kuten oli nähnyt Jennyn tekevän, ja sai käsiinsä ison hiussuortuvan. Hän lähensi kynänvarren kasvoihinsa tunteakseen, oliko se liian kuumaa.

Ssssss, kärvensi se. Ja kun Petra katsoi peiliin, oli hänellä punainen juova juuri nenän poikki.

Hänen täytyi nauraa, niin surkeata kuin se olikin.

"Maren on totta tosiaankin oikeassa, kun hän sanoo, että turhamaisuus saa hyvin ansaitun rangaistuksensa", sanoi hän. Ja sitten hän luopui kaikista ponnistuksista saada Tunturihiirestä jotain muuta kuin Tunturihiiren.

"On toki taivaan onni, kuten Maren sanoo, ettei minun pidä nenällä laulaa", nauroi hän katsellessaan omaa turmeltunutta kuvaansa.

Petra kulki puiston läpi mieli jännityksessä, joka oli sangen harvinainen ilmiö aina tasapainossa olevan Tunturihiiren elämässä. Kellon luona seisoi Per Borting odottamassa – hän tuli juuri luennolta.

"Älkää puhutelko minua", sanoi Petra. "Minusta tuntuu aivan samanlaiselta kuin silloin, kun minun piti mennä ripille. Istukaa tässä penkillä ja odottakaa minua."

Ja niin pieni tummansininen olento pujahti sisään Grandin suuresta ovesta.

Heti sen jälkeen se taas tuli ulos – hitaasti ja pää kumarassa se meni penkin luo. Per Borting ei keksinyt häntä, ennenkuin hän jo oli siellä, hän ei odottanut häntä tulevaksi vielä pitkään aikaan.

"No?" kysyi hän kovasti jännittyneenä.

Petra nosti kasvonsa. Per Borting ei saanut muuta vastausta kuin kaksi kyyneleistä silmää ja pienen vavahduksen suun ympärillä.

Hän ei kysynyt enempää. Veti vain Petran istumaan penkille viereensä ja puristi hänen kättään.

Petra ei sanonut sanaakaan.

Vihdoin pitkän ajan kuluttua Borting kysyi:

"Eikö hän tahtonut ottaa teitä vastaan?"

"Hän on matkustanut", kuiskasi Petra. "Matkustanut tänä aamuna Bergeniin."

Per Borting istui hetken ääneti.

"Mutta hän tulee ehkä tänne takaisin. Tai tehän voisitte antaa jonkun toisen etevän arvostella lauluanne", sanoi hän sävyisästi.

"Ihmiset ovat niin ty-hyhmiä, kun heidän pitää lohohdutella", nyyhkytti Petra.

Hän istui keskellä Karl Johania itkien, niin että kyyneleet vierivät pitkin poskia.

Per Borting ei loukkaantunut. Hän mietti vain, miten saisi Petran taas iloiseksi. Hän muisti ensi kerran junassa, kun Petra painoi nenänsä ruutua vasten, ja hän alkoi kertoa äidistä ja isästä ja – äiti. Hänen mieleensä juolahti ajatus.

"Neiti Felber", alkoi hän, mutta sitten hän ei kuitenkaan jatkanut. Oli parasta olla sanomatta mitään, ennenkuin tiesi varmasti.

"Nyt teidän pitää tulla kotiin", sanoi hän, "punaisine nenännipukkoinenne", lisäsi hän hilpeästi.

Petra kääntyi hänen puoleensa.

"Niin, sen minä poltin aivan turhanpäiten", sanoi hän harmistuneena.

Hän nousi ja alkoi kulkea eteenpäin, mutta hän ei sanonut mitään kotimatkalla. Viime aikojen tapahtumat olivat olleet vähän liikaa itse Tunturihiirenkin tavalliselle mielenrauhalle ja valoisalle maailmankatsannolle – sekä maaherra että Wedloffska.

Per Borting saattoi hänet portille.

"Minä menen vielä takaisin kaupunkiin. Minun täytyy välttämättömästi telefonoida kotiin tänään. Paluumatkalla pistäydyn tänne ja kysyn, mitä teille kuuluu", sanoi hän – ja riensi pois pitkin katua niin pitkin askelin kuin suinkin saattoi.

Maaherratar oli yksin. Vilhelm Veyer oli mennyt sanomalehden toimistoon.

"No?" kysyi hän, heti kun Petra näkyi ovessa – aivan kuin olisi hän odottanut. Hän istui aivan toimettomana ja hiljaa tuolillaan ja tuijotti tyhjää paikkaa vastapäätä.

"Hän oli", sanoi Petra, "matkustanut", jatkoi hän sitten. Ja sitten painautui pieni ruskea lettipää äkkiä maaherrattaren syliin ja nyyhkytti äänekkäästi.

Letta rouva aivan pelästyi tällaista hänen persoonaansa kohtaan suunnattua hyökkäystä, jommoiseen hän ei suinkaan ollut tottunut. Mutta sitten kaksi ohutta valkeaa kättä alkoi silittää Petran selkää. Ne silittivät ja silittivät. Eikä sanaakaan lausuttu.

Niin he istuivat kauan.

"Meidän pitää neuvotella Vilhelmin kanssa siitä, mitä meidän nyt on tehtävä. Vilhelm on niin käytännöllinen", sanoi Letta rouva vihdoin. Aivan ehdottomasti ja huomaamattaan hän sanoi "me". Ja se seikka, että herratar sanoi me puhuessaan itsestään ja Petran surusta, herätti Petran. Nyyhkytykset lakkasivat. Hartiat hytkähtelivät vain pari kertaa. Sitten tulipunaiset, märät kasvot lähenivät maaherrattaren kasvoja ja kaksi käsivartta kietoutui hänen kaulaansa.

"Tuhat kiitosta. Minä en koskaan ollut luullut, että te voisitte olla niin kiltti", sanoi Petra. Ja sitten lämmin suu painautui lujasti maaherrattaren kuivaa vanhaa poskea vasten.

Petra katosi ovesta. Letta rouva istui yhä paikallaan omituisen heltyneenä. Niin pitkiin aikoihin, kuin hän saattoi muistaa, ei kukaan muu kuin Tuesen ollut vapaaehtoisesti suudellut Letta rouvaa. Ja Letta rouvasta tuntui miellyttävältä, kun nuo vahvat nuoret käsivarret kietoutuivat hänen kaulaansa. Niissä oli jotain suojelevaa, vaikkapa _hän_ oikeastaan oli se, jonka tässä piti suojella ja lohduttaa.

Hän istui hetken mietteissään, sitten hän nousi ja meni Petran jälkeen. Hän kolkutti hänen ovelleen.

Petra istui sängynlaidalla ja tuijotti eteensä ilmaan.

"Neiti Felber", alkoi maaherratar melkein hämillään. "Minä ajattelin, että ehkä tahtoisitte jäädä tänne talveksi sittenkin. Minullahan on huoneisto vain itseäni varten nyt. Ja Vilhelm matkustaa luultavasti pois. Ja sitten – sitten antaisin teidän mielelläni nauttia lauluopetusta. Jos voisitte kestää yksinäisyyttä täällä luonani."

Letta rouva liikutteli jalkojaan ja oli aivan punainen kasvoiltaan eikä uskaltanut katsella Petraa. Hän ei ollenkaan tietänyt, miten oli meneteltävä, kun tahtoi olla rakastettava.

Petra ei ensin sanonut sanaakaan. Katsoi vain. Mutta sitten äkkiä koko hänen kasvonsa kirkastuivat.

Ja ennenkuin oikein itsekään tiesi, mitä teki, oli hän kietonut käsivartensa maaherrattaren polvien ympäri ja nostanut hänet ylös ilmaan.

"Anteeksi", sanoi hän hämillään, kun Letta rouva aivan säikähtyneenä taas seisoi lattialla. "Anteeksi, mutta minä tulin niin iloiseksi. Tuhat –"

"Älkää kiittäkö minua", sanoi Letta rouva hiljaa. "Se on ikäänkuin – häneltä."

Samassa kello soi. Petra kiiruhti käytävän läpi ja ulos.

"Minun pitää sanoa terveisiä isältä ja äidiltä ja kysyä, ettekö tahdo tulla meille asumaan ja laulamaan äidin kanssa", puhkesi Per Borting sanomaan voitonriemua ja raikuvaa iloa äänessään.

Petra katsoi häneen aivan ymmällään. Sitten hän teki korkean hyppäyksen.

"No sattuupa nyt kummia", sanoi hän. "Nyt juuri herratar – ei maaherra – on tarjonnut minulle laulutunteja. Kyllä he sanovat oikein kotona, kun väittävät, että Tunturihiiri on kuin kissa, hän putoaa aina jaloilleen."

"Te tulette luonnollisesti meille", sanoi Per Borting varmasti. "Ellette mieluummin valitse – Veyeriä", lisäsi hän pisteliäästi.

"Niin, teille minä mieluummin tahdon", sanoi Petra iloisesti, mutta sitten hän vaikeni ja seisoi hetken ääneti.

"Ei", sanoi hän päättäväisesti. "Minulla on paikka täällä. Ja kun hän tahtoo pitää minut luonaan tänä talvena, niin minun täytyy jäädä hänen luokseen. Etenkin nyt, kun hän on suruissaan ja yksin. Niin, sillä Veyer, hän matkustaa pois. Ulkomaille. Ja ajatelkaa, hän on muuttanut mieltään niin, että hän nyt pitää minusta, luullakseni, – vaikka minä nostin hänet ilmaan ihastuksissani. Eikä hän varmaankaan ole tottunut siihen. Niin että ei kiitos. Minun täytyy kyllä jäädä tänne."

Per Borting ei sanonut mitään. Mutta hänen avoimet pojankasvonsa ilmaisivat niin selvästi, mitä hän ajatteli, että sanat olivatkin aivan tarpeettomia.

"Mutta keväällä. Silloin kai te asutte kotona. Silloin minä tulen teille, ja silloin te ja minä istumme lammen luona, kun toiset nukkuvat päivällisuntaan – niin, ja sitten teidän äitinne ja minä laulamme yhdessä", lisäsi hän.

"Tuhat kiitosta", sanoi Per Borting onnellisena. Sillä Petrahan oli ensin ajatellut lampea ja häntä ja sitten vasta laulua ja äitiä. Ja olihan hän, Borting, kaupungissa talvella – ja Veyer aikoi matkustaa pois.

Mutta Petra meni keittiöön Jennyn luo.

"On kai hirveän syntistä olla iloinen, kun täällä on suru", sanoi hän, "mutta minä en voi sille mitään. Minä olen sellainen onnen porsas, Jenny."

"Vai niin, se kesakkoinenko se sitten lopulta olikin", vastasi Jenny ja alkoi hihittää.

* * * * *

Lumi pyrysi ristiin rastiin raskaalta, valkean harmaalta taivaalta ja laskeutui valkeaksi, utuiseksi kanneksi sen harmaan peitteen ylitse, joka vielä oli maassa viime lumisateen jälkeen. Oli niin pimeää, että lyhdyt ulkona vielä paloivat, vaikka kello oli melkein kymmenen aamulla.

Oli kaksi päivää ennen jouluaattoa.

Petra seisoi nenä matkakirstussa ja järjesteli tavaroitaan. Maaherratar ilmestyi ovelle.

"Tässä minulla on joululahja – jos ehkä tahdotte käyttää sitä matkalla", sanoi hän ja ojensi Petralle pienen käsilaukun.

"Voi tuhannet kiitokset", sanoi Petra ja aukaisi sen. Sen sisässä oli neliskulmainen punainen seteli.

"Te olette unohtanut tämän", sanoi hän ja ojensi sen Letta rouvaa kohti.

"Se on teidän. Voitte kai käyttää sen ostoksiinne", sanoi maaherratar. "Tehän olette itse voittanut sen, muistattehan."

Petra seisoi silmät selällään.

"Sata kruunua. Minä luulen, että olette hullu. Sillä te olisitte voinut ostaa joululahjoja puolelle kaupunkia. Ja te, joka sitäpaitsi olette antanut minulle koko laulun."

Ja ennenkuin maaherratar ehti äännähtääkään, lensi laukku matkakirstuun ja hän itse oli Petran sylissä kuin pihtien puristamana.

"Te olette kovin väkevä", oli ainoa, minkä hän sanoi, kun taas pääsi irti. Ja sitten hän hymyili.

Maaherratar oli oppinut hymyilemään aivan kuin muutkin ihmiset. Aluksi se ei ikäänkuin sopinut hänen kasvoihinsa, mutta nyt se jo oli siinä aivan kuin paikoillaan.

Niin sanoi myöskin vanha tohtori Sonderberg, kun hän tuli tavalliselle viikkokäynnilleen enemmän ystävänä kuin lääkärinä.

"Te olette opettanut herrattaren hymyilemään, te pieni", – sanoi tohtori Sonderberg.

Mutta Petra nauroi ja sanoi, että asianlaita varmaankin vain oli niin, että herratar oli unohtanut sen joksikin aikaa, kun hänellä oli ollut niin paljon ikävyyksiä ja suruja. Sillä kaikki ihmiset ovat toki syntyneet sellaisiksi, että osaavat hymyillä.

Maaherratar hymyili. Ja hän hymyili vielä enemmän, kun Petra veti esiin koruompelun ja sanoi:

"Ja tässä on minun joululahjani teille. Se on salvetti. Mutta tuo yksi kulma minun pitää ommella, kun tulen takaisin. Minulta koruompelu sujuu niin hitaasti, sillä se on minusta niin tympäisevää työtä."

"Kiitos. Minä luulen melkein, että pidän salvetin tällaisenaan, Petra, Näin se on aivan te itse", hymyili herratar. "Te olette hyvin kiltti. Se on varmaankin tuottanut teille monta ikävää hetkeä."

"Niin on", hymyili Petra avomielisesti. "Minun lahjojeni omituisuutena on muuten, etteivät ne koskaan ole valmiita, sillä kotona minä aina keksin niin paljon tekemistä ulkosalla. Tässä on se lahja, jonka olen aikonut Veyerille. Minun olisi pitänyt koristaa se koruompelulla – se on tarkoitettu liiveiksi. Mutta eikö se teistäkin ole yhtä sievä ilman koruompelua? Tai melkein ainakin?"

"Aivan yhtä sievä", vastasi Letta rouva vallan vakavana. "Vaikka luulenkin, että Vilhelm olisi pannut erikoista arvoa pariin teidän kätenne tekemään neulanpistokseen, niin hän kyllä tulee iloiseksi nähdessään, että te yleensä olette ajatellut häntä. Hänelle varmaankin on oleva suuri pettymys, ettette ole kotona hänen palatessaan."

"Kyllä varmaankin", sanoi Petra hyvillään.

"Ettekö voisi odottaa huomiseen, niin voisimme joka tapauksessa syödä aikaisen päivällisen yhdessä hänen kanssaan."

"Minä olen luvannut ylioppilas Bortingille matkustaa yhdessä hänen kanssaan. Hänen vanhempansahan asuvat nyt meidän pappilassamme. Ja minun veljeni matkustaa samalla kertaa."

Maaherratar kävi vakavaksi. Hän istuutui.

"Kuulkaa nyt, pikku Petra", sanoi hän. "Te tiedätte, että minä sanon suoraan, jos jokin ei minua miellytä. Enkä minä pidä siitä tavasta, millä te kohtelette molempia näitä nuoria ihmisiä. Tehän olette vain lapsi ettekä ajattele kihlausta ettekä muuta sellaista, – mutta on sääli näitä kahta poikaa, paitsi sitä ettei se myöskään ole aivan sopivaa. Toisen kanssa olette niin innokkaassa kirjevaihdossa, että – että – en tiedä mitä – ja –"

"Minusta on niin hienoa saada kirjeitä ulkomailta", puolustautui Petra. "Sitäpaitsi se on hauskaa."

"Ja toisen kanssa te käytte konserteissa ja kävelette, ja nyt te matkustatte kotiinkin hänen kanssaan", jatkoi maaherratar tyytymättömänä. "Minun mielestäni se ei ole oikein. Minun mielestäni teidän pitäisi antaa toisen heistä tietää, että te pidätte enemmän toisesta."

"Niin, mutta se olisi toisesta ikävää. Enkä minä tiedä, kuka on toinen", sanoi Petra. "Minä pidän hirveän paljon kumpaisestakin – aina sen mukaan, kenen kanssa olen yhdessä."

"Niin niin. Olkaa vain varovainen, lapsi kulta", sanoi maaherratar leppyneenä ja nousi paikaltaan. "Joka tapauksessa sekä Vilhelm että minä kaipaamme teitä kovasti jouluna."

"Sepä hauskaa", vastasi Petra ilosta säteillen.

* * * * *

Lunta tuprutteli yhä tiheämmin ja tiheämmin. Oli mahdotonta eroittaa muuta vaununikkunasta kuin yksityisiä pieniä kaukaisia valoja, jotka välähtivät esiin pimeästä ja katosivat yhtä nopeasti. Kattolamppu loisti himmeästi ja leimuellen, juna jyskytteli eteenpäin. Mutta kolme matkustajaamme ei huomannut mitään siitä, mikä heidän ympärillään tapahtui. Pappila ulkopuoleltaan ja pappila sisäpuoleltaan oli kaiken aikaa puheenaiheena, niin että Per Borting vihdoin sanoi, että siellä hän nyt osaisi liikkua vaikka sokeana.

Hämäristä saakka oli ilma selkeää, ja kun juna iltamyöhällä pysähtyi vanhalle tutulle asemalle, hohtivat tähdet niin kirkkaina, että köyhät vilkkuvat rautatielyhdyt näyttivät vieläkin kurjemmilta ja nolommilta kuin muuten.

"Tunturihiiri", kaikui Finnin ääni, "onko sinulla uudet suksirakset minulle, niinkuin lupasit?" Ja rakennuksen takana ravistelivat hevoset kulkusiaan, joiden ääni kaikui kumahdellen ja sitten äkkiä lakkasi kuulumasta.

"Se on Musta. Se nykii aina noin, kun se on sidottuna", sanoi Petra ja kiiti läpi lumen kahden ison reen luo.

Toisessa istui turkkeihin kääritty herra.

"Isä."

Petra lensi hänen kaulaansa, puristeli häntä ja suuteli häntä ainoaan paljaaseen paikkaan – nenälle.

"No. Ei ole vaikeaa arvata, kuka te olette, sydämellinen nuori neiti", sanoi naurunsekainen ääni turkin sisästä. "On luonnollista, että erehdyitte, sillä ovathan sekä hevonen että reki vanhoja tuttujanne."

"Ai! Anteeksi", sanoi Petra ällistyneenä. Mutta sitten hän nauroi ja käänsi taas päänsä turkkia kohti.

"Sitäpaitsi minä olen tottunut suutelemaan tämän pitäjän pappia."

"Toivon, ettette luovu siitä tavasta, pikku ystävä. Per'in isänä toki minäkin voinen vaatia vähän ystävyyttä. Toivomme, että saamme ilon nähdä teidät kaikki meillä ensimmäisenä joulupäivänä. – No, hyvää päivää ja tervetuloa, poikani."

"Tunturihiiri! Täällä on Musta. Jouduhan vähän", vinkui Finn. "Herman jo istuu reessä."

Tunturihiiri tuli hyppien. Per Borting seurasi perässä ja kääri hänet vällyihin.

Pari minuuttia myöhemmin reet lähtivät nytkähtäen liikkeeseen. Kulkuset soivat tahdikkaasti ja kaviot kapsahtelivat. Ensi tienhaarassa erottiin.

"Hyvästi ja tervetuloa."

"Huomenna", huusi Per.

Petra istui kasvot ylöspäin käännettyinä, onnellisena ja turvallisena äitinsä vanhassa tutussa turkissa.

"Tähdet loistavat aivan toisella tavalla täällä kuin kaupungissa", sanoi hän.

Joen rannalla olevan pienen valkean rakennuksen kaikki ikkunat olivat valaistut. Portailla seisoi Maren, kädet kudotun kaulahuivin alla. Hän oli vielä harmaampi ja ryppyisempi ja vinompi kuin miksi Petra hänet muisti. Hän käänsi Petran kasvot käytävän lamppua kohti.

"Enkö minä jo arvannut. Paljon laihempi eikä yhtä ruskea. Niin, se kaupunki!" sanoi hän harmissaan.

Pappi tunnusteli hapuillen Petraa toisella kädellä ja piti toisella Hermanista kiinni.

"Lapsi kultani. Rakas pikku Tunturihiiri", sanoi hän. Hän vapisi, eivätkä silmät enää nähneet mitään. Hän oli paljon vanhentunut.

"Voi isä, miten sinä olet käynyt – kauniiksi", sanoi Petra, mutta hänen äänensä ei ollut niin varma, että hän olisi uskaltanut sanoa sen enempää hetken aikaan.

Hän juoksi läpi talon – kaikki oli tarkastettava.

"Huonekalut ovat muuttuneet niin isoiksi minun mielestäni", sanoi hän Marenille, joka uskollisesti seurasi häntä eikä voinut katsella häntä kyllikseen.

"Niin, näetkös, pappilan suojathan olivat avarammat. Mutta näitä voikin paljon paremmin pitää puhtaina", sanoi Maren.

Petra seisoi pienen ullakkohuoneensa ikkunan luona ja riisuutui. Puiden latvojen takaa hän näki pappilan valot. Hän seisoi kauan katsellen niitä.

"Paikkoja ikävöi melkein enemmän kuin ihmisiä", huokasi hän ja veti uutimen alas.

Hän heräsi siihen, että Maren laski halkosylyksen jymisten lattialle ja alkoi panna puita uuniin.

"Niin hyvin kai sinä et ole nukkunut, sitten kun menit kaupunkiin?" kysyi hän.

"Minä nukun kaikkialla, Maren", sanoi Petra.

"Hoh, niin sinä varmaankin vain luulet", sanoi Maren, jonka epäluulo kaikkea vastaan, mikä kantoi kaupungin nimeä, oli syvälle juurtunut.

Petra makasi katsellen tulen leimuelevaa heijastusta seinällä. Uusi öljytty seinä. Ikävä seinä. Hän muisti vanhoja harmaita seinäpapereita, joille keltaiset sadetahrat muodostivat kuvioita, kukon ja miehen, joka ratsasti katon harjalla. Ja reikää, jonka läpi raontäyte näkyi. Petra muisti varsin hyvin, että hän itse oli tehnyt sen nähdäkseen, mitä paperin alla oli – kauan, kauan sitten.

Ja äkkiä pieni ruskea pää pujahti peitteen alle. Peite hytkähteli ja sen alta kuului tukahdutettua nyyhkytystä.

* * * * *

"Ei, minä en tahdo sinua mukaan, Finn."

Petra seisoi sovitellen suksia jalkaansa heti päivällisen jälkeen.

"Se on hävytöntä. Rakset ovat jo suksissa. Katso vain", sanoi Finn innokkaasti.

"Sinä voit mennä Hermanin kanssa. Minä tahdon mennä yksin", sanoi Petra ja hiihti tiehensä.

"Petra on muuttunut niin tyttömäiseksi", sanoi Finn suutuksissaan Hermanille. "Nyt hän tahtoo mennä yksin kuin täysikasvuinen ainakin."

Kuivaa lunta putoili hiljalleen. Se rapisi puissa ja pisteli Petraa kasvoihin, kun hän hiihti jokea pitkin. Hän meni maantien poikki, niityn yli ja pappilaan kuuluvan kivikon läpi.

Ison koivun luona hän pysähtyi, taputti runkoa ja nyökäytti päätään katsellen ylös kuiviin riippuviin oksiin. Sitten hän hiihti eteenpäin lampea kohti. Sukset liukuivat kahisten runkojen lomitse. Oli niin hiljaista, että hän kuuli, miten lumi putoili.

Lampi oli lumen peitossa, ainoastaan hiukan maata alempana. Kuivia kaisloja ja korsia pisti esille sen ympärillä.

Petra meni vähän syrjään ja jäi katselemaan pappilaa, joka kohosi siinä valkeana ja rauhallisena molempine ikkunariveineen ja näytti ikäänkuin kuuluvan yhteen puhtaan uuden lumen kanssa. Hän seisoi hetkisen ja katseli.

Sitten hän palasi takaisin, kiersi lammen ympäri ja pysähtyi taas tuijottamaan kauas entisiin aikoihin. Ja lumi putoili hiljalleen ja tiheään ja kasaantui valkeaksi huipuksi hänen lakkiinsa ja pieniksi valkeiksi tyynyiksi hänen olkapäilleen.

Suhahti läpi lehdon.

Notkea olento ilman lakkia, yllään ainoastaan tavalliset sisävaatteet, hiihti alaspäin liian pienillä suksilla. Hän kiepahti Petran rinnalle.

"Minä ymmärsin, ette te aioitte mennä lammelle. Minä näin teidän hiihtävän koivikkoon ja silloin sieppasin renkipojan sukset ja livahdin perästä. No, mitä te pidätte uudesta kodistanne? Minä olen mielestäni melkein kuin rikoksentekijä, kun asun pappilassa."

"Se ei ole mikään koti. Nyt vielä", sanoi Petra. "Sellaiset tornihuvilat leikeltyine kuistikkoineen ovat ruminta, mitä tiedän. Ne näyttävät yhtä uusilta aina siihen hetkeen saakka, jolloin ne hajoavat. Niillä ei ikäänkuin ole mitään kasvoja. Vain siksi, että _minun_ ihmiseni asuvat siellä, on tämä talo toisenlainen kuin muut rumat talot. Ovat sellaiset asiat kuitenkin omituisia. Siksi vain, että te nyt asutte pappilassa, olette te jotain muuta kuin tavallinen ystävä."

Per Borting kävi hehkuvan punaiseksi.

"Jotain muuta kuin tavallinen ystävä? _Mitä_ sitten, Petra?"

"Mitä? Niin, sitä minä en tiedä", vastasi Petra ikäänkuin hyvin kaukaa. "Tiedättekö", lisäsi hän äkkiä vilkkaasti. "Herratar sanoi eilen, että on väärin, että minä pidän sekä teistä että Vilhelm Veyeristä. Mutta nyt minä hyvin tiedän, että te olette ainoa, jonka soisin asuvan täällä – jonka kanssa tahtoisin pitää kaikkea tätä yhteisenä."

"Petra", sanoi hän vain.

Hänen silmänsä syttyivät. Hän olisi niin kernaasti sulkenut Petran syliinsä, mutta hän ei uskaltanut säikäyttää häntä.

Petra sai tulla itsestään, kun hänen hetkensä oli tullut. Per Borting tiesi nyt voittaneensa niin paljon kuin oli voitettavissa. Vastaiseksi.