Part 5

"Olemme. Kovin", sanoi Vilhelm Veyer vakavammin kuin hänen oli tapana.

Petra kulki ympäri ostellen arpoja. Hän katseli vanhaa tyylikästä menuettiä, jota esitti neljä vanhanaikuisiin pukuihin puettua paria. Se oli kaunis – hän taputti käsiään kuin hullu.

Kun hän tuli ulos, oli alkanut sataa tihuuttaa. Lyhdyt olivat sytytetyt ja ne loistivat väräjävinä viiruina vesilätäköissä ja katukäytävän märillä kivillä. Mutta puodit olivat suljetut ja pimeät.

Petra kääntyi Karl Johanille kulkeakseen puiston läpi. Hänen päähänsä ei pistänytkään mennä raitiovaunussa – täällä kaupungissa täytyi nauttia raittiista ilmasta, kun vain sai tilaisuutta siihen. Ja vihreitä puita hän aina haki. Hän astui nopeasti eteenpäin pienessä kireässä sinisessä kävelypuvussaan.

"Hyvää iltaa, neiti. Enkö saa tarjota teille sateenvarjoa."

Kookas herra astui takaa hänen rinnalleen.

Petra katsahti häneen – herra oli painanut pehmeän hattunsa niin syvään silmille, että kasvot olivat varjossa.

"Tuhat kiitosta. Se oli kovin ystävällistä – hattuni tähden", sanoi Petra, "niin, jos teillä on sama tie kuin minulla. Minä asun Parkveienin varrella."

Se oli oleva hänelle hyvin mieluisaa. Neiti oli ehkä vieras täällä kaupungissa? Eikö hän ehkä saanut tarjota käsivarttaan neidille?

"Ehei. Niin vanha en toki onneksi vielä ole. Kyllä minä voin kulkea yksikseni", nauroi Petra.

Hän kertoi, että tuli myyjäisistä, ja puheli kävellessään niistä. Hän ei huomannut, että herra kävi yhä harvapuheisemmaksi, kuta pitemmälle he kulkivat puiston läpi.

Satoi nyt yhä rankemmin – hän piteli sateensuojaa vinossa Petran yli.

"Mutta tehän kastutte itse aivan kokonaan. Te olitte hirveän ystävällinen, kun tulitte saattamaan minua, vaikkette tunne minua", sanoi Petra kiitollisena.

Hän ei vastannut sanaakaan.

"Niin olisivat pojatkin tehneet, minun veljeni. Herman saattoi Tomse-Annea koko kylän läpi kerran, kun Anne kuollakseen pelkäsi ukkosta. Ehkä tekään ette ole täältä kaupungista?"

Herra mutisi jotain käsittämätöntä kaulukseensa. He olivat jo melkein vahtikojujen luona, kun heidän takanaan kuului nopeita askelia.

"Hyvää iltaa, neiti Felber", sanoi ylioppilas Bortingin iloinen ääni.

"Kas tekö siinä olette! Niin kiitos, silloin ei teidän tarvitse –"

Ällistyneenä Petra kääntyi ympäri. Herra oli kadonnut hänen vierestään – Petra näki vain sateenvarjon ja sen alla pitkät sääret, jotka nopeasti kulkivat poispäin pitkin erästä puiston käytävää.

"Sepä oli omituinen ihminen, kun ei sanonut hyvästiä", sanoi Petra. "Tuhat kiitosta sateenvarjosta", huusi hän herran jälkeen, niin että kaikui.

"Kuka hän oli?" kysyi Per Borting.

"Mistä minä sen tiedän?" sanoi Petra rauhallisesti. "Se oli ystävällinen herra, joka tarjosi minulle sateenvarjonsa ja tarjoutui saattamaan minua, vaikkei hän tuntenut minua. Kyllä kaupungissakin on paljon hyviä ihmisiä", sanoi hän ja hymyili.

Per Borting kulki ja katseli häntä sivultapäin omituinen ilme kasvoissaan – ikäänkuin hän ei oikein olisi tiennyt, miten käyttäytyä.

"Niin, kyllähän he ovat koko lailla ystävällisiä", sanoi hän hetken epäröityään. "Mutta – mutta kaikkihan eivät ole – sellaisia. Siksi teidän ei pitäisi mennä ulos tähän aikaan, neiti Felber. Luvatkaa, ettette tee sitä. Ei ainakaan täällä kaupungissa. Eikä yleensä ollenkaan."

"Ei, luvata en kylläkään voi", nauroi Petra. "Sillä ajatelkaa, jos minun kerran välttämättä täytyisi. Silloin en voisi, koska olisin luvannut. Ja olenhan minä kertonut teille, että olen tottunut kulkemaan niinkuin itse tahdon."

"Mutta kotona maalla kaikki tunsivat teidät", huomautti Borting.

"Eihän _se_ asiaa muuta. Näittehän itse, että ihmiset ovat yhtä ystävällisiä, jos eivät tunnekaan minua", sanoi Petra turvallisesti. – "Ei mutta miten kaunis neiti! Ettekö te nähnyt häntä? Hän, joka seisoi tuolla kulmassa ja jolla oli paksut mustat kulmakarvat ja niin kaunis punainen ja valkoinen iho. Ehkä hän ei tuntenut tietä, raukka. Emmekö käänny takaisin auttamaan häntä?"

Per Borting tarttui äkkiä, tietämättä oikein itsekään mitä teki, pieneen kylmään märkään käteen, joka oli ilman hansikasta. Hän katseli innokkaita kasvoja ja loistavaa silmäparia, joka oli käännettynä häneen päin. Hän ei sanonut mitään.

"Niin mutta ajatelkaa, jos hän on vieras täällä eikä löydä tietä", intti Petra ja kääntyi katsomaan.

"No, nyt hän kysyi eräältä herralta", rauhoitti hän itseään.

Per Bortingin kasvoille ilmestyi hymy, mutta samassa hänen mieleensä juolahti saksalainen runo – siinä sanottiin jotain, että Gott pitäisi erhalten niin hold und rein und –

"Teidän pitää tulla mukaan puutarhaan", sanoi Petra innokkaasti ja veti häntä hihasta. "Hän sanoi, ettei ollut sopivaa, että me seisoimme kadulla ja puhelimme."

"Tokkohan tämä hänestä oikeastaan olisi parempaa."

Mutta hän astui kuitenkin pari askelta portista sisäänpäin – ei päästänyt irti Petran kättä.

"Ettekö salli – neiti Felber, ettekö salli, että minä hiukan huolehdin teistä", sanoi hän äkkiä, ja hänen äänessään ja silmissään leimahti nuori lämpö.

Rehellinen, kirkas silmäpari antoi hänelle vastauksen.

"Kyllä, hirveän kernaasti. Tehän olette minun paras ystäväni, niinkuin tiedätte. Mikä hätä minulla on. Nyt sekä te että kandidaatti Veyer olette ystäviäni, ja viikon kuluttua tulevat molemmat pojatkin."

Hän päästi äkkiä Petran käden. Hänen kasvonsa synkkenivät.

"Kun teillä on Vilhelm Veyer, tarvitsette tuskin minua", sanoi hän jäykästi, "hänhän on numero yksi kaikkien naisten silmissä."

"Minä en ole numeroinut teitä", sanoi Petra. "Mutta teidäthän minä paremmin tunnen. Ja teidän kanssanne paraiten voin puhua kaikesta. Ja sitten minä melkein tiedän, minkälaista kaikki on teidän kodissanne – kertomuksienne mukaan. Ja te, te tunnette joka sopen meidän pappilassa."

"Niin", vastasi Per Borting lauhtuneena. "Sen kyllä teen. Mutta luvatkaa, että aina puhutte minun kanssani kaikesta, sekä pahasta että hyvästä. Etenkin pahasta."

"Minulle tuskin milloinkaan sattuu mitään pahaa", sanoi Petra avomielisesti, "paitsi että minulla on kauhean ikävä kotia – kun muistan sitä."

Hän räpytteli silmiään.

"Mutta luvatkaa kuitenkin, että puhutte _minun_ kanssani, pyydätte _minua_ auttamaan itseänne, jos jotakin sattuisi – eikä Vilhelm Veyeriä", sanoi Borting nopeasti ja hiukan hämillään.

"Kylläpä te olette kärkäs kuulemaan ikäviä asioita", sanoi Petra. Mutta sitten hän lisäsi vakavammin: "Minä hyvin ymmärrän, mitä te tarkoitatte. Iloisista asioista voi puhua kaikkien kanssa, mutta pahoista voi vain puhua sellaisen kanssa, joka on mieltynyt – johonkin." Viimeinen sana tuli hiukan erillään muista.

"Niin", sanoi Borting. "Otaksutaan siis, että minä olen mieltynyt – johonkin. Ja te lupaatte siis, ettette kävele yksin ulkona iltaisin."

"Lupaan, te kiusankappale", nauroi Petra. "Ja sitten menemme yhdessä konserttiin ylihuomenna?"

"Menemme. Varmasti."

"Siinäkin tapauksessa, että – joku toinen pyytäisi teidät mukaansa?"

"Oletteko tottunut siihen, että ihmiset teitä puijaavat?" kysyi Petra.

"En, mutta – kun oikein iloitsee jostakin, niin sattuu usein, että se otetaan meiltä pois. Ja minä iloitsen kovasti, kun saan kuulla musiikkia teidän seurassanne."

"Minua ei varmaankaan kukaan ole aikonut ottaa", sanoi Petra. "Mutta jättäkää kaikki iloitseminen, kun ajattelette noin tyhmästi. Voi sentään, te olette läpimärkä. Te olette vain pitänyt sateensuojaa minun ylitseni. Te olette paras ihminen, minkä tunnen."

"Teistä äiti pitäisi äärettömän paljon", sanoi Borting ja punastui samassa. "Niin, hyvästi sitten. Jos onni on hyvä, niin tavataan ehkä huomisaamuna taas", sanoi hän kiireesti.

"Onni on kyllä hyvä. Hyvää yötä", huiskutti Petra ja meni sisälle.

Eteisen oven lukko rasahti.

Borting jäi seisomaan portin eteen, kunnes ei kuulunut mitään muuta kuin sateen loiske kadulla ja sen rapina sateenvarjoa vasten.

Petran pöydällä oli kirje hänen serkultaan. Sen osoite oli muutettu pappilassa. Siinä hän kirjoitti, että hän tuli kotiin viikon kuluttua äidin ja isän kanssa, sillä hän oli väsynyt olemaan pensionikoulussa, ja siinä hän myöskin kirjoitti, että äiti kirjoittaa tänään enolle ja kysyy, eikö Finn tahdo tulla meille joulun jälkeen ja jäädä asumaan meille ja käydä koulua, niin että nyt sinun ei tarvitse mennä siihen paikkaan, josta kirjoitit, kun sinusta kerran on niin inhottavaa asua kaupungissa.

Petra istui sängynlaidalla kirje kädessä ja silmät suurina ja loistavina, kun Jenny tuli sisään katsomaan, oliko pesukannussa vettä.

"Oletteko saanut tietää jotain lystiä, neiti Febbeler?" kysyi hän ja katseli Petran säteileviä kasvoja.

"Niin, Jenny, nyt minä voin säästää kaikki rahat, mitkä ansaitsen. Ja silloin minusta pian tulee miljoonatar, tai miksi miljoonain omistajattaret nimittävätkään itseään, ja silloin minä opettelen laulamaan oikein kunnolla."

"Niin, laulu on kaunista", sanoi Jenny, "minä kuulin erään laulavan Dovrehallenissa, kun täällä muutamana iltana olin siellä serkkuni kanssa, ja hän lauloi niin ihmeen kauniisti, että voi sentään, ja hieno hän oli, paljaskaulainen ja niin poispäin. Jos teistä vain voisi tulla sellainen kuin hän!"

"Niin, jos minusta voisi tulla sellainen", sanoi Petra – hän istui vaipuneena tulevaisuudenunelmiin.

* * * * *

Syyssade oli alkanut oikein toden teolla. Kostea sumu nousi vuonolta. Kaupunki oli kuin käärittynä harmaaseen villaan.

Tänäänkin satoi rankasti.

Vihreä lampunvarjostin jätti huoneen yläosan pimeään. Suuresta koksiuunista kuului hiljaista rapinaa ja suhinaa.

Petra istui lämmöstä punoittavin poskin kirjansa ääressä, mutta maaherra painautui kokoon ja värisi skotlantilaisen pleedin alla, joka peitti hänen hartioitaan. Letta rouva kutoi ja kutoi. Maaherralla oli polvillaan paperiveitsi ja kirja, jonka lehdet eivät olleet auki leikatut. Hänen laiha valkea kätensä painoi turhaan veistä paperia vasten – se oli aivan voimaton, ei kyennyt leikkaamaan.

"Eikö ole hemmetin harmillista", sanoi hän kiukkuisesti. "Ennen maailmassa paperi oli ohutta ja kevyttä kuin höyhen. Kaikki huonontuu. Nythän se on kuin punttinahkaa, niin raskasta ja sitkeätä. Eihän siihen saa veistäkään pystymään."

"Koetanko minä?" kysyi Petra.

"Mitä joutavia. Osaatteko te paremmin?" sanoi hän.

Hän yritti vielä kerran – sitten hän lakkasi yrittämästä. Hetken kuluttua hän taas katsoi kirjaan – ja sitten Petraan.

"Leikatkaa te kuitenkin, te pieni. Te istutte ehkä sopivammassa asennossa. – Noin, kiitos vain. Onnistuihan se."

Maaherra vetäisi tuolinsa hiukan lähemmäksi lamppua, joka räikeästi valaisi hänen kasvojaan. Ne olivat käyneet laihemmiksi, valkeammiksi, terävämmiksi jo vain sinä aikana, jolloin Petra oli ollut siellä, ajatteli tämä itsekseen. Hänen katseensa siirtyi maaherrasta maaherrattareen. Kutomatyö oli vaipunut alas syliin, Letta rouva katsoa tuijotti miehensä kasvoihin, ikäänkuin olisi nähnyt ne ensimmäistä kertaa. Ja kalpeihin, välinpitämättömiin piirteisiin hiipi jotain – tuskan ja neuvottoman avuttomuuden ilme, joka teki ne pehmeiksi. Hän istui aivan hiljaa ja katseli, miten maaherran pää vaipui taaksepäin tyynyjen varaan ja miten hänen joka kerta täytyi ponnistaa voimiansa kohottaakseen sitä, kun hän jälleen tahtoi lukea. Harmaille, teräville silmille laskeutui ikäänkuin harso. Sitten hän kumarsi päänsä alas ja tarttui taas työhön – kutoi, kutoi, kutoi kuten ennenkin. Vain vielä hermostuneemmin.

Petra katseli häntä – pari raskasta pisaraa tippui kutomatyölle, mutta hän ei liikahtanut.

Petra nousi, haki jakkaran ja työnsi sen maaherrattaren jalkojen alle. Hän ei huomannut sitä, ei sanonut mitään.

"Huh. Kylmä täällä lisäksi on. En ymmärrä minkälaiseksi tämä ilmastokin on muuttunut", riiteli maaherra, "pitäisi oikeastaan nyt vielä olla vähän kesäistä".

"Ehkä minä laittaisin jotain lämmintä?" ehdotti Petra innokkaasti. "Ehkä olutjuustoa? Isoisä joi usein olutjuustoa, kun hän oli – oli nuori", sammalsi hän vihdoin hämillään.

Maaherra käänsi päätään ja katsoi häneen. Kauan.

"Vai tunsitte te isoisänne jo silloin, kun hän oli nuori", sanoi hän suu hiukan irvissä. "Olutjuustoa? Ei kiitos. Teidän isoisänne oli sairas. Minä en ole sairas."

"Isä juo myöskin olutjuustoa, kun hän – kun on hyvin kylmä. Monet terveet juovat olutjuustoa", intti Petra.

Maaherratar katsahti häneen lasiensa yli – hänen huulilleen ilmestyi jotain hymyn tapaista.

"Niin, niin. No laittakaa sitten olutjuustoa, koska niin välttämättä tahdotte", sanoi maaherra kiukkuisesti.

Petra katosi kiireimmiten.

"Mukava pikku tyttö, Letta", sanoi maaherra.

"Hänellä on epäilemättä hyvät puolensa", vastasi maaherratar, mutta muisti samassa eilisaamuisen keskustelunsa Petran kanssa keittiössä – ja hymyili todella. "Minä tarkoitan, hän on varmaankin kiltti kaikkine omituisuuksineen", korjasi hän.

Petra tuli sisään kantaen höyryävää kannua ja kahta kuppia ja asetti toisen rouvan eteen. Tämä teki torjuvan kädenliikkeen. Maaherra vei vapisevin käsin teelusikan suuhunsa.

"Kas. Todellakin hyvää. Se ei ollut mikään hullu keksintö, pienokainen."

Hän joi vähän kerrallaan, mutta usein.

"Maistakaa tekin", kehoitti Petra. "Te tulette tavattoman lihavaksi siitä. Ja sitten voisin ehkä tuoda voileipiä tänne, niin ei maah – ei meidän tarvitsisi mennä ruokasaliin syömään illallista."

Petra iski silmää maaherrattarelle – hän nyökäytti päätään ja ojensi Petralle kätensä.

Maaherra tahtoi aina välttämättä laahautua pöytään, "sillä kun ei ole varsinaisesti sairas, pitää syödä pöydässä kuin säädyllinen ihminen" – mutta kun hän sitten vihdoinkin oli istuutunut paikalleen, ei hän tavallisesti voinut syödä mitään.

Petra tuli takaisin tuoden ohuita voileipiä, joista kuori oli leikattu pois. Maaherra katseli niitä.

"Te varmaankin luulette, että minusta on tullut aivan pikkulapsi", sanoi hän hiukan loukkaantuneena.

"Monet syövät mieluimmin kuoretonta ruokaa", selitti Petra. Ja maaherra söi enemmän kuin oli syönyt pitkiin aikoihin.

Kun he olivat taluttaneet hänet makuuhuoneeseen ja saaneet hänet asetetuksi sängynlaidalle, saattoi rouva Petran ovelle.

"Kiitos, neiti Felber", sanoi hän ystävällisemmin kuin Petra koskaan oli kuullut hänen puhuvan.

"Ei kestä", sanoi Petra hämillään ja niiasi – se tuli niin aivan odottamatta.

"Ja jos Vilhelm telefonoi konserttilipuista, niin sanokaa, etten millään ehdolla tahdo jättää Tuesenia."

"Voi, menisitte vain."

Petra laski kätensä hänen käsivarrelleen.

"Tarvitsee kaikkein eniten jotain virkistävää, kun on alakuloinen, sanoo isä."

Maaherran keppi kutsui kärsimättömästi, ja Letta rouva sulki oven sisäpuolelta.

Petra järjesteli salia. Kello soi, ja Jenny hyökkäsi eteiseen. Jenny oli aina altis ja palvelevainen, kun kandidaattia odotettiin, "sillä voi taivas, miten kaunis kandidaatti on, oikein ihana siihen kesakkoiseen nuorukaiseen verraten, joka kieppuu teidän kintereillänne aamusin, neiti Febbeler. Mitä te hänestä, kun teillä on kandidaatti silmien edessä joka ikinen päivä" – sanoi Jenny.

"Hyvää iltaa, kiitos eilisestä." Vilhelm Veyer tarttui Petran käteen. "Ovatko he jo panneet maata? Onko eno huonompi?" kysyi hän, kun Petra osoitti makuuhuonetta merkiksi, ettei hänen pitänyt häiritä.

"Ei. Mutta nyt _rouva_ ymmärtää, miten sairas maaherra on", sanoi Petra vakavasti. "Raukka. Hän muuttui niin kiltiksi, kun katseli maaherraa – ja niin araksi ja pieneksi kasvoiltaan. Se on omituista, ihmiset ikäänkuin astuvat ulos omasta itsestään eivätkä muista pitää itseään silmällä, kun tapahtuu jotain jollekin, josta he pitävät. Maren muuttui tavattoman hyväksi, kun – kun ei kaikki enää ollut vain hauskaa. Hän ei riidellyt kokonaiseen viikkoon. Hän pyysi minua muuten sanomaan, ettei hän tahtonut mennä konserttiin, hän ei tahtonut jättää Tuesenia."

"Vai eikö Maren tahtonut?" nauroi Vilhelm.

"Ei, hyi, olkaa kunnolla. Herratar", vastasi Petra hymyillen hänkin.

"Niin, siitä muistan. Kylläpä te olette oivallinen, kun ilmaisette perheen salaisuudet. Tiedättekö kuka voitti sadankruununsetelin, joka arvottiin myyjäisissä eilen? 'Herratar', olitte te kirjoittanut. Ja sitten tämän talon osoitteen. Oli toki onni, että yksi lukemattomista ystävättäristäni tiesi, että minä kutsun tätiä sillä nimellä, ja kääntyi minun puoleeni. Ja minä olin jalo ja uhrauduin luonnollisesti – annoin heidän uskoa, että minä olin sen kirjoittanut."

"Ei mutta nyt hän tulee iloiseksi! Tiesinhän minä, että voittaisin, minä voitan aina", sanoi Petra säteilevänä.

"Surkuttelen teitä", sanoi Vilhelm Veyer. "Tiedättehän: onni pelissä, onnettomuus rakkaudessa."

"Ei aina", nauroi Petra. "Meidän karjakko voitti huonekaluston suurista arpajaisista, ja silloin kaksi miestä heti kosi häntä."

"Toivokaamme, että teillekin kerran sattuu se onni, että voitatte huonekaluston."

"Ehei. Tällä iällä minulla ei enää ole sellaisia mielitekoja", sanoi Petra. "Kun olin pieni, tahdoin mennä naimisiin ja saada kolmekymmentä lasta, mutta nyt tahdon mieluimmiten oppia laulamaan."

"Kolmekymmentä! Herra auttakoon onnetonta elättäjää", sanoi Vilhelm Veyer. – "Mutta laulusta puhuttaessa, nyt te tietysti tulette mukaan herrattaren asemesta?"

"Kiitos, minä olen jo luvannut mennä ylioppilas Bortingin kanssa", sanoi Petra. "Ja hän on niin tavattoman iloinen, kun saa minut mukaansa."

"Tosiaanko! Mutta entä jos minä olisin vieläkin iloisempi?"

"Ei. Hän on iloisempi. Sillä hän pyysi _minua_ ensimmäiseksi."

"Ettekö te milloinkaan, kun teillä on ollut kutsut kotona, ole kutsunut jotain toista, jonka te yhtä kernaasti, niin, ehkä kernaammin tahdoitte luoksenne, jos joku, joka teidän oli _täytynyt_ kutsua, oli estetty tulemasta?" kysyi Vilhelm Veyer.

"Me pyysimme aina ensimmäiseksi ne, jotka _mieluimmiten_ tahdoimme luoksemme", sanoi Petra järkähtämättömästi.

"Borting?" sanoi Vilhelm Veyer. "Onko hän ruma, kesakkoinen poika?"

"Ei. Hänellä on muutamia kesakoita, mutta hän on hyvin kaunis", vastasi Petra varmasti.

"Silloin kai se on joku toinen. Se, jota minä tarkoitan, on kaikkea muuta kuin kaunis."

"Minun on", sanoi Petra.

"Teidän."

Vilhelm Veyer katsoi ällistyneenä häneen.

"Niin. Minä en omista häntä kokonaan", nauroi Petra. "Mutta hiukan. Hän on minun paras ystäväni."

"No niin ollen", sanoi Vilhelm Veyer hiukan jäykästi. Makuuhuoneessa soitettiin kelloa. Sieltä kuului omituista ähkymistä.

He hyökkäsivät molemmat sisälle. Maaherra istui vuoteessaan suuressa hengenahdingossa. Letta rouva, joka tuki häntä, oli punainen ponnistuksesta. Petra meni varpaillaan sisään ja työnsi hänet hiljaa pois ja asettui hänen paikalleen.

"Minä olen vahvempi", sanoi hän.

Ja Letta rouva salli sen tapahtua ja istuutui sängynlaidalle pidellen valkeaa, kylmää kättä omassaan. Sillä aikaa Vilhelm Veyer meni soittamaan lääkärille.

Vähitellen kohtaus meni ohi ja maaherra vaipui uupuneena Petran käsivarsien nojaan.

"Onko tämä nyt loppu, Letta", kuiskasi hän hetken perästä.

Ei kukaan vastannut. Hetken kuluttua kello soi. Lääkäri tuli. Hän tutki valtimoa ja sydäntä, määräsi jotain helpottavaa. Maaherra makasi hiljaa vuoteessaan.

"Saako hän nousta vuoteesta, tohtori, se rasittaa häntä niin kovasti, mutta hän tahtoo välttämättä itse", kysyi Letta rouva salissa.

"Antakaa hänen vain tehdä mitä hän haluaa. Syödä mitä hän tahtoo. Se ei mitään asiaan vaikuta – nyt", vastasi lääkäri – tumma herra, jolla oli silmälasit ja kova kiire, ja joka oli vanhan hyväntahtoisen tohtori Sonderbergin viransijaisena.

"Mitä hän sanoi, Letta?" kysyi maaherra, kun rouva tuli takaisin sisään.

"Hän sanoi, että sinä saat nousta vuoteesta, jos tahdot. Tai maata – niinkuin tahdot", kuiskasi Letta rouva masentuneena.

"Se merkitsee, että on yhdentekevää mitä teen", kysyi sairas.

Hiljaisuus.

"Eno", alkoi Vilhelm Veyer.

"Ss. Vastatkaa minulle, te pieni. Te olette rehellinen. Pitääkö minun kuolla nyt – pian?"

"Kyllä. Kai teidän pitää", vastasi Petra tyynesti ja selvästi.

"Ei, ei suinkaan, Tuesen", sanoi rouva kiireesti – ja katsoi aivan onnettomana Petraan.

Maaherra loikoi hetken ääneti.

"Luuletko, että se siitä paranee, jos en minä sitä tiedä", sanoi hän sitten hiukan ivallisesti. Mutta ääni oli heikko ja katkonainen.

"Laulakaa minulle joku laulu", sanoi hän hetken kuluttua.

Letta rouva istui ja piteli hänen kättään.

Petra ja Vilhelm Veyer seisoivat sängyn jalkapäässä, kalpeina ja vakavina. Petra oli vaistomaisesti tarttunut Veyerin käsivarteen. Hän loi kysyvän katseen Letta rouvaan, kun maaherra pyysi laulua. Rouva huokasi. "Mitä minä laulaisin?" sanoi Petra hiljaa Vilhelm Veyerille.

"Nach Frankreich zogen zwei Grenadier, on enon mielilaulu", kuiskasi Veyer, "mutta minä en ole varma, eikö hän tarkoita virttä. Hän on niin arka puhumaan sellaisista asioista."

Petra nyökäytti päätään.

Seuraavassa silmänräpäyksessä kaikui huoneessa Griegin: "Den store hvite flok vi se", täyteläisesti, puhtaasti ja lämpimästi. Petra katseli ylöspäin ja lauloi itsetiedoton, harras ilme kasvoissaan. Oli ikäänkuin nuo kasvot olisivat käyneet aivan tyhjiksi – ääni ja silmät vain elivät.

Letta rouva kumarsi päänsä syvälle sairaan käden ylitse. Sairas käänsi kasvonsa Petraan päin ja katsoi häneen.

"Te pieni", sanoi hän vain – sitten hän sulki silmänsä. Mutta Vilhelm Veyer tuijotti ruskeisiin, kirkkaisiin lapsenkasvoihin, ja ääni ja sanat veivät hänet mukanaan kauas, kauas taaksepäin ajassa. Hän seisoi pienenä poikana pidellen eno Tuesenia kädestä ja katseli, miten kukilla koristettu kirstu kannettiin ulos eräästä huoneesta – hänen äitinsä kirstu.

Kun laulu vaikeni, kumartui hän suutelemaan pientä kättä, joka lepäsi sängynpylväällä – sitten hän nopeasti meni ulos saliin.

Letta rouva istui yhä kumarassa – ei oikaissut ruumistaan.

Mutta maaherra makasi silmät suljettuina ja hengitti tyynesti ja keveästi.

Hän nukkui.

* * * * *

Aamuaurinko korkealla, sinisellä taivaalla. Kuivat harmaat kadut, joita myöten aamuvirta jo vähitellen alkoi valua sisäkaupunkiin päin.

"Te näytätte niin juhlalliselta tänään. Ja minulla on juuri niin omituinen uutinen teille, neiti", sanoi Per Borting – hän seisoi leipomon edustalla odottamassa, kun Petra tuli ulos.

"Hän elää varmaankin vain muutaman päivän enää", sanoi Petra ajatukset toisaalla. "Veyer on ollut meillä yötä ja tänään hän muuttaa meille, sillä hän ei tahdo sairaanhoitajatarta, ja se on minusta järkevää, sillä ei kukaan outo, joka ei ole tottunut potilaaseen, voi tietää, mitä potilas kulloinkin juuri tarkoittaa. Isoisä kysyi kaiken aikaa, eikö höyrylaiva voinut kulkea muualle kuin sinne, missä hän makasi, ja he luulivat, että hän houraili. Mutta minä ymmärsin heti, ettei hän sietänyt kuulla, miten salin iso kello tikitti – vain siksi, että minä paraiten tunsin isoisän. Ja hän sanoo myöskin joskus kummallisia asioita, kun hän ei muista."

"Hyvä, että minä jo tunnen teidän puhetapanne siksi hyvin, että voin eroittaa, mikä _hän_ kulloinkin on kysymyksessä", vastasi Per Borting. "Sehän oli kovin surullista. Mutta voitte kai te kuitenkin tulla konserttiin?"

_"Täytyyhän_ minun melkein, kun hän on minun ystävättäreni, eikö teistäkin? Ja isä sanoo aina, etteivät ihmiset koskaan tarvitse niin paljon rohkaisua kuin silloin, kun heille on sattunut jotain surullista. Etenkin musiikkia. Niin että kyllä kai minä tarvitsen sen konsertin. Mutta jos hän pyytää minua jäämään kotiin laulamaan, niin minun täytyy jäädä – rohkaistakseni _häntä_ siis. Sillä _hänelle_ minä tuskin voin antaa huuliharppua."

"Huuliharppua?" kysyi Per Borting kauhistuneena.

"Niin. Sen isä sai. Minä olin isoisän luona, kun pikku veljeni kuoli, kauan sitten. Ja kun minä olin kotona hautajaisissa, puhui isä juuri noin musiikista. Silloin minä ostin huuliharpun ja kirjoitin, että hän voi käyttää sitä, kun hän oli eniten suruissaan. Ja silloin isä kirjoitti takaisin, että hän oli nauranut ensimmäisen kerran Leifin kuoleman jälkeen – niin että mitä hän oli sanonut musiikista, piti siis paikkansa."

"Oletteko aina ollut tuollainen?" kysyi Per Borting ilmeistä ihailua äänessään.

"Paljon pahempi", nauroi Petra. "Mutta uutinen? Sen te olette unohtanut."