Part 4

"Kahvia minä en koskaan juo päivällisen jälkeen. Me lapset emme saaneet sitä milloinkaan kotona, sillä Maren oli niin säästäväinen", sanoi Petra. "Ja sitten, eihän teidän, joka olette sairas, pidä istua aivan yksin."

"En ole ollenkaan sairas", puuttui maaherra kiivaasti puheeseen. "Lääkärit eivät löydä mitään tautia – vain verenvähyyttä. Nyt olen paranemaan päin."

"Herrat kai eivät kernaasti tahdo olla sairaita. Noin sanoi isoisäkin aina", vastasi Petra.

Maaherra istui hetkisen ääneti.

"Laihtuiko teidän isoisänne myöskin – laihtuiko teidän isoisänne kovin, ennenkuin hän kuoli?"

"Laihtui toki", sanoi Petra, "hän oli yhtä laiha kuin –" Petra vaikeni, lensi tulipunaiseksi, mutta ei keksinyt mitään muuta neuvoa – "kuin minä", lopetti hän ylväästi.

Maaherra katsoi häneen pitkään ja oli kauan vaiti.

"Tunsiko teidän isoisänne – pelkoa, kun hänen piti kuolla?" kysyi hän ja katsoi poispäin.

"Ei kai hän sitä tuntenut. Hänellähän oli siellä isoäiti ja minun äitini vastassa", vastasi Petra varmasti.

Maaherra istui silmät suljettuina ja antoi kepin kolahtaa lujasti pöytään kerran toisensa perästä.

"Niin niin. Niin niin", sanoi hän hiljaa itsekseen. Sitten hän aukaisi silmänsä ja katsoi Petraan.

"Kertokaa minulle vähän isoisästänne. Kertokaa, miten hänen oli olla, ennenkuin hän kuoli", sanoi hän vihdoin.

"Sen minä kyllä voin", sanoi Petra, "sillä minä se istuin isoisän luona viimeisinä päivinä. Minun piti kohottaa hänet takaisin tyynylle, kun hän luisui alas, ja kääntää hänet ja muuta sellaista. Sillä minä olen niin hurjan väkevä. Minä voin kantaa isän", kertoi Petra ylpeästi. "Ja isoisää janotti alituiseen, ja minä istuin hänen vieressään ja annoin hänelle vettä teelusikalla, mutta hän tuskin saattoi niellä. Ja hän tahtoi koko ajan pitää minua kädestä. Ja joskus hän sitten sanoi asioita, joita me emme ymmärtäneet – hän makasi siinä vuoteessaan ja mutisi itsekseen ja sanoi 'au-au' kuin pieni lapsi. Hän oli niin valkea ja niin laiha, ja parta oli kasvanut, mutta se parta näytti ikäänkuin kuolleelta, ennenkuin isoisä itse oli kuollut.

"Kuolemansa edellisenä iltana hän sanoi: 'Tunturihiiri, kunpa et koskaan pettyisi järkkymättömässä uskossasi.' Se oli niin juhlallista. Melkein kuin raamatunlause. Eikö teistäkin?

"Mutta sitten hän luuli minua sisarekseen, joka kuoli, kun isoisä oli pieni. Hän luuli olevansa pieni poika taas, sillä hän puhui vain sellaisesta koko viimeisenä päivänä, ja hänellä oli niin kovat tuskat, että hän väänteli kasvojaan ja valitteli.

"Mutta äkkiä hän nosti päänsä pystyyn ja sanoi aivan voimakkaalla äänellä: 'Valjastakaa hevoset. Nyt minä tahdon matkustaa.'

"Ja sitten hänen kasvonsa aivan kuin kirkastuivat, ja hän veti yhden syvän hengähdyksen eikä enempää. Sitten oli aivan hiljaa. Ja silloin me ymmärsimme, että isoisä oli matkustanut."

Petra istui katsellen suoraan eteensä. Huulet vavahtelivat, ja pitkin poskia hypähteli suuria kirkkaita helmiä.

Maaherra istui pää kumarassa eikä sanonut mitään.

"Ei, ei", mutisi hän vihdoin hiljaa, "hän kai kylläkään ei pelännyt."

Ja hetken kuluttua.

"Ette kai tekään pelkää kuolemaa?"

"Minäkö? En toki", sanoi Petra varmasti, "meidänhän täytyy kuolla, aivan niinkuin meidän täytyy käydä ripillä ja mennä naimisiin ja muuta sellaista. Sitäpaitsi siihen on niin pitkä aika", hymyili hän.

"On niitä muuten sellaisia, jotka eivät edes uskalla puhua siitä", lisäsi hän hetken kuluttua, "he sanovat aina 'mennä pois', sen sijaan että sanoisivat kuolla. Niin tekee minun tätini."

Maaherra nyökäytti myöntävästi päätään – sen hän kyllä tunsi.

"Ei näe asioita sellaisina kuin ne ovat, kun käyttää vääriä sanoja", sanoi Petra.

"Hyvästi, eno, nyt minun täytynee lähteä", kuului Vilhelm Veyerin ääni verannanovelta.

"Hyvästi, neiti. Vai te tahdotte mieluummin istua täällä sisällä?"

"En toki, mutta – kyllä, minusta on hauskaa olla sisällä – toisinaan", sanoi Petra. Hän punastui ja vilkaisi maaherraan.

"Kiltti pikku tyttö, Vilhelm", sanoi maaherra ja katsoi ystävällisesti Petraan.

"Ehkä te tahdotte tulla minun mukanani teatteriin, neiti – joskus, kun saan liput. Me saamme lippuja sanomalehden puolesta, näettekö", sanoi Vilhelm Veyer rakastettavasti.

"Voi tuhat kiitosta."

Petran silmät loistivat. Hän tarttui Veyerin käteen ja puristi sitä voimakkaasti.

"Muuten minun piti pyytää teitä menemään tädin luo viemään – niin, menemään tädin luo", sanoi Veyer – hänen oli äkkiä aivan mahdoton sanoa jotain, joka voisi olla käskyn tapaista tai muistuttaa Petran asemaa talossa.

Petra saattoi hänet ulos – jäi seisomaan puutarhaan hänen ja maaherrattaren seuraan. Heidän huomionsa kiintyi ihmisjoukkoon, joka oli kokoontunut kadulla seisovan hevosen ympärille.

"Mikä siellä?" heräsi sanomalehtimies Vilhelm Veyerissä, kun hän näki kahden pojan juoksevan sinnepäin.

"Hevonen, joka äksyilee. He eivät saa sitä liikahtamaan paikaltaan."

Sanaakaan sanomatta Petra oli pujahtanut ulos puutarhanportista kadulle hevosen luo. Hänellä oli yhä yksi maaherrattaren vaaleanpunaisista villaröijyistä kädessään.

"Pois tieltä", komensi hän lähinnä seisovia. Sitten hän päättävästi astui esiin ja sitoi vaaleanpunaisen röijyn hevosen silmille pään ympäri, tarttui suitsiin – ja hevonen lähti liikkeeseen.

Hän talutti sen maaherran portille asti; joukko katupoikia ja joutilaita henkilöitä seurasi ihaillen mukana. Sitten hän otti pois siteen:

"Nyt se kyllä kulkee. Minä en voi lahjoittaa sille maaherrattaren villaröijyä. Hyvästi", nauroi Petra, sieppasi vaaleanpunaisen röijyn mukaansa ja katosi portista poikien hurratessa ihmeen reippaalle neidille.

Mutta maaherrattaren mieli oli syvästi järkytetty.

Hän aukaisi juuri suunsa sanoaksensa jotain, joka vastaisuuden varalta ehkäisisi sentapaisia skandaaleja, kun Petra loistavana sanoi:

"Eikö ollut tavaton onni, että minulla oli röijy kädessä, niin että saatoin auttaa. Muuten minun olisi täytynyt riisua hameeni. Minä pesen sen heti", sanoi hän ja haisteli röijyä, joka haisi tallille pitkän matkan päähän. Sitten hän nyökäytti päätään Vilhelm Veyerille, otti kahvitarjottimen ja juoksi sisään – oikopäätä nurmikon poikki.

"Herra paratkoon, kyllä kai hän voisi sen tehdä", huokasi Letta täti aivan epätoivoissaan. "Riisua hameensa", selitti hän sitten.

"Hän olisi tehnyt sen keskellä Karl Johania musiikin aikana, siitä voit olla riivatun varma, Letta täti", sanoi Vilhelm Veyer vakaumuksella. Ei ollut helppo ratkaista, oliko hänen äänessään suuttumusta vaiko ihailua – Vilhelm Veyer ei tietänyt sitä itsekään.

"Vilhelm, kuinka usein minun pitääkään sanoa sinulle, etten halua olla riivatun varma mistään", sanoi Letta täti hermostuneena.

"Ei, ei. En oikeastaan voi kuvitellakaan sitä sinusta", nauroi Vilhelm.

"Näkemiin" – hän heilautti hattuaan ja meni. Kulkiessaan puutarhanaidan ohi hän katseli koko ajan sisälle, näkyisikö ehkä ovessa vaalea hame. Kun hän tuli toimitukseen, telefonoi hän heti Camilla Ovenbergille.

"Olipa oikein hauskaa, että voitte tulla tänä iltana, neiti", kumarsi hän telefonissa.

Mutta kun hän illalla istui permannon ensi rivillä rinnallaan Camilla Ovenbergin vartalo ja monet kullankeltaiset hiuskäärylät ja kuuli Butterflyn ihmeellisen äänen "mä pikku tyttö silloin en muuta pyytää voi" – silloin hänen mieleensä äkkiä juolahti, että jos hän, se pikku puolivilli, olisi nyt voinut istua täällä tätä kuuntelemassa, olisi hän varmaankin ajatellut, että nyt pikku tyttö ei muuta pyytää voi.

Ja äkkiä hän vastasi aivan hermostuneena: "niin, Jumalan kiitos", kun Camilla kuiskasi, että itse asiassa ei oopperassa ollut mitään oikeaa _säveltä_.

Mutta maaherran huoneessa istui pieni ruskea pää kumarassa vihreän lampun alla ja luki ääneen kolme palstaa ulkomaanpolitiikkaa maaherran silloin tällöin keskeyttäessä selittämällä, miten niiden hemmetin lurjusten olisi _pitänyt_ esiintyä, ja maaherrattaren kutoessa ääneti, niin että puikot säännöllisesti kitisivät.

Sinä päivänä Petra kirjoitti kotiin. Isälle ja pojille, hauskasta matkasta ja siitä, kuinka hienoa täällä oli, ja hyvästä maaherrasta ja Jennystä ja hauskasta kandidaatti Veyeristä.

Marenille oli pieni kirje erikseen – siinä seisoi lopuksi: "Hyvästi, vanha Maren kulta. Minä en koskaan sano _sinua_ 'murisijaksi' enää."

Mutta pojat nauroivat, kun he olivat lukeneet kirjeen ääneen.

"Maaherratar on siis ilkeä otus", sanoi Ulf.

"Mitä sinä sanot? Eihän siitä sanota sanaakaan", sanoi pappi levottomana.

"Ei, siinäpä se juuri on", nauroi Herman. "Hänestä ei ole mainittu sanaakaan. Ja Tunturihiiri luulee olleensa hyvin valtioviisas."

"Kunhan hänellä vain ei olisi paha olla siellä, pikku Tunturihiirellämme", sanoi pappi ja käänsi päänsä avuttomasti isoja poikiaan kohti.

"Sen asian _minä_ kyllä selvitän, isä", sanoi Herman, "kun tulen kaupunkiin".

"Niin, tee se, poikaseni. – Tunturihiiri ei käytä puhetta ajatustensa peittämiseksi, sanoi isoisäsi aina. Ja se ehkä ei ole mikään onnea tuottava ominaisuus seurustellessa ihmisten kanssa maailmassa", sanoi pappi.

"Oo, älä sitä sure, isä", lausui Finn mielipiteensä. "Tunturihiiri on kuin kissa, hän putoaa aina jaloilleen. Sen minä kyllä tiedän, joka olen ollut hänen kanssaan kaikkialla."

* * * * *

Neljä päivää oli satanut ja myrskynnyt – ulvonut ja piessyt, niin että ihmiset vetäytyivät kotosalle ja sytyttivät lampun jo ennen pimeän tuloa. Kun aurinko tuli takaisin, ei se enää löytänyt kesää missään.

Ruusut olivat hajallaan nurmella pieninä ruskeina lehtinä. Myrsky oli vienyt mukanaan puiden lehdet paitsi muutamia vaaleita, verettömiä, jotka eivät enää riittäneet peittämään mustaa runkoa.

Mutta asterit ja georgiinit olivat pitäneet puoliaan. Ja reseda tuoksui väkevästi.

Aamu oli virkistävän raitis ja kirkas.

Maaherrattaren keittiössä seisoi Petra puettuna uuteen siniseen jättiläisesiliinaan ja valmisti kalapyörylöitä. Sillä ostettuja kalapyörylöitä Tuesen ei tahdo maistaakaan, sanoi maaherratar. Mutta Jenny hihitti ja sanoi, että se vain tahtoo tuupata meidän niskoillemme enemmän työtä, sillä maaherra, hän ei totta tosiaankaan tunne mitään eroitusta.

Petra sekoitti ja mausti ja maisteli, ja silloin tällöin hän sivumennen pistäytyi huoneeseensa, missä Marenin vanha keittokirja oli avattuna sängynpeitteen alla.

"Nyt vasta ymmärrän, että oli järkeä ainekirjoitustehtävässä 'Miten hyvät kirjat voivat olla hyviä ystäviä'", sanoi Petra ja läimäytti iloisesti vanhaa rasvaista kirjaa.

Maaherratar tuli keittiöön ja maisteli.

"Enemmän suolaa", hän sanoi. Ja sitten hän lähetti Jennyn pois.

"Neiti Felber", alotti hän ankarasti, "minun täytyy sanoa teille, että joka aamu, kun tulette leipomosta, olen nähnyt teidän keskustelevan nuoren herran kanssa puutarhanportin ulkopuolella – kauan. Minun täytyy sanoa teille, ettei se sovi hienolle naiselle. Panisin yleensä arvoa siihen, jos te koettaisitte tavoitella hienompaa esiintymistä, niin kauan kuin olette _minun_ talossani."

"Vai niin", sanoi Petra. "Minä luulin, ettette ehkä pitäisi siitä, jos hän tulisi mukaan sisään. Mutta me voimme varsin hyvin ensi kerran seisoa puutarhassa puhelemassa. Se on ylioppilas Borting – lääketieteen ylioppilas. Hän kulkee sitä tietä vain puhellakseen minun kanssani, sillä hän tietää, ettei minulla ole ketään toista, kenen kanssa olla, ennenkuin tätini ja enoni tulevat kotiin ulkomailta serkkuni kanssa."

Maaherratar seisoi ja katseli häntä ylhäältä alas – lasiensa läpi.

"Te olette sangen rohkea, se minun täytyy sanoa, kun aivan avoimesti kerrotte, että nuori mies kulkee täältä ohi tavatakseen teitä joka aamu ennen aamiaista", sanoi hän.

"Se on aivan totta", vakuutti Petra innokkaasti, "minä kysyin häneltä, eikö hän tee sitä sentähden. Teen, sanoi hän. Hän on hirveän ystävällinen."

"Mitä luulette, että isänne sanoisi tästä?" kysyi maaherratar. "Minullahan on jonkinlainen edesvastuu häntä kohtaan, kun minulla on lapsi talossa."

Hän painosti kovasti lapsi-sanaa.

"Isäkö? Hän pitää kaikista, joista minä pidän", vastasi Petra varmasti. "Isä pitää kaikista. Niin, joskus, kun hän sanoo, että se on varmaankin hyvin kunnioitettava mies tai että se on rouva, jolla varmaankin on hyvät puolensa, niin me kyllä aivan hyvin ymmärrämme, että he itse asiassa ovat hänestä aaseja. Mutta hän koettaa todellakin pitää heistä. Hyvin usein hän myöskään ei huomaa, että ihmiset ovat ilkeitä. Ja me annamme hänen uskoa mitä uskoo, sillä hänestä on hauskempaa luulla ihmisiä hyviksi. Ja jotain hyväähän jokaisessa onkin", hymyili Petra. "Niin isä aina sanoo. Minä olen varma, että hän sanoisi niin puhuessaan – että – ei – ei mitään", sopersi hän. Hän kävi tulipunaiseksi ja sukelsi kalapyörylöihinsä.

Maaherratar seisoi hetken ääneti. Sitten hän sanoi hiukan ystävällisemmin:

"Minä tahtoisin mielelläni, että menisitte näihin myyjäisiin minun puolestani tänä iltana, neiti, minä en kernaasti jätä Tuesenia tänään. En ole antanut niihin mitään tällä kertaa – tahdotteko olla hyvä ja ostaa arpoja näillä viidellätoista kruunulla."

"Arpoja viidellätoista kruunulla!" huusi Petra. "Ihmettä ja kummaa! Kotona meistä on komeaa, jos joku ottaa kolmella. Minä olin viime keväänä myyjäisissä kauppaamassa arpoja. Voittoina minulla oli syli koivuhalkoja ja sika, jonka nimi oli Trine. Minä sain kokoon rahoja enemmän kuin kukaan muu. Kaikki ostivat arpoja minulta, joka olin papin tytär, ja niin oli Trinekin – se on, se oli pappilasta. Mutta kyllä minä olinkin pannut parastani, sillä minä olin ripustanut paikkani yläpuolelle ilmoituksen, johon oli maalattu mahtava etusormi ja 'Katsokaa tänne, Trine, maailman hienoin sika, voitetaan 20 äyrillä. P.S.F.' Kirjaimet, ne olivat minun nimeni. Sen minä panin siihen, jotta huomattaisiin, että sika oli pappilasta, sillä kaikki tietävät, että minä annan nimet kaikille eläimille, sioille ja lampaille ja siipikarjallekin. Minä se pyysin isää antamaan Trinen myyjäisiin, ja siksi minä toki tahdoin kunniankin itselleni. Ja ihmisiä kihisi minun ympärilläni. Trine ja minä ansaitsimme kaksi kertaa niin paljon kuin kukaan muu myyjättäristä. Mutta ajatelkaa, sitten meidän oma karjakkomme voitti sen, ja sitten isän piti ottaa Trine takaisin ja antaa karjakolle rahaa sijaan. Mutta eikö ollutkin mukavaa, että sen piti tulla takaisin pappilaan. 'On revient toujours à ses premiers amours', kuten ranskalainen sanoo", sanoi Petra ylpeänä tiedoistaan.

"Niin, olihan se lystiä."

Maaherrattaren äänessä tuntui melkein olevan hiukan huvitettu sävy.

"Mitä arpoja minun pitää ottaa?"

"Mitä tahdotte. Minä en koskaan voita", sanoi maaherratar.

"Minä voitan", sanoi Petra voitonriemuisena. "Minä olen voittanut housukankaan pojille ja villahameen ja viheriän lasisen kukkasmaljakon. Minä olen varma, että voitan jotain teille molemmillekin."

Vilhelm Veyer tuli päivälliselle.

"Jos te tahdotte tulla myyjäisiin jo kello seitsemältä, niin minä voin saattaa teidät sisälle", ehdotti hän. "Minun pitää olla kokouksessa samassa talossa myöhemmin illalla.

"Voinko minä?"

Petra katsoi odottavaisesti maaherrattareen, ja maaherra kiiruhti vastaamaan:

"Menkää te vain, lapsi. Minä tulen hyvin toimeen. Ja teille on hauskaa, kun saatte Vilhelmin mukaanne, hän tuntee koko kaupungin."

Neljännestuntia ennen kuin heidän piti tavata, seisoi Petra ylioppilasyhdistyksen talon luona odottamassa.

Ihmisiä, enimmäkseen nuorisoa, tulvi sisään. Parittain ja kolme yhdessä puettuina liehuviin hattuihin ja ahtaisiin hameisiin. – Oletko hullu, Mossik, tekikö hän niin? – Antakaahan kun minä kerron teille, mitä hän uskalsi sanoa! Hän ei ole mitään erinomaista minun mielestäni! – Hän – hän – hän surisi kaikessa heidän puheessaan. Nuoria herroja asteli välinpitämättömästi, mahdikkaasti ohi – piti mennä ilahduttamaan pikkutyttöjä hetkiseksi! Silloin tällöin automobiili tai ajuri, jossa koristeltu ja hyvin kammattu rouva. Nuoria pareja, jotka antoivat toisilleen loistavia silmäyksiä. Vanhempia pariskuntia, jotka kulkivat toistensa rinnalla näkemättä toisiaan.

Petra seisoi aivan hiljaa ja katseli innostunein silmin.

Vilhelm Veyer pyörähti nopeasti esiin nurkan takaa.

"Ei mutta _olenko_ minä kuitenkin myöhästynyt, neiti?"

"Minä se aina tulen liian aikaisin", hymyili Petra. "Isoisä sanoi aina: Mieluummin tuntia aikaisemmin kuin minuuttia liian myöhään."

"Kunpa meille sanomalehtimiehille riittäisi aikaa _sen_ säännön noudattamiseen!" huokasi Vilhelm Veyer.

Jo portaissa joukko nuoria valkopukuisia naisia hyökkäsi heidän kimppuunsa.

"Ostakaa minulta arpoja, niin pääsette ehkä ajelemaan Holmenkolleniin." "Sata kruunua voitetaan kymmenellä äyrillä." – "Ei mutta Vilhelm, sinäkö se olet? Sinun täytyy heti paikalla ostaa minulta arpoja, niin voitat ehkä huvilan – sali, ruokasali, keittiö, arkihuone j.n.e. kaikki samassa huoneessa, – hahaa – mutta täydessä kunnossa. Sinä voit kosia Camillaa aivan heti."

"Vallan mahdotonta, Lilly", vastasi Vilhelm haudanvakavana, "olen juuri sijoittanut viimeisen kuukauspalkkani kiinteään omaisuuteen – kaulahuiviin ja kiiltonahkakenkiin – se riitti juuri".

_"Voitko_ sinä milloinkaan olla vakava – inhottava kun olet", letkautti neiti hänen jälkeensä ja kävi toisen kimppuun.

Petra osti arpoja oikealta ja vasemmalta. Hän huomasi äkkiä, että häneltä jo oli mennyt monta kruunua, ennenkuin hän oli päässyt ovesta sisälle.

Paljon valoa ja äänten ja naurun sorinaa. Pitkien pöytien takana istuivat vakavan iän saavuttaneet naiset hymyillen ja juhlanauhalla koristettuina, edessään joukoittain sohvatyynyjä ja mattoja ja hopeakoteloja ja nukkeja ja kaikenlaisia tavaroita. Niiden välillä kuljeskelivat vaaleapukuiset tyttäret ja veljentyttäret ja tytärten ystävättäret ja koettivat näyttää hyödyllisiltä.

Tahdotteko ostaa arpoja?

Petra osti iloisesti ja mielellään joka taholta. Hänen rahansa hupenivat tavattoman nopeasti.

"Nyt meidän täytyy saada jotain syötävää, neiti Felber. Tanssi, jonka ylempiin seurapiireihin kuuluvat naiset esittävät ja joka on illan loistokohta, seuraa vasta parin tunnin perästä", sanoi Vilhelm Veyer ja vei Petran pois suunnattoman suuren mantelikakun luota, joka arvottiin samana iltana. "Sitäpaitsi en uskalla olla täällä kauemmin. Herttaiset ystävättäreni nylkevät minut kokonaan."

Heille tarjoiltiin olutta ja makkaraa. Pöytänä heillä oli tynnyri, ja heitä palvelivat lystinmoiset nuoret tarjoilijat, joilla oli valkeat esiliinat yllään ja jotka sinuttelivat useimpia vieraita.

"Eikö tämä tynnyreiltä syöminen ole kodikasta ja hauskaa, neiti? Sellaisessa kai ette ennen ole ollut mukana?" kysyi Vilhelm Veyer hiukan suojelevaisesti.

"Olen, usein", sanoi Petra.

Vilhelm Veyer katsoi ällistyneenä häneen – hän oli luullut Petraa aivan kotinurkissa kasvaneeksi. Mutta mikä tyttölasta vaivasi? Eikö vierinyt suuria pyöreitä kyyneliä alas hänen poskilleen?

"Eikö kaikki ole, niinkuin olla pitää?" kysyi Veyer vakavasti.

Petra nyökäytti päätään.

"On, paitsi että – että oli niin hauskaa, kun viimeksi söin tynnyriltä."

Vilhelm Veyer katsoi häneen taas. Niin, nainen on tosiaankin mutkikas ja selittämätön. Kuka nyt olisi aavistanut, että tälläkin pienellä jumalansanalla oli ollut kokemuksensa. Häntä melkein suututti.

"Anteeksi, jos kysyin liikoja", sanoi hän jäykästi. Silloin Petra kääntyi hänen puoleensa pieni väkinäinen hymy huulillaan.

"Me joimme aina kahvia tynnyriltä, kun Maren kotona laittoi viinimarja- ja karviaismarjaviiniä", sanoi hän.

Vilhelm Veyer istui hetken vaiti.

"Mahtaa tuntua omituiselta, kun on koti, jonne ikävöi. Minulla ei koskaan ole ollut muuta kotia kuin eno Tuesenin – en ainakaan muuta muista", sanoi hän hiljaa.

"Huh", sanoi Petra. Pieni lämpöinen käsi tarttui Vilhelm Veyerin käteen. "Mutta – mutta siitä on teille se hyöty, ettei teidän tarvitse matkustaa sieltä pois", hymyili hän. "Eikö ole kummallista maailmassa, että juuri ne asiat, joista pitää eniten, panevat aina itkemään. Mutta ehkä kaikki muut asiat ikäänkuin eivät pysty sitä tekemään. Mutta on toki hyvä, ettei muista sitä kauan kerrallaan – sitä, mikä on surullista."

Vilhelm Veyer ei vastannut. Hän istui aivan hiljaa ja katseli pientä voimakasta ruskeaa kättä, joka ikäänkuin suojelevasti piteli hänen kättään. Vilhelm Veyer veti kätensä pois – nopeasti.

"Matka Bergenin rataa myöten, kandidaatti Veyer? _Voitteko_ vastustaa?" houkutteli vaalea, solakka neiti, jolla oli tukkaa niin runsaasti, että se olisi riittänyt kolmeksi luonnolliseksi tukkalaitteeksi.

"Olisin ehkä voinut vastustaa Bergenin rataa – mutta en teitä. Huolimatta alituisesta taloudellisesta pulastani."

Vilhelm Veyer puhui hymyillen – mutta hymy ikäänkuin ei ulottunut ääneen ja silmiin.

Petrakin otti kaksi arpaa.

"Minun pitää saada viisi äyriä takaisin", sanoi hän.

"Hyvänen aika, antakaa anteeksi."

Se sanottiin ivallisesti. Rahat laskettiin hitaasti äyri äyriltä.

"Hyvästi sitten, Veyer!"

"Hän aikoi peijata minua", sanoi Petra harmistuneena. "Hän suuttui, kun minä huomasin sen."

Vilhelm Veyer hymyili.

"Myyjäisissä ei olla niin tarkkoja", sanoi hän. "Siellä koetetaan saada ihmisiltä niin paljon kuin mahdollista."

"Peijaus on peijausta, koskekoon se sitten viittä äyriä tai viittä kruunua – ja tapahtukoonpa se vaikka kapalolasten hyväksi – se on minun ajatukseni."

"Te varmaankin elätte tarkasti kymmenen käskyn mukaan", nauroi Veyer.

"Kyllä. Noin suurissa piirteissä", vastasi Petra. "Sillä sen voivat kaikki tehdä. Mutta hienomman sisällyksen mukaan on mahdoton elää – ainakin minun on mahdoton. Minusta käskyjen pitäisi olla mitä ovat, eikä mitään muuta, niin kaikki ihmiset voisivat elää niiden mukaan. Varastamisen ja tappamisen ja sellaisenhan helposti voi jättää tekemättä. Mutta tuo, ettei saa olla suuttunut kellekään ja että pitää kääntää toinen poski päin, kun on saanut korvapuustin toiselle, ja ettei saa pyytää tavaroita, joita kernaasti tahtoisi itselleen. Ei, siihen minä en kykene", selitti Petra.

Vilhelm Veyer nauroi, niin että silmät ja hampaat loistivat.

"Ei siinä ole mitään nauramista. Minä puhun tosissani. Minä olen sanonut sen isällekin, ja hän on melkein samaa mieltä kuin minäkin", sanoi Petra harmistuneena.

Vilhelm Veyer katsoi kelloaan.

"Niinhän minäkin olen", nauroi hän, "minä vain en koskaan ole ajatellut sitä – sillä tavalla. Mutta nyt minun ikävä kyllä täytyy jättää teidät. – Vahtimestari!"

"Minulla on vielä koko joukko rahoja, niin että me voimme maksaa _niillä_. On kai yhdentekevää, miten minä käytän ne – ja hänhän on _teidän_ tätinne", sanoi Petra ja veti kukkaronsa esille.

"Siitä syystäkö, että minä sanoin itseäni vähävaraiseksi?"

Petra nyökäytti päätään.

"Niin, ettekö luule, että minä tiedän, minkälaista se on. Kotona meillä ei melkein koskaan ole rahoja. Jos ei Maren pidä varaansa, kun isä saa palkan, niin se on jo hävinnyt kaikille muille, ennenkuin me olemme saaneet siitä hitustakaan. Mutta pyh, kyllä tulee hyvin toimeen ilman rahoja", nauroi hän huolettomasti. "Olkaa hyvä."

"Te olette lystinmoinen pikku – te olette herttainen."

Vilhelm Veyer punastui – ja huomatessaan sen hän punastui vielä enemmän, se kun ei ollenkaan kuulunut hänen tapoihinsa. Olihan hän satoja kertoja sanonut kaikkia noita toisia herttaisiksi, ja se oli aivan kuin olla pitikin. Mutta nyt hänestä äkkiä tuntui, kuin hänen pitäisi selittää sanansa.

"Minä tarkoitan, että te olette niin kiltti. Ja rehellinen", sanoi hän. "Mutta minä voin kyllä maksaa tämän loistoaterian, vaikkei minulle olekaan suotu kovin suuria rikkauksia. Niin, nyt minun täytyy rientää. Tuhat kiitosta tästä illasta."

Pari askelta otettuaan hän kääntyi takaisin.

"Minä voin luullakseni tulla teitä hakemaan ja saattaa teidät raitiovaunulle, jos olette täällä vielä puoli tuntia."

"Ei kiitos. Kotiin minä kyllä hyvin voin mennä yksin", sanoi Petra.

"Ja sitten – sitten teidän ei pidä luulla, etten minä osaa muuta kuin lörpötellä ja puhua pötyä ja sellaista. Minä en mielelläni tahtoisi, että ajattelisitte niin."

Petra katsoi luottavaisesti hänen mustiin silmiinsä – ja pudisti hänen kättään.

"Ei, hyvä ystävä. Onhan yhdentekevää, millainen joku on, kun kerran on tultu ystäviksi. Eihän koskaan ajattele, millaisia ne _ovat_, joiden kanssa on ystävä. Ja mehän olemme kovin hyvät ystävät, emmekö olekin?"