Part 3

Huone oli aivan valaistu ja viheriät verhot olivat vedetyt ikkunoiden eteen, vaikka ulkona oli valoisaa.

Petra jäi seisomaan ja räpytteli silmiään sähkövalon sattuessa niihin.

Keskellä huonetta seisoi jokin laiha musta ja tuijotti häneen kaksinkertaisiksi käännettyjen nenälasien läpi, ja vihreän työlampun alla hän näki hämärästi valkeat miehenkasvot.

"Hyvää päivää. Minä olen Petra Felber", sanoi Petra, ja hänen tervehdyksensä oli pikkutytön niiauksen ja pojan kumarruksen välimuoto.

Musta kumarsi päätään, ja pöydän luona istuva vanhus jyskäytti keppinsä maahan ja sanoi:

"Tulkaa tänne, niin minä saan katsella teitä."

Petra meni hänen luokseen ja asettui seisomaan hänen eteensä.

"Te olette hyvin terveen ja vahvan näköinen, mutta tehän olette vasta lapsi. Minä toivon, että viihdytte täällä", sanoi maaherra ja ojensi hänelle kätensä, mutta veti sen ehdottomasti takaisin, kun Petra voimakkaasti puristi sitä.

"Minä viihdyn joka paikassa", vastasi Petra iloisesti hymyillen. "Ja vahva minä olen. Minä voin nostaa isän maasta. Niin että jos minun pitää kantaa teitä, niin –"

Väsyneet valkeat kasvot kirkastuivat.

"Ellei nyt juuri sitä, niin on kuitenkin erittäin hyvä, että olette vahva. Hovelsenin voimat eivät ole mistään kotoisin. Tekee kipeätä, kun hän koskee minuun", sanoi hän.

"Jos vain siitä olisi kysymys, niin", huokasi rouva – hän astui lähemmäksi. "Sen toki ymmärrätte, että te ette kestä tällaisessa asemassa. _Noin_ nuoreksi en sentään ollut otaksunut teitä. Tehän sanoitte, että teillä oli monivuotinen kokemus."

"Totta kai minulla onkin – minä olen ollut työssä yhdeksänvuotiaasta asti", sanoi Petra. "Eikä helppo ja miellyttävä toimi voi tuottaa suuriakaan vaikeuksia", hymyili hän luottavaisesti.

Rouva loi häneen pistävän katseen. Ivasiko tyttö?

Mutta maaherra ennätti sanomaan:

"Aivan totta, neiti. Saattepa nähdä, että me vielä viihdymme yhdessä. Sanokaahan, oliko teidän isoisänne –?"

"Minä otaksun, että neiti on väsynyt matkasta ja kernaammin tahtoo päästä lepoon", keskeytti rouva. "Tänä yönä teidän täytyy tyytyä nukkumaan samassa huoneessa kuin Hovelsen, huomisesta saatte olla siellä yksin. Hovelsen neuvoo teille tehtävänne, ennenkuin lähtee pois. Hyvää yötä!"

"Tahdotteko, että minä menen? Minne minun pitää mennä?" kysyi Petra.

Rouva osoitti ovea, josta Petra oli tullut sisään.

"Te tapaatte varmaankin Hovelsenin keittiössä, neiti."

"Hyvää yötä sitten."

Petra niiasi taas.

"Ja hyvää paranemista", lisäsi hän ja meni antamaan kättä maaherralle.

"Kiitos paljon, pikku ystävä."

Väsyneessä vanhassa äänessä oli hämmästystä ja hiukan iloa.

"Hän tuntuu olevan rakastettava ihminen, tuo pienokainen, Letta", sanoi hän tunnustellen, kun Petra oli sulkenut oven.

Letta rouva asetti lasit nenälleen, otti sanomalehden eikä vastannut.

Petra istui sängynlaidalla pienessä, mutta koko hauskassa huoneessa ja selaili vanhaa kulunutta keittokirjaa, jonka Maren huolellisesti oli asettanut päällimmäiseksi matkakirstuun. Kaikkien sivujen alanurkassa oli läpinäkyviä täpliä, jotka Marenin sormet monien vuosien kuluessa olivat aikaansaaneet. Ja siniset ylpeät lyijykynällä piirretyt ristit osoittivat, että omenakakku n:o 2 ja monet muut kakkulajit olivat olleet Petran oman yritteliäisyyden esineinä.

Petralle nousivat kyyneleet kurkkuun, kun hän äkkiä näki kirjan täällä vieraassa huoneessa. Ja samassa hän näki edessään illallispöydän kotona, isän vihreine silmivarjostimineen pöydän yläpäässä ja pojat alempana ja Marenin, joka kantoi ulos tyhjiä puurolautasia ja sisään suuria sinisiä teekuppeja – ja paikan, joka oli tyhjänä. Hän nieli ja nieli ja koetti pian ajatella jotain toista.

Silloin ovi aukeni ja sisään tuli teetarjotin, jolla oli valmiita voileipiä, ja sen takana punaposkinen pullea tyttö, jonka tukka oli käherä ja jolla oli kevytmieliset silmät.

"Hyvää päivää", sanoi Petra. "Mikä teidän nimenne on? Minun nimeni on Petra Felber."

"Jenny", vastasi tyttö ja purskahti lyhyeen pieneen nauruun. Hän oli kiltin näköinen ja puhui etelämurretta.

"Teitäkö minun pitää auttaa keittiössä, kun tarvitaan?" kysyi Petra.

Taaskin hihitys.

"Hohhoh! Täällä jokaisella on tarpeeksi omassa työssään. Täällä on vain hyppäämistä ja juoksemista ja soittamista yhtämittaa. Ainoa hyvä on, että he menevät maata niin aikaisin, että ehtii pujahtaa ulos vähän iltasin."

"Minä huomasin sen. He eivät tahtoneet minua jäämään sisälle luokseen tänä iltana", sanoi Petra.

"Sisälle?"

Jenny katsoi Petraan ja purskahti vielä hillittömämpään nauruun.

Hovelsen pisti päänsä sisään.

"Syökää te, ystävä hyvä, ja pankaa maata, jos tahdotte. Minulla on paljon puuhailtavaa vielä vaatekammiossa."

Seuraavassa silmänräpäyksessä Petra jo pisti päänsä eteisessä olevaan vaatekammioon teekuppi toisessa kädessä ja voileivät yhteenpuristettuina toisessa.

"Minä vien ruuan mukanani puutarhaan, minä. Olen istunut sisällä koko päivän, ja se on pahinta mitä tiedän."

Ja ennenkuin Hovelsen sai kauhunsa ilmaistuksi, oli Petra poissa. Eteisen oven hän jätti selkoselälleen.

Hän kulki ja katseli pientä puutarhatilkkua ja tunsi syvää pettymystä. Ei ainoatakaan hedelmäpuuta, pensaita vain ja kukkasia ja siroja käytäviä. Hän istuutui huvimajaan, joka oli aivan aidan luona.

Heti sen jälkeen kuului askelia, jotka kulkivat ohi ja pysähtyivät portille.

"No iltaa, Vilhelm", sanoi ääni.

"Terve, terve", vastasi toinen.

Ja niin kulkivat nopeat, varmat askeleet soraisen pihan poikki eteisen ovelle.

Parin minuutin kuluttua Jenny hyökkäsi ulos.

"Neiti! Neiti Febbeler", sanoi hän puoliääneen.

"Täällä", sanoi Petra ja tuli lentäen häntä vastaan heiluttaen tyhjää kuppia.

"Parasta on, että joudutte sisään, sillä juuri äsken tuli kandidaatti, ja minä kuulin, että rouva kysyi, kuka hänet oli päästänyt sisään, ja silloin hän sanoi, että hän itse oli päästänyt itsensä sisään, sillä ovi oli auki, sanoi hän. Eikä rouva mistään raivostu niin kuin siitä, että jättää ovet auki."

"Tekeekö se mitään? Kotona ne olivat auki koko päivän", sanoi Petra rauhallisesti. "Kiitos muuten, että sanoitte minulle."

Hän meni sisään ja alkoi ottaa tavaroita matkalaukuistaan. Mutta äkkiä hän ei enää voinut pitää silmiään auki. Hän riisuutui kiireesti ja hypähti vuoteeseen – tuli sitten ajatelleeksi Hovelsenia, nousi ja tassutti lattian poikki, aukaisi eteisen oven ja huusi olennolle, jonka näki siellä puolihämärässä.

Vilhelm Veyer, joka juuri oli lähtemäisillään, jäi ällistyneenä seisomaan, kun äkkiä näki pitkän valkean yöpuvun ja ruskean tytönpään valoisassa ovenaukeamassa.

"Hyvää yötä. Minä panen maata, minä", sanoi uninen nuori ääni.

"Siinä teette oikein. Hyvää yötä, neiti", hymyili Vilhelm Veyer.

Ovi sulkeutui salaman nopeudella.

Vilhelm Veyer seisoi hetkisen hiljaa – sitten hän raotti salin ovea.

"Letta täti. – Minä luulen, että kuitenkin voin tulla päivälliselle huomenna."

Kun Hovelsen tuli sisään huoneeseen, näki hän vain ruskean niskan aivan seinän luona ja kaksi tummaa lettiä, jotka ulottuivat sängynlaidan yli.

"Raukka. Oikein käy sääliksi", sanoi Hovelsen – hän kokosi lattialta vaatekappaleet, jotka pieni ruskea jalka, joka pisti esiin peitteen alta, oli potkinut alas tuolilta.

* * * * *

Aamuaurinko paahtoi lyhyttä ruskeaa nenää, jonka juuressa oli pieniä, melkein mustia kesakoita, ja pitkiä mustia silmäripsiä.

Petra heräsi, hieroi silmiään ja nousi istumaan suuresti hämmästyneenä. Aurinko tuli sisään väärältä puolelta – takaapäin – ja Hovelsenin yömyssy ja pyöreä yönutun verhoama selkä olivat aluksi aivan käsittämättömät. Mutta kun hänelle vihdoinkin selveni, missä hän oli, ja että oli kulunut vain yksi yö ja yksi päivä eikä sata vuotta siitä, jolloin hän heräsi kotona omassa huoneessaan, hyppäsi hän vuoteesta, pesi ruumiinsa vedellä ja märällä pyyheliinalla ja pukeutui.

Hän hiipi saliin, veti uutimet syrjään ja aukaisi puutarhaan vievän oven. Valo tulvi virtana sisään. Hän meni ulos puutarhaan, joka tuoksui raittiisti yökasteen jälkeen. Korkearunkoiset ruusut lemusivat väkevästi. Niillä oli vielä kaikki tummat ja vaaleat päänsä tallella.

Oli toki hyvä, että vanhalla sairaalla miehellä oli kaikki nämä kauniit kukkaset katseltavina, ajatteli Petra. Mutta sitten hän muisti Hovelsenin sanoneen, ettei maaherra koskaan päässyt ulos puutarhaan, vaan istui siellä sopessaan koko päivän. Mutta saattoihan hänellä kuitenkin olla muutamia sisällä luonaan – ja päättäväisesti Petra kulki ympäri ja puri valkoisine hampaineen kaikki kauneimmat ruusut poikki. Sitten hän kantoi ne sisälle ja asetti ne lasiin ruokapöydän yläpäähän.

Hän meni takaisin huoneeseen, missä Hovelsen, puettuna paksuun kudottuun villaröijyyn, letitti valepalmikkoaan, jonka yläpäätä hän piteli hampaitten välissä, "sillä minä olen luvannut äidilleni, etten koskaan olisi niin varomaton, että heittäisin yltäni villavaatteet", sanoi Hovelsen, vaikka läähätti ja hikoili lämpimässä.

"Laittakaa kahvitarjotin järjestykseen, ystävä hyvä. Rouva juo kahvinsa sängyssä, sillä he syövät aamiaista myöhään", sanoi Hovelsen. "Voitteko laittaa hyvää vetokahvia? Täällä käytetään vain sitä?"

"Sellaista pahaa katkeraa, joka vuotaa pienen pussin läpi? Sellaista me myöskin saamme serkkuni luona. Mutta me käytämme keittokahvia, sillä se on näkyisämpää."

"Minustakin vetokahvi on huonompaa. Se painostaa rintaa", sanoi Hovelsen tuttavallisesti. "Itsellemme me muuten kyllä keitämmekin."

Petra laittoi tarjottimen valmiiksi, ja kun Hovelsen oli pukeutunut, opetti hän Petraa valmistamaan kahvia rouvan maun mukaan ja näytti hänelle, missä pöytäliinat, lasit ja kupit olivat.

"Nyt te voitte kastella kukkaset", sanoi Hovelsen. Ja Petra täytti ruiskun toisensa jälkeen ja kaasi kaikki ruukut niin täpösen täyteen, että vesi pulppuili alusastiain reunojen yli.

Kun Petra haki kuudennen ruiskullisen, kiintyi Hovelsenin huomio häneen.

"Mitä Herran nimessä te teette niin paljolla vedellä?" hän kysyi. Mutta Petra oli jo taas livahtanut sisälle ja kaasi hyväntahtoisuudessaan yhä lisää. Ja kun Hovelsen tuli sisään, juoksi monta pientä puroa jok'ikisestä ikkunasta.

"No kylläpä te täällä olette laittanut vedenpaisumuksen", sanoi Hovelsen ja löi kauhistuneena kädet yhteen.

"Ne ovat niin janoisia tässä kuumuudessa", vastasi Petra. "Minä kastelin kahta kovemmin puutarhassa kotona."

"Puutarhassa, niin", sanoi Hovelsen. "Mutta kas täällä on lätäkköjä kaikkialla."

"Pyh, Jennyn kai pitää pestä täällä", sanoi Petra, "tuossa hän jo on".

Jenny tuli hihittäen sisään, laski ämpärin kädestään, niin että kolahti, ja läiskäytti rätin lattialle.

"Nyt te pidätte sellaista elämää, että rouva taas kuulee", nuhteli Hovelsen. "Mutta joutukaa nyt vain, etteivät sämpylät myöhästy."

"Ehkä neiti Febbeleriä haluttaa mennä leipuriin niitä noutamaan", ehdotti Jenny, "se on aivan lähellä Haegdehaugsveienin varrella."

"Kyllä kernaasti."

Petra sai tarvitsemansa tiedot, sieppasi hattunsa ja juoksi ulos. Leipurinpuodissa kävi kiusaus liian suureksi, vaikka hän oli päättänyt säästää omia rahojaan, ja hän tuli ulos sieltä syöden omenakakkua. Hän sattui aivan kolmea nuorta herraa vastaan.

"Kas", huusi yksi heistä hämmästyneenä – tervehti ja punastui.

"Kiitos viimeisestä", nyökäytti Petra ohimennessään.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuuli nopeita askelia takanaan.

"Hyvää päivää, neiti. Niin, miksikähän sanoisimme sitä, että satuimme yhteen tänään taas?"

"Kaitselmukseksi", ehdotti Petra – "siksi Maren olisi sitä sanonut."

"No, miten tulette toimeen helpossa ja miellyttävässä paikassa? Kenen luona te olette?"

"Hyvin vain", vastasi Petra luottavasti. "Hän on nimeltään maaherra Tuesen ja on sairas. Hänen luonaan minä kai olen."

"Eikö muuten rouva ole tärkein nuorille neideille, joilla on helpot ja miellyttävät paikat?"

"Rouva ei pidä minusta", sanoi Petra avomielisesti, "mutta ehkä hän muuttaa mieltään."

"Sen hän varmasti tekee", sanoi Borting – ja punastui taas. "Mutta Tuesen? Se on varmaankin Vilhelm Veyerin eno – Veyer on hänen perijänsä. Luultavasti te ihastutte Veyeriin, hän on kaikkien naisten suosikki."

"Niin, minä tiedän sen. Hovelsen on kovin ihastunut", sanoi Petra. "Minä olen saanut kirjeen häneltä. Sellaiset eivät muuten tavallisesti ole hauskoja ollenkaan. Meillä kävi kerran yksi, hän oli sellainen kuin te. Niin, minä tarkoitan, hänestä piti myöskin tulla lääkäri. Ja kaikki sanoivat, että kaikki olivat ihastuneita häneen. Hän oli inhottava. Hän ei viitsinyt edes puhua minun kanssani. Mutta hän pelkäsi lehmää, uskotteko. Te kai ette pelkää mitään, te. Paitsi ruttoa ja koleraa ja sellaista, jota lääkärien _täytyy_ pelätä."

Ja kaksi kirkasta harmaata silmää katseli täynnä peittelemätöntä ihailua Bortingin pyöreihin kesakkoisiin kasvoihin.

He seisoivat kauan puhellen. Äkkiä Petra hätkähti.

"Sämpylät", huusi hän, pudisti nuorukaisen kättä ja lensi sisään kuin lintu.

Borting jäi seisomaan kadulle, ja hänestä tuntui, kuin ei hän olisi saanut sanotuksi mitään siitä, mitä olisi tahtonut. Mutta nyt hän joka tapauksessa tiesi, mistä Petra oli löydettävissä, ja hän kulki hyräillen puiston läpi.

Petra alkoi kattaa päivällispöytää. Sillä aikaa ajuri tuli noutamaan Hovelsenin tavaroita, ja kesken kaikkea touhua ja matkakirstujen kantelemista soi kello kimakasti läpi talon.

"Maaherra se nyt on tuotava sisään. Juoskaa, ystävä hyvä, ja voikaa hyvin älkääkä panko kovin pahaksenne, jos he vaativat mahdottomia. He ovat pahimmat alussa", joudutteli Hovelsen – hän seisoi jo ulko-ovessa kolme shaalia käsivarrella.

Petra hyökkäsi makuuhuoneen ovelle, kompastui kynnykseen ja kaatui vatsalleen huoneeseen juuri maaherran ja Letta rouvan eteen, jotka seisoivat lähtövalmiina ja vain odottivat tukea sairaan toiselle puolelle.

"Ai! Katsokaa toki eteenne. Ja kulkekaa kuin säädyllinen ihminen", sanoi rouva kärsimättömästi. "Te pelästytätte Tuesenia."

"Pyh, ei se ole vaarallista. En minä loukannut itseäni", rauhoitti Petra ja nousi.

"No. Sehän oli hyvä, se", sanoi maaherra, "tahdotteko nyt auttaa minua."

Petra kietoi vahvan käsivartensa vanhan miehen ympärille.

"Olette te totta tosiaankin hoikka. Pitää olla varovainen, ettei taita teitä keskeltä poikki", sanoi Petra.

"Aivan oikein. Te ymmärrätte, että minä voin taittua. Sitä ei Hovelsen ymmärtänyt. Hän oli kuin kärpänen voimiin nähden", sanoi maaherra hyvillään.

Ja aivan hitaasti mentiin sisälle ruokasaliin.

Maaherra asetettiin istumaan pöydän päähän suureen, nahkaiseen nojatuoliin. Rouva jäi tuijottamaan.

"Ruusuja? Keneltä?" hän kysyi.

"Minulta", sanoi Petra. "Se on puutarhasta."

"Puutarhan kukkiin koskeminen on kiellettyä", sanoi rouva ankarasti. "Me olemme ylpeät puutarhasta emmekä kernaasti näe, että sitä turmellaan."

"Minä ajattelin, että maaherrastakin varmaan olisi hauskaa nähdä muutamia ruusuja, kun hän kerran on puutarhan omistaja", sanoi Petra. "Mutta jos ette pidä siitä, niin en enää poimi niitä."

Rouvan veltot, harmahtavat kasvot kävivät aivan punaisiksi.

"Kiitos paljon. Te olette hyvin kiltti", sanoi maaherra ja loi välinpitämättömän katseen ruusuihin – hän ei välittänyt vähääkään kukista.

Petra toi kauralientä ja kahvia, veti tuolin maaherran tuolin viereen ja istuutui.

Rouva katsoi häneen – ylhäältä päin.

"Anteeksi, että minä jo olen syönyt tänään", sanoi Petra, "mutta Hovelsenin piti matkustaa tänään, ja hän sanoi, että minä söisin hänen kanssaan."

"Hovelsen syö tavallisesti _aina_ jäljestäpäin", sanoi rouva hyvin merkitsevästi.

"Letta", varoitti maaherra.

"Kas vain, että _se_ oli hänestä hauskempaa."

Jotain hymyn tapaista näkyi maaherran toisessa suupielessä.

"Onko täällä jotain, mitä minä voin parsia tai korjata", kysyi Petra asetettuaan maaherran istumaan nurkkaansa sanomalehtien ääreen ja korjattuaan ruuat pöydältä. "Minä olen hyvin taitava laittamaan kuntoon villavaatteita."

"Hyvä, että olette taitava jossakin suhteessa", mutisi rouva.

Hetken kuluttua Petra seisoi syli täynnä sukkia, rouvan vaaleanpunaisia villaröijyjä ja maaherran alushousuja. Mutta hänen päähänsä ei pistänytkään istua sisällä, kun aurinko paistoi niin kauniisti. Hän kantoi koko taakan huvimajaan, ja kun Jenny huusi hänet sisälle auttamaan päivällisruuan valmistamisessa, jätti hän sinne sen, mikä vielä oli korjaamatta.

Kun Vilhelm Veyer tuli päivälliselle, liehuivat hänen enonsa alushousut iloisesti häntä vastaan korkearunkoisen La France ruusun latvasta, ja hänen tätinsä vaaleanpunainen villaröijy koetti turhaan irtaantua huvimajan luona kasvavista pensaista.

"Uuden komennon vaikutusta luultavasti", nauroi Vilhelm Veyer itsekseen.

Rrrrrrr. Pienet nopeat hyppelevät askeleet Hovelsenin raskaiden epätasaisten asemesta. Kaksi iloista silmää ovenraossa.

"Hyvää päivää, neiti Felber – kandidaatti Veyer", sanoi hän.

"Sen minä jo ymmärsin", nauroi Petra, ojensi kätensä ja jäi katsomaan häneen. Hän hymyili.

"No? Ehkä en aivan vastaa ystäväni Hovelsenin kuvausta?"

"Minä – luulin melkein, että te olisitte vieläkin kauniimpi", sanoi Petra avomielisesti.

"Tuo 'vieläkin' pelastaa minut, neiti. Minun laitani on päinvastoin. Minä en huomannut, että olitte noin sievä, kun viimeksi tervehdimme toisiamme."

"Viimeksi?"

"Niin, eilen illalla. Ette kai ole unohtanut, että sanoimme hyvää yötä toisillemme eilen?"

"Hyi! Te olette aivan samanlainen kiusantekijä kuin pojat kotona, huomaan minä", sanoi Petra.

"Miten te nyt sitten viihdytte täällä? Tuletteko toimeen vanhusten kanssa?"

"Eivät he niin pahoja ole", sanoi Petra. "Voihan yhtä hyvin olla toisessa paikassa kuin toisessa, kun ei kuitenkaan voi olla siellä, missä mieluimmiten tahtoisi, eikö niin?"

"Onko herratar herttainen?"

"Herratar?"

"Niin, Letta täti – maaherratar. Me sukulaiset sanomme häntä herrattareksi."

"Hänestä ei varmaankaan ole juuri hauskaa elää. Hän on hiukan ärtyisä. Mutta siihen minä olen tottunut. Kotona Maren usein murisee vieläkin pahemmin."

Vilhelm Veyer nauroi.

"Tiedättekö, neiti. Minäpä melkein luulen, että te olette oikea henkilö tässä talossa. Te olette varmaankin filosofi." Vakavammin hän lisäsi: "Jos muuten sattuisi ikävyyksiä, niin kertokaa minulle. Sillä tietäkää, että herratar suuresti suosii minua. Eno Tuesenin kanssa kyllä tulette toimeen."

"Kyllä, me olemme erinomaiset ystävykset. Muuten kyllä suoriudun omin neuvoin", sanoi Petra ja katosi taas keittiöön.

Istuutuessaan päivällispöytään rouva katsahti loukkaantuneen näköisenä paikkaan, joka muuten tavallisesti oli tyhjänä. Hän täytti lautaset liemellä, ja maaherra alkoi heti syödä.

Petra loi häneen kysyvän katseen, kumarsi sitten päänsä ja luki pöytärukouksen hiljaa itsekseen.

"Muistakaa, neiti, että meillä on tapana leikata soppajuuret paljon hienommiksi. Tällaisia suuria palasia emme tahdo", nuhteli rouva.

"Niinpä niin", sanoi Petra tyynesti, "se johtuu siitä, että kotona eivät juuret maksa rahoja, niinkuin täällä kaupungissa, siksi meillä voi olla niin suuria palasia kuin meitä haluttaa."

Vilhelm Veyer pudotti lautasliinansa ja katosi pöydän alle.

Maaherra lausui rouvalle pari sanaa eräästä sukulaisesta, joka oli purkanut kihlauksensa.

"Tuesen", sanoi rouva jääkylmästi, "pyydän sinua muistamaan, ettemme enää ole yksiksemme."

Vilhelm Veyer lensi tulipunaiseksi.

Mutta Petra katsahti ylös aivan rauhallisesti.

"Pitääkö minun ehkä mennä ulos siksi aikaa, kun te puhelette? Niin serkkuni ja minun aina piti tehdä, kun täti ja hänen vieraansa tahtoivat panetella – se on, sanoa jotain, joka ei ollut sopivaa – jota meidän ei pitänyt kuulla", paranteli hän lausettaan.

Maaherra vilkaisi Vilhelmiin. Molemmat hymyilivät.

Letta rouva ei vastannut.

"Eversti Samsingko oli teidän isoisänne?" kysyi maaherra nopeasti ohjatakseen keskustelun toisaalle.

Petra hätkähti tuolillaan, niin että lautanen kilisi, ja rouvaa tärisytti hermoväre.

"Tunnetteko isoisän?"

"Isoisänne oli hieno mies", sanoi maaherra. "Me tapasimme hänet eräänä kesänä."

"Isoisä on aivan samanlainen kuin minä", sanoi Petra. "Niin sanovat kaikki. Isoisä on paras ystäväni maailmassa."

"Te sanotte 'on', neiti. Minä luulin, että isoisänne oli kuollut", sanoi maaherra.

"Saattaa kai hän _silti_ olla paras ystäväni", sanoi Petra epäröimättä. "Kun minulle sattuu jotakin hyvää, niin aina luulen, että äidillä tai isoisällä on jotakin sen kanssa tekemistä. Esimerkiksi kun sain tämän paikan", lisäsi hän loistavin kasvoin.

Syntyi pieni vaitiolo.

Rouva katseli alaspäin, melkein kuin hämillään. Maaherra katseli rouvaa ja Vilhelm Petraa.

"Voi olla, ettette ole niinkään väärässä, lapsi", sanoi maaherra vakavasti ja lempeästi. "Hauskaa, että laskette meidätkin kuuluviksi 'johonkin hyvään'", lisäsi hän hymyillen.

Vilhelm Veyer alkoi puhella teatteri- ja konserttikaudesta. Tänä iltana "Butterfly" piti esitettämän ensi kerran tänä vuonna.

"Ja jonkun ajan kuluttua, Letta täti, tulee madame Wedloffska, muistathan, hän, jonka kuulimme Brysselissä, tänne antamaan konsertin. Silloin sinun täytyy mennä. Oletteko ehkä kuullut puhuttavan hänestä, neiti Felber – hän on suurimpia tähtiä."

"Hän on minun ystäväni", sanoi Petra kuivasti.

Vilhelm Veyer näytti ensin ällistyneeltä, sitten hän nauroi hiukan ylenkatseellisesti.

"Etteköhän erehdy, neiti. Wedloffska ei koskaan ennen ole laulanut täällä."

"Minä tapasin hänet, kun pienenä olin ulkomailla", sanoi Petra. "Mutta silloin hän vain oli tanskalainen eikä niin kuuluisa. Hänellä oli leuassaan samanlainen syntymämerkki kuin teillä on poskessa, ja käyrä nenä, ja hän lauloi niin, ettei kukaan voinut laulaa kauniimmin."

"Mutta silloinhan neidin välttämättä täytyy kuulla hänet. Te olette ehkä itse musikaalinen."

"Olen", sanoi Petra. "Minä aion käydä hänen luonaan, kun hän tulee. Minä aion antaa hänen kuulla, mitenkä laulan. Lauloin hänelle silloinkin. Ja hän sanoi, että piti ottaa vaari minun äänestäni", kertoi Petra niin huolettomasti, kuin olisi puhunut paidannapin tallettamisesta.

"Kiitos ruuasta", keskeytti rouva kiireesti. "Te voitte tuoda kahvin ulos huvimajaan tänään, neiti."

"Huvimajaan – eiköhän se ole toisen seuran hallussa?" kuiskasi Vilhelm Veyer puoliääneen ja veitikkamaisesti Petralle heidän noustessaan pöydästä.

Petra nyökäytti kiitokseksi päätään ja riensi ulos. Vilhelm näki hänen katoavan sisään eteisen kautta, juuri kun hän ja Letta täti tulivat ulos verannalle.

Vähän sen jälkeen hän toi kahvin ja kaksi kuppia ulos huvimajaan.

"Ettekö te sitten aiokaan juoda kahvia?" kysyi Vilhelm Veyer.

Mutta Petra vain pudisti päätään ja pujahti tiehensä. Vilhelm Veyer katseli pienen tanakan olennon jälkeen. Hänellä oli sanomalehden vapaaliput illan "Butterfly"-näytäntöön – tyttö varmaankin olisi onnellinen, jos saisi tulla mukaan. Mutta Camilla Ovenberg, jota he kaikki ihailivat – hänelle hän oli jo noin sivumennen puhunut näytännöstä, ja Camilla oli hiiden komea – elegantti. Oli tosi nautinto istua hänen rinnallaan – vaikka hän ei ollutkaan sen musikaalisempi, kuin että luuli, että erinomaisen hienossa kukkasduetissa ei laulettu puhtaasti. Ja minkälaisen puvun tuo tuolla keksisi ottaa yllensä, sitä ei ollut helppo tietää. Parasta joka tapauksessa ensin pyytää Camillaa.

"Sinun ei pitäisi yllyttää häntä vaateliaisuuteen, kun hän kerrankin osoittaa hienotunteisuutta, Vilhelm", nuhteli Letta täti. "Käyhän aivan sietämättömäksi, jos meidän aina pitää nähdä hänet ruokapöydässä."

"Minun mielestäni teidän tulisi kiittää onneanne, kun olette saaneet tänne niin hyväsydämisen ja luonnollisen ihmisen kuin tämä tuntuu olevan, Letta täti", sanoi Vilhelm. "Ja enollehan on virkistävää, jos hänellä on seuranaan hilpeäluontoinen henkilö. Toisethan olivat niin ikävystyttäviä, että oli vallan kauheaa."

"Kylläpä Tuesen ja sinä nyt olette haltioissanne", sanoi Letta rouva happamesti. "Hän ei kuitenkaan ole täällä huvin vuoksi. Ja hyöty, se –"

Ja Letta rouva kohotti suippoja hartioitaan.

Petra oli ottanut parsimatyönsä ja istuutunut maaherran huoneeseen. Maaherra aukaisi silmänsä ja hymyili hiukan.

"Istutteko täällä, pikku ystävä? Ettekö mene ulos auringonpaisteeseen toisten luo kahvia juomaan?"