Part 2

"Niin, kandidaattihan se sitten perii", alkoi Hovelsen.

"Hyi sentään, Hovelsen, hyi sentään, ei toki pidä käyttää niin rumia sanoja. 'Saa' on minusta kauniimpi. Eikö olekin? Mutta katsokaahan tänne. Tässä minulla on jotain, millä aion huvittaa herratarta. Hakemuksia, Hovelsen."

Hän läimäytti paperikääröä.

"Te ette varmaankaan aavista, minkä tavoiteltavan paikan te jätätte, Hovelsen. 'Helppo ja miellyttävä toimi', tietäkää se. Niin, tehän luitte sen itse painettuna."

"Helppo ja miellyttävä. Istu ja pala", murahti Hovelsen – ja samassa ovi aukeni raolleen. Raon kautta pisti terävä ääni ulos.

"Vilhelmkö siellä on? Mutta hyvä Jumala, minkä vuoksi sinä seisot täällä puoli tuntia lörpöttelemässä Hovelsenin kanssa? Kaulaliinako? Niin tietysti – semmoinen apina!"

"Minä tulen, minä tulen, täti. Sata pientä tytöntoivetta kainalossani."

Ja Vilhelm Veyer laajensi ovenrakoa niin paljon, että pääsi pujahtamaan sisään.

Sisällä oli puolipimeää ja viheriäistä ja jokseenkin viileää kuten suurien puiden alla. Sälekaihtimet olivat lasketut aivan alas. Puutarhaan vievän oven kummallakin puolen oli palmuja. Huonekalut olivat vanhaa mahonkia, korkeaselkäiset ja viheriäpäällyksiset. Huoneen perimmäisessä nurkassa, vanhanaikuisessa säyläkiikkutuolissa, istui laiha vanha herra tyynyjen varassa. Hänellä oli musta silkkikalotti sisäänpainuneilla ohimoillaan, valkea parta ja vaalistuneet, väsyneet silmät.

Hän kiikutteli tuolia edestakaisin sysäämällä kävelykeppiä seinään – nir – nar.

Keskellä huonetta seisoi hoikka mustapukuinen olento. Hänen kasvonsa olivat pienet ja piirteet kuluneet, ja tukka oli väriltään lakastunutta, harmahtavan punaista; se laskeutui kahtena peilinsileänä kielekkeenä vaaleita, likinäköisiä silmiä kohti, jotka olivat kulmakarvoja vailla.

"En ymmärrä, Vilhelm, ettet koskaan voi heittää tuota lörpöttelemistä Hovelsenin kanssa eteisessä. Ei sovi jutella noin palvelijattaren kanssa – sitäpaitsi Tuesen joutuu tuulenviimalle alttiiksi."

"Ellet sinä olisi aukaissut ovea, ennenkuin minä tulin sisään, ei olisi syntynyt viimaa, Letta täti. Ja muista, että minä olen Hovelsenin ainoa ihailija ja se ikkuna, jonka kautta hän voi katsella sitä, mitä me vaativaisesti sanomme maailmaksi tässä Kääpiömaassa."

"Eikö maakaan nyt ole kylliksi hyvä sinulle", torui Letta täti loukkaantuneena. "Onko sinulla hakemukset?"

Vilhelm heilutteli paperikääröä, mutta meni samassa huoneen perälle pudistamaan laihaa, luista kättä ja norsunluista kepinpäätä. Sitä kepinpäätä ei eno Tuesen koskaan päästänyt kädestään, ei nukkuessaankaan. Keppi oli hänen turvansa ja hänen yhteytensä maailman kanssa. Sillä hän saattoi painaa sähkönappulaa ja soittaa Hovelsenia, kun tahtoi nousta vuoteesta tai siirtyä toiseen paikkaan. Sillä hän saattoi hilata luokseen sanomalehdet ja jakkaran. Sen avulla hän saattoi ilmaista vihansa ja kiukkunsa, kun hänen täytyi istua tässä sairaana ja tuoliin sidottuna.

"Hyvää päivää. Sinä olet reippaan näköinen tänään, eno."

Vilhelm Veyerin mustat silmät ja valkeat hampaat nauroivat valheen ujostelematta vasten eno Tuesenin kasvoja.

"Olenko mielestäsi, poika? Niin, tunnen itseni tosiaankin reippaammaksi. Miesväki, näetkö, se _näkee_. Letta sanoo tietysti, että minä olen huono tänään. Ne eivät hemmetissä näe omaa nenäänsä pitemmälle. No, mitä uutta! Pysyvätkö paikoillaan vai menevätkö?"

"Hallitus? Se pysyy luon-nol-li-ses-ti paikoillaan. Ja nythän suurkäräjät ovat kokoontuneet, niin nopeasti asiat edistyvät."

"Edistyvät? Jumal'auta, sen minä sanon, sanoi Kristian Kahdeksas. Ja mistä muuten tapellaan tänään rakkaassa kaupungissamme, sillä tapellahan heidän täytyy. Näetkö, poika, he ovat pieniä. Ei ole ketään, joka tuntisi itseään kyllin suureksi ja ylhäiseksi suodakseen toisille sitä kunniaa, joka heille tulisi; ei yhtään ainoaa, joka uskaltaisi kulkea suoraan omia teitään. Mitä tuo on? Hakemuksia? No, käy istumaan ja ala, poikaseni. Jotain juotavaa? Ohut kauraliemi on erinomaista kuumalla – sitä minä aina juon."

Vilhelm Veyer veti matalan tuolin eno Tuesenin tuolin viereen ja aukaisi käärön.

Letta täti astui jäykkänä nojatuolinsa luo, istuutui selkä suorana, otti esille tulipunaisen kutomatyönsä ja rupesi silittelemään molempia hiuskielekkeitään luisella työpuikolla.

"Minulla on kunnia oheen liittäen", alkoi Vilhelm.

Eno Tuesenin keppi paukahti voimakkaasti pöytään.

"No on niitä riivattuja naisia! Eivätkö hekin nyt ala kirjoittaa oikeus- ja virastokieltä ja oheen ja liittää ja tyhmyyksiä ja roskaa. Sen sijaan että sanoisivat aivan yksinkertaisesti ja luonnollisesti: tässä lähetän todistukseni. Nyt eteenpäin."

Vilhelm Veyer luki seitsemän hakemusta perätysten. Maaherran suuttumus kasvoi, ja rouva näytti yhä kärsivämmältä.

Taaskin keppi paukahti pöytään.

"Ei, sanon minä, Letta. Nyt minä en tahdo tuollaista vanhaa akanrähjää, joka puolessa tunnissa tuskin ehtii permannon poikki. Pane pois ne, Vilhelm, kaikki nuo ylenansiolliset neidot, joilla ei ole ollut sen vertaa ymmärrystä eikä ihanuutta, että olisivat voineet hankkia itselleen rehellisen miehen. Nyt kai minä olen niin vanha ja vaaraton, että uskallat antaa minun ottaa nuoremman ja viehättävämmän kuin Hovelsen, Letta."

"Tuesen", vastasi Letta rouva terävästi ja ojensi selkäänsä vieläkin suoremmaksi.

"Eteenpäin, Vilhelm."

Vilhelm otti kahdeksannen hakemuksen ja silmäili sen sisällystä. Sitten hän laski sen alas ja nauroi – nauroi – nauroi, niin että suu ulottui aina mustaan luomeen asti, joka oli keskellä laihaa ruskeaa poskea.

"Tässä on epäilemättä jotain sinun mielesi mukaista, eno. Kuulehan: Minä haen sitä helppoa ja miellyttävää paikkaa. Minä olen sivistynyt. Minulla on monivuotinen kokemus talousaskareissa ja iloinen luonne. Minä otaksun, että kuulun hyvään perheeseen. Isä on vain pappi, mutta isoisä oli eversti. Petra Samsing Felber.

"Kas siitä voi sanoa, että se on lyhyttä, joskaan ei juuri tyhjentävää, eno Tuesen. Hakemuksena arvosteltuna tällä ei ole vertaistaan. Käsiala ei oikeastaan osoita monivuotista kokemusta ainakaan sillä alalla. Se on lähinnä suuri lapsenkäsiala – selvä ja selkeä muuten. Se teidän tosiaankin pitäisi ottaa."

"Aivan minun ajatukseni", sanoi maaherra. "Se on tyttö, joka voi lausua ajatuksensa kiitettävän lyhyesti ja kursastelematta. Tahtoisinpa tietää, mikä eversti – miten sanoit tytön nimen olevan?"

"Petra Samsing Felber."

"Saatpa nähdä, Letta, että hän on sen eversti Samsingin lapsenlapsi, jonka tapasimme kylpylaitoksessa, muistathan. Hieno, hauska mies. Hän kuoli kaksi vuotta sitten, ellen erehdy. Niin niin, sitten ainakin tietäisi, että tyttö kuuluu hyvään sukuun. – Mutta voisivatko eversti Samsingin lapsenlapset olla niin vanhoja?"

"No, niin kovin vanha tämä neiti nyt ei tunnu olevan", nauroi Vilhelm. "Mutta minun mielestäni teidän pitäisi ottaa hänet. Hän on ainakin originelli."

Mutta Letta täti oli noussut tuolistaan ja hänen kätensä vapisivat pelkästä kiihtymyksestä.

"Minä pyydän sinua, Tuesen. Muista, että ihmisen myöskin tulee olla minulle avuksi ja hyödyksi, ja että hänen hätätilassa täytyy voida hoitaa koko talo, kun minä olen heikkona. Mikä hakemus tämä nyt on? Tässähän ei sanota ollenkaan mitään siitä, mitä hän osaa. Eikä yhtään ainoaa todistusta."

"Vai eikö, Letta?"

Maaherran ääni oli niin taistelunhaluinen kuin nykyisissä oloissa oli mahdollista.

"Siinähän ovat kaikki pyytämämme tiedot. Hänellä on monivuotinen kokemus, niin että aivan pikkulapsi hän ei voi olla. Lisäksi siinä on, että hän on iloinen luonteeltaan ja kuuluu hyvään perheeseen, emmekä me enempää ole vaatineetkaan. Minä pidän tytöstä ja luulen, että otamme hänet. Minullehan hänen lähinnä tuleekin olla avuksi. Ota kynä ja mustetta, Vilhelm, ja kirjoita, että hän saa tulla. Ja kuta pikemmin, sitä parempi. Palkka on — —"

"Ei, Tuesen, _siinä_ kohden sinun ainakin pitää odottaa, kunnes näemme, mihin hän kelpaa. Tämä on Jumala paratkoon selvää hulluutta. Mutta minä pesen käteni", sanoi rouva loukkaantuneena ja epätoivoisena.

"Siis palkkaa lähemmän sopimuksen mukaan, Vilhelm. Pääasia on, että hän tulee heti. Voiko muuta kuin tulla sairaaksi nähdessään tämän surkean Hovelsenin laahautuvan paikasta toiseen. Ei, naisihmisten ei pitäisi tulla vanhoiksi, hyvä Vilhelm."

Letta rouva osoitti mieltään heittämällä kutomatyönsä pöydälle ja menemällä ulos huoneesta. Ovi sulkeutui hiukan tavallista kovemmin.

"Vahinko sattui, eno", nauroi Vilhelm ja pudisti päätään.

"Niin, niin. Kuka hemmetissä voi muistaa –" maaherran täytyi itsensäkin hymyillä. Mutta se oli heikko, aavemainen hymy, joka heti taas katosi. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä keppi painoi sähkökelloa, joka soi keskeytymättä, kunnes Hovelsenin ontuvat askeleet kuuluivat ruokasalista.

"Olkaa hyvä ja pyytäkää rouvaa tulemaan", – ja ikäänkuin puolustellen Vilhelmille:

"Näetkö, poikaseni, en tahtonut loukata. Hänhän tarkoittaa vain hyvää, Letta. Mutta huumoria hänessä ei hemmetissä ole."

Hovelsen liikkasi ulos, mutta tuli takaisin ilmoittaen, ettei rouvalla ollut aikaa nyt juuri, hän tulee myöhemmin.

Eno Tuesen katsoi sisarenpoikaansa, joka puolestaan kohotti silmänsä papereistaan.

"Siinä kuulit, Vilhelm, nyt sitä kestää koko päivän, ehkä kaksi, siksi vain, ettei osaa varoa kieltään, niin vanha ja kurja kun on. Pitääkö sinun jo mennä? Mitä turhia. Kyllä he valehtelevat kokoon, minkä tarvitsevat sanomalehteen, vaikket sinä tulisikaan. Hemmetin lehdet. Ja pahinta on, että niihin päällepäätteeksi on niin tottunut, ettei voi elää ilman niitä – niin paljon pahaa kuin ne saavatkin aikaan. Sanotko, että sinun täytyy? Niin, niin, tule sitten pian uudelleen, poika. Äläkä unohda vastata tytölle, joka kuuluu hyvään perheeseen."

Ja maaherra vaipui takanojaan tuoliin ja sulki silmänsä väsyneenä paljosta puhelemisesta.

"Ovatko he päättäneet ottaa jonkun?"

Hovelsenin ääni ilmaisi harrasta mielenkiintoa – hän oli odotellut Vilhelmiä käytävässä.

"Ovat kyllä. Nyt voitte milloin tahansa panna vapauden kellot soimaan, Hovelsen, sillä nyt tänne tulee olento, jommoista täällä varmaankaan ei vielä ole nähty – vaikka Herra tietäköön, että täällä on ollut koko kaunis kokoelma."

Vilhelm Veyer sytytti paperossin ja kulki pitkin ja nopein askelin puiston läpi ja sitten pitkin itse paahtavankuumaa Karl Johania. Grandin luona hän pysähtyi ja pani kirjeen postilaatikkoon.

"Ja tästä kai pahaa aavistamaton olento tulee onnelliseksi", hymyili hän itsekseen. "Viaton raukka, joka ei tietystikään aavista, mitä helppo ja miellyttävä paikka on."

Hän poikkesi Lille-Graensenille, ja kulkiessaan hän päässään muovaili erään artikkelin alkua. Sen nimenä oli "Epäsiveellinen kirjallisuus ja taide" – siitä piti tulla ohjelmakirjoitus, sävyltään hehkuva ja harmistunut, ja siinä tuli päätoimittajan yksityisen maailmankatsomuksen ilmetä.

Vilhelm Veyer nousi portaat kolmella hyppäyksellä.

Hänen pöydällään oli lippu: Käykää ensin haastattelemassa kirkollisministeriä ja pastori Kuenaesiä asiasta. "Hemmetissä – kuten eno Tuesen olisi sanonut", sanoi Vilhelm Veyer, pani taas hatun päähänsä ja meni epäsiveellisine kirjallisuuksineen ja taiteineen portaita alas.

* * * * *

Matala, harmaa taivas riippui pappilan yllä ja lupasi sadetta lisää.

Aamulla olivat lehdet vähän kahisseet, ja maantientomussa oli näkynyt muutamia tummia pisaroita, ei kuitenkaan kylliksi sitoakseen sitä.

Rattaat jättivät jälkeensä tomupilven ratistessaan ulos pihalta. Ja pilven keskellä seisoi vanha Maren ja heilutti punaista, luisevaa kättään – toisen käden toimena oli pyyhkiä pois jotain, jota ei moneen vuoteen oltu nähty Maren Övrevoldin poskilla.

Rattaiden perältä katselivat pienet ruskeat kasvot huulet yhteenpuristettuina takaisin pappilaan päin. Koko ajan. Aivan liikahtamatta. Jos pappi tai Finn sanoi jotain, nyökkäsivät pienet kasvot vain – ääneen ei ollut luottamista.

Finn se enimmäkseen puhui. Herman ja Ulf olivat itse istuneet kasvot yhtä jäykkinä ja kaula yhtä paksuna, silloin kun he ensi kerran matkustivat kotoa – he ymmärsivät, että tuntui hyvältä, jos ei tarvinnut vastata.

Ja pappi ajatteli omiaan.

Oli syntynyt taistelu papin ja hänen tyttärensä välillä, kun kirje tuli, että Petra oli saanut paikan. Ja nuori tahto, joka niin varmasti luotti oikeuksiinsa, oli voittanut. Se olikin odottamatta saanut voimakkaan liittolaisen: Herman veli arveli, että Petralle voisi olla hyödyksi oppia hiukan ihmisten seurustelutapoja. Sen hän sanoi papille.

Pappi tosin ei voinut käsittää tarpeelliseksi, että hänen Tunturihiirensä muuttui vähääkään toisenlaiseksi kuin oli, mutta hän taipui, kun hänelle esitettiin, että nuori tyttö saattoi tarvita hiukan vaihtelua.

He lähestyivät asemaa. Yhä vielä Petra istui taaksepäin kääntyneenä ja tuijotti samaan suuntaan – näkemättä mitään. Juna jyrisi esiin vuoren takaa, juuri kun rattaat pysähtyivät. Matkakirstut olivat jo lähetetyt maitomiehen mukana, ja ennenkuin Petra tiesikään, istui hän jo tyhjässä kolmannen luokan vaunussa, vieressään Marenin leivoslaatikko ja se hieno käsilaukku, jonka hän oli saanut tädiltä ja enolta ripille päästessään.

Ulkoa ojennettiin neljä kättä sisään viimeisen kerran puristettaviksi.

"Herra suojelkoon sinua ja säilyttäköön sinut sellaisena kuin nyt olet, rakas lapseni", sanoi pappi hyvin juhlallisesti ja epävarmalla äänellä.

"Sen hän kyllä tekee", rauhoitti Petra.

"Kahden viikon perästä me tulemme", sanoi Herman. "Pysy rohkeana ja ota ajuri ja aja suoraan sinne."

Hyvästi, hyvästi. Nykäys – taas toinen. Juna liikkui – hitaasti – nopeammin.

"Terveisiä Marenille ja – kaikelle", sanoi Petra ikkunasta. Mutta ei kukaan sitä kuullut, sillä ei ollut mitään ääntä sanoja kannattamassa.

Hän otti hatun päästään ja kumartui ulos ikkunasta – ja tuijotti taaksepäin. Asemaa, tien käännettä, taloja ja mökkejä. Kauimmin hän näki Hellen katon ja kirkontornin – sen takana oli pappila.

Ja koko ajan hyppeli suuria, kirkkaita helmiä alas pitkin ruskeita poskia. Ne eivät päässeet tarttumaan kiinni ihoon, jota suojelivat pienet utukarvat, tehden sen sametintapaiseksi.

Kun vanha vaimo koreineen ja nuori herra tulivat sisään seuraavalla asemalla, näkivät he vain tummansinisen mytyn, joka oli kääriytynyt kokoon nurkkaan.

Petra nukkui.

Ja sade alkoi. Ensin pieninä, melkein näkymättöminä viiruina pitkin vaununikkunaa. Sitten ne yhtyivät leveämmiksi juoviksi. Viimein ne juoksivat vuolaina virtoina ristiin rastiin, ja joka kerta, kun juna pysähtyi, rapisi katolla, kuin olisi siihen heitetty pikkukiviä.

Mutta Petra nukkui.

Hän heräsi kirkassointuisen äänen sanoessa:

"Nyt olemme Hamarissa, neiti. Teidän kai on joko poistuttava vaunusta täällä tai vaihdettava junaa."

Petra hypähti pystyyn ja tarttui hattuunsa. Hän tuijotti hetken ymmärtämättä mitään hilpeään tummansiniseen silmäpariin.

"Oo – kiitos. Totta kai, kyllä minun pitää vaihtaa junaa. Ja saada ruokaa myöskin."

"Joutukaa sitten, neiti. Minä otan tavarat."

Täyttä ravia mentiin toiseen junaan, jossa varattiin kaksi paikkaa. Sitten ravintolaan.

Petra söi pitämättä liikaa kiirettä, mutta myöskin säästämättä ainoatakaan vatia – järjestys riippui siitä, mikä vati oli lähinnä. Hän söi herkeämättä, kunnes ravintolan kello soi.

"Teillä on turmeltumaton ruokahalu, neiti", sanoi sinisilmäinen ja nauroi.

"Minä en muulloin koskaan saa niin paljon hyvää samalla kertaa", vastasi Petra tyynesti.

Vaunussa istui vain kaksi eukkoa puhellen marjanhinnoista.

Petra istui ikkunan luona ja katsoi ulos asemasillalle, missä ihmiset kuljeksivat edestakasin junien välissä. Äkkiä hänen päänsä pisti ulos ikkunasta.

"Te, te paksu harmaahousuinen, te pudotitte kirjeen."

Kauppamatkustaja, jolla oli vaaleanharmaa elefanttimainen selkäpuoli ja kaksi ihomakkaraa niskassa kauluksen yläpuolella, kääntyi ja otti kirjeen maasta, – hän ei katsellut erikoisen kiitollisena junan jälkeen. Sen tekivät ne, jotka seisoivat hänen ympärillään.

Sade oli lakannut. Aurinko oli taas esillä ja poltti ikkunaan.

"Nyt tulee taas kaunis ilma, neiti", sanoi Petran matkatoveri.

"Niin, eikö ole surkeaa", sanoi Petra, "mutta hänellä kai on tarkoituksensa, kuten Maren sanoo."

"Niin – hänellä. Te ette ehkä pidä auringosta? Minä pidän."

Ja hän lähensi kesakkoisen, terhakan pystynenän ja vaaleat viiksenalut vaununikkunaan.

Petra katsoi tutkivasti häneen.

"Tuleeko teistä ehkä pappi? Te olette liian nuori jo _ollaksenne_ sitä", sanoi hän.

"Pappi? Minustako? Ei, ei aivan, mutta likeltä ottaa. Minä olen papin poika ja opiskelen lääketiedettä. Lääketieteen ylioppilas Borting."

Hän nousi puoleksi seisomaan ja kumarsi.

"Minun nimeni on Petra Felber", sanoi Petra ja ojensi kätensä. "Mutta minua sanotaan enimmäkseen Tunturihiireksi."

Borting tarttui käteen, katseli sitä ja nauroi.

"Anteeksi – mutta mitään niin ruskeaa en koskaan ole nähnyt. Vai on teidän nimenne Tunturihiiri. Se oli vasta lysti nimi. Mutta miksi te luulitte, että minusta tulisi pappi?"

"Kun te puhuitte noin ilmasta. Papithan eivät koskaan huomaa, mitä maa ja lapset ja sellaiset tarvitsevat, tiedättekö – joko aurinkoa tai sadetta. He huomaavat ikäänkuin vain, mitä kaikki ihmiset yhteensä – koko maailma – tarvitsee. Ikäänkuin sisäisesti. Sillä papit, ne lukevat niin kerrassaan liiaksi", huokasi Petra.

"Mistä ilkeästä papista neidillä on noin huonot kokemukset?" kysyi Borting – hän nauroi koko ajan.

"Ilkeästä papista!"

Petra istui aivan suorana suuttumuksesta ja käänsi kaksi vihaista silmää häntä kohti. "Isä ei ole mikään ilkeä pappi. Hän on taitavin ja paras pappi, mitä on olemassa. Mutta juuri siksi, että hän on lukenut niin kerrassaan liian paljon myöhään öisin, hänestä on tullut – hän ei voi nähdä enää", korjasi hän lauseensa hiljaisella äänellä. Ja sitten hän kiireesti jyskäytti nenänsä ikkunaan ja räpytteli silmiään ja nieli.

"Anteeksi."

Bortingin ääni oli niin pehmeä.

"Ei se tee mitään."

Petra käänsi taas kasvonsa näkyviin ja hymyili hiukan hämillään, silmät vielä kosteina.

"Minä unohdan sen enimmäkseen. Mutta aina, kun tulen sitä ajatelleeksi, tuntuu niin pahalta."

Syntyi pitkä vaitiolo.

Borting olisi kovin mielellään sanonut jotain, joka olisi saanut Petran hymyilemään, mutta hän ei keksinyt mitään. Kaikki sanat tuntuivat niin kömpelöiltä. Hän istui katsellen Petraa syrjästä – hänen täytyi lopulta hymyillä – tuo sivukuva oli niin herttaisen ruma. Petra oli taas painanut nenänsä aivan litteäksi ikkunaa vasten.

Äkkiä hän taas käänsi sen Bortingiin päin – koko kasvot olivat suurena hymynä.

"Minusta on niin ihanaa, että voimme unohtaa. Toisinaan."

Hän nousi seisomaan, oikoi käsivarsiaan ja meni vaunun poikki toisen ikkunan luo. He olivat nyt kahden vaunussa. Petra seisoi katsellen kuusimetsää, joka kasvoi tiheänä ja vihreänä aivan likellä. Ja äkkiä hän alkoi hyräillä. Ensin hiljaa, sitten hän unohti ympäristönsä ja lauloi kovemmin.

Borting kuunteli hartaasti.

"Teillä on harvinaisen kaunis ääni", sanoi hän ihastuneena, kun Petra lopetti.

Petra kääntyi häneen päin.

"Niin on", sanoi hän tyynesti.

Borting katsahti häneen – ällistyneenä – mutta alkoi sitten nauraa.

"Kylläpä te olette omituinen. Niin on, sanotte te, aivan kuin minä olisin sanonut teille: 'teillä on musta tahra nenällänne' – se teillä muuten onkin – sensijaan että nyt sanoin teille parasta, mitä ihmiselle voi sanoa."

"Laulatteko te?"

Petran silmät loistivat.

"Koska tiedätte, että _se_ on parasta?"

"Kyllä minä laulankin. Mutta eniten soitan viulua."

"Kertokaa."

Ja Petra istuutui häntä vastapäätä kasvot loistaen ikäänkuin sisältäpäin.

Ja Borting kertoi länsirannikon kaupungissa sijaitsevasta kodistaan, jossa musiikki oli jokapäiväisenä leipänä hänelle ja äidille ja isälle. Äidistä, josta piti tulla laulajatar, mutta joka luopui siitä mennäkseen naimisiin isän kanssa. Ulkomaanmatkasta, jonka hän oli tehnyt isän ja äidin kanssa ja jolloin hän oli kuullut kaikki suuret oopperat. Kertoi näistä. Hyräili säveliä.

Äkkiä hän keskeytti ja katsoi Petraan.

"Tiedättekö, te kuuntelette silmillänne, te."

"Se kai johtuu siitä, että olen kuunnellut isää. Sillä hän on niin oppinut, että kyllä saa käyttää sekä silmiä että korvia että mitä vain on, jos tahtoo ymmärtää kaiken. Kertokaa enemmän."

Hän ei tiennyt, että pani kätensä Bortingin käsivarrelle. Hän ei nähnyt, ettei nuorukainen voinut irroittaa silmiään hänen nuorista hehkuvista kasvoistaan. Hän imi vain sanat itseensä.

Asemat lensivät heidän ohitseen.

Terävä, pitkä vihellys. Ja sitten tulivat Oslon rumien, harmaiden vuokrakasarmien takasivut näkyviin kummallakin puolella – tiheämpään ja tiheämpään.

"Kaupunki", huusi Petra pelästyneenä. Hän hyppäsi seisomaan penkille ja heitti leivoslaatikon ja käsilaukun matkatoverinsa syliin.

"Onko joku sukulainen teitä vastassa, vai autanko minä teitä kantamaan tavaroita?" kysyi Borting.

"Minä en mene sukulaisten luo. Minä olen saanut paikan – helpon ja miellyttävän paikan kahden vanhuksen luona Parkveienin varrella. Mutta jos te tahdotte auttaa minua kantamaan tavaroita, niin säästyy minulta se raha, joka menisi kantajalle", sanoi Petra hyvillään.

Borting auttoi häntä hankkimalla ajurin ja seisoi hänen luonaan, sillä aikaa kun mies haki ison matkakirstun.

"Voisimmeko – voisimmeko ehkä joskus mennä kuuntelemaan musiikkia yhdessä?" kysyi Borting hiukan hämillään.

"Voisimme kyllä", sanoi Petra ja ojensi hänelle kätensä kiitokseksi ja jäähyväisiksi. Mutta kun hän seisoi siinä ja näki tuon pienen olennon istuvan yksin matkalaukkujensa keskellä lähteäkseen helppoon ja miellyttävään toimeen kahden vanhuksen luo, tunsi hän itsensä mieheksi ja suojelijaksi. Sillä hän oli niin nuori eikä hänen sydämensä vielä ollut sanonut ensi sanaansa.

"Eikö minun pitäisi tulla mukaan valvomaan, että tulette hyvin perille?" kysyi hän.

Petra nauroi että kaikui.

"Valvomaan minua? Ei, ellen minä olisi valvonut sekä itseäni että muita, olisivat pappilassa asiat kyllä olleet huonolla kannalla", sanoi hän.

Ja niin vaunut vierivät pois.

Pieni ruskea käsi pisti esiin ja huiskutti taaksepäin. Borting seisoi ja katseli sen jälkeen, kun se jo kauan sitten oli täydessä toimessa vaunujen pohjalla sitomassa uuden kenkäparin nauhoja.

Ajuri pysähtyi Parkveienillä.

"Jos tahdotte kantaa sisään matkakirstun, niin minä sillä aikaa pitelen hevosta", sanoi Petra. "Minulla on paikka täällä – helppo ja miellyttävä paikka", kertoi hän.

"Kyllä se seisoo pitelemättäkin, neiti. Hyvä on, minä kannan sisään sen."

Ajuri asetteli olkapäitään ja ravisteli ruumistaan ja sai matkakirstun niskalleen.

Kuului hiljainen suriseva soitto, kun Petra painoi kelloa. Ja heti sen jälkeen raskaita, epätasaisia askelia.

"Tekö olette se uusi?" kysyi Hovelsen raottaen ovea.

"Hyvää päivää. Minä olen Petra Felber", sanoi Petra. "Kiitos, asettakaa matkakirstu tuonne – minä laahaan sen huoneeseen yksin. Ja kiitos kyydistä."

Ajuri ei oikein näyttänyt tietävän, mitä tekisi kädellä, jonka Petra maksettuaan ojensi jäähyväisiksi. Mutta sitten hän pyyhkäisi oman kätensä polveen ja pudisti voimakkaasti pientä ruskeaa.

"Onneksi olkoon, neiti."

Ja sitten eteisen ovi paukahti kiinni Petran jälkeen.

"Tekö olette rouva?" kysyi Petra.

Hovelsen joutui aivan ymmälleen ylpeydestä.

"En, ystävä hyvä. Minä olen vain Hovelsen", sanoi hän. "Mutta ette suinkaan te voi olla se uusi! Tuollainen lapsi!"

"Minä olen saanut paikan täällä. Onko teilläkin paikka täällä?" kysyi Petra.

"Ei mutta mitenkä ihmiset voivat lähettää mokoman lapsen mokomaan paikkaan? _Minä_ tiedän, minä, minkälainen se on, neiti, sillä minulla se on ollut, mutta nyt minä en kestä enää. He marisevat niin, neiti, että sitä ei kukaan voi sietää. Kandidaatti on ainoa ilo tässä talossa. Hän on kuin talon oma lapsi, mutta rouva tahtoisi kyllä mieluimmin pitää hänet lasikaapissa."

"Pyh, minä olen tottunut Marenin marinaan, minä", sanoi Petra ja ripusti päällys vaatteensa naulaan.

Huoneen ovea raotettiin.

"Kuka siellä puhuu, Hovelsen?" kuului rouvan ääni sisältä. "Onko se uusi tullut? Lähettäkää hänet heti sisään."

"Rouva", kuiskasi Hovelsen puoliääneen ja liikkasi pois pitkin käytävää kantaen Petran pienempiä matkakapineita.

Petra astui sisään.