Part 1

PIKKU PETRA

Kirj.

Barbra Ring

Suomentanut

Kersti Bergroth

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915.

Tuuli suhisi voimakkaasti pappilan puutarhan kirsikkapuissa. Se pyöri poikki peltojen, niin että vilja huojui pitkinä aaltoina ja loisti kuin keltainen silkki iltapäiväauringon valossa.

Se puhalsi sisään puutarhaan aukenevasta ovesta ja työnsi helakat kotikutoiset oviverhot pullistuneiden purjeiden näköisinä huoneeseen päin, niin että ne jäivät riippumaan kahden keskeltä kirjaillun telttatuolin varaan. Se syöksyi puutarhanpuoleisen huoneen läpi papin työhuoneeseen, jossa se nosti irtonaisia papereita kirjoituspöydältä ja tanssitti ne lattialle.

Koivikossa se heilutteli pitkiä, riippuvia oksia ja taivutti nuorimpien puiden latvoja, ja pitkin maantietä se tuprutteli tomupilviä.

Mutta lammen luona oli tyyntä. Lampi oli siellä, missä koivikko päättyi ja kuusimetsä alkoi.

Sen ympärillä ruoho oli viheriäistä ja tiheää ja mehukasta, silloinkin kun nurmikko muualla oli aivan auringon polttamaa.

Hyönteiset lentelivät ja koskettivat heikoin napsahduksin lammen pintaa muodostaen pyörylöitä veteen. Näytti siltä, kuin olisi sadepisaroita putoillut siihen. Sudenkorennot kiitivät edestakaisin ruohojen ja kortteiden lomitse, ensin nopeasti yhteen suuntaan, -sitten ne tekivät kokokäännöksen ja kiitivät yhtä kiireesti toiseen suuntaan.

Pohjassa oli ruohoa, joka oli sammalen näköistä, lyhyttä, tiheää ja ruskeanviheriäistä. Se oli aivan lähellä pintaa. Mutta eräässä kohden lampi oli musta ja kiiltävän silkin näköinen, siinä, missä se oli syvin, muutamat sanoivat pohjaton.

Nurmikolla istui kaksi ihmistä.

Yksi siinä vain oikeastaan istui. Hän oli pieni ja vanha, ja hänen viheriänharmaa tukkansa oli kireästi vedetty pitkin päätä ja ohuet letit kierretty pieneksi pähkinäksi niskaan.

Hänen litteällä nenällään riippuivat papin vanhat hopeasankaiset lasit, joissa sekä kehykset että sangat olivat korjatut mustalla pumpulilangalla. Ne olivat ikäänkuin jääneet riippumaan aivan nenän päähän, ylemmäksi ne eivät olleet ottaneet pysähtyäkseen.

Sylissä hänellä oli kirje, ja rosoinen, punainen etusormi, jonka päässä oli pahka ja mahdollisimman pieni kynsi, siirtyi hitaasti sanasta sanaan.

Erään sanan kohdalla se viipyi kauan.

Silloin pujahti sen käsivarren alle, joka piteli kirjettä, ruskea pieni pää, jonka ympäri kaksi paksua lettiä oli kierretty siten, että ne yhtyivät niskassa samassa paikassa, missä alkoivatkin. Pieni ruskea sormi ilmestyi punaisen rinnalle ja osoitti samaa sanaa.

"Siinä seisoo monivuotinen, Maren. Mo-ni-vuo-ti-nen. Ja sitten siinä seisoo kokemus. Se merkitsee kaikki mitä olen oppinut, sen kai ymmärrät", sanoi lämmin nuori ääni. Lettipää kääntyi vanhoihin kasvoihin päin ja nauroi harmaine, iloisine silmineen ja leveine, valkoisine hampaineen, jotka loistivat mustalaisruskeissa kasvoissa.

"Eikö se ole tavattoman hienoa, Maren? Aivan niinkuin sanomalehdessä? Juuri sellaista on sunnuntaisin Aftenpostenin viime sivu aivan täynnä. Eikä se ole turhaa kerskailua, kun minä kirjoitan noin, Maren, sillä tiedäthän sinä, että minä olen parsinut poikien sukkia ja paikannut isän alushousuja ja villapaitoja ja auttanut sinua taloudessa puolet ikääni, kun sinulla on ollut liian paljon tekemistä. Ja lypsää minä osaan niin että surisee, ja valjastaa hevoset, jos siksi tulee. Eikä lammas, jonka minä keritsin, onnistunut aivan huonosti sekään, Maren. Pari kolme pientä naarmua nahkaan vain. Mutta se pahus potkikin minua vatsaan. Voin siis hyvin sanoa monivuotinen kokemus, ymmärrätkö."

Maren ei vastannut. Punainen etusormi siirtyi eteenpäin riviltä riville. Ja nuoret silmät seurasivat sitä innokkaasti.

"Ehkä minun pitäisi luetella, mitä kaikkea kokemukseeni kuuluu? Mitä sinä arvelet, Maren? Sitä ei tavallisesti ole sanomalehdessä, mutta ehkä se pitää olla hakemuksessa. Luuletko?"

"Hm", sanoi Maren ja asetteli lasejaan. Hän työnsi niitä ylöspäin, mutta niillä ei ollut siellä mitään tukea, joten ne heti taas liukuivat alas nenän kärjelle.

"Hm", sanoi hän taas ja katsahti lasien yli pienin terävin sinisin silmin. "Minä sanon, niinkuin jo olen sanonut, että tätä sinun ei pitäisi tehdä, Petra, pappasi selän takana. Meneppäs ja tiedä, mitä hän sitten sanoo, kun sinun pitää tehdä tili jokaisesta sanasta, minkä olet kirjoittanut."

Hän käänsi paperin kokoon. "Ja muuten minulla olisi parempaakin tekemistä kuin kuluttaa päiväni täällä lammen luona sinun kanssasi."

"Sinä murisija", sanoi Petra Marenin suureen neliskulmaiseen korvaan. "Minä lähetän sen nyt kumminkin. Mutta ehkä kirjoitan sen uudestaan tänä iltana. Sitten tulen sinun luoksesi ja luen sen sinulle taas."

Ja vankka käsivarsi kiertyi Marenin laihan, köyristyneen selän ympäri ruskean pään painautuessa hänen syliinsä ja koko pienen, lujarakenteisen olennon, joka oli puettuna vaalenneeseen, tiukkaan siniseen hameeseen, ojentautuessa pitkäkseen, niin että jalat ulottuivat aivan veden reunaan saakka.

"Varo jalkojasi."

Maren tarttui tyttöön ja veti hänet ylöspäin pelastaakseen kengät.

"Olehan vähän aikaa vaiti, Maren."

Ja kaksi kirkasta silmää tuijotti taivasta kohti.

_"Minunko_ muka piti olla vaiti?" kysyi Maren pilkallisesti.

"Näetkö tuon pilven, Maren? Ei, ei tuota. Niin, tuon juuri. Voitko nähdä, että se on piispan näköinen? Ei meidän piispan, vaan sen, joka oli täällä silloin kun hanhi syötiin, ja joka pyysi meidän raamattua omakseen. Isä teki oikein, kun sanoi ei. Sillä aina, kun luen 'kotiliedestä', niin ajattelen raamattua, Maren, johon meidät kaikki on merkitty syntymästämme kuolemaan saakka. Kuulehan, Maren, luuletko, että minun pitäisi panna siihen, että käytökseni on vakava ja miellyttävä? He kai pitävät siitä, sillä niin on toisinaan ilmoituksissa. Luuletko?"

Maren silitteli luisevalla kädellään Petran otsaa ja tukkaa, joka muodosti vasemman silmän yläpuolelle hupaisen polven.

"Minä luulen, että parasta on, kun sanot niin vähän kuin suinkin itsestäsi", sanoi hän. "Voisivatpa he vain nähdä sinut ja puhua kanssasi, ehkä kyllä silloin saisit sen paikan."

Pieni sinipukuinen olento hypähti istumaan innoissaan.

"Jos minulla olisi rahoja, niin voisin matkustaa sinne. Mutta se on totta, enhän minä tiedä, kuka se onkaan, koska siinä seisoo vain 'vastaus merk.' Mutta valokuvan minä voisin lähettää. Lähettäisinkö, Maren? Mutta nyt on taas niin, ettei minulla ole muita kuin se viimevuotinen, missä minulla on lyhyet hameet. Ja siinä kuvassa on suu korviin saakka ja toinen silmä itään päin ja toinen länteen, sillä valokuvaaminen kesti niin kauan, että oli vallan mahdotonta pysyä hiljaa. Sitäpaitsi hän oli niin hullunkurinen, että minun täytyi nauraa joka kerta, kun hän tuli luokseni ja pisti kymmenen kynttään päähäni käännelläkseen sitä."

"Niin, siitä sinulle kyllä aina vaikeus tulee – hiljaapysymisestä", murisi Maren. "Etkös voisi koetteeksi olla hetken vertaa vaiti nyt, Petra! Muuten minun varmasti nyt on aika mennä ylös panemaan illallinen pöytään."

"Istu vielä vähän, Maren. Eivät toiset vielä tule. Lampi on koko pappilan hauskin paikka, ja minä niin mielelläni makaan näin sinun sylissäsi. Toisinaan tekee mieli olla juuri kuin aivan pieni."

Ja Petran käsivarret pitivät Marenin kuin pihdeissä.

Hetken aikaa oli hiljaista. Petra loikoi katsellen valkeita untuvaisia pilviä, jotka purjehtivat niin nopeasti sinisellä kesätaivaalla.

Äkkiä hänen omia hehkuvia kasvojaan synkisti pilvi.

"Kuulehan, Maren. Olenko minä kevytmielinen nainen?"

"No, mitä hullutusta tuo nyt taas on? Sinun ei pidä puhua noin jumalattomasti, Tunturihiiri. Kevytmielinen nainen on Belialin lapsi, tyttö parka."

"Niin mutta Maren, minä en voi surra. En noin oikein kunnolla surra. Kun me saimme tietää, ettei isä enää milloinkaan saa näköään jälleen ja että meidän piti ottaa virkaero ja muuttaa pois täältä, silloin minä olin niin onneton, että luulin kuoleman tulevan. Koko päivän. Ja koko yön. – Eniten yöllä. Minä itkin koko yön enkä nukkunut hitustakaan. Tai ainakin vain vähän. Kuule, Maren, miksi kaikki on niin paljon pahempaa pimeässä? Ikäänkuin paljon suurempaa. Ainakin kaikki, mikä on surullista ja ilkeää. Näetkö, jos esimerkiksi ajattelet kimalaista, niin se yöllä muuttuu suureksi karvahousuiseksi karhuksi. Ymmärrätkö mitä minä tarkoitan? Oletko sinä, Maren, milloinkaan unohtanut irroittaa kädet toisistaan, kun olet rukoillut iltarukouksesi? Jos sitten koetat tehdä sen unessa, niin sormet ovat niin paksut ja suuret kuin talot ja yhteen tarttuneet kuin lampaan villat. Oletko milloinkaan tuntenut sellaista, Maren?"

Maren pudisti päätään.

"Minä olen liian väsynyt yöllä, jotta enää mitään tuntisin", sanoi hän. "Siitä kyllä sinä ja poikavekarat huolen pidätte."

"Se oli pahin yö koko elämässäni, Maren", jatkoi Petra. "Mutta sitten sattui, että seuraavana päivänä oli oikein ihana auringonpaiste. Ja ajatteleppas, Maren, silloin minusta elämä taas tuntui suloiselta. Enkö minä ollut kauhea silloin? Minun kai täytyy olla kevytmielinen, Maren, kun voin olla sellainen? Sillä eihän toki voi itkeä kyyneleitään kuiviin yhtenä ainoana yönä? Ainakin Kaupungin-Petra voi itkeä, niin että tulvii, joka ainoa päivä kokonaisen kesän aikana, jos hänen ei ole hyvä olla."

"Kyllä kai hän vuodattaa kyynelvirtoja nyt pensionikoulussa. Minäkään en ole siellä rohkaisemassa häntä, ja pelkkien ranskalaisten kanssa hän saa puhua. Minä varmasti uskon, että Kaupungin-Petra itkee litranmitan täyteen viikossa."

"Nythän kaikki on kääntynyt hyvään päin, Tunturihiiri", sanoi Maren juhlallisesti ja silitteli Petran päätä, niin että hiukset tarttuivat hänen rosoiseen käteensä ja Petrasta tuntui, kuin olisi häntä tukistettu. "Nyt sinun vain pitäisi ylistää Herraa ja kaikkia hänen teitään. Mutta minä olen jo sanonut mitä ajattelen, että olisi parempi, jos sinä itse hoitaisit taloa ja isääsi ja pääsisit minusta, vanhasta hylystä."

Petra oli jo taas noussut istumaan ja ravisteli Marenia, niin että silmälasit hypähtelivät.

"Etkö sinä ehkä kuulu meihin? Etkö sinä ole riidellyt ja raadellut ja tehnyt työtä saadaksesi ihmisiä pojista ja minusta ja ollut meille sekä äitinä että melkein isänäkin koko elämämme ajan? Muuten sinä oikeastaan vasta nyt, sitten kun kaikki muuttui näin surulliseksi, olet tullut niin äärettömän kiltiksi, Maren", lisäsi Petra veitikkamaisesti.

"Ja miten luulet, että isä tulisi toimeen ilman sinua, Maren! Pitäähän hänellä olla joku, joka voi kuunnella häntä kauan kerrallaan haluamatta ulos juoksentelemaan. Ja joku, joka voi pitää häntä aisoissa, kun on kysymys rahoista ja muusta sellaisesta, jota hän ei ymmärrä. Ja tiedäthän sinä, että minun täytyy koettaa ansaita vähän rahoja. Onhan hirveän hyvä, että isällä on se pieni talo, jonka seurakunta on antanut hänelle – kyllä he ovat tavattoman hyviä, Maren, kun niiksi tulee, vaikka he ovat panneet kirkkohaaviin housunnappeja ja muuta – ja sittenhän sinä olet täällä, joka saat rahat riittämään kaikkeen, silloinkin kun niitä tuskin on ollenkaan. Ja Hermanhan on hirveän taitava, kun on opettajanakin, vaikka on vasta ylioppilas. Ja Ulf kun työskentelee verstaassa, hän kyllä tulee toimeen, kunnes pääsee teknilliseen kouluun. Mutta Finn, hän täyttää kohta kolmetoista, ja kun hän on suorittanut keskikoulututkinnon, pitää hänen mennä kaupunkiin kouluun, ja se käy kalliiksi. Sillä tiedäthän sinä, että Finn tahtoo tohtoriksi eikä miksikään muuksi. Hänelle minun siis pitää ansaita rahoja. Ymmärrätkö sen nyt viimeinkin, vai pitääkö minun jankata sitä sinulle vielä kahteenkymmeneen kertaan? Mutta jos hiiskut sanankaan siitä isälle tai kellekään muulle, ennen kuin saan paikan, niin varo nahkaasi, Maren! Kuulehan, siinä sanotaan 'palkka edellytysten ja ansioiden mukaan' – mitä sinä luulet, että minä saan, Maren?"

"Sinä saarnaat ihmisten päät pyörälle" – alkoi Maren.

Pim pam! Pim pim pam! katkaisi kiivas ja kiukkuinen ruokakello hiljaisuuden.

Maren hätkähti, vieritti Petran sylistään ja kämpi pystyyn nelinkontin.

"Jos mitä osaat, niin ainakin osaat saada ihmisen unohtamaan ajan. Sen sinä voit kirjoittaa niiden edellytysten joukkoon, joista puhuit", murisi hän.

Petra nauroi että kaikui.

"Te olette totta tosiaankin aivan samanlaiset, Maren, sinä ja Hellen ruokakello. Kiivaat ja kiukkuiset kumpikin. Mutta kumpikin tarkoitatte vain hyvää. Laittaudu matkaan sinä, minä löntystän perässä."

Maren riensi juoksujalkaa koivikon läpi, mutta tullessaan pihaveräjälle hän kuuli rattaiden ratinaa tieltä ja lisäsi vauhtiaan vieläkin enemmän. Hän ponnisteli pihan poikki niin pitkin askelin, että oli melkein vatsallaan maata vasten.

Hän syöksyi isoon keittiöön, jonka seinillä kiilsi vanhoja vankkoja kupariastioita, jotka rouva oli tuonut mukanaan kotoaan, ja ohuita kuhmuisia läkkikaluja, jotka olivat kuuluneet papin vaatimattomiin myötäjäisiin – sytytti tulen keittiön uuniin ja sukelsi kellariin hakeakseen kylmää voita ja kermaa illalliseksi.

Petra astuskeli hitaasti lehdon läpi. Hän pysähtyi vanhan ison riippukoivun alle, jonka tieltä polku niin sievästi väistyi. Hän tuijotti ylös tiheään vihreään lehvistöön, jossa saattoi huomata muutamia liian aikaisin kellastuneita lehtiä, ja haljenneeseen runkoon, joka oli valkea vain latvan puolelta. Ja äkkiä iloiset silmät kävivät vakaviksi ja kosteankiiltäviksi. "Äiti", kuiskasi nuori punainen suu aivan hiljaa.

Finn se oli keksinyt vanhalle koivulle nimen "äiti". Ehkä siksi, että se levitteli siipiään juuri kuin kana – valmistaakseen tilaa oikein monelle poikaselle, ajatteli Petra. Hän, Petra, ei puolestaan kuvitellut äitiä sellaiseksi.

Äiti oli jotain hienoa ja nuorta ja kaukaista. Jotain, jota ei koskaan, ei koskaan saanut tuntea. Jotain, jota kaipasi, aina kun oli paha olla.

Äiti, hän riippui isän työhuoneen seinällä kirjoituspöydän yläpuolella vihreän seppeleen ympäröimänä – hänen kasvonsa olivat hienot ja kapeat, ja suuret ja vakavat silmät hänellä oli, aivan kuin Hermanilla. Siitä kuvasta saattoi ikäänkuin nähdä, että äiti oli kuollut.

Silmistä sen saattoi nähdä.

Petra muisti, miten omituiseksi isä oli käynyt, kun he kerran leikillään olivat pukeutuneet mikä miksikin ja Herman tuli sisään valkea huivi päässään. Isä ei ollut sanonut mitään, mutta hän oli katsonut niin pitkään Hermaniin, ja sitten hän oli ottanut hattunsa ja mennyt ulos. Ja sitten Maren oli tullut ja torunut ja sanonut, että he olivat pahoja ja sydämettömiä kakaroita, jotka eivät antaneet papin unohtaa suruaan.

Ja kun isä sitten taas tuli sisään, oli hän –

Petra käänsi äkkiä päätään ja kuunteli. Aivan oikein, siellä rattaat tulivat ratisten tiellä.

Hän jätti polun ja hyökkäsi läpi pensaiden ja vesakkojen, kiiti täyttä laukkaa niityn poikki, hyppäsi yli aidan, putosi päistikkaa ojaan, kämpi ylös taas ja seisoi maantiellä, juuri kun molemmat pienet ruskeat hevoset tulivat juosten rattaat jäljessään.

Petra hyppäsi kesken vauhtia astuimelle ja jäi makaamaan vatsalleen neljän jalkaparin poikki.

"Huh sitä Tunturihiirtä. Aina hänen pitää keksiä jotain", sanoi Finn. Pienenä ja ruskeana ja tanakkana Finn istui istuimellaan, ja harmi kuvastui hänen suurissa silmissään, jotka olivat niin siniset kuin ruiskukat pellolla.

"Se oli tosi sana. Aina hänen pitää keksiä jotain", nauroi Ulf, joka istui Finnin rinnalla. Hän oli pitkä ja harteva, ja hänellä oli samanlaiset silmät kuin Finnillä, mutta hän oli vaalea ja hänellä oli kesakoita kasvoissa.

Herman piti ohjaksia. Hän oli kalpea ja ruskea, kasvot olivat kapeat ja silmät kuin Petran, paitsi että Petran silmät olivat ikäänkuin täynnä auringon välkettä ja Hermanin taas hiljaiset ja totiset. Hänen vieressään istui laiha mies, kumarassa, pehmeä musta hattu syvään painettuna vihreän silmivarjostimen ja pyöreäksi leikatun harmaan parran yli. Se oli pappi.

Hän ojensi kalpean, luisevan käden Petraa kohti ja silitti hänen poskeaan. – Petra oli kämpinyt ylös ja istui poikkipäin Ulfin ja Finnin polvilla, molemmat kömpelöt pojankenkiin puetut jalkansa rattaiden ulkopuolella.

Petra hymyili puoleksi onnellisena, puoleksi hämillään – tapahtui niin harvoin, että papin kädet ja sanat ehtivät perille, vaikka hänen silmänsä usein sanoivat niiden olevan tiellä. Hän arasteli hyväilemistä.

Pieni mustanruskea, luja käsi silitti nopeasti valkean käden selkäpuolta.

"Miltä sinusta tuntuu, isä? Eikö ollut ihanaa, kun pääsit ulos ajelemaan? Ja ajattele, nyt tuskin enää tuulee, – sinä inhottava poika!"

Lämmin, hellä ääni muuttui äkkiä raivon huudoksi, sillä Ulf oli vetänyt polvet erilleen toisistaan, ja niin istui Petra kaksinkerroin rattaiden pohjalla, pää ja jalat ilmassa.

"Teidän pitää muistaa, että Petra nyt on täysikasvuinen neiti", nuhteli pappi.

"Täysikasvuinen? Hänkö?" sanoi Finn niin loukkaavan veljellisellä äänellä kuin suinkin voi.

Finn kannatti aina Ulfia. Mutta hän lyyhistyi kokoon ja kävi noloksi ja pieneksi, kun Herman – joka oli suuri ja merkillinen henkilö, jolla oli tupsulakki ja omia rahoja, jommoisia annettiin, kun joku oli osoittanut erityisesti harrastavansa historiaa, ja joka koulussa opetti poikia, niin suuria kuin Finn itse – hyvin vakavasti sanoi:

"Kun meillä on yksi ainoa sisko, niin meidän toki pitää olla hyviä hänelle, niin kauan kuin saamme olla yhdessä."

Pappi nyökäytti päätään. Molemmat toiset olivat nolon näköisiä. Ja Petra nosti nenänsä korkealle.

He menivät oikopäätä illallispöytään. Pappi luki pöytärukouksen, ja puuro syötiin hiljaisuuden vallitessa. "Vasta kun karkein työ on suoritettu, alamme me puhella pappilassa, sillä me olemme aina niin kauhean nälissämme." Niin oli Petran tapana kuvailla jokapäiväistä elämäänsä.

Pappi meni makuuhuoneeseensa heti illallisen jälkeen. Eihän hän enää voinut lukea, sitten kun silmien oli käynyt näin huonosti, ja toimettomana istuminen oli niin tukalaa.

"Lukisinko minä sinulle jotain, isä?" kysyi Petra. "Minä olen saanut tohtorilta lainaksi sikamaisen hauskan kirjan. Se on täpösen täynnä murhia."

"Sinä pysyt kaltaisenasi, sinä Tunturihiiri, kuinka suureksi ja täysikasvuiseksi tulletkin", hymyili pappi. "Ajatteleppas, minä luulen, että annan etusijan hyvälle, rauhalliselle vuoteelleni – murhista huolimatta."

"Saanko _minä_ sitten lainata sen? Ei, minä", huusivat Ulf ja Finn yhteen ääneen.

"Se – ei ole lapsia varten", vastasi Petra neiti komeasti, "sitäpaitsi tarvitsen sen itse, kun olen saanut kirjevaihtoni hoidetuksi. Hyvää yötä."

"Pitääkö sinun nyt taas kirjoittaa Kaupunkihiirelle? Ää niitä tyttöjä!" sanoi Finn halveksivasti.

"Ää – ei, sattumalta ei", matki Petra. Sitten hän ojensihe ja oikaisihe ja meni mielestään ylpeänä ja arvokkaana pois puutarhaportailta ja ala-arvoisesta seurasta.

Mutta hetken kuluttua aukeni portaiden yläpuolella oleva ikkuna – ja pom, pom, pom jymähti toinen omenaraakila toisensa jälkeen portaita vastaan.

"Terveydeksi", kaikui ylhäältä, ja ikkuna paukahti kiinni.

"Kiitos kaunis. Tunturihiiri on kuitenkin aina Tunturihiiri", sanoi Ulf kiitollisesti. – Tie _hänen_ sydämeensä kulki selvään ja ehdottomasti vatsan kautta.

Ylhäällä istui Petra pienen maalaamattoman pöydän ääressä, joka oli käynyt aivan kullankarvaiseksi auringonpaahteesta, edessään irtileikattu ilmoitus, kirjoitettu hakemus ja monta puhdasta paperiarkkia. Hän istui puettuna yöpaitaan, paljaat sääret kierrettyinä pöydänjalkojen ympäri ja kynä viippuen hampaiden välissä.

_Nuori, sivistynyt, hyvään perheeseen kuuluva neiti_ – luki Petra kymmenettä kertaa – jolla on iloinen luonne ja joka on hyvin perehtynyt kaikkiin taloudellisiin toimiin, saa helpon ja miellyttävän paikan hyvässä kodissa. Palkkaa edellytysten ja ansioiden mukaan. Vastaus t. l. kontt. merk. "286".

Mitähän he tarkoittavat hyvällä kodilla? Ja Petra katseli ylhäältä alas vanhoja harmaanvalkeita seinäpapereita, joihin sade, joka syksyllä tunki katon läpi, oli tehnyt keltaisia tahroja. Ja kapeaa koivusänkyä, jossa äiti lapsena oli maannut. Ja pesukaappia, joka sai olemassaolostaan kiittää tyhjää appelsiinilaatikkoa, sitsiuudinta ja Marenin satulasepäntaitoa.

Aivan vaistomaisesti Petra otti kynän suustaan ja alkoi paperilla käsitellä aihetta "hyvä koti", samaan suuntaan kuin hän ennen oli koulussa kirjoittanut aineitaan, joiden arvosteleminen oli tuottanut hänen opettajalleen koko paljon päänvaivaa – lievimmin sanoen omituisen muodon ja perin persoonallisen sisällyksen takia.

Hyvä koti on paikka, missä on asunut koko elämänsä iän. Hyvä koti on etenkin, kun pitää matkustaa pois sieltä –.

Kynä pysähtyi.

Petra katseli puutarhaa ja vanhoja hedelmäpuita, joiden oksat ja niissä olevat jalkojen tukikohdat hän tunsi niin tarkalleen, että hyvin saattoi kiipeillä niissä pilkkopimeässä. Hän näki yön tulevan pehmeänä, harmaana harsona, joka vaimensi kaikki äänet. Ja sen keskellä loisti kuu pyöreänä ja punakeltaisena kuin suunnaton veriappelsiini. Se loisti kuusimetsän yläpuolella, joka seisoi mustana koivikon takana.

Ja äkkiä Petra käsitti, että tätä hän ei koskaan enää saisi nähdä. Ei koskaan elämässään. Kun hän nyt tulee kotiin, tulee hän pieneen valkeaan taloon, joka on joen rannalla, ja täällä asuu mahdollisesti – niin, varmastikin – uusia ihmisiä. Silloin hän kulkee siellä ylhäällä ja katselee tänne alas, mutta hän ei kuulu tänne enää. Aurinko nousee ja kuu laskee toisissa paikoissa kuin mihin hän on tottunut. Eikä mikään ole samanlaista kuin nyt.

Hän istui kauan ja katseli ulos – kuu oli varmasti vähän siirtynyt asemastaan.

"Ihmisillä ei pitäisi olla jalkoja kulkeakseen. Silloin heidän täytyisi pysyä siinä, missä ovat", huokasi hän.

Mutta koska Petran tapana aina oli keksiä jotain, joka saattoi parantaa asioita, lisäsi hän hymyillen:

"Kuu on ainakin sama kaikkialla!"

Ja uuden innon valtaamana hän alkoi muovailla paperille uutta hakemusta.

* * * * *

Kuumuus höyrysi kaduilla, niin että melkein saattoi nähdä sen.

Sitä uhkui talojen seinistä ja katukivistä, ja se leijaili puistojen vihreän katon alla.

Ihmiset, joilla oli jotain toimitettavaa ulkona, hiipivät syrjäkatuja päästäkseen osallisiksi siitä vähäisestä varjosta, joka oli tarjona, ja moitteettomimmatkin herrat kulkivat paitahihasillaan ja käyttivät olkihattua viuhkana. Toisessa kädessään he pitelivät nenäliinaa valmiina, pyyhkiäkseen sillä kiiltävää hikeä punaisista, pöhöttyneistä kasvoistaan.

Nuori mies tuli ulos puistosta, kulki Parkveienin poikki ja katsoi puutarhaan, joka oli pienenpuoleisen talon edustalla. Talo torkkui suljetuin silmin – yläkerran kaikki ikkunat olivat liidutut, alakerrassa ne olivat vihreiden sälekaihtimien peitossa.

Hän oli mustasilmäinen ja mustatukkainen ja niin jäntevä, että näytti siltä, kuin olisi hänellä ollut liian paljon voimia kulkeakseen vain täällä valkeissa flanellihousuissa ja vaalean sinipunaisessa paidassa heilutellen ohutta kävelykeppiä.

Hänellä oli paperikäärö kainalossa, joten hän nähtävästi oli asioilla.

Hän soitti ensimmäisen kerroksen ovikelloa. Sisältä kuului askelia – toinen raskas, toinen kevyt – raskas, kevyt. –

"Mitä kuuluu, Hovelsen?"

"Hyvä, että kandidaatti tuli, sillä nyt on kärsivällisyys lopussa, ja maaherratar valittaa kuumuutta ja maaherraa palelee, ja kaikki on sen mukaan", sanoi mariseva ääni. Ja Hovelsen astui pitkälle jalalleen ja loksahti alas lyhyelle jalalleen, niin että sekä lanteet että olkapäät vääntyivät vinoon, ja harmaalle päälaelle asetettu ruskea valepalmikko kiikkui edestakaisin.

"Vai niin huonosti ovat asiat täällä nyt, Hovelsen?"

Hän seisoi peilin edessä, silitteli mustaa tukkaansa ja järjesti kaulaliinaa.

"Sitä minä en ole sanonut", mutisi Hovelsen. "Jos kandidaatti olisi minun sijassani, niin kyllä kai –"

"Kyllä kai tekisin samoin kuin te, Hovelsen", nauroi nuori mies. "Mutta nyt en ole neiti Hovelsen, vaan lakit. kand. Vilhelm Veyer, ja hänen on ikävä kyllä mahdoton sanoutua irti. Näettekö, Hovelsen, minun täytyy ajatella vaimoani ja lapsiani."

Hovelsenin pitkiin keltaisiin kasvoihin tuli sama ilme, kuin milloin maaherra sanoi hänelle vastaukseksi latinalaisen sananparren.

"Niin, ei minulla niitä vielä _ole_, Hovelsen. Ei teidän tarvitse olla niin kauhistuneen näköinen. Mutta minä saan ne vielä, jos kaikki käy hyvin ja saan pysyä terveenä."