Part 4

Mariella ei ollut yhtään omaa tahtoa, ja vaikka hän olisi vielä hyvin mielellään nukkunut, varustautui hän kuitenkin heti seuraamaan Germainia.

Germain otti pojan syliinsä, herättämättä häntä, ja tahtoi, että Marien piti astua hänen vieressään ja pitää hänen kappansa laitaa suojanaan, koska tyttö ei huolinut omaa kappaansa, johon pikku Petter oli käärittynä.

Germainilla oli nyt vähän aikaa muuta ajateltavana, mutta tuntiessaan nuoren tytön ihan vieressänsä alkoi hän taas joutua tunteittensa valtaan. Pari kolme kertaa vetäytyi hän äkkiä syrjään, jättäen Marien jäljelle. Mutta nähtyään, miten vaikea tytön oli ehtiä perästä, pysähtyi hän odottamaan, veti hänet äkisti viereensä ja puristi häntä niin kovasti, että tyttö kummastui ja pahastuikin, vaikka ei uskaltanut sanoa mitään.

He eivät ollenkaan tienneet, mistä päin olivat tulleet, eivätkä siis myöskään, mihin päin oli mentävä. Niinpä he astuivat läpi koko metsän aution kankaan laitaan asti, kääntyivät takaisin ja astuivat kauan, tehden monta mutkaa, kunnes viimein näkivät tulen välkkyvän pensaiden välitse.

"Kas niin, tässähän on talo", sanoi Germain, "ja ihmiset jo ovat valveilla, koska ovat tehneet tulen."

He olivat astuneet kaksi tuntia ja saapuneet samaan paikkaan, josta olivat lähteneet.

Mutta eipä se ollutkaan mikään talo, vaan heidän oma tulensa, jonka he olivat lähtiessään peittäneet ja jonka tuulen henki oli puhaltanut jälleen ilmi tuleen. "Joko nyt on yö niin pitkälle kulunut?"

He olivat astuneet kaksi tuntia ja saapuneet samaan paikkaan, josta läksivät.

IX.

Taivasalla.

"Ei, nyt minä luovun kaikista yrityksistä", sanoi Germain, polkien harmissaan jalkaa. "Me olemme lumotut, se on ihan varma, emmekä pääse tästä mihinkään ennen, kuin päivä tulee. Tämä metsä lienee noiduttu."

"Ei tässä ole syytä pahastua", sanoi Marie, "tyytykäämme ennemmin kohtaloomme. Me teemme suuremman tulen, poika on hyvästi kääritty, niin että hänellä ei ole mitään vaaraa emmekä suinkaan me itse kuole, jos olemmekin yhden yön ulkona. Mihin te panitte satulan, Germain? No tuonne, suurten orapihlajain keskeen, te muistamaton! Onpa nyt hauska ottaa se jälleen vuoteeksi!"

"Pidä sinä poikaa, ota hänet, niin minä vedän sängyn esiin vesakosta. Älä sinä raamuttele käsiäsi.

"Jo se on tehty, täss' on sänky, eivätkä muutamat raamut suinkaan ole miekan haavoja", vastasi tyttö reippaasti.

Hän ryhtyi taas asettamaan pikku Petteriä, joka tällä kertaa oli niin nukuksissa, että ei tiennyt mitään koko kävelystä. Germain kokosi niin paljon puita tuleen, että koko metsä valistui. Mutta pikku Marie oli ihan uuvuksissa ja vaikka hän ei valittanut, ei hän enää jaksanut seisoa. Hän oli kalpea ja värisi niin, että hampaat kalisivat. Germain otti hänet syliinsä, lämmittääkseen häntä; levottomuus, sääli ja vastustamaton hellyys, täyttivät hänen mielensä. Hänen kielensä liikkui kuin ihmeen vaikutuksesta ja ihan kainostelematta puhui hän:

"Marie, minä pidän sinusta ja olen hyvin pahoillani, että sinä et huoli minusta. Jos sinä tahtoisit ottaa minut mieheksesi, niin ei appi eikä sukulaiset, naapurit eikä mitkään neuvonantajat voisi estää minua ottamasta sinua. Minä tiedän, että sinä olisit hyvä minun lapsilleni ja opettaisit heitä kunnioittamaan äitinsä muistoa, ja minä sen tähden voisin levollisella mielellä totella sydämmeni taipumusta. Minä olen aina tuntenut ystävyyttä sinua kohtaan, ja nyt minä tunnen olevani niin rakastunut sinuun, että jos pyytäisit minua koko ikäni tekemään, mitä sinä tahdot, niin minä heti lupaisin. Katsohan vain, miten minä rakastan sinua, ja koeta unhottaa minun ikäni! Ajattele, että se on väärä ajatus, kun sanotaan kolmenkymmenen vuoden ikäistä miestä vanhaksi. Eikä minulla vielä olekaan enempää kuin kahdeksankolmatta! Nuori tyttö pelkää ihmisten moitetta, jos hän ottaa miehen, joka on kymmenen vuotta häntä vanhempi, ja häntä ehkä moititaankin, vaan ainoastaan sen tähden, että se ei ole tapana tässä paikassa. Muualla olen kuullut, että siitä ei pidetä lukua; päin vastoin annetaan nuorelle tytölle mieluisemmin tueksi ymmärtäväinen ja vakavaluonteinen mies kuin nuori heitukka, josta voi tulla renttu tai muuten huono mies, vaikka häntä ensin luullaan hyväksi mieheksi. Eikähän ikä aina riipu vuosista, vaan voimista ja terveydestä. Liian ankarassa työssä ja puutteessa taikka huonossa elämässä saattaa mies tulla vanhaksi jo ennen, kuin pääsee viidenkolmattakaan vuoden ikään. Minä sitä vastoin... mutta ethän sinä kuule. Marie."

"Kyllä, Germain, kyllä minä kuulen", vastasi pikku Marie, "mutta minä ajattelin, mitä äitini aina sanoo: Kuudenkymmenen vanha vaimo on surkuteltava, jos hänen miehensä on seitsemänkymmenen tai viidenkahdeksatta ijässä eikä enää jaksa tehdä työtä vaimonsa elatukseksi. Mies tulee heikoksi ja vaimon täytyy hoidella häntä juuri silloin, kun hän itse tarvitsisi lepoa ja hoitoa. Sillä tavalla joudutaan supi köyhäksi."

"Vanhemmat ovat oikeassa, kun niin puhuvat, sen kyllä tunnustan", vastasi Germain, "vaikka he turhaan uhraavat koko nuoruutensa ajan, joka on paras kaikesta, noihin pahoihin aavistuksiin, mitä kenestäkin on tuleva siinä ijässä, jolloin ei enää kyetä mihinkään ja jolloin on ihan samantekevä, millä tavalla kuollaan. Minun ei tarvitse peljätä kuolevani nälkään vanhoilla päivilläni. Minä voin säästääkin vähitellen; elänhän minä yhdessä appivanhusten kanssa, teen vahvasti työtä enkä kuluta mitään. Muuten sinä olet minusta niin rakas, näetkös, että sekin yksinään estää minut vanhenemasta. Tietysti onnellinen ihminen pysyy kauemmin voimissaan ja minä kyllä tunnen olevani nuorempi Bastieniakin, mikäli on puhe rakkaudesta. Hän ei sinua rakasta, hän on liian tyhmä ja liian lapsellinen ymmärtämään, miten kaunis ja hyvä sinä olet ja miten ansaitset rakkautta. Voi, Marie, älä inhoa minua, en minä ole häijy mies; olihan Katerinekin onnellinen; kuolinvuoteellaan hän Jumalan kautta todisti, että hänellä ei koskaan ollut syytä olla tyytymätön minuun, ja hän kehoitti minua naimaan uudestaan. Minusta näytti, että hänen henkensä puhui poikani kautta, kun hän oli nukkumaisillaan. Etkö kuullut, mitä hän sanoi? Etkö nähnyt, miten hänen pikku suunsa vapisi, kun hän katsoi ja näki ilmassa jotakin, jota me emme nähneet? Hän näki äitinsä, usko se, ja äiti se juuri johdatti hänelle mieleen ne sanat, että hän tahtoi sinua äidiksi hänen sijaansa.

"Germain", vastasi Marie kummastuneena ja ajatuksissaan: "te puhutte niin hyvin, ja kaikki mitä sanotte, on totta. Minä tiedän varmaan, että tekisin oikein, jos rakastaisin teitä, jos vain teidän vaimovainajanne vanhemmat eivät sitä niin jyrkästi vastustaisi; mutta sanokaa itse, mitä minun pitää tehdä. Minä en tunne mitään taipumusta teihin. Minä kyllä pidän teistä, mutta vaikka ikänne ei teekään teitä rumaksi, niin minä sitä kuitenkin pelkään. Minusta te olette ikään kuin setä tai kummi minulle, minä tunnen, että minä olen teille suuressa kiitollisuuden velassa ja että te välistä kohtelette minua kuin pikku tyttöä ettekä kuin vaimoa ja vertaistanne. Ja sitte ehkä kumppanini vielä pilkkaisivat minua, ja vaikka onkin tyhmä huolia siitä, niin luulenpa että olisin vähän häpeissäni ja pahoillani omissa häissäni."

"Nuo kaikki ovat lapsellisia väitöksiä, sinä puhut kuin lapsi, Marie!"

"No niin, minä olenkin lapsi", sanoi hän, "ja juuri sen tähden pelottaa minua meno miehelle, joka on liian ymmärtäväinen. Näettehän, että minä olen liian nuori teille, koska jo nyt nuhtelette minua ymmärtämättömästä puheesta. Tietystihän minulla ei voi olla enempää ymmärrystä, kuin minun ikäisilläni yleensä on."

"Hyvänen aika, miten kiusallista ja miten kömpelöä, ett'en osaa lausua mitä ajattelen", pahoitteli Germain. "Te ette rakasta minua, Marie, siinä koko syy; te katsotte minua liian typeräksi ja liian kömpelöksi. Jos pitäisitte minusta edes vähänkään, niin ette näkisi niin selvään minun vikojani. Mutta te ette rakasta minua, siinä koko asia."

"Niin, eihän se ole minun vikani", vastasi Marie vähän pahastuen, että Germain lakkasi häntä sinuttelemasta. "Minähän koetan oikein ponnistaa itsestäni rakkautta kuunnellessani teidän puhettanne; mutta mitä enemmän minä koetan, sitä vaikeampi minun on ajatella, että meistä tulisi mies ja vaimo."

Germain ei vastannut. Hän pani molemmat kätensä kasvoilleen, niin että pikku Marien oli mahdoton tietää, itkikö hän vai oliko pahastunut vaiko nukkunut. Hän tuli vähän levottomaksi, kun näki Germainin niin synkkänä eikä voinut arvata, mitä hänen mielessään liikkui; mutta hän ei uskaltanut häntä puhutellakaan enää, ja ollen liian hämmästyksissään siitä, mitä oli tapahtunut, voidakseen enää nukkua, odotti hän kärsimättömästi päivän tuloa, korjaili lakkaamatta tulta ja katsoi lasta, jonka Germain näytti kokonaan unhottaneen. Germain ei kuitenkaan nukkunut, hän vain ajatteli tilaansa, ei tehnyt mitään päätöksiä voittaa tunnettansa eikä myöskään ajatellut mitään pahaa. Hän kärsi, hänellä oli koko vuori surua rasittamassa ja hän toivoi olevansa kuollut. Hänestä näytti, että hänelle täytyi käydä huonosti kaikessa ja jos hän olisi voinut itkeä, ei hän suinkaan olisi tehnyt sitä puolittain. Mutta hän seoitti suruunsa vähän suuttumusta itseänsä kohtaan ja tuskitteli äänettömästi, koska ei voinut eikä tahtonut pauhata hiljaista metsää vastaan.

Päivän valjetessa ja lintujen viserryksen ilmoittaessa sitä Germainille tempasi hän äkisti kätensä kasvoiltaan ja nousi ylös. Hän huomasi, että pikku Marie ei ollut myöskään nukkunut, mutta hän ei voinut sanoa hänelle sanaakaan, ilmaistakseen suruista mielialaansa. Hän oli kokonaan kadottanut rohkeutensa. Hän kätki uudestaan hiirakon satulan piikikkääsen vesakkoon, nosti laukun selkäänsä, otti poikaansa kädestä ja sanoi:

"Nyt, Marie, koetamme saada loppuun tämän matkan. Tahdotko, että minä tulen saattamaan sinua Ormeauxiin?"

"Yhdessä me kaiketi menemme pois metsästä", vastasi hän, "ja kun saamme tietää, missä olemme, saatamme kumpikin kulkea omaa tietämme."

Germain ei vastannut. Hän vähän pahastui, että nuori tyttö ei pyytänyt häntä saattajaksi, eikä hän myöskään huomannut, että hän oli lausunut tuon esityksensä sellaisella äänellä, joka vaati eittävää vastausta.

Puunhakkaaja, jonka tapasivat astuttuaan pari sataa askelta, neuvoi heille tien, sanoen että he, mentyään suuren niityn poikki, saattoivat astua vain edelleen, toinen suoraan samaa suuntaa ja toinen vasemmalle, päästäkseen kumpikin perille. Molempain paikkojen sanoi hän muuten olevankin niin lähekkäin, että ne selvästi näkyivät toinen toiseensa.

Heidän kiitettyään ja lähdettyään astumaan huusi puunhakkaaja jäljestä ja kysyi, eikö heiltä ollut kadonnut hevosta.

"Minä näin äsken", sanoi hän, "kauniin harmaan tamman pihassani, johon ehkä sudet lienevät sen ajaneet. Koirat haukkuivat koko yön ja päivän kuluessa minä näin hevosen vajassani; siellä se vielä on. Tulkaa minun kanssani, ja jos tunnette tamman, niin korjatkaa pois omanne."

Germain, ilmoitettuaan hevosen tuntomerkit ja saatuaan selville, että se tosiaankin oli hänen hiirakkonsa, läksi etsimään satulaa. Pikku Marie tarjoutui ottamaan kanssansa pojan Ormeauxiin, josta Germain saattoi käydä noutamassa hänet sitte, kuin ensin tutustui Fourchen asujamiin.

"Petter on vähän likainen tämän yön makuusta taivasalla", sanoi Marie. "Minä puhdistan hänen vaatteensa, pesen hänen kauniit kasvonsa ja kampaan hänet, ja sitte, kuin hän on siistitty, saatatte hänet viedä tervehtimään uusia sukulaisianne."

"Ja kuka on sanonut, että minä enää aionkaan mennä Fourcheen?" vastasi Germain äreästi. "Ehkä minä en menekään sinne."

"Kyllä teidän täytyy käydä siellä", neuvoi tyttö.

"Onko sinulla niin kiire naittaa minua toisen kanssa, päästäksesi ihan täydelliseen varmuuteen, että minä en enää kiusaa sinua?"

"No, Germain, älkää enää ajatelko tuota asiaa, se on vain joutava mielenpuuska sen tähden, että viimeöiset vastukset ovat tehneet teidät vähän oikulliseksi. Mutta nyt teidän täytyy tulla takaisin järkeenne; minä lupaan unhottaa, mitä te sanoitte minulle, ja olla puhumatta sitä kellekään."

"Puhu sinä vain, kelle hyvänsä tahdot; minulla ei ole tapana eittää sanojani. Se, kuin minä puhuin sinulle, oli totta ja kunniallista, enkä minä häpeä sitä kenenkään edessä."

"Niin, mutta jos tuleva vaimonne tietäisi teidän ajatelleen toista juuri silloin, kuin olitte matkalla hänen luoksensa, suuttuisi hän teihin. Punnitkaa sen tähden sanojanne täst'edes; älkää katsoko minuun noin kummallisesti toisten nähden. Muistakaa appeanne, joka luottaa siihen, että te tottelette häntä; hän suuttuisi minuun kovin, jos minä narraisin teidät tekemään vastoin hänen tahtoansa. Hyvästi, Germain; minä otan kanssani pikku Petterin, niin että teidän täytyy mennä Fourcheen. Poika saa jäädä minulle pantiksi."

"Menetkö sinä siis hänen kanssansa?" kysyi Germain pojaltaan, kun näki hänen tarttuvan Marien käteen ja päättävästi lähtevän astumaan hänen kanssansa.

"Minä lähden, isä", vastasi lapsi, joka oli kuunnellut ja omalla tavallaan ymmärtänyt, mitä äsken oli ajattelemattomasti puhuttu hänen läsnä-ollessaan. "Minä lähden hyvän pikku Marien kanssa; tule sinä noutamaan, koska olet päättänyt naida, mutta minä tahdon, että Marien pitää tuleman minun pikku äidikseni."

"Kuuletko, hän tahtoo sitä!" sanoi Germain tytölle. "Kuulepas, pikku Petter", virkkoi hän, "minä myöskin tahdon, että hän tulisi sinun äidiksesi ja aina pysyisi sinun luonasi, mutta hän ei tahdo. Koeta sinä taivuttaa häntä siihen, jota hän ei lupaa minulle."

"Ole huoletta, isä, minä kyllä saan hänet taipumaan; pikku Marie tekee aina, mitä minä tahdon."

Ja poika lähti tytön kanssa. Germain seisoi liikahtamatta, surumielisempänä ja epätietoisempana kuin koskaan.

X.

Kylän valtias kaunotar.

Puhdistettuaan vähän itseänsä ja hevostaan, noustuaan hiirakon selkään ja saatuaan tietää tien Fourcheen ajatteli Germain, että ei tuota maksanut enää kauemmin kammoa ja että hänen täytyi unhottaa viimeöiset unelmat.

Hän tapasi ukko Leonardin istumassa kauniin kartanonsa edessä korkealla, vaalakan vihreäksi maalatulla penkillä. Rappusissa oli kuusi kiviaskelta, josta saattoi käsittää, että kartanon alla oli tilava kellari. Puutarhan ja hamppupellon ympäri tehty kiviaita oli kalkittu. Koko asunto näytti muhkealta, niin että sitä melkein olisi saattanut luulla herraskartanoksi.

Tuleva appi nousi ottamaan vastaan Germainia. Kyseltyään koko viisi minuuttia, miten koko perhe kotona voi, lausui hän viimein tavallisen kysymyksen, jolla kohteliaimmin tiedustellaan, mihin kelläkin on matka, joita satutaan tapaamaan: "Vai niin, tänne päinkö tie teitä vetää?"

"Tulin tänne teitä tervehtimään", vastasi Germain, "ja tuomaan teille näitä lintuja apeltani sekä kertomaan häneltä terveisiä ja sanomaan häneltä myöskin, että te varmaankin tiedätte, millä asialla minä olen."

"Hah hah haa!" nauroi ukko Leonard, taputellen isoa vatsaansa, "kyllä näen, kuulen ja ymmärrän!" Ja veitikkamaisesti rypistäen toista silmäänsä jatkoi hän. "Te ette ole ainoa tähystelijä täällä, hyvä ystävä. Jo siellä sisällä on kolme muuta, jotka virittelevät paulojansa kuten te. Minä en karkoita ketään, minun olisikin vaikea sanoa sitä tai tätä, sillä kaikki ovat kelvollisia tarjokkaita. Mauricen sekä hyvän tilan tähden, jota te hoidatte, minä mieluisimmin tahtoisin, että te hänet saisitte. Mutta tyttäreni on täysikäinen ja hallitsee itse omaisuuttansa; hän siis tehköön, mitä tahtoo. Astukaa sisään ja tutustukaa; minä vain toivotan onnea teille saamaan paraan osan."

"Antakaa anteeksi", vastasi Germain hyvin kummastuksissaan, kun huomasi tulleensa liika henkilöksi siihen, jossa oli luullut saavansa olla yksinään, "minä en tiennyt tyttärellänne olevan jo ennestään kosijoita, enkä minä ole tullut tänne riitelemään hänestä toisten kanssa."

"Jos olette luullut", vastasi ukko Leonard yhtä leikillisesti kuin ennenkin, "minun tyttäreni olevan yksinään ja ikävissään sen tähden, että te olette vitkastellut, niin olette pahasti pettynyt, poikaseni. Katerinella tosiaan on millä houkutella luoksensa kosijoita, ja hänellä niitä onkin pikemmin liian monta kuin liian vähä tarjona. Mutta astukaa sisään, sanon minä, älkääkä joutuko hämillenne. Se nainen kyllä ansaitsee, että hänestä vähän kilpaillaankin."

Hän tarttui Germainin olkapäihin, työnsi edellään hänet sisään ja huusi kömpelön leikillisesti: "kas tässä, Katerine, saat yhden lisäksi!"

Tuo karkea esittely leskelle, hänen muiden kosijainsa läsnä ollessa, teki Germainin vielä neuvottomammaksi ja tyytymättömämmäksi. Hän seisoi hetkisen, uskaltamatta katsoa kaunotarta tai hänen palvelijoitansa.

Leski Guerin oli vielä jotenkin kaunis. Mutta hänen kasvonsa ja pukunsa heti ontuivat Germainista vastenmielisiltä. Hän oli rohkean ja itseensä tyytyväisen näköinen ja hänen kolmella pitsirivillä koristettu myssynsä, silkkinen esiliinansa ja musta pitsihuivinsa soveltuivat hyvin huonosti siihe mielikuvaan, jonka Germain oli tehnyt vakavasta leskestä.

Tuo komea puku ja hänen liian vapaa käytöksensä vaikuttivat, että hän näytti Germainista vanhalta ja rumalta, vaikka ei ollut kumpikaan. Germain ajatteli, että niin kaunis puku ja niin iloinen vapaus sopivat pikku Marien ikään ja taitavuuteen; mutta tuo leski laski leikkiä kömpelösti ja kaksimielisesti eikä hän osannut käyttäytyäkään pukimiensa mukaisesti.

Entiset kolme kosijaa istuivat pöydässä, joka oli täpö täynnä viinipulloja ja liharuokia heitä varten koko sunnuntain aamupäivän, sillä ukko Leonard mielellään kerskaili rikkaudellaan ja mielelläänpä leskikin näytteli kauniita posliinejansa ja piti kemuja kuin rikas ylhäinen nainen. Vaikka Germain olikin herkkäuskoinen ja pahaa luulematon, teki hän sentään huomioitansa hyvin terävästi ja oli ensi kerran varoillaan juomingissa. Leonard oli pakottanut hänet istahtamaan kilpakosijainsa joukkoon, istuutui itse vastapäätä, valitsi hänelle paraat palat ja puheli melkein yksinomaan hänen kanssansa. Lahjalintuja oli yöllisen vähennyksen jälkeenkin vielä kylliksi paljo vaikuttamaan. Leski näytti olevan niistä hyvillään ja kosijat katselivat niitä halveksien.

Germain ei viihtynyt siinä seurassa eikä siis voinut syödä hyvällä halulla. Ukko Leonard alkoi laskea siitä leikkiä.

"Miten te olette ikävissänne!" sanoi hän. "Tehän istutte siinä ja katselette tyytymättömästi lasianne. Ei rakkauden pidä viemän ruokahalua, sillä paastoava rakastaja ei löydä niin kauniita sanoja kuin se, joka on selvittänyt ajatuksiaan viinillä."

Germain pahastui, kun häntä jo luultiin rakastuneeksi, ja lesken teeskentely, kun hän hymyili ja katsoi alas päin, ikään kuin olisi jo ollut ihan varma asiastaan, vaikutti että Germainin hyvin teki mieli vastustaa tuota luulovoittoa, mutta hän pelkäsi, että näyttäisi epäkohteliaalta ja sen tähden vain hymyili ja malttoi mielensä.

Lesken kosijat näyttivät hänestä oikeilta lurjuksilta. Heidän täytyi olla hyvin rikkaat ennen kuin kukaan saattoi antaa heidän jatkaa kosintaansa. Yksi oli jo viidennellä kymmenellä ja joi niin paljon, että näytti aivan tylsistyneeltä; kolmas oli kyllä nuori ja jotenkin kaunis, mutta koettaessaan näyttää sukkeluuttansa puhui oikein inhottavia tyhmyyksiä. Leski kuitenkin nauroi, kuin olisi sydämmestään ihmetellyt niitä, ja siten osoitti, että hänellä ei juuri ollut hyvää aistia. Germain ensin luuli lesken olevan mieltyneen siihen nuoreen mieheen, mutta huomasi kohta, että häntä itseään kohdeltiin erityisellä huomiolla ja koetettiin saada häntä mieltymään. Siitä hän sai vielä lisää syytä pysyä kylmäkiskoisena ja vakavana.

Tulipa kirkkoon lähdön aika ja noustiin pöydästä, mennäkseen sinne yhdessä. Heidän täytyi astua Metsiin saakka runsas puoli peninkulmaa, ja Germain oli niin väsyksissä, että hän olisi mielellään ensin nukkunut tuntikauden; mutta hän tavallisesti ei jäänyt koskaan pois kirkosta, ja sen tähden läksi toisten kanssa.

Tiet olivat täynnä ihmisiä ja leski astui ylpeänä kolmen kosijansa seurassa, nojaten milloin kenenkin käsivarteen ja päätänsä keikutellen. Hän olisi mielellään tahtonut näyttää neljättäkin ihmisille, mutta Germainista oli niin naurettavaa kulkea tuolla lailla hameen turvissa, että hän ennemmin pysyi jäljellä kohtuullisen matkan päässä. Hän puheli ukko Leonardin kanssa ja hänen onnistuikin niin paljon huvittaa ukkoa ja pitää häntä toimessa, että syrjäiset eivät ollenkaan huomanneet heidän kuuluvan tuohon lesken saattoseuraan.

XI.

Isäntä.

Kylään saavuttua pysähtyi leski odottamaan heitä. Hän tahtoi välttämättä astua esiin koko saattojoukkonsa kanssa, mutta Germain ei suonut hänelle sitä iloa; hän erosi ukko Leonardista, yhtyi muihin henkilöihin, jotka hän tunsi, ja astui kirkkoon toisesta ovesta. Se suututti leskeä.

Jumalanpalveluksen jälkeen näytteli hän itseänsä voitostaan ylpeänä kaikkialla, tanssipaikoissa nurmikoilla, alottaen tanssin kolmen kosijansa kanssa vuorotellen. Germain katseli valmista ja huomasi hänen kyllä tanssivan hyvin, vaikka teeskennellen.

"No", sanoi Leonard, lyöden häntä olkapäähän, "miksi ette pyydä minun tytärtäni tanssiin? Te olette liian kaino."

"Minä olen lakannut jo tanssimasta silloin, kuin vaimoni kuoli", sanoi Germain.

"Mahdollista kyllä, mutta koska nyt olette hankkimassa uutta, niin pitää surun loppua sekä sydämmestä että vaatteista."

"Ei siinä mitään syytä; ja muutenkin minä olen mielestäni jo liian vanha, ei minua tanssi huvita."

"Kuulkaas", jatkoi Leonard ja vei hänet vähän syrjään, "te pahastuitte, kun meille tullessanne näitte linnan jo olevan piiritetyn; ja nyt huomaan, että te olette hyvin ylpeä, mutta se ei ole viisasta, poikaseni. Minun tyttäreni on tottunut mielistelyihin, varsinkin kahtena viime vuonna, siitä asti kuin hänen surunsa loppui, eikä hänen asiansa ole tulla teille vastaan?"

"Teidän tyttärenne on jo kaksi vuotta ollut valmiina; miksi hän ei vielä ole valinnut?" kysyi Germain.

"Hän oi huoli kiirehtiä ja siinä hän tekee ihan oikein. Vaikka hän näyttää iloiselta eikä ehkä varsin ajattelevalta, niin kyllä hän kuitenkin on ymmärtäväinen nainen, joka varsin hyvin tietää, mitä tekee."

"Eipä minusta näytä siltä", sanoi Germain, "hänellähän on kolme kosijaa, ja jos hän tietäisi, mitä hän oikeastaan tahtoo, niin hänestä ainakin kaksi olisi liikaa, ja hän pyytäisi heitä pysymään kotonansa."

"Miksi niin? Sitä te ette ymmärrä, Germain. Hän ei huoli vanhasta, ei toissilmäisestä eikä nuoresta, sen minä jotenkin varmaan tiedän; mutta jos haa karkoittaisi heidät, niin luultaisiin hänen tahtovan pysyäkin leskenä eikä enää tulisi ketään muuta."

"Vai niin, ne ovat siis kylttinä."

"Aivan niin. Mitä pahaa sima on, jos se heitä huvittaa?"

"Kullakin on oma makunsa", sanoi Germain.

"Kyllä huomaan, että se ei sovellu teidän maullenne. Mutta saatammehan sopia siitä asiasta; jos oletamme, että te olette valittu, sillä voidaanhan tehdä tilaa."

"Niin, saattaahan tuota olettaa. Mutta kuinka kauan pitää seisoa, nenä pystyssä, ja odottaa siitä tietoa?"

"Se riippuu teistä, miten taitava olette puhelemaan ja taivuttamaan. Tyttäreni on tähän asti varsin hyvin käsittänyt, että paras osa hänen ijästänsä on juuri se, jota hän nyt viettää kuunnellen mielistelyjä, eikä hänellä ole ollenkaan kiire antautua yhden miehen piiaksi, kun hän itse voi komentaa useampia. Niin kauan, kuin leikki huvittaa, hän kaiketi sitä jatkaa; mutta jos hän mieltyy enemmän teihin kuin leikkiin, niin saattaa leikki loppua. Teidän ei tarvitse muuta kuin olla pitämättä vastakynttä. Tulkaa joka sunnuntai, tanssikaa hänen kanssansa, näyttäkää julkisesti rupeavanne hänen kosijakseen, ja jos hän katsoo, että te olette rakastettavampi ja viisaampi kuin toiset, niin hän varmaankin sen joskus ilmasee teille."