Part 3

"Nyt minä käyn istumaan poikasen viereen, ett'ei putoile kipunoita hänen päällensä", sanoi nuori tyttö. "Te kootkaa enempi puita ja hoitakaa tulta, Germain; tässä meille ei tule vilutautia eikä nuhaa, sen minä takaan."

"Sinä olet tosiaankin viisas ja järkevä tyttö ja osaat tehdä tulta kuin pikku noita. Minä aivan virkistyn ja saan takaisin rohkeuteni; äsken kun olin läpimärkä polviin asti ja luulin saavani olla siten aina päivän tuloon asti, tuntui se minusta hyvin pahalta."

"Ja kun ollaan pahalla tuulella, silloin ei keksitä mitään", vastasi pikku Marie.

"Etkö sinä sitte koskaan ole tyytymätön?"

"En. Mitäpä siitä olisi apua?"

"No, tietysti siitä ei ole mitään apua, mutta mihinpä siitä pääsee, kun on huolia. Totta tosiaan, niitä on sinullakin ollut, tyttö parka, sillä eipä sinulla ole aina ollut varsin hauska."

"Onhan meillä ollut vastuksia, äidilläni ja minulla, mutta me emme ole koskaan joutuneet toivottomuuteen."

"En minäkään joutuisi toviottomaksi minkäänlaisesta työstä, mutta köyhyys minua kiusaisi, sillä minulta ei ole koskaan puuttunut mitään. Minä pääsin rikkaaksi vaimoni kautta ja rikas minä olen vieläkin, ja sinä pysyn niin kauan, kuin teen työtä siellä kotitalossa, ja sitä minä toivottavasti teen aina. Mutta jokaisellahan pitää olla omat surunsa; minä olen kärsinyt toisella tavalla."

"Niin, te kadotitte vaimonne, ja se on kyllä suuri suru."

"Eikö tosiaankin ole?"

"Ah, Germain, kyllä minä olen hyvin surrut häntä, hän oli niin hyvä. Ei, älkäämme puhuko hänestä enää, muuten minulle tulee itku; tänään pitääkin nyt kaikkein surujeni kaivautuman esiin."

"Niin, hän tosiaankin rakasti sinua suuresti, pikku Marie; hän piti sangen paljon sinusta ja äidistäsi. Mitä nyt, itketkö? joutavia, pikku ystävä, minä puolestani en tahdo itkeä."

"Ja kuitenkin itkette, Germain! Mikäpä häpeä olisikaan miehen itkeä vaimovainajaansa? Älkää ollenkaan kainostelko, siitä surusta minä kyllä otan osani."

"Sinulla on hyvä sydän, Marie, ja oikein tuntuu hyvältä itkeä yhdessä sinun kanssasi. Mutta lämmittelehän jalkojasi sinäkin tulen luona! Ovatpa sinunkin hameesi läpimärjät, tyttö parka. Minä käyn istumaan pojan luo, niin saat sinä lämmitellä paremmin."

"Minulla on kyllin lämmin", sanoi Marie. "Jos tahdotte käydä istumaan, niin vetäkää allenne nutun nurkkaa, minulla on kyllin hyvä näin."

"Kyllä tässä tosiaankin on varsin hyvä", sanoi Germain, istuutuen ihan tytön viereen. "Minulla on vain vähän nälkä. Kello lienee yhdeksän ja olenpa ponnistellut melkein liiaksi astuessa näillä kelvottomilla teillä, niin että olen ihan väsyksissä. Eikö sinullakin ole nälkä, Marie?"

"Minullako? Ei ollenkaan. En minä ole tottunut syömään kuten te neljä kertaa päivässä, minä olen monesti käynyt levolle ilman illallista, yksi kerta lisäksi ei merkitse mitään."

"Kas vain, sellaisesta vaimosta kuin sinä ei olisi suurta vaivaa, hänen elatuksensa ei paljoa maksaisi", sanoi Germain hymyillen.

"En minä ole vaimo", vastasi Marie, ottamatta huomioon hänen ajatuksiensa käännöstä. "Joko te näette unta?"

"Niin, luullakseni minä uneksin", vastasi Germain. "Nälkä ehkä houkuttelee minua puhumaan sekavasti."

"Millainen ruoan palvelija te olette!" virkkoi Marie, hymyillen nyt hän vuorostaan. "No, jos ette voi tulla toimeen viittä kuutta tuntia syömättä, niin onhan teillä lintuja laukussanne ja tulta paistaa."

"Sepä oli hyvä ajatus, mutta entä lahja tulevalle apelleni?"

"Teillä on kuusi metsäkanaa ja jänis. Luullakseni ette toki tarvitse niitä kaikkia yhdeksi veroksenne."

"Mutta paistaa täällä ilman varrasta ja muita neuvoja, siitähän ei tule muuta kuin tuhkaa."

"Ei", vastusti pikku Marie, "minä kyllä paistan teille linnun tuhassa ilman vähintäkään savun makua. Ettekö te ole koskaan pyytäneet kiuruja ja paistaneet kivien välissä? Ah, tosiaankin, johan minä unhotin, että te ette ole olleet paimenena. Kas niin, kynikää nyt tämä metsäkana. Ei niin kovasti! Aivanhan te revitte siitä pois nahankin."

"Sinä voit kyniä toista, näyttääksesi, miten sitä tehdään."

"Aiotteko syödä kaksi? Kylläpä olette aika syömäri! — Kas niin, nyt ne ovat kynityt ja minä paistan ne."

"Sinusta tulisi kunnon ruokakauppias sotaväelle, pikku Marie; mutta pahaksi onneksi sinulla ei ole mitään lekkeriä, niin että minun täytynee juoda vettä tästä suosta."

"Tahtoisitteko viiniä? Tai ehkä kahvia? Luuletteko nyt olevanne markkinoilla lehtimajassa? Huutakaa kapakan isäntää: Belairin isäntä tahtoo jotain juodaksensa!"

"Häijy tyttö, sinä pilkkaat minua. Etkö sinä joisi viiniä, jos sitä nyt olisi tässä?"

"Minäkö? Joinhan minä tänä iltana viiniä teidän kanssanne Rebec-eukon luona toisen kerran koko elämässäni. Mutta jos olette oikein hyvä, niin minä annan teille melkein täyden pullon, ja hyvää viiniä se onkin."

"Vai niin, Marie, osaatko sinä tosiaankin loitsia?"

"Ettekö ollut niin tuhlaavainen, että pyysitte kaksi pulloa Rebec-eukon luona? Te ja pikku poikanne joitte toisen, mutta minä vain hiukan maistoin siitä, jonka otitte minua varten. Te kuitenkin maksoitte molemmat ihan katsomatta."

"No, entä sitte?"

"Sitte minä pistin täyden pullon koriini, kun ajattelin, että te ja pikku poikanne saattaisitte sitä tarvita tiellä, ja tässä se on."

"Sinä olet viisain tyttö, kuin minä olen koskaan tavannut. Ja kuitenkin, lapsi parka, itkit ravintolasta lähtiessä! Vaan se ei estänyt sinua ajattelemasta muita enemmän kuin itseäsi. Pikku Marie, ken sinut nai, hän ei ole tyhmä."

"Niinpä luulen ja toivon, sillä enpä minä huolisikaan tyhmästä. Kas niin, syökää nyt lintujanne, ne ovat paraiksi paistuneet, ja leivän sijasta saatte tyytyä pähkinöihin."

"Mistä ihmeestä sinä olet niitäkin saanut?"

"Ei se ole mikään ihme! Koko matkan minä poimiskelin niitä puiden oksista ohi ratsastaessa, niin että minulla oli taskut täynnä."

"Ja ovatko nekin paistetut?"

"Niinkö tyhmä ja ajattelematon minä olisin ollut, että olisin jättänyt panematta ne tuleen heti, kuin tuli tehtiin? Niinhän aina tehdään ulkona paimenessa."

"No niin, pikku Marie, nyt syömme illallista yhdessä! Sinun maljasi! ja olkoon sinulla onnea saada hyvä mies, ihan sellainen, kuin itse toivot! Millainen hänen pitäisi olla, kerropas se minulle!"

"Se ei ole helppo asia, Germain; minä en ole sitä vielä koskaan ajatellut."

"Mitä, etkö koskaan!" ihmetteli Germain, aljettuaan syödä oikein hyvällä halulla, mutta leikaten aina paraimmat palat ja tarjoten niitä seurakumppanilleen, joka itsenäisesti pysyi niihin koskematta ja söi ainoastaan muutamia pähkinöitä. "Sanopas, pikku Marie", jatkoi Germain, huomattuaan, että tyttö ei aikonut vastata, "etkö vielä ole ollenkaan ajatellut naimisiin menoa? Johan se ikä on sinulla."

"Ehkä, mutta minä olen liian köyhä. Tarvitaan vähintään sata ecu'tä talouden ensi aluksi, ja sitä summaa kootakseni täytyy minun tehdä työtä viisi tai kuusi vuotta."

"Tyttö parka, jospa appeni minulle lahjoittaisi ne rahat, niin minä antaisin ne sinulle."

"Paljon kiitoksia, Germain. Mitäs sitte ihmiset sanoisivat minusta?"

"Mitäpä he voisivat sanoa? Tietäväthän he, että minä olen vanha enkä voi naida sinua. Eipä koskaan voitaisi ajatella että minä... että sinä..."

"Katsokaas, Germain, nyt herää poikanne", keskeytti pikku Marie.

VII.

Iltarukous.

Pikku Petter oli noussut puoleksi ja katseli unen pöpperössä ympärilleen.

"Niin hän tekee aina, kun kuulee syötävän", sanoi Germain. "Kanuunan laukauskaan ei herättäisi häntä, mutta rupea vain pureksimaan hänen vieressänsä, niin heti hän avaa silmänsä."

"Te olitte luultavasti samanlainen hänen ijässään", sanoi pikku Marie, veitikkamaisesti hymyillen. "Vai niin, pikku Petter, etsitkö sinä sänkysi kattoa? Se on tänä iltana vihreistä lehdistä, poikaseni, mutta isälläsi on sittekin hyvä ruokahalu. Tahdotko sinäkin illallista? Minä en syönyt sinun osaasi, kun juuri aavistin, että sinä tahtoisit itse pitää siitä huolen."

"Marie, sinun pitää syödä", käski Germain. "Muuten en minä enää syö yhtään. Minä olen vahva syömäri ja sinä jäät nälkään vain meidän tähtemme. Se ei ole oikein, minua jo alkaa hävettää. Niin, se minulta lopettaa kaiken ruokahalun; pikku Petter ei saa syödä, ell'et sinä syö."

"Joutavia", vastasi pikku Marie. "Teillä ei ole meidän ruokahalumme avainta. Minun on lukossa tänään, mutta pikku Petterin on auki kuin suden pennun. Katsokaas vain, miten hän ahmii lihaa! Kyllä hänestä tulee kelpo maanviljelijä hänestäkin?"

Pikku Petter näytti tosiaankin varsin pian, kenenkä poika hän oli. Tuskin herättyään ja ihan tietämättä missä hän oli ja miten oli sinne joutunut, ryhtyi hän syömään hyvällä halulla. Saatuaan nälkänsä sammutetuksi, tuli hän hyvin vilkkaaksi, kuten usein tapahtuu lapsille, milloin he eksyvät tavoistaan; poikanen oli virkeämpi, uteliaampi ja selvempi ajatuksiltaan kuin muuten. Hän tahtoi selkoa, mihin hänet nyt oli tuotu ja saatuaan tietää, että leiripaikka oli keskellä metsää, alkoi hän vähän pelätä.

"Eikö tässä metsässä ole pahoja petoja?" kysyi hän isältään.

"Ei, ei ole. Älä pelkää."

"Narrasitko sitte, kun sanoit, että jos lähden kanssasi suureen metsään, niin sudet vievät minut?"

"Kuulehan vain sitä viisastelevaa pikku herraa!" sanoi Germain hämillään.

"Kyllä Petter on oikeassa", myönsi pikku Marie. "Niin te sanoitte hänelle, hänellä on hyvä muisti. Mutta tiedä, pikku Petter, että isä ei koskaan narraa; me ratsastimme jo suuren metsän läpi sinun maatessasi, ja nyt me olemme pikku metsässä, eikä täällä ole mitään petoja."

"Onko pikku metsä kaukana suuresta?"

"On, hyvin kaukana, eivätkä sudet koskaan lähde pois suuresta metsästä. Ja jospa joku tulisikin tänne, min isäsi tappaisi sen."

"Ja sinä myöskin, pikku Marie."

"Niin, me myöskin, tottahan sinä auttaisit meitä, pikku Petter? Ethän sinä pelkää? Löisitkö sinä niitä?"

"Löisin", vastasi poika uljaasti ja asettui hyökkäämään; "me tappaisimme ne."

"Ei kukaan osaa niin hyvin puhella lasten kanssa kuin sinä", sanoi Germain Marielle. "Sinä saat heidät viihtymään. No, eihän tuosta olekaan varsin pitkä aika, kuin itse vielä olit lapsi; sinä muistat, mitä äitisi silloin sanoi sinulle. Luulenpa, että mitä nuorempi ollaan, sitä paremmin tullaan toimeen nuorten kanssa. Minä pelkään hyvin, että kolmenkymmenen vuoden ikäinen vaimo, joka ei vielä tiedä, mitä merkitsee olla äitinä, että hänen on vaikea oppia lörpöttelemään ja puhelemaan pikku lasten kanssa."

"Miksi niin, Germain? Minä en tiedä, minkä tähden teillä on niin huonot ajatukset tulevasta vaimostanne; mutta kyllä se muuttuu."

"Jospa se vaimoni olisi siellä, missä pippuri kasvaa!" sanoi Germain. "Ja minä mieluisimmin tahtoisin, että se muuttuisi niin, että siitä puuhasta ei koskaan tulisi mitään. Mitä minä tekisin vaimolla, jota en ollenkaan tunne?"

"Hyvä isä", sanoi poika, "miksi sinä tanaan lakkaamatta puhut vaimostasi? Hänhän on kuollut."

"Etkö sinä ole unhottanut häntä, rakasta äitiäsi?"

"En, näinhän minä, miten hänet pantiin kauniisen valkoiseen puulaatikkoon, ja sitte ukko talutti minut hänen luoksensa ja käski minua suutelemaan häntä ja sanomaan hänelle hyvästi. Hän oli ihan valkoinen ja kylmä, ja joka ilta auttaa täti minua rukoilemaan Jumalaa, että äiti saisi lämmitellä hänen luonansa taivaassa. Uskotko, että hän nyt on siellä?"

"Toivottavasti, lapseni; mutta kyllä siltä aina pitää rukoilla; siitä näkee äitisi, että sinä rakastat häntä."

"Minä luen rukoukseni", sanoi poika, "vaan nyt en muista sitä. Minä en osaa lukea yksinäni, minulta aina unohtuu jotakin. Pikku Marien pitää auttaa minua."

"Kyllä, Petter, minä autan", sanoi tyttö. "Tule tänne ja käy polvillesi minun viereeni!"

Poika laskeutui polvilleen tytön hameelle, pani pikku kätensä ristiin ja alkoi lukea rukoustaan ensin tarkkaavasti ja hartaasti, sillä hän osasi alun varsin hyvin, sitte hitaammin ja tavoittelemalla ja viimein sana sanalta jäljestä, mitä pikku Marie hänelle luki edeltä, kunnes poikanen ehti siihen kohtaan, jossa uni, hänet voitti joka ilta, niin että hän ei ollut koskaan ehtinyt oppia loppupuolta. Tälläkin kertaa ajatusten kokoamisponnistus ja oman äänen tavallinen vaikutus tekivät tehtävänsä; hän lausui ainoastaan vaivaloisesti viimeiset tavaukset vasta sitte, kuin kuuli Marien sanovan niitä kolmeen kertaan; hänen päänsä vaipui raskaana Marien syliin, kädet veltostuivat, erosivat toisistaan ja putosivat hänen polvillensa. Tulen valossa näki Germain pikku enkelinsä nukkuvan nuoren tytön sylissä; Marie oli kiertänyt kätensä hänestä ympäri ja lämmitti huounnallaan hänen valkoista tukkaansa; Marie oli itsekin vaipunut hartauteen, hän rukoili hiljaa Katerinen sielun puolesta.

Germain tuli liikutetuksi ja mietiskeli, mitä hän sanoisi pikku Marielle, lausuakseen ilmi sitä kunnioitusta ja kiitollisuutta, kuin hän tunsi tyttöä kohtaan; mutta ei löytänyt mitään sanoja, jotka olisivat vastanneet hänen ajatuksiansa. Hän lähestyi Marieta suutelemaan poikaansa, jota tyttö yhä vielä piti sylissään, ja hänen oli oikein vaikea irroittaa huuliansa pikku Petterinsä otsalta.

"Te suutelette häntä liian kiivaasti", sanoi Marie ja työnsi hiljaa pois hänen päätänsä, "te herätätte hänet. Antakaa minun asettaa hänet nukkumaan, koska hän kuitenkin jo jälleen näkee unta paratiisista."

Poika ei yhtään vastustellut, kun hänet laskettiin satulalle; mutta ojentautuessaan vuohen nahalla, kysyi hän, makasiko hän hiirakon seljässä. Sitte hän avasi suuret sinisilmänsä, piti niitä minuutin verran auki, katsellen lehtiä, ja näytti näkevän unta valveillakin taikka miettivän yhtä ajatusta, joka oli juurtunut hänen mieleensä päivän kuluessa ja nyt muodostui selväksi unen lähestyessä. "Isä", sanoi hän, "jos tahdot antaa minulle toisen äidin, niin tahdon minä siksi pikku Marien."

Ja odottamatta vastausta ummisti hän silmänsä ja nukkui.

VIII.

Vaikka olikin kylmä.

Pikku Marie ei näyttänyt ottavan ollenkaan huomioon lapsen merkillisiä sanoja, hän käsitti ne vain ystävyydeksi, kääri pojan huolellisesti peitteihin, hämmenteli tulta ja neuvoi Germainia käymään sen viereen nukkumaan, koska läheisen suon pinnalla liitelevä sumu ei ollenkaan näyttänyt taipuvaiselta haihtumaan.

"Näen kyllä, että jo olette unen vallassa", virkkoi hän. "Te ette puhu sanaakaan, katsoa tuijotatte vain tuleen, kuten poikanne äsken. Käykää te vain nukkumaan, minä katson sekä teitä että lasta."

"Sinun pitää nukkua", vastasi Germain, "ja minä valvon vartioiden teitä molempia. Ei minua ole koskaan niin vähän nukuttanut kuin nyt; minulla on viisikymmentä ajatusta päässäni."

"Viisikymmentä! se on liian paljo", sanoi tyttö hiukan ivallisesti; "moni olisi ihastuksissaan, jos heillä olisi edes yhtä ainoatakaan."

"No, jospa minulla ei olekaan viittäkymmentä yht'aikaa, niin on minulla ainakin yksi, josta en ole päässyt rauhaan koko tuntikauteen."

"Minä arvaan, millainen se on, ja tiedän senkin, mikä teillä sitä ennen oli mielessä."

"Niin, sano sinä, Marie, jos olet arvannut; sano sinä itse, se olisi hauska."

"Tunti sitte", sanoi tyttö, "ajattelitte syömistä ja nyt ajattelette nukkumista."

"Tosin minä olen vain härkäin ajaja, Marie, mutta sinä näytät pitävän minua itse härkänä. Sinä olet häijy tyttö, ja minä kyllä huomaan, että sinä et tahdo puhella minun kanssani. Nuku sitte, se on parempi kuin pilkata miestä, joka ei ole iloinen."

"Jos tahdotte puhella, niin puhellaan sitte", sanoi tyttö, asettuen puoleksi makaamaan lapsen viereen, pää satulalle. "Te kiusaatte itseänne, Germain, eikä se juuri osoita teillä olevan suurtakaan tahdonvoimaa. Mitäs minä sitte sanoisin, joll en puolustautuisi surujani vastaan niin hyvin, kuin taidan."

"Sitä minä juuri ajattelen, tyttö parka! Sinä muutat pois omaistesi luota rumaan kangas- ja suoseutuun, jossa tuotat itsellesi syyskuumetta ja jossa lampaat eivät menesty, ja sehän on aina kiusaksi paimentytölle, joka pitää vakavaa vaaria toimestansa; ja sinä joudut vierasten ihmisten pariin, jotka ehkä eivät ole hyvät sinulle eivätkä käsitä, minkä arvoinen sinä olet. Se minua pahoittaa enemmän, kuin osaan sanoakaan, ja minä mielelläni veisin sinut takaisin äitisi luo, mieluisemmin kuin Fourcheen."

"Te puhutte hyvin hyvästi, mutta ymmärtämättömästi, Germain. Ei sovi hemmoitella ystäviänsä; teidän ei pitäisi puhua minun toimeni vaikeuksista, vaan sen eduista, kuten teittekin, kun istuimme syömässä Rebec-eukon luona."

"En minä sille mitään voi, että silloin minusta tuntui niin, vaan nyt tuntuu toisin. Sinulle olisi parasta, jos saisit miehen."

"Mahdollista kyliä Germain, johan minä sen sanoin; vaan koska se nyt on mahdotonta, niin minä en ajattele sitä."

"Mutta jospa se kuitenkin kävisi päinsä? Jos sinä sanoisit, millaisen miehen sinä tahdot, niin ehkäpä minun onnistuisi löytää sinulle joku."

"Ajatella jota kuta ei ole sama kuin löytää. Minä puolestani en viitsi ajatella mitään, koska siitä kuitenkaan ei ole hyötyä."

"Etkö ole koskaan ajatellut rikasta miestä?"

"En, tietysti en; olenhan minä itse köyhä kuin Job."

"Mutta jos hän olisi vähän varakas, niin ei suinkaan sinusta olisi vastenmielistä saada hyvä asunto, hyvää ruokaa, hyvät vaatteet ja päästä kelpo perheeseen, joka mielellään näkisi sinun auttelevan äitiäsi?"

"Niin, mitä siihen koskee, niin äitini auttaminen onkin ainoa toiveeni."

"Ja jos sellainen tilaisuus ilmestyisi, vaikkapa mies ei olisikaan ihan nuori, niin vastustelisitko?"

"Suokaa anteeksi, Germain, nuoruudesta minä juuri pidän kiinni, en minä koskaan voisi rakastaa ukkoa."

"Ei, tietysti ei ukkoa, mutta esimerkiksi minun ikäistäni miestä."

"Teidän ikäistänne, hän olisi liian vanha minulle, Germain; ei, minä pidän paraiten Bastienin ikäisestä, vaikka hän ei ole niin kaunis kuin te."

"Vai niin, pidätkö sinä enemmän Bastienistä, ulkopaimenesta?" sanoi Germain pahastuen. "Sillä pojallahan on samanlaiset silmät kuin elukoilla, joita hän paimentaa."

"Minä en huoli pitää lukua hänen silmistään hänen kahdeksantoista vuotensa tähden."

Germain tunsi hirmuista kateutta.

"Niin", sanoi hän, "kyllä minä näen, että sinä olet mieltynyt Bastieniin. Se on tosiaankin naurettavaa, jos saan sanoa."

"Niin, se olisi naurettavaa", vastasi Marie nauraen niin, että metsä kaikui, "ja hänestä tulisi naurettava mies. Hänellehän voi uskotella mitä hyvänsä. Tässä eräänä päivänä minä esimerkiksi otin kirkkoherran puutarhasta kauniin koison ja sanoin hänelle sitä punaiseksi omenaksi ja hän purasi sitä ahnaasti. Olisittepa nähnyt, miten hän irvisteli! Hyvänen aika, miten ruma hän oli!"

"Et sinä sitte rakasta häntä, kun teet pilkkaa hänestä."

"Ei se todista mitään. Mutta en minä hänestä huoli, sillä hän on niin häijy pikku sisarelleen ja sitä paitsi niin siivoton."

"Etkö tunne vetoa kenenkään muun puoleen?"

"Mitä se teihin koskee, Germain?"

"Ei koskekaan, minä vain kysyn huvikseni. Näenhän kyllä, pikku ystävä, että sinulla jo on joku, jota ajattelet."

"Ei, Germain, te erehdytte, ei minulla vielä ole ketään; vast'edes saattaa joku olla; mutta koska en voi ajatella naimisiin menoa ennen, kuin saan vähän kootuksi varoja, niin minullehan ei jää muuta neuvoa kuin mennä naimisiin vanhempana ja silloin tietysti vanhemmalle miehelle."

"Ota sitte vanhempi mies yhtä hyvin heti paikalla."

"En; sitte, kuin en enää ole nuori, on se minusta saman tekevä, mutta nyt on ihan toista."

"Jopa huomaan, Marie, että sinä et huoli minusta; se näkyy ihan selvästi!" sanoi Germain harmissaan ja sanojansa punnitsematta.

Pikku Marie ei vastannut. Germain kumartui hänen ylitsensä. Tyttö nukkui, hänet oli uni yht'äkkiä voittanut kuten lapset, jotka vielä lörpöttelevät nukkuessaankin.

Germain oli hyvillään, että Marie ei ollut huomannut hänen viimeisiä sanojansa, sillä hän itsekin katsoi niitä nyt tyhmiksi ja kääntyi seljin tyttöön, päästäkseen eroon noista ajatuksista.

Mutta eipä sitä ollut apua, hän ei voinut nukkua eikä ajatella mitään muuta kuin noita äskeisiä sanojansa. Hän astui parikymmentä kertaa tulen ympäri, meni edemmäksi metsään ja palasi takaisin. Kiihtyneenä, kuin olisi hänellä ollut elohopeaa suonissa, nojautui hän puuta vasten, jonka alla molemmat nuoret makasivat, ja katseli heitä.

"Minä en tiedä, miten oikeastaan onkaan", ajatteli hän, "ett' en koskaan ole huomannut, että tämä pikku Marie on kaunein tyttö koko seudussa! Liian punakka hän ei ole, mutta terveet kasvot kuin metsäruusulla. Tuollainen pikku suu ja sievä pikku nenä! Ei hän ole suuri ikäisekseen, mutta sievävartaloinen kuin nuori metsävuohi ja kevyt kuin peipponen. En tiedä, miksi kotiväki meillä pitää niin tärkeänä naisen suuruutta ja lihavuutta ja ruskeutta. Minun vaimoni oli pikemmin hento ja kalpea, ja hän minua miellytti enemmän kuin kukaan muu. Ja tämä on kokonaan sieväjäseninen, mutta ei hän siltä ole heikompi; ei, hän on miellyttävä katsella kuin valkoinen kivi. Ja miten lempeät ja rehelliset nuo kasvot ovat! Hänen hyvä sydämmensä näkyy silmistä silloinkin, kuin hän nukkuu tai muuten pitää niitä kiinni. Mitä hyvään päähän koskee, niin hänellä on paremmat lahjat siinä kohdassa kuin Katerine vainaalla, se minun täytyy tunnustaa, eikä hänen seurassaan ole ikävä. Hän on iloinen, ymmärtäväinen, ahkera, helläsydämminen ja vilkas. Mitäpä saattaisinkaan toivoa sen enempää!"

"Mutta mitä se kaikki minuun koskee?" jatkoi Germain ajatuksiaan, koettaen katsoa toisaanne. "Appeni ei huolisi kuulla puhuttavan koko asiasta ja kaikki muu kotiväki sanoisi minua ilmi hulluksi. Ja muuten, eihän tyttö itsekään huoli minusta, lapsi raukka! Hänen mielestään minä olen liian vanha, niin hän äsken sanoi. Hän ei katso omaa etua eikä pidä lukua, että saa edelleenkin kärsiä kaikin tavoin, olla huonossa puvussa ja nähdä nälkää kaksi kolme kuukautta vuodessa, kun hän vain saa totella sydämmensä ääntä ja kerran antautua miehelle, joka häntä miellyttää. Siinä hän on ihan oikeassa! Minä tekisin ihan samoin, jos olisin hänen sijassaan... Ja jos minä nyt saisin tehdä niin, kuin itse tahdon, niin minä valitsisin tytön oman mieleni mukaan enkä vangitsisi itseäni tuohon toiseen avioliittoon, joka ei minua millään tavalla viehätä."

Mitä enemmän Germain koetti pysyä järkevänä ja rauhoittua, sitä vähemmin se onnistui hänelle. Hän astui parikymmentä askelta ulommaksi ja katosi sumuun, mutta yht'äkkiä hän sitte huomasi olevansa polvillaan makaajain vieressä. Kerran hän tahtoi suudella pikku Petteriänsä, joka oli kiertänyt toisen käsivartensa Marien käden ympäri, ja erehtyi niin pahasti, että Marie, tuntien lämmintä hengitystä huulillaan, heräsi ja katseli Germainia hämmästyneesti; hän ei ollenkaan aavistanut, mitä Germainin mielessä liikkui.

"Minä en nähnyt teitä, lapsi raukat", sanoi Germain peräytyen kiireesti. "Minä olin vähällä kaatua teidän päällenne ja loukata teitä."

Pikku Marie yksinkertaisuudessaan uskoi hänen sanansa ja nukkui jälleen. Germain meni tulen toiselle puolelle ja vannoi pysyvänsä ihan liikahtamatta Marien heräämiseen asti. Hän piti sanansa, mutta vaikeatapa se oli; hän luuli tulevansa ihan hulluksi.

Viimein puolen yön seudussa hajosi sumu ja Germain näki tähtien tuikkivan puiden raoista. Kuu selvittihe myöskin sumuista, jotka sitä peittivät ja alkoi kylvellä timantteja kostealle sammalikolle. Tammien rungot olivat yhä vielä juhlallisen pimeyden peitossa, mutta vähän etäämpää näkyivät koivujen valkoiset rungot kuin, rivi haamuja valkoisissa kääreliinoissansa. Tuli kuvastui suosta ja sammakot, alkaen vähän tottua siihen, yrittivät heikosti kurnuttamaan; vanhain puiden kyhmyräiset haarat, vaaleata, tuuheaa sammalta peitteenä, ojentautuivat ristiin kuin paksut, lihattomat käsivarret matkustajiemme päiden päälle. Se oli kaunis paikka, mutta niin autio ja synkkä, että Germain kyllästyneenä ikävissään istumaan alkoi laulaa ja heitellä kiviä veteen, haihduttaakseen yksinäisyyden sietämättömyyttä. Hän aikoi myöskin herättää pikku Marieta, mutta tyttö jo nousi itsestään tarkastamaan, millainen ilma oli. Silloin Germain ehdotti, että jatkettaisiin matkaa.

"Kahden tunnin kuluttua", sanoi hän, "tulee ilma niin viileäksi päivän koitossa, että me emme tässä tule toimeen tulenkaan vieressä. Nyt näemme jo etsiä tietä ja kaiketi löydämme jonkun asunnon, johon päästävät meitä sisään, taikka ainakin ladon, jossa saatamme katon alla viettää loppu-yön."