Part 2

Mutta puhtaat tavat ovat pyhänä entisyyden perintönä näissä maalaisseuduissa, jotka ovat syrjässä suurten kaupunkien turmelevasta nautintoelämästä, ja Belairissa oli Mauricen perhe kunnioitettavimpain ja rehellisimpäin arvossa. Germain läksi hankkimaan itselleen vaimoa; Marie oli siis liian nuori ja liian köyhä, että mies olisi häntä saattanut ajatella miksikään kosittavaksi tytöksi, ja Germain olisi itsekin tuntenut olevansa "sydämmetön konna" ja "huono mies", jos hänellä olisi ollut mitään pahoja aikeita tyttöä kohtaan. Ukko Maurice sen tähden pysyikin ihan levollisena, kun näki vävynsä auttavan taakseen hevosen selkään kaunista tyttöä; Guillette äiti olisi katsonut pahasti loukanneensa Germainea, jos olisi pyytänyt häntä suojelemaan tyttöä kuin omaa sisartansa. Marie nousi itkien ylös, suudeltuaan parikymmentä kertaa äitiänsä ja nuoria ystäviänsä. Germain oli surumielinen omasta puolestaan, otti sitä enemmän osaa tytön suruun ja ratsasti pois vakavan näköisenä, naapurien huiskutellessa jäähyisiä Marie raukalle, ajattelematta mitään pahaa.

IV.

Pikku Petter.

Hiirakko oli nuori, kaunis ja vahva hepo. Se kantoi vaivatta kaksoistaakkaansa, liputti korviaan ja puri kuolaimia, sillä vilkas luonto sillä muhkealla elukalla oli. Laitumen ohi mennessä huomasi se emänsä, vanhan hiirakon ja hirnui hänelle jäähyväsiksi. Emä tuli aidan luo, helisteli liekavitjojansa, koetti nelistää pitkin piennarta nuoren hiirakon jäljestä, mutta nähden hänen lähtevän juoksemaan hyvää, vauhtia hirnahti emä vuorostaan ja pysähtyi levottomana, turpa ilmassa ja suu täynnä ruohoa, joka unohtui pureksimatta.

"Tuo hepo parka tuntee aina sikiönsä", sanoi Germain, haihduttaakseen Marien surua. "Siitä johtuu mieleeni, että minä en sanonut jäähyväsiä pikku Petterille ennen lähtöäni. Se häijy poika missä lienee ollutkaan. Eilisiltana hän kiusasi minua lupaamaan ottaa hänet kanssani ja itki koko tunnin levolle käytyänsä. Tänä aamuna hän myöskin kaikin tavoin koetti houkutella. On se aika viekas ja teeskentelevä veitikka! Mutta nähtyään, että siitä ei tullut mitään, pahastui hän ja juoksi tiehensä, enkä minä sitte ole nähnyt häntä koko päivänä."

"Minä näin hänet", sanoi Marie, koettaen niellä kyyneliänsä. "Hän juoksi Soulasin lasten kanssa metsänhakkuukselle, ja jo arvasinkin hänen olleen kauan poissa, koska hän ahmimalla söi marjoja. Minä annoin hänelle aamiaisleipäni ja hän sanoi: 'Kiitos, hyvä Marie; kun tulet meille, annan minä kakkuja.' Onpa teillä oikein kelpo poika, Germain!"

"Niin, hyvä poika hän on, enkä minä oikein tiedä, mitä minä saisinkaan tehdyksi hänen hyväksensä. Jos hänen mummollaan ei olisi enempi ymmärrystä kuin minulla, minä en suinkaan olisi voinut olla ottamatta häntä kanssani, kun näin hänen itkevän niin katkerasti ja olevan niin pahoillaan."

"No, miksi ette sitte ottaneet häntä? Eihän hänestä olisi ollut teille mitään vastusta, hän kun on niin hiljainen ja kiltti, kun tehdään hänen mielensä mukaan."

"Ehkäpä ei olisi ollut sopiva ottaa häntä mukaan sinne, johon olen matkalla. Niin ainakin appeni ajatteli. Minun mielestäni olisi juuri ollut sopiva nähdä, miten lapsi olisi otettu vastaan, ja mitäpä he muuta olisivat voineet olla kuin ystävälliset hänelle. Mutta kotiväki sanoi, että aluksi ei pidä näytellä juuri sitä, josta voi tulla vastusta vaimolle. Vaan mitä varten minä oikeastaan puhelenkaan tätä sinulle, pikku Marie; ethän sinä käsitä sitä ollenkaan."

"Käsitän kyllä, Germain; tiedän minä, että te olette matkalla kosimaan. Äiti kertoi sen ja sanoi, että minä en saa puhua sitä kellekään, en kotona, teillä enkä siellä, johon tulen, ja te saatatte olla huoletta, en minä puhu sanaakaan."

"Siinä teetkin oikein, sillä ei asia vielä ole päätetty; ehkäpä aiottu morsian ei huolikaan minusta."

"Toivoaksemme hän kyllä huolii. Miksikäpä hän ei huolisi?"

"Kuka tietää? Minulla on kolme lasta ja se on ikävää vaimolle, joka ei ole heidän äitinsä."

"Se on totta, mutta teidän lapsenne eivät ole kuten muiden."

"Mitenkä niin?"

"Ne ovat kauniit kuin pikku enkelit ja niin hyvin kasvatetut, että siivompia lapsia ei ole missään."

"Niin, mutta Sylvain ei ole niinkään helppo hoidella."

"No, se poika on niin pieni! Tietysti hän vielä on vallaton, mutta hän on niin ymmärtäväinen."

"On hän viisas poika ja niin rohkea sitte. Ei hän pelkää lehmiä eikä härkiä, ja jos annettaisiin hänen tehdä mielensä mukaan, niin kyllä hän jo kipuaisi hevosen selkään kuten vanhinkin."

"Jos minä olisin ollut teidän sijassanne, olisin minä ottanut vanhimman kanssani. Se olisi varmaan vaikuttanut, että morsian olisi heti mieltynyt teihin, kun teillä on niin kaunis poika."

"Niin, jos hän rakastaa lapsia, mutta jospa hän ei heistä huolikaan."

"Kukahan vaimo ei rakastaisi lapsia?"

"No, ei niitä monta luullakseni ole sellaisia, mutta on niitä joku, ja siitä minä juuri olen levoton."

"Ettekö te sitte ollenkaan tunne häntä?"

"En; yhtä vähän kuin sinä, ja pelkäänpä, että en paremmin opi tuntemaan häntä sittekään, kuin näen hänet. Minä en ole epäluuloinen; kun minulle puhutaan ystävällisesti, luotan minä sanoihin; mutta olenpa saanut monestikin katua sitä, sillä puhua ja tehdä ei ole yhtä helppoa."

"Häntä sanotaan hyvin hyväksi ihmiseksi."

"Kuka sitä sanoo? Minun appeniko?"

"Niin, teidän appenne."

"Se on kyllä hyvä, se, mutta eipä hänkään tunne häntä."

"No, kohtahan saatte nähdä hänet ja tarkastella häntä, ja toivottavasti ette erehdy."

"Kuulepas, pikku Marie, sinä voisit tehdä minulle suuren palveluksen, jos vähän katsahtaisit Fourchen taloa etkä menisi suoraa tietä Ormeauxiin; sinä olet viisas tyttö, sinä olet aina osoittanut ymmärtäväsi kaikkia asioita ja tarkkaavasi kaikkea. Jos sinä huomaat jotakin, joka mielestäsi ansaitsee ajatella, niin voithan sanoa sen minulle kahden kesken."

"Ei, Germain, sitä minä en tee! Minä pelkään, että erehtyisin sanomaan jotakin, jonka ei pitäisi tulla tietyksi, ja jos varomaton sana saattaisi teidät luopumaan tästä avioliiton puuhasta, niin teidän appivanhempanne suuttuisivat minuun ja minulla on kyllin paljo ikävää ennestäänkin, hankkimatta rakkaalle äidilleni vielä lisää ikävyyksiä."

Heidän näin puhuessaan hörkisti hiirakko korviaan, hypähti vähän syrjään ja lähestyi sitte heti jälleen pensasaitaa, jossa jokin esine, jota se jo alkoi tunnustella tutuksi, oli ensin pelottanut sitä. Germain katsahti pensaihin päin ja huomasi ojassa äsken hakatun, paksun tammen vielä tuoreiden lehtien alla jotakin pikku lampaan näköistä.

"Se on eksynyt elukka", sanoi hän, "taikka kuollut, koska se ei liiku. Ehkäpä joku etsii sitä; katsokaamme tarkemmin."

"Ei se ole mikään elukka!" huudahti Marie, "vaan makaava lapsi; teidän pikku Petterinnehän se on!"

"Katsopas vain!" ihmetteli Germain laskeutuen'maahan. "Niin, tuo pikku veitikka makaa täällä niin kaukana kotoa ja ojassa, jossa käärme saattaisi purra häntä."

Hän nosti lapsen ylös, ja poika avaten silmänsä hymyili hänelle, kiersi kätensä hänelle kaulaan ja sanoi: "hyvä isä, pääsenkö minä mukaan?"

"Kas niin, samaa vanhaa virttä! Mitä sinä täällä teet, paha poika?"

"Minä odotin sinua ajamaan tästä ohitse", sanoi lapsi, "ja katselin pitkin tietä niin kauan, että viimein nukuin."

"Jospa minä nyt olisin ratsastanut ohitse, näkemättä sinua, olisit sinä jäänyt tänne koko yöksi ja sudet olisivat syöneet sinut."

"Kyllä minä tiesin, että sinä näet minut", vastasi pikku Petter ihan luottavasti.

"Kas niin, suutele nyt minua, Petter, sano hyvästi ja palaa heti kotiin, jos et tahdo jäädä illallisetta."

"Enkö minä sitte pääse teidän kanssanne?" valitti poikanen ja alkoi hieroa silmiään, näyttääkseen, että hän aikoi itkeä.

"Tiedäthän, että ukko ja mummo eivät tahdo", vastusti Germain, ottaen tuekseen vanhusten vallan ja samalla myöntäen, että hänen oma valtansa ei ollut juuri luotettava.

Mutta poika ei huolinut mistään. Hän alkoi itkeä tosissaan ja sanoi, että kun isä otti pikku Marien kanssansa, niin saattoi hänkin päästä yhtä hyvin. Siihen hänelle vastattiin, että heidän täytyy matkustaa suurten metsien läpi, joissa on paljon suuria petoja, jotka syövät pikku lapsia; että hiirakko ei tahdo kantaa kolmea henkeä, kuten hepo oli ilmaissut jo ennen lähtöä ja että siellä jonne he olivat matkalla, ei ollut makuupaikkaa eikä illallista sellaisille pikku ihmisille. Nämä pätevät syyt eivät vähääkään vakuuttaneet pikku Petteriä; hän heittäytyi nurmikolle, vierettelihe siinä huutaen, että isänsä ei enää huolinut hänestä ja että hän, jos häntä ei oteta mukaan, ei mene kotiin koko päivänä eikä yönä.

Germainin isänsydän oli yhtä hellä ja heikko kuin naisen. Hänen vaimonsa kuolema, pikku lasten hoito, josta hänen oli täytynyt yksinään pitää huolta, sekä tieto, että nämä äidittömät lapsi raukat tarvitsivat paljon rakkautta, ne asiat kaikki olivat kukin osaltansa tehneet häntä sellaiseksi. Hän mielessään kesti ankaraa taistelua, sitä kovempaa, kuin hän häpesi heikkouttansa ja koetti salata neuvottomuuttansa pikku Marielta; hänelle nousi hiki otsaan ja silmät punastuivat, josta näkyi, että itku oli hänelläkin lähellä. Viimein hän koetti pahastua; mutta kääntyessään pikku Marieen päin, ikään kuin näyttääkseen järkähtämättömyyttänsä hänelle, huomasi hän tytönkin itkevän, ja silloin hänen oli mahdoton pysyä vakavana, vaikka hän vielä torui Petteriä ja itsekseen pahoitteli.

"Te tosiaankin olette kovasydämminen", sanoi pikku Marie viimein, "minä puolestani en koskaan voisi tuolla tavalla vastustaa lapsen mielitekoa, joka itkee niin katkerasti. Germain, ottakaat hänet kanssanne. Kyllä teidän hevosenne on tottunut kantamaan kaksi henkeä ja lapsen; ratsastavathan teidän lankonne ja hänen vaimonsa, joka on paljon suurempi minua, toripäivinä kaupunkiin poikansa kanssa juuri tämän hiirakon seljässä. Ottakaa hänet eteenne satulaan; ja muuten minä mieluisemmin astunkin jalkaisin, kuin tuotan poikaselle pahaa mieltä."

"Ei sinun tarvitse astua", vastasi Germain, kiihkoisesti haluten taipumisen tilaisuutta. "Hiirakko on vahva hepo ja jaksaisi kantaa vaikka vielä kaksi lisäksi, jos vain olisi tilaa seljässä. Mutta miten me tulemme toimeen lapsen kanssa siellä? Hänelle tulee vilu ja nälkä ja kuka hoitaa häntä tänä iltana ja huomenna ja panee hänet maata, pesee ja pukee hänet? Minä en uskalla vaivata naista, jota en vielä tunnekaan ja joka ehkä arvelisi, että minä kohtelen häntä liian vapaasti ensi alusta saakka."

"Siitähän opitte häntä heti tuntemaan, onko hän ystävällinen vaiko tyytymätön; se on paras keino. Ja muuten, jos hän ei huoli teidän Petteristänne, niin kyllä minä pidän hänestä huolen. Minä tulen Fourcheen, puen Petterille ylle ja otan hänet kanssani laitumelle huomenna. Minä huvittelen häntä koko päivän ja katson, ett'ei häneltä puutu mitään."

"Hän väsyttäisi sinut, tyttö parka, ja olisi vain vastuksena. Koko päivä on pitkä aika."

"Päin vastoin hänestä on minulle huvia ja iloa ensimmäisenä päivänä vieraassa seudussa. Minä siten ajattelen, että olenkin vielä kotona."

Kun poika näki, että pikku Marie puolusti häntä, tarttui hän tytön hameesen ja piti siitä niin kovasti kiinni, että täytyi väkisin kiskoa hänet irti. Huomattuaan, että isä viimein taipui, otti Petter Marien käden omiin päivettyneihin pikku käsiinsä ja suuteli sitä ilosta hyppien sekä veti hänet hiirakon luo maltittoman kiihkeästi, kuten lapsilla on tapana.

"Kas niin", sanoi tyttö ja nosti hänet ylös, "nyt meidän pitää rauhoittaa tätä pikku sydäntä, joka hyppii kuin lintunen, ja jos sinusta tuntuu kylmältä, kun tulee pimeä, niin sano vain minulle, pikku Petter, minä käärin kappani sinun ympärillesi. Suutele nyt isääsi ja pyydä anteeksi, että olit häijy. Sano, että sitä ei koskaan enää tapahdu, ei koskaan, kuuletko?"

"Tietysti sitä ei tapahdu, jos minä vain aina annan pojan tahdon tapahtua", sanoi Germain, pyyhkien nenäliinallaan pienokaisen silmiä. "Sinä, Marie, aivan hemmoittelet turmiolle tämän pikku huimapään. Sinä olet tosiaankin oikein kelpo tyttö, pikku Marie. Minä en käsitä, miksi sinä et ruvennut kesällä meille paimeneksi. Sinä olisit hoidellut minun lapsiani ja minä olisin mieluisemmin maksanut sinulle hyvän palkan heidän katsomisestaan kuin tällä tavalla matkustanut hankkimaan vaimoa, joka ehkä katsoo tekevänsä minulle erittäin hyvän työn, jos ei heitä ihan ilmeisesti inhoa."

"Ei pidä katsella kaikkea noin mustalta puolen", vastasi pikku Marie, pitäen hevosen ohjia sill'aikaa, kuin Germain nosti poikansa vuohennahalla päällystettyyn, leveään satulaan. "Jos vaimonne ei huoli lapsista, niin saattehan ottaa minut palvelukseenne tulevana vuonna, ja sitte olkaa huoletta, minä huvittelen lapsia niin hyvin, että he eivät mitään huomaa."

V.

Suolla.

"Oh, tosiaankin", sanoi Germain, kun oli kuljettu muutamia askelia eteen päin, "mitähän kotiväki ajattelee, kun tämä pikku vekkuli ei palaakaan? Vanhukset tulevat levottomiksi ja rupeevat häntä etsimään."

"Sanokaa miehelle, joka hiekoittaa tietä tuolla ylhäällä, että otatte Petterin kanssanne, ja pyytäkää häntä ilmoittamaan kotiväelle."

"Niin tosiaankin, Marie, sinä keksit keinoja kaikkeen! Minä en muistanut, että Jeannie on tietä korjaamassa."

"Ja hänhän asuu aivan lähellä teitä, niin että hän kyllä toimittaa sen asian."

Tavattuaan miehen päästi Germain tamman juoksemaan, ja pikku Petter oli niin iloissaan, että ei heti huomannut olevansa vielä päivällisettä. Mutta täristessä hevosen seljässä hän tunsi, miten tyhjä hänen vatsansa oli, ja alkoi hetkisen kuluttua kalveta, haukotella ja valittaa, miten hirveän nälkä hänellä oli.

"Kas niin, nyt se alkaa", sanoi Germain. "Kyllä minä tiesin, että ei pitkällekään päästä ennen kuin tämä herra alkaa parkua nälkää."

"Minulla on jano myöskin", sanoi pikku Petter.

"No, sitte pysähdymme Corlayhin Rebec-eukon kapakkaan Aamuruskoon. Kaunis kyltti, mutta huono paikka. Sinä, Marie, juot myöskin lasin viiniä."

"Ei, ei, minä en tarvitse mitään", sanoi hän; "minä pidän hevosta sill'aikaa, kuin viivytte siellä pojan kanssa."

"Ah, nyt johtuu mieleeni: sinähän, hyvä tyttö, annoit aamiaisleipäsi Petterille tänä aamuna etkä ole vielä syönyt mitään koko päivänä; meilläkin sinä vain itkit etkä huolinut päivällisestä."

"Ei minulla ole nälkä, siksi on mieleni liian suruinen; minä vakuutan, ei minulla nytkään ole yhtään halua syömään."

"Sitte sinun täytyy pakottaa itseäsi, hyvä ystävä; muuten tulet sairaaksi. Meillä on pitkä matka edessä eikä sovi tulla perille nälkäisenä, niin että täytyy pyytää ruokaa ennen, kuin ehtii kunnollisesti tervehtiäkään. Minä itse näytän hyvää esimerkkiä, vaikka ei minullakaan ole mitään ruoan halua; mutta kyllä se tulee, sillä enpä minäkään ole syönyt päivällistä, kun oikein muistan. Minä näin teidän itkevän, sinun ja äitisi, ja se saattoi minutkin pahoilleni. Kas niin, nyt minä sidon hiirakon kiinni; tule alas, minä tahdon."

He astuivat kaikki kolme Rebec-eukon kapakkahuoneesen, ja vähemmässä kuin neljännestunnissa toimitti lihava, ontuva mummo heille houkuttelevan pannukakun, ruisleipää ja valkoista viiniä.

Talonpojat syövät hitaasti ja koko tunti kului ennen kuin pikku Petter tyytyi ja Germain saattoi ajatella matkalle lähtöä. Pikku Marie alussa söi ainoastaan Germainin mieliksi, mutta sitte kasvoi nälkä vähitellen, sillä eipä kuudentoista vuoden ijässä voida kauan paastota ja raitis ilma tekee tehtävänsä. Ystävälliset sanat, joita Germain koetti keksiä, lohduttaakseen ja virkistääkseen häntä, vaikuttivat myöskin. Marie koetti vakuuttaa itselleen, että piankin seitsemän kuukautta kuluu, ja ajatella, miten iloista sitte on palata omaan kylään, koska Maurice ja Germain yksimielisesti lupasivat ottaa hänet palvelukseensa. Mutta kun hän alkoi vilkastua ja puhella pikku Petterin kanssa, johtui Germainille pahaksi onneksi mieleen näyttää tytölle ravintolan ikkunasta kaunista näköalaa avaraan laaksoon päin, joka kokonaan näkyy tästä korkeasta paikasta ja on niin vihreänä, hedelmällisenä ja viehättävänä tauluna tuossa ihan edessä. Marie katsahti ja kysyi, näkyivätkö myöskin Belairin talot.

"Tietysti", sanoi Germain, "sekä meidän talomme että sinunkin kotimökkisi. Katso, tuo pieni, harmaa pilkku lähellä Godardin suurta poppelia, kellotapulin alapuolella."

"Jo minä näen", sanoi tyttö ja alkoi itkeä.

"Oh, miten tyhmä olen, kun houkuttelen sinua ajattelemaan tuota!" sanoi Germain. "Tänään minä en tee muuta kuin tyhmyyksiä. Kas niin, Marie, lähtekäämme nyt matkalle, päivät ovat lyhyet ja tunnin kuluttua, kun kuu nousee, ei ole suinkaan lämmin."

He lähtivät taas matkaan, ratsastivat suurta kanervakangasta, ja kun Germain ei huomannut kovin kiirehtiä hiirakkoa, että tyttö ja lapsi eivät väsyisi liian kovasta tärisemisestä, ehti aurinko laskeutua ennen, kuin he poikkesivat maantieltä metsään.

Germain tiesi tien aina Mangieriin asti, mutta hän ajatteli olevan suoremman ratsastaa Preslen ohitse, jota' tietä hän ei tavallisesti käyttänyt markkinoilla käydessään. Siinä hän pettyi ja kulutti vielä vähän aikaa turhaan ennen kuin saapui metsään, eikä hän sittekään osunut oikealle paikalle; mutta huomaamatta sitä ratsasti hän yhä pois päin Fourchesta, paljon ylemmäksi Ardentea kohti. Häntä esti ottamasta selkoa, missä oikeastaan oltiin, sumu, joka oli alkanut nousta pimeän tultua, tuo kesäinen sumu, jonka valkoinen kuutamo tekee vielä petollisemmaksi. Suurista vesiropakoista, joita oli aukeilla paikoilla metsässä, nousi niin sakeita höyryjä, että itse ropakoita huomattiin ainoastaan hiirakon kavioiden pulskeesta ja ja siitä, että hänen oli vaikea vetää jalkojaan ylös mudasta.

Kun viimeinkin päästiin leveälle ja suoralle tielle ja Germain metsän laidassa koetti tarkastella, missä oltiin, huomasi hän piankin ajelleensa eksyksissä, sillä Maurice oli kotona sanonut, että metsästä päästessä piti olla hyvin jyrkkä alamäki ja sen alla suuri niitty sekä joki kahdesti yli kaalatettava. Olipa ukko kehoittanut häntä olemaan varovainen jokeen ajaessaan, sillä alkusyksystä oli satanut paljon ja vettä saattoi joessa olla enempikin. Huomattuaan, että tässä ei ollut mäkeä, ei niittyä eikä jokea, vaan paljas alanko, sileä ja valkoinen kuin lumilakeus, pysähtyi Germain etsimään jotakin taloa tai odottelemaan jotakuta jalkamiestä, mutta eipä näkynyt mitään, josta olisi saanut vähänkään selkoa. Viimein hän kääntyi samaa tietä takaisin metsään, mutta sumu tiheni yhä enemmän; jo oli kuukin kokonaan sen peitossa ja tie oli hyvin huono ja kuoppainen. Kahdesti oli hiirakko vähällä kaatua, raskaan taakkansa alla alkoi se vähän tuskistua, ja vaikka se kyllä vielä näkikin itse kartella puita, ei se arvannut kiertää paksuja oksia, jotka ulottuivat poikki tien ratsastajain päiden tasalla ja tuottivat heille suuria vaaroja. Germainilta putosi hattu eräässä kolauksessa ja hänen oli hyvin vaikea löytää sitä. Pikku Petter oli nukkunut, niin että hän oli raskas kuin säkki ja niin pahana vastuksena isänsä käsille, että hän ei osannut ohjata hevosta eikä kunnolla hoitaa poikaa.

"Luulenpa, että meidät on lumottu", sanoi Germain pysähtyen. "Eihän tämä metsä ole niin suuri, että tähän voisi eksyä muuten kuin juovuksissa, ja nyt olemme kuitenkin kulkeneet vähintään kaksi tuntia, pääsemättä, ulos. Hiirakko mietiskelee vain yhtä asiaa, kotiin menoa, ja hän se minua narrailee. Jos tahtoisimme ratsastaa kotiin, niin olisi paras antaa hänen mennä mieliään myöten. Mutta kun nyt ehkä olemme muutaman askeleen päässä sieltä, johon aioimmekin yöksi, niin hulluthan olisimme, jos tyhjin toimin palaisimme niin pitkän matkan. Mutta minä tosiaan en tiedä mitä tehdä. Ei näy taivasta eikä maata, ja minä pelkään, että poika vilustuu, jos viivymme vielä kauan tässä kirotussa sumussa, taikka me muserramme hänet kuoliaaksi painollamme, jos hevonen kompastuu nenälleen."

"Turha on enää ponnistella", sanoi pikku Marie. "Laskeutukaamme maahan, Germain; antakaa poika minulle, kyllä minä jaksan kantaa hänet varsin hyvin, ja minä voin paremmin estää kappaa lipumasta pois hänen ympäriltänsä, niin että hän jäisi paljaaksi. Te saatatte taluttaa hevosta, ja me näemme ehkä paremmin, kun tulemme lähemmäksi maata."

Tästä keinosta oli se ainoa etu, että ei tarvinnut peljätä putoamista hevosen seljästä; sillä muuten sumu oli vielä sakeampaa alhaalla, se hiipi pitkin kosteata maata ja näytti ikään kuin takertuvan siihen kiinni. Heidän oli vaikea astua, ja kohta he niin väsyivät, että pysähtyivät, kun viimeinkin tapasivat kuivan paikan suurten tammien alla. Pikku Marie oli läpimärkänä hiestä, mutta ei valittanut eikä ollut vähintäkään levoton; muistellen ainoastaan poikaa istahti hän hiekalle ja asetti hänet polvilleen. Germain tarkasteli seutua, sidottuaan hiirakon ohjistaan puuhun.

Mutta hiirakko, ollen ihan kyllästynyt tähän matkaan, tempasihe niin voimakkaasti irti, että satulavyö samalla katkesi, potkasi jäähyväsiksi takajaloillaan ilmaa puolikymmentä kertaa, niin että kaviot nousivat korkeammalle päätä, ja nelisti pois metsään, osoittaen selvästi, että hän ei tarvinnut ketään neuvomaan tietä.

"Kas niin", sanoi Germain, koetettuaan turhaan saada kiinni hepoa, "nyt olemme jalkapatikassa, eikä nyt olisi mitään hyötyä oikeasta tiestäkään, sillä mitenpä me pääsisimme joen yli? Kun tiet täällä metsässäkin ovat näin vesiset, niin ihan varmaan on koko niitty veden alla, emmekä me löydä toisia ylimenopaikkoja. Meidän täytyy siis odottaa, kunnes sumu haihtuu; tuskinpa se enää kestää kahta tuntia kauemmin. Kun rupeamme näkemään, menemme lähimpään taloon metsän laitaan, mutta nyt emme pääse tästä mihinkään, sillä edessämme on, mitä lieneekään, ja takanamme... niin, kukapa sen tietää; en arvaa edes, mistä päin olemme tulleetkaan."

VI.

Suurten tammien alla.

"Olkaamme sitte kärsivälliset, Germain", sanoi pikku Marie. "Eihän tässä ole mikään hätä tällä pikku kunnaalla. Sade ei pääse tammen lehtien läpi, me saatamme tehdä tulen, maassa tuntuu olevan irtonaisia risuja, jotka ovat kyllin kuivat, että palavat. Onhan teillä tulineuvot, Germain, koska äsken polttelitte piippuanne?"

"Oli minulla! Tulukset olivat laukussa lintujen kanssa, jotka aioin viedä tulevalle morsiamelleni, mutta tamma veitikka vei kaikki tyyni kanssansa, jopa minun kappanikin, ja sen se nyt repii ihan turmiolle puiden oksiin."

"Ei, Germain, satula, kappa ja laukku, kaikki ovat tuossa maassa jalkainne juuressa. Hiirakko katkasi satulavyön ja pudotti lähtiessään kaikki maahan."

"Oletpa ihan oikeassa! Jos nyt vain saamme kokoon kuivia puita, niin voimme kuivaella ja lämmitellä itseämme."

"Kyllä niitä saadaan, ratiseehan kuivia oksia kaikkialla jaloissa; mutta antakaahan ensin satula tänne."

"Mitä sinä sillä teet?"

"Se kelpaa sängyksi pojalle; ei, ei niin päin, kääntäkää alas suin; ojassa makaa hän paremmin hiljaa ja se on vielä lämmin hevosen seljästä. Pankaa nyt kiviä kummallekin puolelle tueksi, tuolla niitä on."

"Missä? En minä näe mitään. Onko sinulla kissan silmät?"

"Vähän omiksi tarpeiksi; kas niin, nyt se pysyy hyvin. Antakaa nyt kappanne, minä käärin hänen jalkansa siihen, ja sitte minun kappani peitteeksi. Katsokaas, eikö hän makaa yhtä hyvin kuin omassa sängyssään? Ja tunnustelkaa, miten lämmin hänellä on."

"Niin tuntuu olevan. Sinä näyt osaavan hoitaa lapsia, Marie."

"Eihän se ole mikään konsti. Etsikää nyt tuluksenne laukusta, minä kokoan puita."

"Ei ne puut pala, liian tuoreet ne ovat."

"Te epäilette kaikkea, Germain. Ettekö sitte muista, miten paimenessa ollessanne teitte tulen rankkasateessa?"

"Niin, sen tempun kyllä kaikki lapset osaavat, jotka käyvät paimenessa, mutta minun piti ryhtyä kyntämään heti, kuin astumaan kykenin."

"Sen tähden te olettekin käsivarsiltanne vahvempi kuin kätevä. Nyt on puut koossa; katsokaapas, eikö ne pala! Antakaa minulle tulukset ja kouran täysi sanajalkoja. Kas niin, puhaltakaa nyt! Ette suinkaan ole ahdashenkinen?"

"En tietääkseni", sanoi Germain ja puhalsi kuin pajapalkeet. Kohta leimahteli liekki ensin punertavana ja nousi vähitellen yhä ylemmäksi sinisinä kielinä tuuheain tammien alla, taistellen sumua vastaan ja kuivaten ilman parin sylen laajuudelta.