Part 5

"Suokaa anteeksi, tyttärellänne on oikeus tehdä miten tahtoo eikä minulla ole mitään oikeutta moittia häntä, mutta kyllä minä tekisin toisin, jos olisin hänen sijassansa; minä olisin rehellisempi enkä kuluttaisi turhaan noiden miesten aikaa, joilla arvatenkin on muutakin tekemistä kuin kieppua naisen ympärillä, joka pilkkaa heitä. Mutta jos se tytärtänne huvittaa ja tyydyttää, niin eihän se minuun koske. Minun täytyy kuitenkin sanoa teille yksi asia, jota olen jo aamusta asti aikonut sanoa, vaan en ole oikein rohjennut, koska te heti alussa erehdyitte minun aiheistani ettekä sitte ole antaneet minulle aikaa vastata; ja sen tähden te kuvittelette mielessänne jotakin, jossa ei ole mitään perää. Niinpä tietäkää, että minä en ole tullut tänne kosimaan teidän tytärtänne, vaan ostamaan härkiä, joita aiotte tulevalla viikolla viedä markkinoille ja joitten appeni luulee itselleen sopiviksi."

"Kyllä ymmärrän, Germain", vastasi Leonard levollisesti; "teidän mielenne on muuttunut, kun näitte tyttäreni kosijainsa parissa. Tapahtukoon tahtonne. Mikä miellyttää toista, näyttää olevan vastenmielistä toiselle, ja teillähän on oikeus peräytyä, koska ette vielä mitään sanoneet. Jos todella aiotte ostaa härkiä, niin tulkaa alas niitylle niitä katsomaan; saatammehan sitte puhua asiasta, ja tulkoonpa siitä kauppaa taikka ei, niin tottahan syötte päivällistä meidän kanssamme ennen kuin lähdette kotimatkalle."

"En minä huoli teitä vaivata", sanoi Germain, "teillä on ehkä jotakin toimittamista täällä; minusta sitä vastoin on vähän ikävä seisoa täällä ja katsoa tanssia, mitään tekemättä. Minä menen yksin katsomaan teidän juhtianne ja sitte tapaamme toisemme teillä kotona."

Germain hiipi pois väkijoukosta ja astui niitylle jossa Leonard oli näyttänyt osan karjastansa olevan. Tosiaankin ukko Mauricen tarvitsi ostaa härkiä, ja Germain arveli, että jos hän veisi kotiin pari kaunista, kohtuullisella hinnalla saatua juhtaa, niin hänen olisi helpompi saada anteeksi, että tahallaan laiminlöi matkansa tarkoituksen.

Hän astui astumistaan ja saapui kohta lähelle Ormeauxia. Hän tunsi vetoa tervehtimään poikaansa, jopa myöskin tapaamaan pikku Marieta, vaikka hän ei enää toivonutkaan eikä siis voinut myöskään ajatella hänen saamistansa onnensa sepäksi. Kaikki, mitä hän äsken oli nähnyt ja kuullut: tuo mielistelynhaluinen, turhamainen nainen, tuo samalla viekas ja typeränlainen isä, joka kiihotti tytärtänsä ylpeyteen ja petokseen, tuo kaupunkimainen komeus, joka hänestä melkein tuntui rikokselta maalaistapojen yksinkertaisuutta vastaan, tuo aika, joka kului tyhjään ja tyhmään lörpöttelemiseen, tuo koti, joka oli niin toisenlainen kuin hänen omansa ja varsinkin tuo paha mieli, jota maamies aina tuntee, milloin joutuu pois toimeliaista töistänsä; lyhyeen sanoen, kaikki se, joka oli viime hetkinä ikävystyttänyt Germainia ja tehnyt neuvottomaksi, herätti hänessä halun päästä lapsensa luo ja samalla pienen ystävän seuraan. Vaikka hän ei olisi rakastanutkaan Marieta, olisi hän kuitenkin rientänyt hänen luokseen, selvitäkseen vastenmielisyydestä ja päästäkseen tavalliseen tasapainoon.

Mutta hän turhaan katseli pitkin niittyjä, siellä ei näkynyt pikku Marieta eikä pikku Petteriä, vaikka elukat juuri siihen aikaan tavallisesti ovat laitumella paimenineen. Suuri lauma lampaita käveli kesantopellolla, hän kysyi niitä paimentavalta nuorukaiselta, olivatko ne Ormeauxin talosta.

"Ovat", vastasi poika.

"Oletteko te paimen? Pojatko ne täällä paimentavatkin lampaita?"

"Ei, minä olen vaan tänään paimentamassa sen tähden, että tyttö sairastui ja läksi pois."

"Mutta ettekö saaneet uutta paimentyttöä juuri tänä aamuna?"

"Tulihan se, mutta hän jo läksi pois hänkin."

"Mitä, läksikö pois? Eikö hänellä ollut lapsi mukana?"

"Oli pikku poika, joka itki. He läksivät täältä molemmat jo parin tunnin jälkeen."

"Läksivät! Mihinkä?"

"Luultavasti samaa tietä, kuin olivat tulleetkin. Minä en heiltä kysynyt."

"Mutta minkä tähden he läksivät?" kysyi Germain yhä levottomampana.

"Mistä minä sen tietäisin?"

"Eivätkö he sopineet palkasta? Mutta olisihan sen pitänyt olla sovittu jo edeltä päin."

"Siihen en tiedä vastata. Minä näin heidän ainoastaan tulevan ja lähtevän."

Germain astui edelleen taloon ja kysyi vouramiestä. Ei kukaan tiennyt ilmoittaa hänelle asiaa; se vain oli tosi, että tyttö, puheltuaan isännän kanssa, oli lähtenyt tiehensä sanaakaan sanomatta ja ottanut itkevän lapsen mukaansa.

"Onko minun poikaani kohdeltu pahoin?" huudahti Germain, silmät säihkyvinä.

"Vai niin, oliko hän teidän poikanne? Mitenkä hän sitte oli sen tytön matkassa? Mistä ja kuka te olette?"

Germain, huomattuaan, että aiottiin maan tavan mukaan vastata hänen kysymyksiinsä vastakysymyksillä, polki kärsimättömästi jalkaa ja pyysi puhutella isäntää.

Hän ei ollut siellä, hän ei tavallisesti viipynyt koko päivää käydessään. Hän oli tullut ratsain ja lähtenyt johonkin toiseen taloon, mutta tietämätöntä mihin.

"No, samapa se", sanoi Germain hyvin levottomana, "mutta ettekö tiedä syytä, minkä tähden tyttö läksi pois?" Vouramies katsahti omituisesti hymyillen vaimoonsa ja vastasi, että sitä hän ei tiennyt eikä se häneen koskenut. Sen vain Germain sai tietää, että tyttö ja lapsi olivat lähteneet Fourcheen päin.

Germain riensi Fourcheen; leski kosijoinensa eivät olleet vielä palanneet eikä Leonardkaan. Piika sanoi nuoren tytön ja pikku pojan käyneen siellä häntä kysymässä, mutta koska hään ei tuntenut heitä, ei hän ollut päästänyt heitä sisään, vaan neuvonut menemään Mersiin kirkolle.

"Minkä tähden ette päästäneet heitä sisään?" kysyi Germain harmissaan. "Ollaanko täällä niin epäluuloisia, että ei avata ovea lähimmäisilleen?"

"Tottahan", vastasi piika, "näin rikkaassa talossa on parasta ollakin varovainen. Minä vastaan kaikesta sill'aikaa, kuin isäntäväki on poissa, enkä minä voi avata kelle hyvänsä."

"Se on ruma tapa", sanoi Germain, "ja minä tahdon ennemmin olla köyhä kuin elää tuollaisessa levottomuudessa. Hyvästi nyt te ja koko teidän ikävä seutunne."

Hän kyseli naapuritaloista. Siellä oli nähty paimentyttö lapsen kanssa. Koska poikanen oli lähtenyt Belairista kaikkein tietämättä ja matkaa varten pukeutumatta hiukan repaleisena ja mekkoturkki yllä ja Marie myöskin helposti arvattavista syistä oli aina hyvin köyhässä puvussa, niin heitä oli luultu kerjäläisiksi. Heille oli tarjottu leipää ja tyttö oli ottanut palasen pojalle, jolla oli nälkä; sitte oli hän lähtenyt hyvin kiireesti pois metsään päin.

Germain mietti hetkisen, kysyi sitte, eikö Ormeauxin isäntää oltu nähty siellä.

"Kävi se", vastattiin, "hän ratsasti tästä ohitse kohta tytön lähdettyä."

"Seurasiko hän heitä?"

"Vai niin, tunnetteko te hänet?" irvisteli kylän kapakoitsija, jolta Germain tätä kyseli. "Niin, onpa hän aika hurja juoksemaan tyttöjen jäljestä. Mutta en minä luule hänen nyt tavoittaneen heitä; vaan jos tavoitti..."

"Kiitoksia, jo riittää!" Germain pikemmin lensi kuin juoksi Leonardin talliin, viskasi satulan hiirakolle selkään, hyppäsi itsekin ylös ja ajoi täyttä laukkaa metsään päin.

Hänen sydämmensä jyskytti levottomuudesta ja vihasta ja hiki juoksi pitkin kasvoja. Hän kannusti hiirakon sivut verisiksi, ja tamma, huomaten nyt oltavan matkalla kotitalliin, ei vitkastelutkaan.

XII.

Mummo.

Germain saapui kohta siihen paikkaan suon laidalle, jossa yötä oli vietetty. Tuli vielä savusi; vanha mummo oli keräämässä risuja, jotka Marie oli siihen koonnut. Germain pysähtyi kyselemään. Mummo oli kuuro, kuuli väärin ja vastasi:

"Niin, herra, tämä on Pirunsuo. Paha paikka eikä sitä pidä lähestyä heittämättä siihen kolmea kiveä vasemmalla kädellä ja tekemättä ristinmerkkiä oikealla; se ajaa pois pahat henget. Muuten se, joka kiertää tämän suon, joutuu onnettomuuteen."

"En minä siitä puhu", sanoi Germain, astui hänen luoksensa ja huusi minkä jaksoi: "Ettekö ole nähnyt tyttöä ja pikku poikaa täällä metsässä?"

"Kyllä", sanoi mummo, "pikku poika on hukkunut tähän."

Germain vavahti, mutta mummo toki jatkoi, päästyään kerran alkuun:

"Siitä on hyvin pitkä aika; tähän oli tehty kaunis risti sen onnettomuuden muistoksi, mutta eräänä myrsky-yönä pahat henget sen kaatoivat suohon. Vielä siitä näkyy vähä päätä. Jos kukaan onneton pysähtyy tähän yöksi, niin hän ei suinkaan pääse täältä ennen päivän tuloa. Astukoonpa hän miten kauan hyvänsä, niin ei siitä ole muuta kuin turhaa vaivaa; vaikka hän astuisi sata peninkulmaa tässä metsässä, joutuisi hän kuitenkin samaan paikkaan takaisin."

Germainin mielikuvitukseen tarttui vastoin hänen tahtoansakin, mitä hän kuuli, ja pelko, että jokin onnettomuus saattaisi tapahtua mummon tarinan vahvistukseksi, täytti niin kokonaan hänet, että hän tunsi kylmiä väreitä koko ruumiissaan. Luopuen yrityksistään saada mummolta parempaa selkoa, nousi hän jälleen hiirakolle selkään ja alkoi ratsastella metsässä, huutaen kaikin voimin Petteriä; hän vihelteli, läjähytteli piiskaa ja katkoi oksia, tehdäkseen vain niin paljon ääntä kuin mahdollista. Sitte hän välistä aina kuunteli, tulisiko mistään päin vastausta, mutta eipä kuulunut muuta kuin lehmäin kellojen kalinaa joka taholta ja sikojen äkäistä röhkinää tapellessa tammen terhoista.

Viimein kuului hevonen laukkaavan takana ja keski-ikäinen, päivettynyt, vahvajäseninen mies, puoliherran puvussa, huusi häntä pysähtymään. Germain ei ollut koskaan nähnyt Ormeauxin isäntää, mutta vaistomainen viha sanoi hänelle heti, että se juuri oli hän. Germain käänsi ratsunsa, tarkasti häntä kiireestä kantapäähän ja odotti, mitä miehellä oli sanomista hänelle.

"Oletteko nähnyt viisi- tai kuusitoista-vuotisen tytön kulkevan tästä pikku pojan kanssa?" kysyi tuo vieras mies välinpitämättömästi, vaikka hän nähtävästi oli hyvin kiihtynyt.

"Ja mitä te heistä tahdotte?" vastasi Germain koettamattakaan salata vihaansa.

"Minä voisin sanoa, että se ei koske teihin, hyvä herra; mutta koska minulla ei ole syytä pitää sitä salassa sanon minä, että minä tuntematta pestasin hänet paimentytöksi. Kun hän tuli, näytti hän minusta liian nuorelta ja heikolta minun työhöni. Minä en ottanut häntä vastaan ja aioin maksaa hänelle korvausta hänen matkastaan, mutta kun käänsin selkäni, meni hän suutuksissaan tiehensä. Hänellä oli niin kiire, että unhotti osan omistakin tavaroistaan, jopa kukkaronsakin, jossa varmaankaan ei ole paljoa! Kun minun kuitenkin oli ratsastaminen tätä tietä, luulin saavuttavani hänet ja voivani antaa hänelle omat tavaransa ja sen aikomani korvauksen."

Germain oli siksi liian rehellinen, että joutui vähän arvelemaan, kun kuuli tuon kertomuksen, joka tosin ei ollut hyvinkään todennäköinen, mutta kuitenkin mahdollinen. Hän katsoi tuikeasti Ormeauxin isäntään, joka kesti sen tarkastuksen levollisesti, tapahtuiko se sitte suuresta hävyttömyydestä vaiko uskottavasta rehellisyydestä.

"Minun täytyy ottaa tästä selko", ajatteli Germain ja sanoi, vihaansa hilliten: "Se tyttö on meidän puolelta, minä tunnen hänet. Hän on luultavasti täällä. Lähtekäämme yhdessä etsimään, niin kyllä me hänet löydämme."

"Te olette oikeassa", sanoi toinen. "Etsikäämme yhdessä, mutta jos emme löydä häntä siihen asti, kuin pääsemme metsän laitaan, luovun minä, sillä minun täytyy kääntyä sieltä toiselle taholle."

"Ohoh", ajatteli Germain, "en minä päästä sinua näkyvistäni, vaikka minun täytyisi kiertää Pirunsuota sinun kanssasi neljäkolmatta tuntia."

"Malttakaas!" sanoi hän äkisti ja katsoi tarkkaan erästä vesakkoa, joka liikkui niin omituisesti. "Hohoi! Petter, oletko se sinä, poikaseni?"

Kun Petter tunsi isänsä äänen, hyppäsi hän pensastosta esiin kuin nuori kili; mutta nähtyään myöskin Ormeauxin isännän pysähtyi hän ikään kuin peljästyen.

"Tule, tule, pikku Petter, minähän se olen!" kehoitti Germain, ratsasti lähemmäksi, hyppäsi maahan ja sulki pojan syliinsä. "Missä on pikku Marie?"

"Tuolla piilossa; hän pelkää tuota rumaa mustaa miestä ja minä myöskin."

"Ole huoletta, minähän nyt olen tässä. Marie, Marie, tule pois!"

Marie hiipi esiin ja nähtyään Germainin tarttui häneen kuin isäänsä, sanoen: "Hyvä Germain, te puolustatte minua, teidän luonanne minä en pelkää."

Germain vapisi mielihyvästä ja katseli Marieta: hän oli kalpea ja hänen vaatteensa olivat repeilleet vesakossa hänen juostessaan etsimässä piilopaikkaa kuin metsämiestä pakeneva peura. Mutta hänen kasvoistansa ei näkynyt epätoivoa eikä häpeää.

"Isäntäsi tahtoo puhua kanssasi", sanoi Germain, yhä katsellen häntä.

"Isäntänikö?" sanoi Marie ylpeästi. "Tuo mies ei ole minun isäntäni eikä tule siksi koskaan! Te minun isäntäni olette, Germain, ja, minä tahdon, että viette minut kanssanne kotiin; minä palvelen teitä ilmaiseksi."

Ormeauxin isäntä oli tällä välin tullut lähemmäksi ja sanoi kärsimättömyyttä teeskennellen:

"Teiltä unhottui jotakin meille, pikku ystävä, ja tässä se on."

"En minä ole mitään unhottanut", vastasi pikku Marie, "eikä minulla ole mitään puhuttavaa teidän kanssanne."

"Kuulehan, minulla sitä vastoin on jotakin sanottavaa sinulle. Tule pois minun kanssani! Älä pelkää. Pari sanaa vain."

"Ne saatatte puhua julki. Ei minulla ole mitään salaisuuksia teidän kanssanne."

"Tulkaa ainakin ottamaan rahanne."

"Mitkä rahat! Ette te ole mitään velkaa minulle, Jumalan kiitos."

"Sen kyllä arvasin", sanoi Germain puoli ääneen. "Eihän tuossa mitään vaaraa ole, Marie; kuule vain, mitä hän sanoo, minäkin olen utelias kuulemaan ja minulla on omat syyni. Sitte saatat kertoa minulle, mitä hän sanoo. Mene hänen luoksensa, minä kyllä pidän vaaria sinusta."

Marie astui kolme askelta miehen luo, joka kumartuen eteen päin sanoi hänelle hiljaa:

"Tästä saat kauniin kultakolikon, pikku ystävä! Älä puhu mitään, kuulitko! Minä sanon, että sinä näytit minusta liian heikolta olemaan minun työssäni. Älkäämmekä nyt enää puhuko siitä asiasta. Minä tulen tervehtimään teitä jonakuna päivänä, ja, jos siihen asti et ole mitään puhunut, saat enemmän. Ja jos maltat mielesi ja tulet järkeväksi, niin sano vain suoraan. Minä otan sinut kanssani jälleen kotiin taikka tulen puhelemaan sinun kanssasi hämärissä niityllä. Millainen lahja minun silloin pitää tuoda?"

"Tämän lahjan te minulta saatte!" vastasi Marie kovalla äänellä ja heitti kultarahan hänelle vasten silmiä niin kovasti, kuin jaksoi. "Kiitoksia paljon, ja kun tulette meitä tervehtimään, niin olkaa hyvä, ilmoittakaa edeltä päin; kaikki kotikylän rengit tulevat sitte ottamaan teitä vastaan, sillä siellä meillä ollaan hyvin ihastuneet herroihin, jotka tahtovat pettää köyhiä tyttöjä! Saattepahan nähdä, että teitä kyllä odotellaan."

"Te valehtelette ja puhutte tyhmyyksiä", sanoi mies vihoissaan ja nosti uhkaavasti keppinsä. "Te koetatte uskotella ihmisille jotakin, jota ei ole koskaan tapahtunut; mutta ette te saa minulta narratuksi enempää rahaa, kyllä teidät ja teidän kaltaisenne tunnetaan!"

Marie oli kauhistuen hypähtänyt taa päin, mutta Germain juoksi esiin, tarttui hevosen suitsiin, pudisti niitä vihoissaan ja sanoi:

"Nyt olemme kuulleet kylliksi ja nyt näemme selvään, mistä on puhe. Alas! Tulkaa maahan, niin puhelemme me pari sanaa keskenämme."

Ormeauxin herra ei ollut halukas ryhtymään riitaan, hän kannusti hevostaan, päästäkseen irti, ja tavoitti kepillään Germainin käsiä; mutta hän vältti iskun, tarttui jalkaan ja veti hänet pois satulasta, niin että hän putosi sanajalkojen sekaan, sekä kaatoi hänet maahan, vaikka ensin nousi seisaalleen ja puolustautui urhollisesti. Saatuaan hänet allensa sanoi Germain:

"Sinä pelkuri konna, minä saattaisin piestä sinut vaivaiseksi, jos tahtoisin! Mutta minä en mielelläni tee kellekään pahaa eikä sinun omatuntosi tule yhtään paremmaksi, vaikka saisit selkääsi kuinka paljon hyvänsä. Mutta sinä et pääse tästä ennen, kuin polvillasi pyydät anteeksi tältä tytöltä."

Ormeauxin herra ei ollut ensi kertaa tällaisessa seikkailussa; nytkin hän yritti kääntämään asiaa leikiksi, sanoen, että hänen rikoksensa ei ollut kovinkaan suuri, koska se oli tapahtunut vain sanoilla, ja hän tahtoi mielellään pyytää anteeksi, jos vain tyttö suostui antamaan hänelle suutelon; sitte saattoivat he muka lähteä juomaan lasin viiniä lähimmässä ravintolassa ja erota hyvinä ystävinä.

"Sinä ihan inhotat!" vastasi Germain ja käänsi hänen kasvonsa maahan päin. "Minulla on kiire päästä näkemästä sinun kelvotonta naamaasi. Häpeä, jos osaat, ja laita niin, että teet suuren kierroksen, milloin tiesi vetää sinua meidän kylämme ohitse."

Hän otti miehen rautatammisen kepin, katkasi sen polveaan vasten, näyttääkseen käsiensä voimaa, ja heitti kappaleet kauas pois.

Sitte hän otti toisella kädellään poikaansa ja toisella pikku Marieta kädestä ja läksi suuttumuksesta vavisten hevosensa luo.

XIII.

Paluu kotiin.

A Neljännestunnin kuluttua oli kanervakangas jo jäljellä. He ratsastivat suurta maantietä ja hiirakko hirnui joka esineelle, kuin hän tunsi. Pikku Petter kertoi isälleen, mitä oli käsittänyt tämän päivän tapauksista.

"Kun me menimme sinne", sanoi hän, "tuli tuo mies heti puhuttelemaan pikku Marieta lammasnavettaan, jonne me heti menimme katselemaan kauniita lampaita. Minä olin nurkassa leikkimässä eikä mies nähnyt minua. Hän sanoi Marielle hyvää päivää ja suuteli häntä."

"Annoitko sinä hänen suudella itseäsi, Marie?" kysyi Germain suutuksissaan mieheen.

"Minä luulin sitä vain ystävyydeksi, sen seudun tavaksi ottaa vastaan uusia palvelijoita, niin kuin anoppinnekin suutelee uusia piikojansa, näyttääkseen, että hän ottaa heidät perheen jäseniksi ja kohtelee heitä kuin äiti."

"Ja sitte", jatkoi pikku Petter, ollen muka suurikin mies, koska tiesi jotakin kertoa, "sanoi se mies sinulle jotakin pahaa, jota sinä kielsit minua koskaan lausumasta ja koskaan muistamasta; minä unhotinkin sen heti. Mutta jos isä tahtoo, niin minä kerron hänelle, mitä se oli."

"Ei, Petter, en minä huoli sitä kuulla etkä sinä saa koskaan muistaa sitä."

"Kyllä minä sen heti unhotan", sanoi poika. "Ja sitte näytti se mies pahastuvan, koska Marie sanoi lähtevänsä pois. Hän lupasi antaa, mitä vain Marie tahtoi, vaikka sata francia! Mutta silloin pahastui myöskin pikku Marie. Mies meni hänen luoksensa ikään kuin tekemään hänelle jotakin pahaa. Minä peljästyin, juoksin Marien luo ja tartuin häneen ja huusin. Silloin se mies sanoi: Mitä tämä on? Mistä tuo poika tuli? Aja pois hänet! Ja hän nosti keppinsä, lyödäkseen minua, mutta pikku Marie esti ja sanoi näin: Saammepahan sitte puhua; nyt minun täytyy saattaa tämä pikku poika Fourcheen ja sitte sieltä palaan minä. Heti kuin se mies meni pois navetasta, sanoi Marie minulle: Tule pois Petter, meidän pitää heti joutua pois täältä, sillä tuo mies on häijy ja hän tekisi vain pahaa meille. Me astuimme latojen taitse pienen niityn poikki ja tulimme Fourcheen sinua etsimään. Mutta sinä et ollut siellä eivätkä ne antaneet meidän jäädä odottamaan sinua. Silloin se mies ratsasti meidän jäljestämme mustalla hevosella ja me juoksimme kauas pois ja kätkeydyimme metsään. Ja hän tuli sinnekin, ja kun me kuulimme hänen tulevan, menimme me piiloon metsään. Ja kun hän ratsasti ohitse, aloimme me taas juosta, päästäksemme kotiin, ja sitte tulit sinä ja löysit meidät. Niin se kaikki tapahtui. Sanos, pikku Marie, olenko minä unhottanut mitään."

"Et, Petter, se on ihan ilmeinen tosi. Nyt te, Germain, saatte olla minulla todistajana ja sanoa kaikille ihmisille siellä kotona, että jos en voinut pysähtyä Ormauxiin, niin se ei tapahtunut rohkeuden eikä työhalun puutteesta."

"Ja sinä, Marie", sanoi Germain, "ajattele tarkkaan, onko kahdeksankolmatta ikäinen mies liian vanha puolustamaan naista ja rankasemaan hävytöntä lurjusta. Olisipa hauska tietää, tokkohan Bastien tai kuka muu kaunis poika hyvänsä, joka on niin rikas, että on kymmenen vuotta nuorempi minua, olisi voinut kurittaa sitä mustaa miestä, kuten pikku Petter sanoo, vai mitä sinä luulet?"

"Minä luulen, Germain, että te teitte minulle suuren hyväntyön ja että minun tulee olla siitä kiitollinen teille koko ikäni."

"Siinäkö kaikki?"

"Isä", sanoi poika, "minä en muistanutkaan sanoa pikku Marielle sitä, kuin lupasin sinulle. Minulla ei ollut aikaa, mutta kyllä minä siitä puhun kotona ja puhun myöskin mummolle."

Tämä pikku pojan lupaus saattoi Germainin ajattelemaan. Nythän oli selitettävä asia appivanhuksille ja kerrottava, minkä tähden hän oli tyytymätön Guerinin leskeen, vaan jätettävä sanomatta, mitkä muut aatteet hänet olivat tehneet tarkkanäköiseksi ja vaativaiseksi. Jos ollaan onnellinen, tuntuu helpolta saada toisetkin vahvistamaan sitä onnea; mutta jos ollaan hyljätty toisella ja moitittu toisella taholla, niin eipä se tunnu juuri hauskalta.

Onneksi pikku Petter nukkui kotiin saapuessa ja Germain laski hänet herättämättä vuoteelle. Sitte hän antoi kaikki selitykset, kuin suinkin osasi. Maurice ukko istui kolmijalkaisella tuolillaan oven suussa ja kuunteli vakavasti, ja vaikka hän olikin tyytymätön matkan päätökseen, kun Germain kertoi lesken vehkeilemisistä ja kysyi apeltaan, oliko hänellä aikaa käydä siellä liehakoimassa joka sunnuntai yli koko vuoden, sitte ehkä saadakseen rukkaset, niin ukko arvelematta vastasi: "siinä teit oikein, Germain, se ei olisi käynyt päinsä." Ja kun Germain sitte kertoi, miten hänen oli täytynyt tuoda pikku Marie takaisin kotiin niin pian kuin mahdollista kärsimästä häijyltä isännältä loukkauksia, ehkäpä väkivaltaakin, nyökkäsi ukko vielä kerran, sanoen: "siinä teit ihan oikein, Germain, niin oli tehtäväkin." Kun Germain sai selitellyksi kaikki syynsä ja lopetti kertomuksensa, katsahtivat appivanhukset toinen toistansa silmiin ja huokasivat syvään, vaikka taipuvaisesti välttämättömään kohtaloon. Sitte nousi perheen isä ja sanoi: "Niin, tapahtukoon Herran tahto. Tunteita ei voi käskeä."

"Tule syömään illallista, Germain", sanoi anoppi. "Ikävä kyllä, ett'ei käynyt paremmin, mutta se ei liene ollut Jumalan tahto, kuten näyttää. Saammepahan katsella toiselta taholta."

"Niin", yhtyi siihen ukkokin, "sinä olet oikeassa, saatamme katsella toiselta taholta."

Hiljaisuus vallitsi sitte huoneessa, ja kun pikku Petter seuraavana aamuna heräsi yht'aikaa leivojen kanssa päivän koitteessa eikä enää ollut näkemässä edellisten päiväin merkillisiä tapauksia, vaipui hän jälleen pienten talonpoikais-poikasien tavalliseen ajattelemattomuuteen, unhotti kaikki ne asiat, jotka olivat tuottaneet hänelle niin paljon ajattelemista, eikä enää huolinut muusta kuin leikistä veljiensä kanssa sekä härkäin ja hevosten ajamisesta.

Germain koetti myöskin unhottaa ja kiintyä työhön, mutta tuli niin alakuloiseksi ja hajamieliseksi, että kaikki ihmiset sen huomasivat. Hän ei puhutellut pikku Marieta eikä edes katsonutkaan häneen, ja kuitenkin hän mihin päivän aikaan hyvänsä varsin hyvin tiesi, millä niityllä hän oli tai mitä tietä hän oli astunut. Hän ei ollut uskaltanut pyytää appivanhuksia ottamaan häntä palvelukseen talveksi, ja hän kuitenkin tiesi, että tyttö jäisi puutetta kärsimään. Mutta sitä Marien ei tarvinnut. Guillette ei käsittänyt, mitenkä hänen pieni puuvarastonsa ei ollenkaan vähennyt ja miten lato oli aamulla täynnä, vaikka illalla jäi tyhjäksi. Samoin oli viljan ja perunain laita. Joku hiipi vinnin luukusta sisään ja kaatoi säkin täyden lattialle, herättämättä ketään ja jättämättä mitään merkkiä jälkeensä. Guillette tuli siitä sekä iloiseksi että levottomaksi ja kehoitti tytärtänsä olemaan puhumatta koko asiasta, sillä jos saataisiin kuulla tuo ihme, niin luultaisiin häntä noidaksi. Hän tosin itse luuli pahan hengen olevan osallisena noissa vehkeissä, mutta ei kiirehtinyt häntä suututtamaan eikä kirkkoherraa lukemaan manausta hänen asunnossansa; hän ajatteli, että ehtiihän tuon tehdä sittekin, kuin saatana tulee vaatimaan hyvistä töistään korvaukseksi hänen sieluansa.

Pikku Marie tiesi paremmin, miten asia oikeastaan oli, mutta ei uskaltanut puhua siitä äidilleen eikä Germainillekaan, kun näet pelkäsi, että hän siten ehkä taas johtuisi kosimisajatuksiinsa; sen tähden Marie, milloin tapasi Germainin, oli olevinaan, kuin ei olisi mitään huomannut.

XIV.

Maurice mummo.