Part 9

-- Seppo Ilmarinen, -- vastasi tonttu. -- Hän takoo uutta sampoa, sillä vanha tuhoutui, kun se ryöstettiin Pohjolasta. Joku on sanonut hänelle, että hänen kansansa nyt kipeästi tarvitsee sellaista, että se elää köyhyydessä ja puutteessa, ja hän tahtoisi niin mielellään auttaa, mutta hänen näyttää olevan vaikea saada syntymään uutta semmoista.

Niin, Lalli oli kyllä Kalevalasta lukenut tuosta taitavasta takojasta ja oli hyvin utelias näkemään, mimmoinen tämä oli. Kun he menivät pajan oven ohi, joka oli auki, kurkisti hän siis sisään ja näki voimakkaan hartevan miehen, jolla oli nahkainen esiliina, seisomassa alasimen ääressä heiluttaen tavattoman suurta moukaria, joka jylisten putosi alasimelle, niin että säkenet sinkoilivat. Ahjossa loimottava tuli valaisi hänen vakavat ja tarmokkaat, tuuhean mustan parran ympäröimät kasvonsa. Suurten palkeiden ääressä seisoi neljä orjaa lietsoen niin, että hiki valui nokisilta otsilta.

-- Hyvää päivää, Ilmarinen! -- tervehti Lalli.

Seppä laski joutuisasti moukarin kädestään, ja hänen synkät kasvonsa saivat iloisen ilmeen.

-- Mikäs kumma pikku mies siinä puhuu minun omaa kieltäni? -- hän kysyi ojentaen samalla nokisen kouransa.

-- Nimeni on Lalli, ja olen Suomesta kotoisin, -- vastasi poika.

-- Voi, voi, -- huokasi Ilmarinen, -- jospa vain pääsisi sinne takaisin ja saisi nähdä vihreät mäntymetsät, valkorunkoiset koivut ja sinijärvet. Kunhan tässä vain saan samponi taotuksi, niin kenties tulen vanhan Väinämön kanssa. Hän se lauloi meidät molemmat tähän kirjavaan maahan, kun ihmiset siellä kotona eivät enää uskoneet häneen, mutta niinpä hän ikävöikin alituiseen sinne takaisin ja sanoo, että kerran koittaa se päivä, jolloin hänen kansansa tarvitsee häntä, ja siksi päiväksi on minun saatava sampo valmiiksi. Mutta astu nyt sisään, poika, ja kerro minulle vähän kotikuulumisia vanhasta maastani.

-- En ehdi, -- vastasi Lalli. -- Siskoni on loukkaantunut, ja minun on vietävä hänet Väinämöisen luo parannettavaksi.

-- Niin, niin, jääköön sitten toiseen kertaan, -- sanoi Ilmarinen huoaten. -- Voittehan molemmat tulla tänne, kun asianne on toimitettu. Sanokaa äijälle terveisiä minulta!

Ja sitten puristi Ilmarinen taas Lallin kättä ja tarttui suureen moukariinsa.

Matka jatkui meren ja vuorten välillä olevaa kapeata maakaistaletta myöten, ja Lalli näki kaikenlaisia merkillisiä eläimiä vilahtelevan vedessä ja maalla. Siinä oli vedenhaltijoita ja metsänhaltijoita, ja vuorten sisustasta kuului kääpiöiden vasarain kalkutusta.

-- Joudu, joudu! -- huusi tonttu äkkiä. -- Hiisi ajaa meitä takaa...

Ja metsistä kuului tosiaankin kohinaa ja suhinaa, ja puut huojuivat kuin myrskyn myllertäessä. Tonttu rupesi juoksemaan kantaen Maijaa sylissään, ja Lalli ja Villi tulivat perässä, minkä pääsivät. Kohina kuului yhä lähempää, puut kaatuivat jo aivan heidän takanaan, ja Lalli oli jo menettää toivonsa päästä koskaan Väinämöisen tupaan, kun hän samassa näki sen aivan edessään suurta kivilohkaretta kaartavassa tienmutkauksessa. Se oli melkein samannäköinen kuin Ilmarisen tupa, rakennettu suurista hirsistä, savupiippua vailla, musta reppana katossa, mutta suurempi se oli. Rappusilla istui vanha Väinämöinen kantele polvillaan ja soitti ja lauloi. Ihmeellisinä ja mahtavina vierivät sävelet kanteleesta, ja ne näyttivät tyynnyttäneen myrskyn ja karkoittaneen pahat henget, sillä heidän ympärillään kävi kaikki hiljaiseksi ja rauhalliseksi.

-- Hyvää päivää, Väinämöinen! -- tervehti Lalli taas.

Pitkä- ja hopeapartainen vanhus nosti miettivät, ryppyiset kasvonsa ylös, ja hänen silmistään loisti hyvyys ja viisaus.

Sitten hän vastasi laulaen samalla äänellä kuin äsken:

-- Kummat kuulen, ihmeet elän: korvaan vanhan Väinämöisen kaikuu sanat suomalaiset, Kalevalan kieli kaunis. Kuka olet, poika pieni, suomea mi haastat selvää puhut kieltä kalevaista?

Silloin kertoi Lalli lyhyesti, kuka hän oli ja mitä oli tapahtunut.

Vanhus kuunteli tarkkaavaisena ja sitten hän lauloi:

Totta tuohon apu saadaan tukitahan veren vuoto. Vaka vanha Väinämöinen tuntee toki syntysanat, tietävi kivenki synnyn, johon siskosi satutti, tyttö pieni päänsä iski.

Ja sitten hän asettui Maijan eteen ja alkoi laulaa pitkää loitsua, ja hänen kanteleestaan vierivät sävelet salaperäisinä ja hillittyinä. Hänen laulaessaan näki Lalli Maijan haavan vähitellen kasvavan umpeen, ja hänen kasvoihinsa tuli entinen ruusunpuna, ja ennen pitkää hän aukaisi suuret iloiset silmänsä ja katseli uteliaana Väinämöistä.

-- Oi, sinä vanha, rakas, herttainen Väinämöinen! -- huusi hän ihastuneena ja kietoi käsivartensa ukon kaulaan. -- Minä tunsin heti sinut. Olen nähnyt monesti kuvasi ja kuvapatsaasi Helsingissä, ja minä pidän sinusta.

Silloin valahtivat kyynelet vanhan Väinämöisen silmiin, mutta hän pyyhkäisi ne pois kämmenellä ja lauloi:

-- Eipä laulajan sopisi, vanhan miehen, partasuisen, itkeskellä tytön nähden, lapsen lailla vetistellä. Vaan on heikko Väinämöinen, ei voi tunteitaan hillitä, peittää mielialojansa, vaikka peikkoja pahoja hillitsevi, hallitsevi. Lähde nyt laulajan majasta, tervehenä tuvastani, jätä ukko yksinäinen huolinensa, kaihoinensa! Palaja sinä kotiisi saloille suloisen Suomen, Kalevalan kankahille! Kerro terveiset Väinämön, lausu laulajan lupaus: Kerran saapuu Väinämöinen, palavi uros Kalevan, kun on kansansa sopuisa, vapaa veriviastansa, kun ei keskenään kiistele lapset saman emon armaan, veli ei veljyttä kadehdi. Silloin laulu kaunis kaikuu virsi vierivi verevä rannoilla suloisen Saimaan, kantele hopeakieli kesäyössä hempeässä helkähtävi heleästi. Silloin saapuu Väinämöinen.

Vanhuksen ääni värähteli rajatonta kaihoa, ja kun hän lopetti, kääntyi hän poispäin kuin olisi hänen sydämensä ollut liian täynnä, ja lapset ymmärsivät, että hän halusi olla yksin. He hiipivät hiljaa pois metsään kapeata polkua pitkin, ja heidän perässään asteli Villi hyvin miettiväisen näköisenä.

-- Mutta missä tonttu on? kysyi Lalli äkkiä.

-- Tonttu? -- toisti Maija kummastellen. -- En minä ole mitään tonttua nähnytkään.

-- Niin, sinähän olit tainnoksissa koko ajan, -- selitti Lalli, -- mutta juuri hän sinut kantoi tänne ja näytti meille tien.

-- Hän ei tahtonut häiritä, -- sanoi Villi. -- Hän luuli meidän viipyvän Väinämöisen luona. Hän sanoi, että he kaksi eivät kuuluneet samaan aikakauteen.

-- Ja minä kun en saanut häntä nähdä enkä kiittää, -- pahoitteli Maija. -- Mutta mitä nyt tehdään?

-- Meidän täytyy itse löytää pois täältä -- sanoi Lalli. -- Täällä ulottuvat vuoret aina mereen saakka, joten täytyy mennä niiden yli.

He jatkoivat siis matkaansa metsän halki ja kulkivat pienen mökin ohitse, joka näytti olevan kauttaaltaan tehty sokerista ja piparkakuista, mutta silloin he tiesivät, että "Hannu ja Greta"-nimisen sadun ilkeä noita-akka asui siinä, eivätkä käyneet sinne sisälle. Sitten he nousivat punaisille vuorille ja näkivät eräässä rotkossa lauman ilkeitä vuorenpeikkoja leikkimässä, mutta onneksi nämä eivät huomanneet lapsia.,

He kapusivat korkeiden jyrkkien vuorien yli ja tulivat niiden toisella puolella olevaan jylhään metsäseutuun. Täällä oli suuria kivilohkareita siellä täällä puiden joukossa, ja muutamia puita oli juurineen päivineen revitty maasta ja viskelty hujan hajan. Oli hyvin vaikeata päästä eteenpäin tässä sekamelskassa, ja kun he olivat tulleet erään suuren kallionlohkareen luo, pysähtyivät he äkkiä kauhusta jähmettyneinä, sillä siinä istui kamala jättiläinen puolinukuksissa, selkä kalliota vasten.

-- Pian metsään! -- kuiskasi Lalli, ja he vetäytyivät takaisin kallionnurkan taakse, mutta jättiläisellä näytti olevan tarkka kuulo, ja se nousi ylös kauheasti karjuen.

-- Tuntuu kristityn ihmisen lihan haju, -- se huusi, ja silmät pyörivät hurjasti sen päässä. Se olisi varmasti heti huomannut lapset, ellei Villi olisi äkkiä juossut kallionlohkareen ympäri, karannut ylös toista jalkaa pitkin sen kasvoille ja silmille ja sitten alas samaa kyytiä pitkin sen selkää, ennenkuin jättiläinen oli ehtinyt ottaa sitä kiinni. Sitten kissa hyppäsi maahan ja juoksi metsään.

Sillävälin kun jättiläinen kiukusta karjuen ajoi kissaa takaa, saivat Lalli ja Maija aikaa vetäytyä metsään piiloon, ja he luulivat jo olevansa turvassa, kun he kauhukseen näkivät toisen jättiläisen tulevan kävellen metsän halki taivuttaen käsillään puita pois tieltään melkein niinkuin taivutetaan pitkää ruohoa. Se nuuski ja haisteli aivan kuin olisi sekin hajusta tuntenut heidän läsnäolonsa ja suuntasi lopulta askelensa suoraan heitä kohden irvistellen hyvillään.

-- Hyvä paisti, hyvä paisti! -- se mutisi ja kurkoitti eteenpäin nähdäkseen paremmin lapset, mutta sitten se pysähtyi kuin olisi se pelästynyt.

Samassa kuulivat lapsetkin ukkosenkaltaisen jylinän, joka läheni nopeasti. Molemmat jättiläiset liittyivät toisiinsa ja huusivat puoliksi peloissaan, puoliksi suuttuneina:

-- Tor tulee.

Jylinä oli nyt aivan lähellä, ja taivaalle nousi tumma ukkospilvi, josta sinkoili häikäisevän kirkkaita salamoita. Pian sai tämä pilvi suurten vaunujen muodon, joita veti kaksi jättiläiskokoista pukkia ja joissa istui pilvenkorkuinen olento teräksensiniseen sotisopaan puettuna. Kädessään hän heilutti suurta vasaraa ja ohjasi ihmeellisen valjakkonsa suoraan jättiläisiä kohden, jotka vimmatusti heiluttelivat nuijiaan häntä vastaan. Taistelu ei kumminkaan tullut pitkäksi, ja pian makasivat molemmat jättiläiset maassa murskatuin päin.

Nyt huomasi Tor lapset, jotka seisoivat siinä vavisten.

-- Totta tosiaan, siinähän on ihmislapsia! -- sanoi hän puoleksi huvitettuna, puoleksi pettyneenä. -- Luulinpa, ettei minun olisi tarvinnut niitä enää nähdä. Mutta saattaahan olla hauskaakin uudistaa tuttavuus näiden tuhannen vuoden perästä. Tulkaa tänne, lapsukaiset, niin pääsette ajamaan!

Lalli ja Maija eivät tunteneet ollenkaan pelkäävänsä tuota suurta hyvätuulista jumalaa. Epäröimättä he nousivat hänen vaunuihinsa ja sitten sitä mentiin ilmojen halki yli puiden latvojen, ja pian he tulivat suureen linnaan, jota ympäröivät korkeat muurit ja vallihaudat. Vaunut ajoivat linnanpihalle, ja siellä tuli heitä vastaan vanhoja partasuisia urhoja, jotka uteliaina katselivat heitä.

-- Tulkaa sisään, pienokaiset, -- sanoi Tor hymyillen leveää suopeata hymyään, -- niin saatte nähdä, miten vanhat jumalat elävät täällä Valhallassa.

Sitten ohjasi hän heidät valtavan suureen saliin, jonka keskellä oli pitkä pöytä. Pöydän ääressä istui jumalia ja jumalattaria juoden simaa suurista juomasarvista ja syöden sianlihaa, jota leikkelivät suunnattoman suuren karjun selästä. Karjuparka juoksi urallaan salissa ja kirkui hirveästi, kun jumalat sitä leikkasivat, mutta heti kasvoi lihaa entiselle paikalle, joten sitä voi leikata loppumattomiin. Siellä olijoista lapset tunsivat heti viisaan silmäpuoli Odinin, Freijan ja Friggan, siellä olivat Heimdall ja valkea Balder ja moni muu, ja Balder katsoi niin lempeästi heihin, että hän heti voitti heidän sydämensä.

-- Vielä elävät vanhat jumalat, -- he huusivat kaikki ja joivat maljan lasten kanssa ja iskivät heille silmää ystävällisesti. Villi hyppäsi heti Friggan polvelle, ja hän silitti sen selkää, ja valkea Balder silitti lasten hiuksia ja kysyi, miten pohjolassa voidaan.

-- Toivottavasti kaikki pohjolan kansat ovat ystäviä ja veljeksiä, -- sanoi hän.

-- Ja toivottavasti he antavat selkään kaikille muille kansoille, vallankin idän pitkäparroille, -- tokaisi Tor, joka oli istunut pöydän ääreen ja juuri leikannut aikamoisen lihakimpaleen karjun selästä.

-- Maailmassa on ollut suuri sota ja paljon kurjuutta, -- selitti Lalli vakavana, -- mutta Skandinavia ei ole ottanut siihen osaa.

-- Häpeä sille! -- jyrisi Tor vihaisena, mutta Balder vain hymyili lempeätä hymyään.

-- Kenties valkoinen Kristus on voittanut puolelleen heidän sydämensä, -- sanoi hän leppeästi.

Mutta Tor oli huonolla tuulella ja joi hirveästi väkevää simaa, ja Odin oli vakavan ja miettivän näköinen, kun taas jumalattaret laskivat leikkiä ja nipistivät Maijaa poskeen ja narrasivat Lallin juomaan simaa, joka hänen mielestään oli kauhean karvasta.

-- Mutta miten ja minkä vuoksi te oikeastaan olette tänne tulleet? -- kysyi Frigga.

Silloin Lalli alkoi kertoa heidän retkistään ja seikkailuistaan, ja kaikki jumalat ja jumalattaret kuuntelivat ihmetellen.

-- Mutta on noissa, lempo soikoon, sentään uljuutta, -- huusi Tor ja löi nyrkkinsä pöytään, että kumahti. -- He ovat yhtä hyviä kuin vanhat viikingit, vaikkeivät he tappelekaan, ja saakoot he kaiken kunnioitukseni. Huomaan nyt, että voi saada seikkailuja taistelemattakin.

Mutta äkkiä kuului ulkoa torventoitotusta, ja kaikki jumalat ryntäsivät pystyyn istuimiltaan.

-- Taisteluun, taisteluun! -- he huusivat ja tarttuivat aseisiinsa, ja samassa tuokiossa oli sali tyhjänä.

Lalli ja Maija menivät perässä, mutta kun he näkivät jumalien marssivan urhojensa etunenässä taistelemaan toista sotajoukkoa vastaan, joka odotti kentällä, rupesi heitä peloittamaan ja he riensivät kiireesti toiseen suuntaan. He kulkivat taas metsän halki ja kapusivat vuorten ylitse ja näkivät kummallisten hahmojen vilahtelevan puiden lomitse ja rotkoissa. Lähteiden partailla istui nymfejä, ja merkilliset olennot, puoliksi hevosia, puoliksi miehiä, syöksähtelivät metsän halki nymfejä takaa-ajaen. Silloin tällöin kajahti metsässä lumoavan kiehtova huilunääni, hieman laulurastaan laulua muistuttava, ja se viritti ihmeellisiä tunteita lasten sydämissä, iloisia ja samalla kaihoisia, ja palautti mieleen kotoiset kesäillat.

Merkillinen huilunsoittaja tuli yhä lähemmäs, ja puiden välistä näkyi kummallinen olento, puoliksi pukki, puoliksi ihminen, ja sillä oli huilu kädessä. Sen rinnalla asteli nuori kaunis mies, jonka otsalla oli viininlehväseppele. Hän soitti kitaraa ja hyräili iloista sävelmää.

-- Hahaha, -- nauroi pukkimies. -- Kautta suuren Jupiterin parran, eikö tuolta tule kaksi ihmislasta ja oikea mainen katti vielä kaiken lisäksi! Miten Pluton nimessä he ovat tänne tulleet?

-- Yhdentekevää, yhdentekevää, rakas Pan, -- vastasi nuorukainen välinpitämättömästi. -- Lapsista en ole koskaan piitannut. Vain kaunisten nuorukaisten ja voimakasten miesten kanssa minä olin tekemisissä. Katit ja lapset ovat juomingeissa vain tiellä.

-- No, no, -- älä nyt, Bakkus, puhu tyhmyyksiä, -- sanoi pukki-ihminen hieman kärsimättömästi. -- Tiedäthän sinä yhtähyvin kuin minäkin, että lapsista kaavaa nuorukaisia ja neitosia, ja etteivät siihen kuluvat vuodet merkitse meille kuolemattomille paljoakaan. Siitähän nyt on kysymys, mistä nuo lapset ovat tänne tulleet ja miten kauan he täällä viipyvät. Jonakin kauniina päivänä saat sinä heistä seuraa.

-- Näyttävät olevan siskoksia, -- vastasi Bakkus yhtä välinpitämättömänä. -- En usko, että Venuskaan heistä välittää. Voit viedä heidät Minervan luo, kenties häntä haluttaa päntätä viisauttaan heihin, ellei Juno tahdo ruveta heidän mammakseen.

-- Meillä on oma äiti, emmekä huoli kenestäkään muusta, -- sanoi Maija uhitellen. -- Me olemme vain tulleet tänne katsomaan Uranusta ja menemme pian pois taas.

-- No, no, piikaseni, -- nauroi Bakkus. -- Sinustahan tulee vielä aito Xantippa, jos saat elää. Katsos, Xantippa ja viininjumala eivät ole koskaan pitäneet toisistaan, mutta siitä et voi olla niinkään varma, etteikö veljesi silti rupea minusta pitämään.

-- Hän on humalassa, -- kuiskasi Villi, -- ja sellaisten kanssa ei saa kiistellä.

Lalli nieli sen äkäisen vastauksen, jonka hän oli antamaisillaan viininjumalalle ja kääntyi sensijaan rinnallaan olevan merkillisen, takkuisen pukki-ihmisen puoleen, joka kirkkaine pirteine silmineen ja vilkkaine liikkeineen miellytti häntä paljoa enemmän kuin juopunut viininjumala.

-- Kuka sinä olet? -- hän kysyi.

-- Hei, hei, -- vastasi Pan. -- Minä olen metsän jumala, enkä seurustele niin usein ihmisten kanssa kuin ystäväni Bakkus. Minä vain soittelen heille salomailla ja opetan heitä rakastamaan luontoa ja vapautta.

-- Minä pidän sinusta, -- sanoi Lalli avomielisesti. -- Sinä muistutat jollain lailla Suomen metsiä ja järviä.

-- Vai olet sinä siitä maasta kotoisin, -- sanoi Pan, ja hänen äänessään väreili kaihoa. -- Niin, minä tunnen hyvin sen maan. Siellä on kaunis luonto, ja ellei ukko Tapio olisi ottanut haltuunsa niitä metsiä, niin olisin minä muuttanut mielelläni sinne, kun roomalaiset lakkasivat uskomasta minuun. Mutta samantekeväähän se nyt on, kun meidän kaikkien kuitenkin piti muuttaa tähän tähteen. Minulle ei se ole sanottavasti mitään merkinnyt, vaikka metsät täällä tosin ovat siniset, mutta ystävälleni Bakkukselle se oli ikävä seikka, ja siksipä minun täytyy toisinaan pitää hänelle seuraa. Pahinta oli muutto vanhalle Neptunukselle. Hän ei voi lainkaan viihtyä täällä ruohonvihreässä meressä, joka on aivan erilainen kuin hänen vanha rakas Välimerensä, ja sentähden hän onkin muuttanut uloimpaan kiertotähteen, joka on saanut hänen nimensä. Siellä on vain merta, eikä maata lainkaan, ja siksi hän viihtyy siellä mainiosti, ja tähystelee avaruudessa liikkuvia pyrstötähtiä ja muita vaarallisia kappaleita ja varoittaa meitä, kun semmoisia tulee lähelle. Sinne teidän pitäisi mennä ukkoa tervehtimään, sillä varmaankin hän toisinaan tuntee olonsa yksinäiseksi, kun hänellä ei ole laivoja lyötävänä säpäleiksi pahan tuulensa purkamiseksi. Ensin voitte sentään tulla tervehtimään tovereitamme, muita roomalaisia jumalia, jotka niinikään ilostuvat saadessaan taas tavata ihmisiä enemmän kuin tuhannen vuoden perästä. Kas niin, Bakkus, tuletko mukaan?

Mutta Bakkus vain hyräili itsekseen:

-- Oh meri taivaanvihreä! --

-- En, -- vastasi hän vihdoin viimein, kun Pan oli toistanut kysymyksensä. -- Mieluummin minä paneudun ruohikkoon nukkumaan, ja sinä voit ruveta lastenhoitajaksi, jos se sinua niin huvittaa.

Pan nauroi, ja niin lähtivät he matkaan. He kapusivat korkean pyöreän kukkulan harjulle ja tulivat pian kaupunkiin, minkä rakennukset olivat komeat, marmorista rakennetut ja kaunein pylväskäytävin kaunistetut. Suurella avoimella paikalla, joka oli kivetty marmorilaatoin ja jonka keskellä oli suihkukaivo, istui tai lojui useita miehiä ja naisia, jotkut sotisopaan puettuina, toiset valkeisiin vaatteisiin ja muutamat olivat miltei aivan alasti.

-- Tuolla on meidän kaikkien isä, Jupiter, -- esitteli Pan osoittaen muuatta komearyhtistä jalopiirteistä miestä, -- ja tuo hieman pyylevä nainen on hänen puolisonsa Juno. Tuo nuori mies, joka on täysiin varustuksiin pukeutuneena ja jolla on siivet jaloissa, on Merkurius. Tuo kunnianarvoisa valkopartainen ukko on Saturnus. Hän on meistä vanhin ja hän on ajan jumala. Tuo reipas, voimakas mies on sodanjumala Mars. Ja tuo kaunis nainen, jolla on noin vähän vaatteita yllään, on Venus. Ystävämme Pluto, tulenjumala, pysyttelee mieluimmin tähden sisustan kuumissa osissa eikä tule useinkaan tänne meitä tervehtimään. Ja tuolla on teidän suojelijattarenne, viisauden ja opin jumalatar, arvoisa Minerva.

Kaikki jumalat tervehtivät lapsia ystävällisesti hymyillen.

-- Eikö olekin merkillistä, -- sanoi Lalli, joka ei voinut kauemmin hillitä uteliaisuuttaan, -- että kaikilla kiertotähdillä on sama nimi kuin jollakin teistä.

Silloin nauroivat jumalat oikein sydämen pohjasta.

-- Niinpä niinkin, -- vastasi Jupiter. -- Se oli siihen aikaan, jolloin luultiin, että tähdet vaikuttivat ihmisten kohtaloihin, ja sen vuoksi annettiin tähti kullekin meistä. Vahinko vain, että minun tähteni on liian kuuma asuttavaksi.

-- Ikävää sekin on, että minä, joka olen kaupanjumala, -- sanoi Merkurius, -- olen saanut tähden, jossa ei kauppaa käydä.

-- Ja minä, -- hymyili Venus, -- joka olen rakkauden jumalatar, olen saanut semmoisen, missä asuu vain kylmäverisiä matelijoita.

-- Ja minulle, sodan jumalalle, on annettu tähti, jossa ei enää sotia ole, -- sanoi Mars syvällä äänellä.

-- Ja minä, -- sanoi iäkäs Saturnus vanhuudesta väräjävin äänin, -- olen saanut semmoisen, jossa ei voi maanviljelystä harjoittaa, vaikka olenkin maanviljelyksen suojelija.

Ja sitten he nauroivat taas kaikki. Minerva tuli nyt lasten luo, ja hänen viisaat ja jalot kasvonsa säteilivät ystävällisyyttä.

-- Olen oikein ikävöiden teitä odottanut, lapsukaiset, -- hän sanoi. Olen ollut hyvin huvitettu matkoistanne ja kaukoputkellani olen seurannut teitä kaikkialle. Olen huomannut, että Lalli on hyvin innostunut oppimaan, ja siitä minä pidän. Nyt olette matkustaneet melkein koko aurinkokunnan halki. Tosin on Marsin ja Jupiterin välillä ryhmä pieniä kiertotähtiä eli planetoideja, jotka kiertävät auringon ympäri, mutta niissä ei ole elämää, eikä sinne kannata matkustaa. Niin on siis enää vain yksi kiertotähti näkemättä. Siellä elää vanha Neptunus, mutta koko tähti on veden peitossa, joten ette voi hypätä sinne kuten olette muihin tähtiin hypänneet. Jos tahdotte käväistä Neptunuksen luona, niin ei ole muuta keinoa kuin että palaatte Väinämöisen luo ja pyydätte hänen laulamaan itsenne sinne, niin pääsette suoraan Neptunuksen veneeseen. Mutta ensin voitte jäädä tänne hetkiseksi juttelemaan ja lepäämään.

Lapset istuivat nyt jumalien joukkoon ja nämä kysyivät heiltä, miten maapallolla elettiin ja mitä Roomasta kuului. He näyttivät heille myös kauniit asuntonsa, jotka olivat muinaisten temppelien näköiset, ja tarjosivat heille virvokkeita, mutta lapset eivät voineet juoda paljon väkevää viiniä, joka nousi päähän. Kun he sitten rupesivat tekemään lähtöä Väinämöisen luo, tarjoutui Pan saattamaan heitä matkalla, ettei heille sattuisi mitään onnettomuutta.

-- Pan yksin kuljeskelee alueemme ulkopuolella ja muiden kansojen jumalien joukossa, -- selitti Minerva. -- Muussa tapauksessa olisin itse mielelläni saattanut teitä. Täällä on vielä koko joukko muiden kansojen jumalia, mutta en usko, että kannattaa käydä niiden luona. Koulussa saatte kumminkin lukea tärkeimmistä. Hyvästi nyt, pienokaiset!

Ja sitten hän suuteli kumpaakin ja silitti Villin selkää, ja muut jumalat nyökkäsivät ja heiluttivat kättään jäähyväisiksi, ja sitten opasti Pan heidät takaisin vuorien ylitse vanhan Väinämöisen luo.

8. NEPTUNUS.

Villi tekee tenän. Väinämöisen laulu. Neptunus ja hänen veneensä. Huvimatkalla delfinien vetämänä. Maailmojen synty. Äärettömyys. Pyrstötähti. Villi tulla tupsahtaa. Kotiin takaisin. Isä ja äiti.

-- Enkös minä sitä sanonut! -- murisi Villi matkalla juostessaan Lallin rinnalla ja Maijan rientäessä edempänä Panin kanssa. -- Oli vallan tarpeetonta, että ollenkaan tulin tänne. Ei kunniallisen kissan sovi seurustella kaikenkarvaisten peikkojen ja jumalien kanssa. Yhtä hyvin olisin voinut pysyä kotona.

-- Älä nyt juttele joutavia, Villi! -- sanoi Lalli vähän kärsimättömästi. -- Tiedäthän hyvin, että pelastit meidät ensimmäisen jättiläisen kourista ja etten minä mielelläni matkusta, ellet sinä ole mukana.

-- Viis siitä, -- vastasi Villi äreänä. -- Tälle uudelle hullunmatkalle en aijo enää tulla mukaan. Olen saanut tarpeekseni. Ja jos oikein ymmärsin heidän juttunsa, on koko tuo kiertotähti veden peitossa, ja sinä tiedät hyvin, etten minä pidä vedestä. Olet jo kyllin monasti narrannut minut ennen siihen putoamaan. Minä olen vanha ja tarvitsen lepoa ja mukavuutta. Voit mennä ilman minua.

-- Maija, Maija! -- huusi Lalli vallan suunniltaan. -- Nyt ei Villi aio tulla kanssamme Neptunukseen. Mitä nyt tehdään?

-- Oli sekin kysymys! -- vastasi Maija ivallisesti. -- Hypätköön Villi takaisin maapallolle ja kömpiköön takalle, ja me menemme ilman häntä.

-- Kissa vieköön, luulenpa, että teillä ovat tytöt nykyisin yhtä pontevat kuin pojatkin, -- sanoi Pan ihastuneena.

Villi katsoa luinautti vihaisena häneen.

-- Toivon, että kissa tosiaankin voisi viedä sinut, senkin pörröinen pukinjalka! -- se sanoi kiukkuisena. -- Hyvästi vaan! Ei minulla ole halua tulla tuon vanhan pöhkön luo, joka puhuu vain runomittaisesti. Hyvästi!

Ja samassa ponnahti Villi ylös ja häipyi avaruuteen, ja kummeksuen katselivat Lalli ja Maija hänen jälkeensä.