Part 8

Raakalaiset päästivät nyt Lallin vapaaksi, mutta ovelle pantiin kaksi miestä keihäs kädessä vartioimaan, joten oli vallan mahdotonta ajatellakaan pakoa. Hän tunsi olevansa hyvin onneton, ei niin paljon oman itsensä vuoksi kuin Maijan, sillä miten kävisi tämän, kun hän oli poissa? Hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin odottaa ja luottaa Villin viisauteen. Tällä välin hän katseli luolaa loimuavan nuotiotulen valossa. Se oli suuri ja ihmeen kaunis. Korkealla hänen päänsä päällä kaareutui tumma katto, jota välkkyvät, valkoiset pylväät kannattivat, niin että luuli olevansa valtavan suuressa kirkossa. Vain sisäänkäytävän lähellä olivat seinät, katto ja pylväät mustuneet savusta, joka haki tiensä ulos luolasta jonkin näkymättömän katonaukon kautta. Luolassa oli vilisemällä raakalaisia, varsinkin lapsia, jotka leikkivät kivillä, luunikamilla ja pienillä eläinten pääkalloilla, sekä naisia, jotka istuivat ja neuloivat luuneuloilla ja eläinten jänteillä nahkavaatteita. Kaikki olivat hirvittävän rumia, ja heidän rähinänsä ja rupattelunsa miltei pani Lallin korvat särkemään.

Heidän keskellään seisoi päällikkö kertoen ylpeänä, miten hän oli vanginnut tuon pienen velhonpenikan, joka saattoi komentaa eläimiä, ja josta nyt piti kasvatettaman heimon päällikkö hänen seuraajakseen, sillä hänellä ei ollut poikaa. Kaikki kerääntyivät nyt pojan ympärille, ja miehet kunnioittivat häntä päällikkönsä poikana. Naiset tunnustelivat uteliaina häntä ja silittelivät hänen hiuksiaan, ja lapset töllistelivät häneen silmät suurina ja sormet suussa. Mutta Lalli-parka vain ikävöi Maijan ja Villin luo, eikä välittänyt vähääkään saamistaan kunnianosoituksista. Eihän tässä enää tiennyt, miten kaikki päättyy. Ei hän voinut edes hypätä takaisin maapallolle, kun hän oli täällä luolassa.

-- Lalli, Lalli! -- kuului Maijan ääni aukon suulta. -- Oletko siellä sisällä?

-- Olen, -- vastasi Lalli. -- Ole varuillasi, etteivät ne saa sinuakin.

-- Eivät saa, -- vastasi Maija reippaasti. -- Täällä ovat kanssani karhut ja mammutti, jonka ne kaivoivat ylös kuopasta ja joka on luvannut pelastaa sinut.

-- Kuka siellä on? -- kysyivät raakalaiset.

-- Sisareni, -- vastasi Lalli uhkamielisesti. -- Hän sanoo, että karhut ja mammutti ovat luolan edustalla, eivätkä päästä ainoatakaan teistä ulos, ennenkuin päästätte minut menemään. Koko heimoanne odottaa silloin nälkäkuolema.

Mutta päällikkö naureskeli vain.

-- Luolaan on toinenkin sisäänkäytävä, josta sinulla ei ole tietoa -- vastasi hän, -- ja nuoret metsämiehemme kulkevat siitä ruokaa hankkimaan.

-- Sitä en usko, -- vastasi Lalli pilkallisesti; hän tunsi nyt olevansa täysin rohkea, sillä hän oli nähnyt Villin keltaisen hahmon hiipivän luolaan seinän vieritse, melkein toisen ovenvartijan jalkojen välitse. -- Miksette silloin käyttäisi sitä joka päivä?

-- Siksi, että se on liian suuri, joten petoeläimetkin voisivat siitä tulla -- vastasi päällikkö, -- mutta senpä vuoksi olemme sulkeneet sen puunrungoilla ja vyörykivillä, mutta ne voimme aina tarpeen tullen ottaa pois.

Villin varjo katosi luolan pimeyteen, mutta palasi taas hetkisen kuluttua luolan aukkoon huomaamattoman vartijan selän takaa, kun tämä katseli Lallia, muuta näkemättä ja kuulematta.

Raakalaiset toivat nyt Lallille paistettua lihaa ja metsämarjoja, ja hän söi samalla katsellen, miten he nakuttelivat piikivisiä työkalujaan, teroittivat luisia keihäänkärkiään ja muovailivat saviastioita. He kerskailivat hänelle rohkeudestaan, jota olivat osoittaneet taistellessaan villieläimiä ja toisia heimoja vastaan, ja kauhukseen kuuli Lalli, että he söivät vihollistensa lihaa. Kun hän koetti selittää heille, miten väärää tämmöinen menettely oli, sanoivat he, että heidän esi-isänsä olivat ennen heitä tehneet samoin ja että vihollisten syöminen oli yhtä oikeutettua kuin eläinten syöminen, jotka eivät milloinkaan olleet mitään pahaa tehneet, ja silloin ei Lalli enää tiennyt mitä sanoa. Koko heidän elämänsä oli alinomaista taistelua nälkää ja erilaisia vihollisia vastaan, ja niin oli aina ollut siitä saakka kun heidän esi-isänsä olivat laanneet asumasta puissa, jotka eivät enää ilmaston kylmettyä kantaneet hedelmiä. Ennen he olivat olleet apinoita, mutta nyt he olivat ihmisiä, ja ennemmin tai myöhemmin he kyllä tulisivat koko Titanin herroiksi, kunhan vain saisivat aikaa valmistaa oikein hyviä aseita.

Lalli sääli heitä heidän julmuudestaan huolimatta, sillä heidän elämänsä oli ankaraa ja kurjaa, mutta äkkiä keskeytti luolan perältä kaikuva ryske hänen mietteensä. Hän näki valonsäteen pilkistävän sen etäisestä hämärästä, ja aukko suureni suurenemistaan. Hän näki nyt, että siellä oli hänen ystävänsä mammutti, joka oli tehnyt suuren aukon seinään, ja muutaman hetken perästä, ennenkuin raakalaiset ehtivät sitä estää, ryntäsi naaraskarhu sisään ja koko heimo pakeni kauhusta ulvoen luolan suulle, mutta siellä oli heitä vastassa toinen karhu. Lalli juoksi heti ystäviään vastaan, eivätkä villit edes ajatelleet häntä estää. Koko luola kaikui voivotteluista ja valitushuudoista, joihin sekaantui karhujen karjunta.

-- Pelasta meidät, pelasta meidät! -- kirkuivat raakalaiset. -- Puhu puolestamme ystävillesi, sinä poppamies!

-- Antakaa niiden nyt olla! -- sanoi Lalli raivoisalle naaraskarhulle. -- Säästäkää ne minun tähteni!

Ja hurja karhu hillitsi itsensä kesken vimmattua rynnistystään ja seurasi häntä sisäänkäytävään, missä mammutti odotti. Sen vieressä seisoivat Maija ja Villi ja huusivat hänelle tervetuloa.

Maija nauroi ja hyppi ja kirkui ilosta, niin että kesti kotvasen ennen kuin Lalli sai hänen kertomaan, miten he näin olivat voineet tulla hänen avukseen, ja Villikin tuntui olevan aivan pyörällä päästään, mutta hetkisen kuluttua he hieman rauhoittuivat.

Sitten otti mammutti heidät kaikki selkäänsä, ja Maija kertoi, miten Villi oli huutanut karhut avuksi. Kun karhut olivat jättäneet sikseen raakalaisten takaa-ajon, olivat ne palanneet kuopalle, missä Maija oli liittynyt niihin, ja sitten ne olivat vahvoilla kynsillään kaivaneet mammutin ylös kuopasta. Sitten olivat he kaikin seuranneet raakalaisten jälkiä luolalle saakka, Villi oli vakoilemalla keksinyt suuren takakäytävän, ja mammutin oli helppo syöksyhampaillaan ja kärsällään poistaa sen sulkuna olevat puunrungot ja kivet.

-- Ja minne sinä viet meidät nyt? -- kysyi Lalli mammutilta.

-- Meidän on kaikkien mentävä neuvottelupuulle, -- vastasi mammutti syvällä äänellä. -- Luolaleijona on kutsunut sinne koko eläinkunnan koettaakseen riistää minulta vallan ja saadakseen oikeuden syödä teidät molemmat, ja meidän on mentävä sinne puolustamaan teidän henkeänne ja minun valtaani.

Ja taas he ratsastivat metsässä kiertotähden säteillessä ja merkillisten valorenkaiden loistaessa taivaalla. Jonkun aikaa ratsastettuaan he tulivat suurelle aukealle paikalle, jonka keskellä kohosi puu, niin mahtava, etteivät lapset semmoista olleet ennen nähneet, tiedon puuta kenties lukuunottamatta. Se oli eräänlainen mänty, ja sen runko oli niin paksu, että sen läpi olisi voinut ajaa nelivaljakolla, jos se olisi ontto. Ja semmoinen se näytti olevankin, sillä he näkivät aukon sen toisella sivulla, ja siinä näkyi luolaleijonan julma pää. Puun ympärille oli kerääntynyt valtava joukko erilaisia eläimiä, useimmat pitkä- ja lämminvillaisia. Siellä oli suuria alkuhärkiä, hirviä, hyenoja, susia, sapelihammas-tiikerejä, näätiä sekä suuri joukko sarvipäitä märehtijöitä ja hevosmaisia, eläimiä, ja puiden oksilla istui kaikenmoisia lintuja.

-- Sieltä ne tulevat, -- karjui leijona. -- Siinä nyt näette kaikki, että olen oikeassa. Mammutti on liittoutunut ihmisten kanssa ja kantaa heitä selässään. On vihdoinkin aika teidän syöstä hänet valtaistuimelta ja valita joku arvokkaampi, joka paremmin voi taistella eläinten oikeuden puolesta heidän yhteistä vihollistaan vastaan.

-- Niin, niin, -- huusivat ja ulvoivat, ammuivat ja visersivät eläimet.

Silloin juoksi karhu piirin keskelle ja mörisi suuttuneena:

-- Pölkkypäitä te olette kaikki tyyni. Ettekö älyä, että leijona haluaa päästä valtaan saadakseen paremmin syödä vatsan täydeltä teidän lihaanne? Me olemme vast'ikään olleet taistelemassa ihmisten kanssa ja tunkeutuneet heidän luolaansa, ja nämä, joita arvoisa herramme kantaa selässään, ovat meitä auttaneet ja ovat eläinten ystäviä, sen voimme eukkoni ja minä todistaa.

-- Ohoo, kas vaan! -- huusi muuan kettu. -- Ette kai luulleet, että näin teidän säästävän ihmiset juuri tuon pojan pyynnöstä. Teidän olisi tietenkin pitänyt surmata heidät kaikki tyyni, kun kerran olitte heidän luolassaan. Kavaltajia olette, kavaltajia!

Nousi hirveä meteli. Kaikki huusivat toinen toistaan kovemmin, hampaat kirisivät, sarvet heiluivat. Koko joukko jakautui kahteen puolueeseen, toinen kannatti leijonaa, toinen mammuttia. Leijonan puolueeseen kuuluivat useimmat petoeläimet, sudet, hyenat, ketut ja sakalit, sillä kun leijona oli surmannut jonkun eläimen, jäi aina jotain niillekin. Sapelihammas-tiikeritkin liittyivät niihin, sillä ne vihasivat lapsia, koska he olivat varoittaneet karhuja, kun muuan niistä aikoi rosvota näiltä pennut. Niinikään kuului useita lintuja, kuten korpit ja varikset, leijonan puolueeseen. Sitävastoin liittyivät useimmat sarvelliset eläimet mammuttiin, ja kun tämä oli järjestänyt joukkonsa, ja alkuhärät ja hirvet siinä seisoivat sarvet alassuunnattuina ja karhut seisoivat takajaloillaan ja heiluttivat peloittavia käpäliään, niin ei ollut tämäkään suinkaan halveksittava puolue.

Leijona näytti tämän ymmärtävän ja kesti hyvän aikaa, ennenkuin se antoi hyökkäyskäskyn. Tätä odotusaikaa käytti Lalli hyväkseen ja nousi seisaalleen mammutin selkään.

-- Kuulkaa, mitä sanon, älkääkä olko hulluja! -- hän huusi tuolle karjuvalle ja ulvovalle joukolle. -- Sanon, että teette viisaimmin solmimalla heti rauhan ja tunnustamalla mammutin edelleenkin kuninkaaksenne. Jos niin teette, lähden minä siskoni kanssa heti Titanista omaan tähteemme. Sen olimme muutenkin aikoneet tehdä, eikä kukaan teistä voi sitä estää eikä tehdä meille mitään pahaa. Mutta ellette niin tee, niin palaan minä maapallolta ja tuon tullessani aseita, jotka surmaavat etäältä kuin salama ja jyrähtävät kuin ukkonen, ja silloin minä tuhoan teidät jok'ikisen.

Meteli taukosi hetkeksi, ja eläimet neuvottelivat keskenään mumisten. Vähitellen näkyi toinen toisen perästä hiipivän mammutin puolelle, ja lopuksi oli luolaleijona siinä vain parin sapelihammas-tiikerin seurassa, huiskuttaen häpeissään ja kiukuissaan kylkiään hännällään.

Silloin remahti raikuva riemuhuuto mammutin kannattajajoukossa. Siinä ammuttiin ja möristiin, hirnuttiin ja ulvottiin, ja luolaleijona hiipi hurjasti karjuen takaisin metsään.

Sitten nousivat Lalli ja Maija mammutin selästä ja sanoivat sydämelliset jäähyväiset kaikille ystävilleen, ja sudetkin sekä hyenat ja sakalit heiluttivat heille häntäänsä, ja Villi juoksenteli ympäri nauraen ja tehden pilkkaa luolaleijonasta ja matkien sitä. Maija kietoi kätensä mammutin kärsän ympäri ja suuteli sitä, ja mammutti oikein itki surusta ja mielenliikutuksesta, ja karhutkin huokailivat ja löivät käpälillään epätoivoisina rintojaan vakuuttaen, etteivät he ikinä unohda Maasta tulleita ystäviään.

Ja ylhäällä oli Saturnuksen suuri, loistava levy, katsellen heitä kuin suuret, hyväntahtoiset kasvot, ympärillään leveät ihmeelliset renkaat ja seitsemän kuuta.

-- Hyvästi, hyvästi! -- huudettiin kaikkialta ja kaikilla mahdollisilla eläintenäänillä, ja sitten hyppäsivät lapset avaruuteen.

7. URANUS.

Isä tarvitsee puhelinta. Vihreä pallo ja kauhea matka. Satumaailmassa. Maija on haavoittunut. Tonttu maanpakolaisena. Taitava takoja. Laulaja iänikuinen. Jättiläiset ja Tor. Jumalien luona. Kaksi eriskummallista olentoa. Muinaisroomalaisia jumalia. Minervan ehdotus.

-- Isä, isä, -- huusi Lalli seuraavana iltana, juosten isänsä työhuoneeseen, -- miten löydän Uranuksen kaukoputkella? Tahtoisin niin mielelläni nähdä Uranuksen.

-- Hm, -- sanoi isä ja hymyili tavallista hyväntahtoista hymyään, -- se ei kenties ole niinkään helppoa. Vanhan ajan kansat eivät tienneet, että Uranusta oli olemassakaan, sillä sitä ei voi nähdä paljain silmin. He luulivat, että Uranus oli uloimmainen kiertotähti. Vasta seitsemäntoistasataluvulla keksivät tiedemiehet sen saatuaan paremmat kaukoputket. Mutta voinhan minä koettaa puhelimitse tiedustella tähtitornista, mistä sitä on etsittävä.

Ja sitten isä meni puhelimeen ja puheli siinä hetkisen, sen jälkeen hän astui Lallin kanssa saliin, sovitti kaukoputken, tirkisteli, tirkisteli ja sanoi lopuksi:

-- Ei sitä hyvin näe. Se on vain tuo pieni vihreähkö piste tuon suuren tähden vasemmalla puolella.

Mutta Lalli vain hymyili. Hän tiesi suoriutuvansa hyvin, kun vain sai näkyviinsä itse tähden. Hän kiitti isää tämän vaivoista, ja sitten isä palasi työhuoneeseensa tyytyväisenä myhäillen itsekseen.

Kuten isä oli sanonut, ei kaukoputkessa tosiaankaan ollut paljoakaan näkemistä. Vihertävä piste, josta isä oli puhunut, oli niin pieni, että Lalli töin tuskin saattoi nähdä sen, eikä Maija, joka tietysti oli sinne kutsuttu samoin kuin Villikin, voinut nähdä sitä ollenkaan. Siksi hän asettuikin veljensä taakse, kun tämä siinä seisoi ja ikävöiden katseli tähteä.

-- Mitähän saattoi piillä tuossa vihreässä kiertotähdessä. Mitä merkillisyyksiä mahtoi siellä olla nähtävänä.

Ja kun hän siinä seisoi tirkistellen, tapahtui taas samoin kuin ennenkin. Pitkä musta tunneli avautui hänen eteensä, ja ennen pitkää seisoi hän, Maija ja Villi vieressään, ulkona lasilavalla.

-- Mitä teillä nyt taas on mielessä? -- kysyi Villi hieman äreissään. -- Alan tulla vanhaksi tämmöisiin puuhiin, ja jonakin kauniina päivänä joudumme kaikki tyyni parempiin suihin tai saamme muulla tavoin surmamme. Ette te ole missään tyytyväisiä, ei edes paratiisissa. Ensi kerralla minä jään kotiin uuninnurkkaan.

-- Älä koetakaan minulle moista uskotella, -- sanoi Lalli nauraen. -- Et sinä kumminkaan voisi pysyä kotona, vaikka koettaisitkin. Muuten voit jo nytkin ryömiä takaisin ja paneutua maata. Kyllä Maija ja minä tulemme hyvin toimeen ilman sinuakin.

-- Mitä vielä! -- sanoi Villi ivallisesti. -- Kyllä minun täytyy tulla pitämään vaaria teistä. Minä olen vastuussa, jos onnettomuus kohtaisi teitä, ja senvuoksi tulen nytkin mukananne tähän uuteen hullutteluun. Mihinkä haljuun maahan tällä kerralla matkustetaan?

Lalli loi silmäyksen avaruuteen, ja siinä hänen edessään loisti vihreä pallo neljän pienen kuun ympäröimänä.

-- Uranukseen, -- huusi Lalli. -- Se on merkillisen näköinen, Villi. Kukaties et uskallakaan tulla mukaan.

Villi ei vastannut mitään, tuijotti vain, ja sen silmät tulivat yhtä vihreiksi kuin tuo tähti, ja äkkiä se otti vauhtia ja syöksyi avaruuteen. Lalli ja Maija seuraavat nauraen perässä.

Matkat avaruuden halki tuntuivat käyvän yhä kauheammiksi. Matka Uranukseen mahtoi olla huiman pitkä, sillä Lalli menetti tällä matkalla kokonaan tajuntansa ja heräsi vasta siihen, että joku hautoi hänen ohimoitaan kylmällä vedellä. Hän aukaisi silmänsä, mutta sulki ne taas. Untahan tämän täytyi olla, sillä ympärillään hän oli nähnyt keijukaispiirin, aivan samanlaisen kuin hän ennen oli nähnyt satukirjojen kuvissa. Mutta siinä ne yhä seisoivat puhtaissa valkoisissa vaatteissaan niin ihmeen kauniina ja niin kevyinä, että ruoho tuskin taipui niiden jalkojen alla. Pieni keijukainen oli hänen vieressään vesimalja kädessä, ja hänen edessään seisoi keijupari, jolla oli kultakruunu päässä, siinä oli ilmeisesti keijukuningas ja -kuningatar. Kuningatar oli hyvin kaunis ja kuningas jalon ja viisaan näköinen, mutta samalla oli hänen kasvoillaan pettymyksen, melkeinpä vihan ilme, kun hän katsoi Lalliin.

Myös koko maisema oli kuin satumaata. Ruoho, missä Lalli makasi, ei ollut vihreätä vaan kauniin sinistä, ja niittyä ympäröivät puutkin olivat sinisiä; siinä oli sinisen eri vivahduksia vaalean taivaansinisestä tumman indigosiniseen. Sen sijaan oli taivas kirkkaanvihreä ja samoin oli alla välkkyvä pieni järvi korean vihreä, ja se kapea viiru, jonka pieni, heikosti vihertävä aurinko loi järven pinnalle, väräjöi kauniin oranssinvärisenä rannalta toiselle, Aurinko oli niin heikko, että saattoi nähdä taivaan tähdet sekä kaksi tämän tähden neljästä kuusta, jotka näyttivät vihreiltä juustoilta.

Kaikki näytti niin sadunomaiselta ja ihmeelliseltä, että Lalli melkein unohti ihmetellä keijukaisia, mutta ennen pitkää hän muisti Maijan, jota hän ei nähnyt missään.

-- Missä on siskoni ja kissani? hän kysyi.

-- Kyllä minä täällä olen, -- kuului Villin ääni keijujen keskeltä, ja Lalli näki, että muudan niistä parast'aikaa silitti hyväillen kissan selkää.

-- Ja siskosi on täällä, -- vastasi muudan toinen keiju, -- mutta hän on pahoin loukannut päänsä.

Lalli juoksi heti sinne ja näki Maijan makaavan liikkumattomana sinisessä ruohikossa ja veren vuotavan hänen päästään. Silloin rupesi hän katkerasti itkemään ja moitti itseään siitä, että oli ottanut siskonsa huimapäisiin, vaarallisiin seikkailuihinsa.

-- Enkös minä sitä sanonut! -- mumisi Villi, mutta se ei suinkaan lohduttanut Lallia vaan pani hänen itkemään yhä enemmän.

-- Älä itke! -- sanoi keijukaiskuningatar säälien. -- Ei hän ole kuollut, vaikkei sekään ihme olisi semmoisen putoamisen perästä. Te ihmiset olette aina valmiit kuolemaan vähimmästäkin kolauksesta.

-- Älä puhu niiden kanssa! -- sanoi kuningas tuimalla äänellä. -- He ovat karkoittaneet meidät maapallolta tänne saakka, miltei aurinkokuntamme äärimmäiseen reunaan, ja nyt he tulevat perässämme tännekin. Parempi olisi, jos tyttö kuolisi, mutta en henno kumminkaan antaa hänen kuolla. He näyttävät molemmat oikein kunnollisilta ollakseen ihmisiä. Tonttu, joka aina on ollut ihmisten hyvä ystävä, voi viedä heidät vanhan Väinämöisen luo, ja hän voi sitten parantaa tytön laulullaan.

Eräs keijuista liiteli heti niityn yli toisten sitoessa Maijan päätä harsoisella vyöllä. Hän makasi siinä niin kalpeana ja liikkumatonna, aivan kuin kuolleena, eikä Lalli voinut muuta kuin itkeä. Villi seisoi vieressä ja nuoleskeli Maijan ojossa olevaa kättä.

Hetkisen kuluttua tuli tonttu juoksujalkaa niityn poikki, niin että punainen lakki heilui ja pitkä harmaa parta tutisi.

-- Onko täällä oikeita ihmisiä? -- se huusi jo kaukaa läähättäen ponnistuksestaan, -- Pitkästä aikaa en ole nähnyt muita kuin peikkoja ja jumalia. Häijyjä ihmiset ovat usein, mutta sille en mahda mitään, että siitä huolimatta pidän heistä, lapsista eritoten. Ja hän kiirehti siihen toisten joukkoon, puristi sydämellisesti Lallin kättä ja silitti surkutellen Maija-paran hiuksia.

-- Ja siinähän on oikea kissakin, -- hän sanoi peräti ilostuneena. -- Ne olivat usein tovereinani talleissa ja riihissä, kun kiertelin öisin hoitamassa talon asioita vanhaan hyvään aikaan, jolloin ihmiset vielä panivat ulos vadillisen puuroa jouluyönä minua varten.

Ja Villikin tuntui käyvän hyvin iloiseksi, kyyristi selkäänsä ja kehräsi.

-- Olen kuullut esivanhempaini puhuvan sinusta, -- se sanoi. -- Mutta minkä vuoksi olet muuttanut näin kauas.

-- Niin, niin, -- huokasi tonttu. -- Ihmiset eivät tarvinneet minua enää. He tulivat niin viisaiksi, etteivät he edes uskoneet minua olevankaan, eivätkä panneet enää puuroa minulle, ja kun sitten kaikki muut kuolemattomat olennot muuttivat tänne Uranukseen, tulin minäkin heidän mukanaan. Olemme kaikki täällä maanpaossa, sillä kun ei kukaan enää uskonut meihin, niin ei kannattanut jäädä maapallolle. En minä tästä sinisestä ruohosta pidä enkä liioin tuosta ruohonvihreästä merestä, mutta mitä tehdä. Mutta nyt on meidän kiireesti saatava tyttö vanhan Väinämöisen luo, ennenkuin hän kuolee.

Ja tonttu otti Maijan vahvoille käsivarsilleen ja kantoi hänet vallan kevyesti, ja Lalli ja Villi tulivat perässä otettuaan ensin jäähyväiset keijukaisilta, jotka kaipaavin katsein seurasivat heitä, ja kuninkaan kasvot kävivät entistään surullisemmiksi ja ankarammiksi, ja kuningatar pyyhki kyynelen silmistään. Oli selvää, että hekin kaipasivat maapalloa ja kenties ihmisiäkin, vaikka olivat liian ylpeitä sitä myöntämään.

Kun Lalli siinä asteli tontun jäljessä, kuuli hän vihreän meren rannalta valittavia säveleitä ja katsoessaan sinnepäin, näki hän vanhan vihreäpartaisen ukon istuvan sinisessä ruovikossa kannelta soittaen. Sen ääni kuulosti niin surulliselta, että Lallin sydäntä oikein särki surusta ja säälistä.

-- Kuka tuo on? -- kysyi hän tontulta.

-- Sehän on vanha Ahti, -- vastasi tämä. -- Oikeastaan pitäisi kai hänen partansa olla sinisen, mutta hän ei viitsi enää vaihtaa sen väriä. Ei hän viihdy tässä vihreässä meressä ja aina hän valittaa sitä, että aurinko on niin kaukana ja että hänen päänsä menee vallan pyörälle, kun täällä on neljä kuuta. Ukko soittaisi kai mieluimmin yöllä, mutta se ei käy päinsä täällä, sillä yö on liian pitkä ja kylmä. Se kestää näet kaksikymmentäneljä teikäläistä vuotta, sillä Uranuksen akseli on samassa tasossa kuin sen kiertorata auringon ympäri. Silloin, kun tähden toinen napa on aurinkoon päin kääntynyt, on siellä päivää koko ajan, vaikka tähti pyöriikin akselinsa ympäri, ja toisen navan puolella on yhtä pitkä yö, mutta kun se on tullut toiselle puolelle aurinkoa, ovat olot päinvastaiset. Täkäläiseen vuoteen menee kahdeksankymmentäneljä teikäläistä vuotta, mutta se ei merkitse mitään meille, jotka olemme kuolemattomia. Useimmat vain muuttavat päivänpuolelle, kun pitkä, kylmä talviyö tulee. Vain kääpiöt, jotka asuvat noissa vuorissa, jäävät tänne talveksikin sekä jotkut Lapin peikot.

Ja tonttu näytti nenällään eräitä korkeita vuoria, jotka jyrkkäseinäisinä kohosivat hieman kauempana rannasta. Ne olivat kummallisen näköiset, sillä monin paikoin ja vallankin huipuissaan ne olivat korean punaisia, kun taas toiset kohdat olivat tummansinisen metsän peitossa.

-- Mutta miten täällä voi olla näin lämmintä, vaikka aurinko on niin kaukana? -- kysyi Lalli.

-- Osittain se johtuu siitä, ettei tähti ole vielä täysin jäähtynyt, vaan siitä haihtuu omaa lämpöä, ja osittain siitä, että aurinko saa paistaa joka paikkaan niin pitkän ajan, -- selitti tonttu.

-- Nyt meidän täytyy pysytellä vuorten ja meren keskivälissä -- sanoi hän, kun he olivat kulkeneet kappaleen matkaa, -- sillä ei ole niinkään varmaa, mitä mieltä vuoren peikot ja vedenhaltijat ovat, jos saavat nähdä teidät. Vedenneidot saattavat houkutella sinut hulluttelemaan, ja vanha Ahti ei ole hyvällä tuulella vihreässä meressään. Häijy Hiisi asuu niinikään noissa vuorissa ilkeine seurueineen, sillä tämä osa maata on suomalaisten jumalien ja peikkojen asumaa. Muut asuvat vuoren toisella puolella.

Lallia oikein puistatti kuullessaan puhuttavan kaikista näistä peikoista ja jumalista. Miten hän voikaan puolustautua niitä vastaan. Eivät edes Villin kynnet ja hampaat voi auttaa häntä kuolemattomia vastaan. Mutta pian hän unohti kaikki vaarat ihaillessaan merkillistä maisemaa. Se oli suuressa määrin tavallisen maapallon-maiseman näköinen, värit vain olivat vallan päinvastaiset. Puut, pensaat ja kukat olivat tietysti hänelle ventovieraat ja usein merkillisen muotoiset. Puiden lehdet olivat tavallisesti hyvin suuret ja leveät, jotta ne voisivat kerätä heikon auringonvalon. He näkivät vain muutamia eläimiä, ja nämä olivat hyvin arkoja, ikäänkuin olisivat heitä epäilleet. Lallin huomio kiintyi erikoisesti siihen, että niillä kaikilla oli suuret silmät, samanlaiset kuin pöllöillä. Kun he tulivat lähemmäksi vuoria, ja olivat näiden etumaisten harjanteiden kohdalla, näki hän, että niiden punainen väri aiheutui niiden rinteitä peittävästä koreanpunaisesta sammaleesta. Maassa kasvavat kukat olivat eri väriset, niiden joukossa oli vihreitäkin, ja nämä näyttivät hyvin kauniilta sinisessä ruohikossa. Erään harjun rinteellä on hirsimaja, jonka katosta nousi savupatsas vihreätä taivasta kohden. Sisältä kuului raskaita vasaranlyöntejä ja syvä, miehekäs laulunääni.

-- Kuka siellä on? -- kysyi Lalli.