Part 6

Tällä tasangolla laski puro suureen virtaan, ja virran toisella puolella kohosi metsäinen vuorijono, joka vivahteli ihmeellisin väriloistein tummansinistä iltataivasta vasten. Siinä oli purppuraa ja ruusunpunaista, sinistä ja vihreää. Tasangon toisella puolella oli meri, joka kimalteli ja hehkui kuin viini iltaruskon hohteessa, ja suuret valkoiset linnut liitelivät sen yläpuolella siivet loistaen ruusunpunaisina iltavalossa, ja leveällä hiekkarannalla kimalteli säkenöiviä kullankappaleita, koralleja ja kirjavia näkinkenkiä. Koreanväriset kalat pistivät päänsä vedenpinnasta ylös ja katselivat lapsia, kauempana merellä oli valaita ja merileijonia läiskyttelemässä ja temmeltämässä.

Lalli ja Maija katselivat tätä kaikkea silmät kyynelten sumentamina. Kaikki oli niin kaunista, että melkein itketti, ja Villikin huokasi itsekseen samalla kehrätä hyrryttäen.

Samassa he näkivät kahden olennon astelevan metsästä viimeisten auringonsäteiden valaistuksessa. Siinä oli kaksi nuorta kaunista ihmistä, mutta he olivat aivan alasti. Pitkät, tummat suortuvat aaltoilivat pitkin heidän selkäänsä, heidän kasvonsa olivat tyynet ja hyvännäköiset ja heidän silmänsä säteilivät.

-- Luulin, että olimme jo nähneet paratiisimme kaikki olennot, -- sanoi toinen, joka oli nainen, -- mutta nuo tuolla näyttävät myös ihmisiltä, ellei heidän ruumiinsa ympärillä olisi tuota kummallista rumaa nahkaa, joka tekee heidät epämiellyttävän näköisiksi.

-- Juuri niin, Avee, -- sanoi toinen, mies. -- Epämiellyttävältä se minustakin tuntuu, ja sitäpaitsi on heidän kasvoissaan omituinen tutkiva ja kysyvä ilme, josta minä en pidä, mutta muutenhan ne ovat aivan meidän näköisiä.

-- Se, että he käyttävät pukua, johtuu vain siitä, että he tietävät, mikä on säädyllistä, ja te ette sitä tiedä, -- sanoi sähisevä ääni lähistöstä, ja kun lapset katsoivat sinne päin, näkivät he suuren kiiltävänvihreän käärmeen, joka välkkyi hiottujen timanttien lailla. -- Jos olisitte noudattaneet neuvoani ja syöneet hyvän- ja pahantiedon puusta, niin olisitte tekin ymmärtäneet, että nyt olette alasti.

-- Hyvän- ja pahantiedon puu... käärme... -- ajatteli Lalli, -- mutta tämähän on todella paratiisi ensimmäisine ihmisineen.

Maija oli kääntynyt poispäin ja seisoi selin noihin ihmisiin, mutta Lalli tarttui hänen käsivarteensa ja käänsi hänet taas niihin päin.

-- Hyi! -- sanoi Maija punastuen, -- nehän ovat aivan alasti. Onhan vallan sopimatonta käydä tuolla tavalla.

Mutta Lalli vain piti häntä kädestä ja talutti hänet noiden ihmisten luo. Hän ojensi heille ystävällisesti kätensä, ja he lausuivat lapset sydämellisesti tervetulleiksi.

-- Mene tiehesi, häijy käärme, -- sanoi Lalli sitten suuttuneena käärmeelle, joka ivallisesti oli katsellut äskeistä toimitusta. -- Tulemme kyllä toimeen ilman sinuakin.

-- No, no, älkää kiivastuko, -- sähisi käärme. -- Teidän puolellannehan minä olen. Näen kyllä, ettei maapallolla ole oltu yhtä tyhmiä kuin täällä, ja senvuoksi tekin olette nyt täällä ja tiedätte maailmasta jotakin, mutta nuo kaksi pässinpäätä vain kävelevät täällä, syövät, juovat ja makaavat. He eivät käsitä edes sitä, ettei tätä tämmöistä voi ajan pitkään jatkua, sillä jos tämä maailma on vielä tuhannenkin vuotta olemassa ja ihmiset ja eläimet vain lisääntyvät, niin ei ole enää ruohonkortta elukkain syötäväksi eikä ainoatakaan hedelmää puissa, ja maassa on nelijalkaisia ja kaksijalkaisia päällekkäin, niin etteivät ne mahdu liikkumaan, ja sitten täytyy niiden kumminkin ruveta syömään toisiaan kuten niin monesti jo olen leijonalle sanonut. Ei suinkaan sillä ole tuommoisia hampaita ja kynsiä vain senvuoksi, että se söisi niillä omenia.

Lalli oli nyt niin suutuksissaan, että hän vapisi, mutta hän huomasi, että nuo kaksi ihmistä vain lempeän surullisina katselivat ilkeätä käärmettä, eikä hän silloin voinut itsekään ruveta väkivaltaa käyttämään. Hänellä oli sitäpaitsi semmoinen tunne, ettei väkivalta ollut luvallistakaan tässä paratiisissa.

-- Mikä teidän nimenne on? -- hän sen sijaan kysyi noilta molemmilta ystävällisellä äänellä.

-- Imataa ja Avee, -- he vastasivat, -- mutta kertokaa meille jotakin itsestänne!

-- Ei, ei, älkää tehkö sitä! -- sähisi käärme. -- Se on tietoa, ja sitä eivät nuo elukkaparat saa itselleen hankkia. He eivät saa syödä tiedon puusta.

-- Ei puhuta niin paljon, -- sanoi Imataa hieman alakuloisella äänellä. -- Käärme sanoo aina jotakin häijyä joukkoon. Meistä on itse asiassa yhdentekevää, keitä te olette ja mistä tulette. Pääasia on, että te olette vierainamme, ja jos tahdotte, voitte itse tulla katsomaan tiedon puuta. Mielellämme viemme teidät sinne, vaikka se on ainoa puu, johon emme saa koskea, emmekä sitä haluakaan tehdä. Kas nyt laskee aurinko, ja Jupiter nousee.

Ja samassa painui aurinko todellakin taivaanrannan taakse jättäen jälkeensä kapean kultaviirun viininväriseen mereen, mutta vastakkaisella puolella nousi puiden takaa valtavan suuri loistava hopeakiekko täyttäen suuren osan senpuoleista taivaankantta ja hohtaen niin, että melkein silmiä häikäisi. Siitä tuntui virtaavan leppoisaa, miellyttävää lämpöä, ja edelleenkin oli yhtä valoisaa kuin ennen auringonlaskua. Linnut, jotka hetkiseksi olivat laanneet laulamasta ikäänkuin tätä ihmettä odotellen, virittivät nyt entistäkin suloisemmat sävelensä, ja kukista lähti entistä huumaavampi sulotuoksu, ja kirjavat perhoset lentää lepattelivat kukasta kukkaan kuin ennenkin.

Nopeasti nousi loistava kiekko korkeammalle, ja pian he näkivät sen kokonaan. Sen keskellä he näkivät taas tummia pilviä leveinä juovina, ne muodostivat merkillisiä kuvioita tuolle hopeiselle kilvelle, siinä oli uhkaavia ukkospilviä ja valkoisia loistavia kesähattaroita. Siellä täällä näkyi punaisia laikkuja aivan kuin olisi siinä tulenliekkejä. Koko levy oli kummaltakin sivultaan litistynyt, joten se näytti melkein soikealta.

Sanattomina hämmästyksestä katselivat lapset tätä ihmeellistä satunäytelmää, joka kävi vieläkin kauniimmaksi, kun he samalla näkivät kaksi Jupiterin kuuta, jotka paistoivat samanvärisinä kuin maapallonkin kuu.

-- Oi, miten kaunista! -- sanoi Maija. -- Mutta miksei se ole pyöreä?

-- Älkää kysykö noilta ihmisiltä, -- sanoi käärme ivallisesti. -- He eivät tiedä yhtään mitään. He eivät muusta välitä kuin syömisestä ja juomisesta.

-- Sen voin minä sinulle selittää, -- puuttui norsu puheeseen ja astui esiin vielä pureskellen mehevää oksaa. -- Se johtuu siitä, että Jupiter pyörii akselinsa ympäri hyvin nopeasti. Tuo keskellä oleva vyö kiertää vielä nopeammin kuin keskiosa, sillä se on vain höyryä. Se tarvitsee yhteen kierrokseen vain seitsemän teikäläistä tuntia, kun taas keskiosa tarvitsee yhdeksän. Se on, tiedättekös, huimaa menoa, sillä Jupiter on monta kertaa suurempi kuin maapallo, vaikka sen ainejoukkio on niin harvaa, ettei se paina enempää kuin kolme kertaa niin paljon kuin Maa.

-- Mutta entä nuo punaiset pilkuta -- kysyi Maija.

-- Sisustasta pursuu vielä tulta esiin siellä täällä, -- vastasi norsu.

-- Siellä on tuli- ja tulikivijärviä, -- sanoi käärme, ja sen terävät timanttisilmät säkenöivät häijysti kiertotähden lumoavassa valossa.

Avee tarttui Maijan käteen ja Imataa Lallin, ja niin he kulkivat eteenpäin norsun, leijonan, karhun ja monen kasvinsyöjän seuraamina. Käärmekin mateli koko ajan heidän vieressään ruohikossa, pysytellen Villin läheisyydessä.

-- Pidätkö sinä tästä luiruttelevasta elämästä? -- se kysyi kissaan kääntyneenä. -- Ajatteleppas, rohkeus ja taito eivät merkitse tässä maassa niin mitään. Ei kukaan tiedä mitään pyydystelyn tuottamasta nautinnosta ja jännityksestä. Semmoiset mitättömät olennot kuin hiiret ja rotat voivat hyvin ja lisääntyvät, kunnes koko maa on niitä tulvillaan, ja samaten on pian laita noiden kasvinsyöjäin. Jonkun vuoden perästä niitä on tasangoilla niin tiheässä, että kaikkialla voi astella niiden selältä selälle, ja silloin niillä ei ole enää mitään syötävää. Niille itselleen olisi parempi, jos joku söisi muutamia niistä tuon iänikuisen vihannessyönnin vaihteeksi.

Villin silmät kiiluivat ja välkkyivät, kun hän ajatteli, miten hyvälle pieni liha-ateria taas maistuisi, mutta hän vastasi vain:

-- Maassa täytyy olla maan tavoin. Olen nähnyt niin monta erilaista maata, ettei minua enää mikään ihmetytä, ja sitäpaitsi Lalli ei suvaitse minun surmaavan täällä mitään.

Sillävälin kulkivat Lalli ja Maija puhellen Aveen ja Imataan kanssa, ja nämä näyttivät ylväinä heille paratiisin kaikki ihmeet ja osoittivat erilaisia hedelmäpuita. Toisinaan kävi matka ohi vilpoisain, salaperäisten luolien, joista voi saada sateen suojaa, toisinaan he nousivat kunnaille, joilta oli näköala yli koko tämän ihanan maiseman, meri taustana. Tämä meri oli nyt Jupiterin valaistuksessa kuin suuri hopeapeili, ja hopeasta kohosi paikoitellen pieniä saaria, joissa oli terävähuippuisia sinisiä vuoria tai tummanvihreitä appelsiini-, palmu- tai muunlaisia hedelmäpuulehtoja.

Jonkun aikaa kuljettuaan tulivat he taas pyöreälle tasangolle, jolla kasvoi helakoita kukkia. Keskellä tätä tasankoa kohosi jättiläispuu, jonka oksat näyttivät ulottuvan taivaaseen saakka. Se oli niin suuri, että Lallista tuntui kuin taivaan tähdet olisivat riippuneet sen oksilla. Varoittavien sormien tavoin suuntautuivat nämä oksat sinistä, salaperäistä taivaankantta kohden, missä Jupiterin kiekko nyt oli osittain oksien ja lehtien peitossa, osittain puun latvan hopeakruununa. Joka oksalta riippui merkillisen näköisiä hedelmiä, kaikki eri värisiä ja eri muotoisia, mutta kaikki hyvin houkuttelevan näköisiä. Mahtava, väräjävä suhina kuului valtavasta latvuksesta, ja lehdet lipattivat tuhansin salaperäisin kuiskein, kutsuvin ja kiehtovin.

Lalli seisoi kuin lumottuna katsellen ylös puuhun, ja hänestä tuntui kuin tuo mahtava suhina olisi kuulostanut tutulta ja kuin olisi hän usein maistellut noita merkillisiä hedelmiä, ja lopulta hän ei voinut enää pidättäytyä Maijalle sanomasta:

-- Miten merkillistä! Minusta tuntuu kuin noiden hedelmäin syöminen ei olisikaan pahaa ja kuin olisin monesti ennen niitä syönyt.

Maija näytti sillä hetkellä merkillisen miettiväiseltä ja vakavalta ja rypisti otsaansa kovin tuumivaisena.

-- Luullakseni asian laita on niin, -- sanoi hän lopulta, -- että me emme siitä enää sen huonommiksi tule, kun synti kerran on meidän maailmaamme tullut, ja siksi luulen, että on parasta syödä noita hedelmiä yhä enemmän, kun kerran on syömään ruvennut, sillä muuten tässä kuvittelee tietävänsä jotain, vaikkei tiedäkään, ja se on kaikkein pahinta, sanoo isä. Hän sanoo myös, että koko elämä on koulua, ja kun on kerran ruvennut koulua käymään, niin on parasta olla ahkera ja käydä kaikki luokat, vaikka kenties olisikin ollut onnellisempi, ellei olisi ensinkään käynyt koulua, kuten se vanha italialainen posetiivinsoittaja, joka aina on iloinen, vaikkei tunne kirjaintakaan.

-- Mistä sinä tiedät kaiken tuon? -- kysyi Lalli aivan ymmällä siskonsa viisaudesta. -- Mutta oikeassa sinä luullakseni kumminkin olet, ja tokkopa me kaksi enää sovellumme tähän paratiisiin, sillä me voisimme tahtomattamme houkutella nämä ihmiset maistamaan kielletyn puun hedelmiä ja tuhota heidän onnensa. Kuules, mitä käärme haastelee!

Käärme makasi kiemurassa Imataan ja Aveen välissä ja sihisi heille.

-- Katsokaa noita Maan ihmisiä, -- se sanoi ja osoitti lipsuttavalla kielellään lapsia. -- Heidän esi-isänsä ovat syöneet tämän puun hedelmiä, ja siksi he nyt tietävät niin paljon. Siksi he matkustavat avaruuksien halki, katselevat kaikkea ja ymmärtävät kaiken, mutta te molemmat kävelette täällä kuin lampaat ja syötte ruohoa. Siksi he ymmärtävät verhota ruumiinsa pehmeillä, lämpöisillä vaatteilla, mutta te kuljeksitte alasti ja säädyttömästi kuin eläimet ja palelette, kun tulee kylmä.

-- Vaiti, käärme! -- tiuskaisi Lalli uhkaavasti. -- Jos vielä sanot sanankin, niin lyön sinut kuoliaaksi.

Mutta käärme vain lipsutteli kavalaa kaksihaaraista kieltään.

-- Sinä koetat saada minut vaikenemaan senvuoksi, ettet tahdo näiden ihmisten tulevan yhtä viisaiksi kuin teikäläiset ovat, -- se sanoi myrkyllisestä -- Tiedät hyvin, että puhun totta.

Silloin otti Lalli kepin ja aikoi lyödä sitä, mutta se mateli sähisevästi nauraen pakoon ja asettui Villin viereen.

Tällä välin seisoivat Imataa ja Avee ikävöiden katsellen kiellettyä puuta, ja Lalli näki selvästi, että käärmeen sanat olivat tehneet heihin valtavan vaikutuksen. Hän ymmärsi hyvin, että he olivat paljon onnellisempia kuin maapallon ihmiset ja että olisi vallan kauheata, jos he tekisivät syntiä syömällä kiellettyä hedelmää, ja hän ymmärsi myös, että kiusaus oli kaksin verroin suurempi, kun he näkivät rinnallaan toisia, jotka jo olivat maistaneet noita hedelmiä ja kenties saattoivat ulkonaisesti näyttää heitä etevämmiltä. Hänelle selvisi, että hänen velvollisuutensa oli jättää paratiisi, jottei johtaisi enää heitä kiusaukseen.

-- Katsos, katsos! -- sähisi käärme Villille. -- Tuon linnun liha maistuu paremmalle kuin mikään muu koko tässä taivaankappaleessa. Se on niin rasvaista ja valkoista, että oikein suussa sulaa.

Ja se näytti kielellään lintua, joka istui jättiläispuun juurella. Se oli erinomaisen kaunis lintu, sen päässä oli loistava töyhtö, ja sen pitkä pyrstö välkkyi sateenkaaren kaikissa väreissä.

Villin silmät säkenöivät saaliinhimosta, sen kynnet työntyivät ulos käpälistä ja sen hampaat välähtelivät. Hiljaa se hiipi lintua kohden ja oli juuri hyppäämäisillään, kun Lallin katse sattui siihen.

Kammottavan selvästi Lalli nyt ymmärsi, että paratiisin rauha todella oli nyt uhanalainen joka taholta, ja että heidän tulonsa paratiisiin oli ollut suuri onnettomuus. Hän heilutti samaa keppiä, jolla hän oli käärmettä uhkaillut, ja juoksi Villin luo, mutta tämä ymmärsi saavansa selkäsaunan ja kimmahti avaruuteen, ja Lalli seurasi empimättä perässä.

-- Tule pian kotiin, Maija! -- hän huusi ennenkuin hyppäsi. -- Ellemme heti laittaudu täältä tiehemme, niin tuhoomme pian koko tämän paratiisin.

Ja sitten hän suhahti avaruuden halki.

Kun hän sitten heräsi entisellä paikallaan kaukoputken vieressä, istui hän kauan ääneti ja miettien. -- Miten merkillistä, että hänen noin piti päästä paratiisiin ja että hän sitten hyppäsi vapaaehtoisesti sieltä pois. Eikö hän ollut tuhma noin tehdessään?

Ja kumminkin tuntui hänestä, että hän vain siten tekemällä oli menetellyt oikein. Jos hän olisi jäänyt sinne, olisivat nuo ihmispoloiset loppujen lopuksi syöneet tiedon hedelmiä, ja silloin olisi hänen omallatunnollaan ollut heidän paratiisinsa tuhoutuminen. Kuka tiesi nytkään, miten siellä sitten oli käynyt. Kenties oli käärme jo saanut heidät pauloihinsa. Ehkä hänen olisi pitänyt lyödä se kuoliaaksi samalla, mutta semmoinen yritys olisi voinut päättyä huonosti; käärme oli suuri ja nopea ja kukaties myrkyllinen; ja sitten ei hän ollut lainkaan varma, että hän olisi ollut oikeutettu surmaamaan tuossa paratiisissa, jossa kukaan ei muuten tehnyt toiselle pahaa.

Hän herätti Maijan, joka nukkui sohvalla, j%k kysyi, mitä hän arveli asiasta, mutta kuten tavallista oli hän matkan jälkeen niin pyörällä päästään, ettei hän vastannut mitään, vaan pyysi Lallin kertomaan, mitä oli tapahtunut, ennenkuin hän tahtoi lausua ajatustaan.

Kun Lalli sitten oli kertonut heidän seikkailunsa, miten kaunista oli Jupiterin kuussa ollut ja miten he olivat olleet vähällä aiheuttaa siellä onnettomuutta, istui Maija kauan ääneti.

-- Kyllä me sentään oikein teimme, -- sanoi hän vihdoin pikkuvanhalla sävyllä, aivan kuin isoäiti. -- Ei tuo paratiisi ollut meitä varten, sillä maapallon ensimmäiset ihmisethän karkoitettiin paratiisistaan, ja me olemme kaikki syntisiä kuten hekin. Opettaja sanoi kerran, että ainoa, minkä voimme tehdä, on paratiisin takaisin hankkiminen uutteralla työllä, mutta ettei näin saatu paratiisi ole sittenkään sama kuin tuo entinen, mutta kenties parempi. Se on kumminkin varmaa, ettei meillä ollut oikeutta sinne jäädä.

Maija saattoi toisinaan olla niin ihmeellisen viisas, kun sikseen sattui, eikä Lalli voinut muuta kuin myöntää hänen olevan oikeassa. Ja olihan hän itse asiassa lausunut vain Lallin oman ajatuksen vaikka selvemmin kuin Lalli itse.

Sinä iltana hän nukkui levollisesti ja tunsi olevansa tyytyväinen itseensä. Oli hyvä tietää menetelleensä oikein. Sitäpaitsi hän tunsi, ettei hän voisi jäädä paratiisiinkaan, ellei isä ja äiti olisi siellä, ja että tiedonhalu ennemmin tai myöhemmin pakottaisi hänet poistumaan sieltäkin. Maailma ei ollut vielä täydelleen tutkittu. Vielä oli monta kiertotähteä, joissa piti käydä.

6. SATURNUS.

Merkillinen kiertotähti. Mieluummin kuuhun. Putoaminen lumikinokseen. Karhu, joka potee reumatismia ja on tohvelisankari. Raivoisa emo. Sapelihammas-tiikeri. Villi pelastajana. Kamala taistelu. Mammutti-setä. Karhut menevät takuuseen. Rakkaus saa jalansijan Titanissa. Kuka on Titanin kuningas? Renkaita ja kuita. Salakuoppa. Raakalaiset. Karhut tulevat apuun. Lalli luolassa. Vapautuminen. Neuvottelupuu. Taistelu vallasta loppuu. Jäähyväiset.

Kohta kun seuraavana iltapäivänä oli tullut pimeä, pyysi Lalli isän asettamaan kaukoputken niin, että Saturnus näkyisi siinä.

-- Vai niin, vai et sinä vielä ole unohtanut kiertotähtiä, -- sanoi isä hymyillen. -- No niin, kukaties sinusta tulee vielä joskus tähtientutkija, eikä siinä ole mitään moitittavaa. Katsotaanpas nyt ensin kalenterista!

Isä otti kirjakaapista kirjan ja selaili sitä hetkisen. Löydettyään mitä etsi, hän meni Lallin kanssa saliin ja suuntasi kaukoputken muuatta taivaanrannan lähellä olevaa pistettä kohti.

-- Siinä se on, -- sanoi hän. -- Ei siinä ole paljon katseltavaa.

Heti kun isä oli mennyt takaisin huoneeseensa, juoksi Lalli lastenkamariin hakemaan Maijaa ja Villiä, ja sitten he menivät kaikki yhdessä saliin katsomaan pientä kaukoputkessa näkyvää tähteä. Kuten isä oli sanonut, ei siinä paljon ollut katsottavaa, mutta oli Lalli siinä sentään näkevinään valorenkaan sen ympäriltä. Se oli kumminkin niin epäselvä, ettei hän siitä sen viisaammaksi tullut, vaikka hän tirkisteli, niin että silmiä alkoi kirveliä. Aivan varmaan näkisi hän nytkin paremmin, jos konttaisi taas kaukoputkeen. Hän oli niin innostunut, ettei edes muistanut huutaa Maijaa ja Villiä, ennenkuin aukaisi lasin ja kömpi putkeen, mutta tuskin hän oli päässyt ylälasille saakka niin jo näkyivät Maijan innostuksesta säteilevät kasvot aukossa, ja ennen pitkää seisoivat he kaikin siinä tuijottaen edessään näkyvään ihmeelliseen kuvaan.

Siinä ui todella merkillisin kiertotähti, minkä he tähän saakka olivat nähneet. Ja siinä näkyi se rengas, oikeammin kaksikin rengasta, joka kaukoputkessa oli häämöttänyt. Molemmat renkaat olivat selvästi erillään toisistaan ja itse tähdestä, ja ylempi ja kapeampi rengas näytti vielä olevan jakautunut kahtia, vaikkei siinä ollut välipaikka niin suuri. Kauniisti ne loistivat, nuo leveät renkaat, ja niiden ulkopuolella näkyi vielä useita erikokoisia kuita, mitkä kauempana toisistaan, mitkä lähempänä toisiaan.

-- Minusta tuo tähti näyttää melkeinpä kaamealta, -- sanoi Villi. -- Mitä ainetta nuo renkaat mahtavat oikein olla? Kenties sielläkin on kuumaa niinkuin Jupiterissa, joten me kiehuisimme kuoliaiksi, jos sinne hyppäisimme. Ehkäpä olisi varovaisinta hypätä johonkin kuuhun, kuten viime kerralla teimme.

Ja mitä kauemmin Lalli katseli tuota merkillistä tähteä, sitä järkevämmiltä hänestä tuntuivat Villin sanat. Se näytti niin sumuiselta ja eriskummalliselta, että siitä voi epäillä mitä tahansa, kun taas muuan sen kuista näytti niin kirkkaalta ja kiinteältä ja tuntui paljon sopivammalta paikalta kuin itse kiertotähti.

Mennään sitten tuohon suureen kuuhun, -- sanoi hän lopulta. -- Hypätkää!

Ja sitten hän lensi avaruuden halki vallan kauhean pitkän matkan, ja tuo merkillinen tähti kasvoi kasvamistaan hänen edessään, ja pieni kuu tuli yhä suuremmaksi, kunnes se näytti itse kiertotähden kokoiselta.

Lopuksi hän ei nähnyt mitään ja tuli tajuihinsa vasta tuntiessaan kylmän pehmoisen lumen hautovan kasvojaan. Silloin hän nousi istualleen ja katseli jännittyneenä ympärilleen.

Hän istui sulavassa kinoksessa valtavan kuusen juurella, ja hänen vieressään sätkytteli Maija pää syvällä kinoksessa ja jalat pystyssä, ja lähellä oli Villi miltei kokonaan hautautuneena pehmoiseen lumisohjoon.

-- Mitä tyhmyyksiä? -- napisi Villi päästyään lopultakin jaloilleen. Olemmeko tulleet takaisin maapallolle? En minä ennen ole lunta nähnyt näissä kiertotähdissä.

-- Ei, ei, -- puuskutti Maija, kun hänkin oli päässyt seisaalleen. -- Katsokaa, katsokaa! Onko tuo tuolla olevinaan aurinko! Kylläpä se sitten on vaivainen täällä!

Ja hän näytti taivaalle, missä oli pieni aurinko, joka valaisi paljon heikommin kuin Jupiterilla ja lähetti lämpöä niin vähän, että se tuntui poskelle vain lievänä hipaisuna.

-- Ei se toki noin pitkän matkan päästä voikaan paljon lämmittää, -- sanoi Lalli. Me olemme nyt niin kaukana avaruudessa, että Maasta aurinkoon on lyhyempi matka kuin täältä Maahan.

-- Voi, voi, voi! -- vaikeroi mörisevä ääni surkeasti kuusen toisella puolella. -- Kuka siellä puhuu, että aurinko on kaukana. Niin, niin, voi kyllä ollakin, sillä kauhean hitaasti edistyy lumen sulaminen tänä vuonna, eikä minusta Saturnuskaan lämmitä enää niinkuin ennen. Voi, voi, kun tuo reumatismi ahdistaa vanhaa luolakarhuparkaa!

Lalli kurkisteli kuusenoksien lomitse ja näki kuusen takana kohoavan korkean, jyrkän kallioseinän ja siinä luolan aukon. Tämän aukon suulla istui kauhean suuri pörröinen karhu, paljon suurempi kuin se harmaa karhu, jonka hän oli nähnyt Pohjois-Amerikassa. Siinä se istui hyvin surkean näköisenä, nosteli milloin toista milloin toista etujalkaansa ja hieroi sitä kuonollaan tai puri siihen aivan kuin sitä olisi särkenyt.

-- Päivää, päivää, Nalle! -- hän tervehti ystävällisesti. -- Kolottaako jalkojasi?

-- Niin oikein, Jumala paratkoon, -- vastasi karhu surullisena. Ei ole helppo sietää tätä ilmastoa. Talvi on ollut ankara ja kesä lyhyt. Minusta tuntuu kuin täällä Titanissa tulisi vuosi vuodelta kylmempää, vaikka tätä jääkautta on ulottunut niin kauas taaksepäin kuin esi-isäni ovat muistaneet. Hohhoo, jaa, jaa, ei lämmitä aurinko enää, kuten äsken sanoit.

Ja sitten se nousi voihkien seisaalleen ja tuli ulos luolan aukosta. Kauhean suuri se oli, mutta kasvot hyvänsävyiset. Hitaasti se linkutti lasten luo heitä tervehtimään.

-- Eukkoni on tuolla sisällä pentujen kanssa, -- se kuiskasi luoden puolittain arastelevan katseen luolaan. -- On parasta, ettette mene sisälle häntä häiritsemään. Ei hän tahdo minuakaan laskea tämmöisinä aikoina sisään, vaan minun täytyy istua ovella palelemassa ja valvomassa, ettei luolaleijona tai sapelihammas-tiikeri hiivi kimppuumme ja ryöstä meiltä pentua. Pahimmat vihollisemme ovat kumminkin ihmiset, jotka ovat melkein sen näköiset kuin te, ainakin sikäli, että ne käyvät kaksin jaloin, vaikka niiden nahka on erilainen, ne kun pukeutuvat kuolleiden eläinten taljoihin, eikä niiden kasvot ole noin hienot ja valkoiset kuin teidän, ja niiden hiukset ovat mustat eivätkä keltaiset. Te olette paljon kauniimman ja kiltemmän näköiset, ja siksi luotan teihin, ettekä te liioin heiluttele semmoista keppiä, jonka päässä on teräviä kiviä.

-- Nalle parka! -- sanoi Maija säälien ja taputteli karhun suurta päätä. -- Reumatismia sulla on, ja kaikki ovat häijyjä sulle, vieläpä oma eukkosikin. Tahtoisin niin mielelläni nähdä pienokaisiasi, mutta hän ei taida sitä sallia.

-- Ei, ei, ei millään muotoa, -- vastasi karhu kauhistuneena. Hän hotkaisisi teidät kaikki suuhunsa. On parasta, että laittaudutte ajoissa täältä matkoihinne, sillä hän voi herätä milloin tahansa.

-- Kuka siellä? -- kuului peloittava karjunta luolasta, niin että koko kallioseinä tärisi. -- Luulen kuulevani ihmisääniä. Odottakaa vain, kohta saatte nähdä, senkin verenimijät!

Ja siellä sisällä rytisi ja kumahteli, ja lapset katselivat kauhuissaan pakotietä itselleen.