Part 4

Ja Lalli oli yhtä innokas kuin hänkin, ja kertoi hehkuvin silmin heidän merkillisistä seikkailuistaan Venuksessa, ja Maija kuunteli niin hartaasti kuin ei hän itse olisi mitään tiennyt koko asiasta, eikä keskeyttänyt kertaakaan veljensä kertomusta.

-- Niin, niin, kyllä se oli kamalaa, -- sanoi hän lopulta, kun Lalli lopetti. -- Olivat ne hirveitä otuksia. -- Mutta mennään nyt ruokasaliin hakemaan jotakin syötävää.

4. MARS.

Punainen pallo ja pyöreä täplä. Tuhoisa erehdys. Ihminen vain eläin. Virkistävä ilmavirta. Lallia ja Maijaa luullaan villeiksi. Valkoinen jauhe. Hyönteiset vaiko linnut? Vedenpuutetta ja korttijauhetta. Päivölän kaupunki. Kaksitoista vanhaa marsin-eukkoa. Maija näyttää pitkää nenää. Käynti kaupungissa. Miesparat. Sähkövoimaa kaikkialla. Tasa-arvoisuutta. Vedenalaisia peltoja. Väkijoukko kahtena puolueena. Marsin miehet. Kaksi kuuta. Kapina. Vanhat marsilaisprofessorit. Villi pelastajana.

Koko seuraavan päivän lapset puhuivat vain liskoista ja tuumiskelivat, mahtoivatko hirmupedot syödä myös jymyliskon. Lalli piirteli lyijykynällä setä Ankannokan ja jymyliskon kuvia, ja Maija ihaili hänen taitoaan. Kun he leikkivät ulkona kauniissa maaliskuisessa päivänpaisteessa, koetti Lalli muovailla lumesta noita eläimiä, mutta ei saanut niitä koskaan kyllin suuriksi.

Heti kun aurinko oli laskenut, ja tähdet taas loistivat tummalla taivaalla, seisoivat he taas ikkunan ääressä kaukoputken vieressä. Tällä kerralla tahtoi Maija ensiksi kömpiä putkeen, mutta miten hän siinä seisoikin tirkistellen ja odotellen, ei hän vaan sinne päässyt, ja lopuksi hänen täytyi antaa Lallin koettaa.

Lalli oli suunnannut kaukoputken Marsia kohti, jonka isä oli hänelle näyttänyt, ja joka tänä iltana loisti niin kirkkaana. Kauan hän siinä seisoi katsellen ikävöiden tuota punaista palloa, joka liukui sinisessä avaruudessa, ja lopulta hän huomasi mahtuvansa mustaan, kiiltävään tunneliin. Pian hän olikin kaukoputken ulkolasilla, Maija ja Villi mukana, ja punainen pallo oli aivan heidän vastapäätään.

Näin lähempää katsoen se ei näyttänyt aivan niin punaiselta kuin ikkunasta, ja hän voi erottaa tummia laikkuja sen pinnalla sekä napojen kohdalla valkoiset pyörylät aivan kuin maapallollakin. Eräässä kohdassa näkyi pyöreä, selväpiirteinen valkoreunainen tumma täplä.

-- No, minne nyt hypätään? -- kysyi Maija.

-- Ei ainakaan noille valkoisille navoille, -- vastasi Villi jyrkästi. -- Semmoisesta sain kyllikseni silloin, kun hyppäsimme pohjoisnavalle.

-- Koetetaan päästä tuohon pyöreään täplään, -- arveli Lalli. -- No nyt, olkaa valmiina! Hei vaan!

Ja niin sitä mentiin halki huimaavan avaruuden kohti loistavaa taivaankappaletta, joka suureni nopeasti, kunnes he näkivät allaan laakean maiseman, ja pian huomasi Lalli kauhukseen, että se pyöreä pilkku, jota kohden he putosivat, oli suuri, pyöreä järvi. Kauhuissaan hän sulki silmänsä ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän tunsi sukeltavansa jalat edellä veteen. Pohja ei kumminkaan ollut kovin etäällä ja hän potkaisi siihen saadakseen vauhtia ylöspäin ja ennen pitkää hän kohottikin päänsä vedenpinnasta ylös.

Ravisteltuaan veden silmistään näki hän Maijan ja Villin polskivan aivan vieressään tyvenellä kimaltelevalla vedenpinnalla kirkkaassa auringonpaisteessa. Maija-rukka ei osannut ollenkaan uida ja huusi vaikeroiden apua, kun taas Villi aivasteli ja sylki ja sähisi rumia sanoja pojista, joilla ei ole järkeä enemmän kuin rotilla ja koirilla.

Muutamalla vetäisyllä pääsi Lalli Maijan avuksi, ja täpärällä se apu jo olikin, sillä Maija olisi muuten hetimiten painunut veden alle. Mutta Lalli tiesi, ettei hänkään kauan voi pysytellä pinnalla Maijaa kannattaen. Hän katui katkerasti, että oli saattanut heidät tämmöiseen tilanteeseen, ja näki kauhistuen siskon pään painuvan veden alle hänen ponnisteluistaan huolimatta. Vielä kerran onnistui hänen nostaa Maija pinnalle, ja samassa hän kuuli kovaa suhinaa. Ääni kuului aivan hänen vieressään, vettä pärskähti hänen kasvoilleen, ja sitten hän tunsi jonkun tarttuvan hänen kaulukseensa ja vetävän hänet ylös. Hän itse ei irroittanut otettaan Maijasta, ja niin kohosi tämäkin vedenpinnalle, missä häneen tartuttiin kiinni ja hänkin nostettiin ylös.

Kaikki tämä oli käynyt niin nopeasti, ettei Lalli ollut ennättänyt katsoa, mikä heidät oli pelastanut, mutta kohta kun hän tunsi seisovansa kiinteällä pohjalla, tarkasteli hän ympärilleen varsin uteliaana.

Hän oli valkoisesta metallista tehdyssä veneessä, ja hänen päänsä päällä surisi neljä tuulimyllynsiipien näköistä pyörää veneen molemmilla puolilla, kaksi keulassa ja kaksi perässä. Mutta kaikkein merkillisin oli sentään veneen keskellä istuva olento, joka vast'ikään oli vetänyt vettävaluvan Villin veneeseen. Ensin luuli Lalli, ettei siinä ollut muuta kuin suuri kalju pää ja sen terävien, viisasten silmien edessä olevat silmälasit, mutta sitten hän huomasi pienen surisevan koneen takana olevan tuohon päähän kuuluvan pienen ja leveän vartalon ja lyhyen jalkaparin, joiden verhona oli ruumiinmukaiset mustat vaatteet. Tuon olennon -- oli se sitten mies, nainen tai eläin -- ainoina pitkinä ruumiinosina olivat kädet ja vallankin sormet, jotka hyvin nopeasti hypistelivät jotakin koneenosaa.

Samassa keskeytyi hänen havaintojentekonsa siihen, että hengitys kävi hänelle sietämättömän vaikeaksi. Hänestä tuntui, että hän kuolee, ellei hän saa enemmän ilmaa, ja hän tunsi päässään kummallista kohinaa. Mutta samassapa tarttui veneessä istuva olento valkoiseen säkkiin, jommoisia veneen pohjalla oli koko kasa, ja kiinnitti nopeasti ja reippaasti sen aukosta riippuvan kummiletkun Lallin nenään. Ja sitä letkua myöten virtasi nyt virkistävä ilmavirta Lallin keuhkoihin, ja ennen pitkää hän tunsi voivansa taas vallan hyvin. Samoin teki se olento Maijalle ja Villille, jotka makasivat läähättäen veneen pohjalla, ja sitten se kiinnitti säkit heidän selkäänsä, niin että tämä ilma aina virkisti heitä, ilman että heillä oli vähintäkään vaivannäköä.

-- Moista kummaa en ole koskaan kuullut, -- sanoi lempeä ääni. -- En ole ennen kuullut, että Marsiin olisi tullut Maan lapsia, sillä muualtahan te ette voi olla. Te olette aivan samannäköisiä kuin meidän museoissamme säilytettävät muinaisaikojen kansojen kuvat, jotka esittävät miljoonia vuosia sitten eläneitä ihmisiä. Tämä löytö tekee minut kuuluisaksi koko Marsissa, Meille on ikuinen häpeä, että te olette ensin tulleet meidän tähteemme, vaikka me olemme aina kerskuneet korkeammasta sivistyksestämme. Mutta te raukat ette olleet ottaneet huomioon, että ilma on täällä paljon ohuempaa kuin maapallolla. Ellen minä olisi tullut paikalle ilmasäkkeineni, olisitte nyt kuolleina.

Molemmat lapset katselivat kummastellen tuota merkillistä olentoa, ja silmät pyöreinä ihmetyksestä tuijotti Villikin siihen. Ja vasta nyt huomasi Lalli, että silläkin oli valkoinen säkki selässä ja kummiletku nenällä. Letku oli kiinnitetty silmälaseihin ja näytti hyvin pieneltä.

-- Mikä kumma sinä oikein olet? -- kysyi Maija arastellen. -- Oletko ihminen vai eläin?

Silloin naurahti olento helakasti.

-- Nuori tyttöhän minä olen, -- se sanoi ystävällisesti -- ja nimeni on Senni. -- Olin ulkona pienellä aamulennolla, kun näin teidän putoavan halki ilman. Kiirehdin heti paikalle ja ennätin juuri parahiksi onkimaan teidät kuiville.

-- Kiitoksia paljon! -- sanoivat Lalli ja Maija yhdestä suusta, ja Villi, joka tähän saakka oli itseään pesten maannut veneen pohjalla, rupesi nyt kehräämään ja hyrisemään jonkun sanan kiitokseksi.

-- Mikä eläin tuo on? -- kysyi Senni ihmetellen.

-- Kissahan minä olen, -- vastasi Villi ylpeänä, -- koko luomakunnan viisain olento, paljon viisaampi kuin ihmiset.

Silloin naurahti tyttö taas.

-- Meillä täällä ei, nähkääs, ole enää eläimiä ollenkaan -- hän sanoi selitykseksi, -- vaikka niiden kuvia kyllä on ja museoissa on niiden luurankoja. Meillä ei ole varaa elättää eläimiä tähdessämme, sillä ruokaa ei silloin riittäisi ihmisille.

-- Mutta mitä te itse sitten syötte? -- kysyi Lalli. -- Ettekö te syö lihaa?

-- Hyi! -- huudahti tyttö ilmeisesti inhoten. -- Emmehän me toki ole raakalaisia! Meillähän on valkoista jauhetta, jota valmistetaan tehtaissa, ja enempää emme tarvitse, kunhan sitä vain saisimme kylliksemme. Tahdotko maistaa vähän?

Ja sitten hän otti ruumiinmukaisen takkinsa taskusta laatikon, joka näytti selluloidista tehdyltä, ja kun hän sen aukaisi, näkivät lapset siinä valkoista jauhetta. Sitten hän laski vesisäiliöstä vettä lasiin ja sekoitti siihen vähän jauhetta. Vesi tuli maidonkarvaiseksi, ja hän antoi lasten juoda siitä. Se maistui kermansekaiselta maidolta, ja juotuaan lasillisen, tunsivat lapset olevansa niin kylläiset kuin jos olisivat syöneet runsaan aterian. Villikin sai puolen lasillista, ja tyttö silitteli hyväillen sen keltaista kipinöivää turkkia.

-- Onpa tosiaan ikävää, ettemme me enään voi pitää tämmöisiä hauskoja eläimiä, -- hän sanoi. -- Oikein kyllästyy, kun aina näkee vain ihmisiä ympärillään ja enimmäkseen vain muita naisia. Sinä olet varmaankin poika, sinä siinä? -- hän sanoi Lallille. -- Niin, niin, kyllä te olette paljon kauniimpia kuin me. Sivistyksellä voi olla hyvät puolensa, mutta ei se meitä kauniimmiksi tee. Siitä alkaen kun me olemme ruvenneet syömään valkojauhetta, on meiltä vatsa melkein kokonaan hävinnyt, ja nyt, kun emme enää juuri koskaan kävele, ovat jalkammekin surkastuneet. Voi, luulenpa, että ikävöin sitä vanhaa hyvää aikaa, jolloin ihmiset söivät niin, että samalla nauttivat ateriastaan, ja jolloin he kävelivät omin jaloin metsissä ja kedoilla. Mutta lihaa en voisi koskaan suuhuni panna. Hyi, hyi!

Silloin nauroivat Lalli ja Maija, ja Villikin veti kissannaamansa pilkalliseen irvistykseen.

-- Riippuu kai siitä, mihin tottuu -- tuumi Lalli viisastelevana. -- Mitä huvia olisikaan elämästä, ellei saisi syödä voileipiä ja ohukaisia ja hilloa ja leivoksia ja omenoita ja muuta hyvää!

-- Eikö teillä ole muita huveja siellä maapallolla? -- kysyi Senni hieman ivallisesti.

Silloin hävetti Lallia, mutta Maija vastasi reippaasti:

-- Onhan meillä leikkejä ja laulua ja soittoa ja teatterinäytäntöjä ja eläviäkuvia... ja matkoja muihin taivaankappaleihin.

Nyt oli marsintytön vuoro hävetä, sillä hän ei koskaan ollut käynyt omaa taivaankappalettaan edemmä.

-- No, saammeko nähdä vähän sinun maatasi? -- kysyi Lalli.

-- Tietysti, -- vastasi Senni myöntyväisenä. -- Täytyy tässä minunkin kohta lähteä Päivölän kaupunkiin työtunneilleni.

Ja sitten hän hypisteli konetta pitkillä sormillaan, ja suristen nousi vene suoraan ylös ilmaan.

-- Näin ei voi tehdä meidän ilmatasoillamme -- huomautti Lalli. -- Niiden täytyy ensin ottaa vauhtia.

-- Vieläkö te käytätte ilmatasoja? -- kysyi marsintyttö halveksuen. -- Me olemme jo vuosituhansia sitten laanneet niitä käyttämästä. Ne kyllä kelpasivat silloin, kun käytettiin raskaita ja kömpelötekoisia koneita ja linnut otettiin lentämistaidon esikuviksi. Mutta pian huomasivat meikäläiset tiedemiehet, että hyönteiset lensivät aivan toisella tavalla ja paljon paremmin. He rakennuttivat hyvin pieniä mutta samalla hyvin voimakkaita moottoreja ja omaksuivat hyönteisten lentotavan: hyvin nopean räpyttelyn suurin siivin.

-- Kyllä ne vaan lentävätkin paremmin, -- murisi Villi. -- Sen tietää jokainen, joka on ollut tekemisissä nenäkkään kärpäsen kanssa tai nähnyt kimalaisen surisevan kukasta toiseen.

Tällä välin nousi ilmalaiva nopeasti, ja laaja maisema avautui heidän nähtäväkseen. Se näytti aivan laakealta niin kauas kuin silmä kantoi. Oli kumminkin hieman vaihtelua, sillä allaan he näkivät suuren, pyöreän järven, jota tyttö sanoi Päivölänjärveksi ja sen ympärillä oli valtavan suuri kaupunki, jonka kaikki rakennukset olivat valkoiset. Siinä asui Sennin puheiden mukaan miltei koko Marsin väestö. Siitä oli näet jokaisen niin mukava lentäen mennä työhönsä mihin Marsinosaan tahansa, ettei tahdottu asettua asumaan kauas tästä koko tähden sivistyselämän keskuksesta. Tietysti oli työläisasuntoja muillakin työpaikoilla, mutta niitä oli kumminkin harvassa Päivölän kaupungin väestöön verraten, joka nousi kolmeensataan miljoonaan.

Kaupungin kaikki talot näyttivät olevan kutakuinkin samanlaisia, noin kymmenkerroksisia. Kaduilla vilisi väkeä, kaikki liikkuivat hyvin nopeasti. Maisema oli kaupungin ympärillä vihanta, mutta kauempana oli laajoja punaisia alueita.

-- Mitä tuo punainen oikein on? -- kysyi Lalli. -- Se se varmaankin aiheuttaa sen, että Mars näyttää punaiselta maapallosta katsottuna.

Silloin huokasi Senni syvään.

-- Se on hiekkaa, pelkkää hiekkaa -- sanoi hän surullisena. Meidän tähdessä on näet niin vähän vettä, ettei se riitä kostuttamaan koko tähden pintaa, vaikka me johdammekin sitä tuhansia kanavia myöten kaikkialle, missä maaperä on viljelyskelpoista. Meressä on kyllä suolaista vettä ja sitä me tislaamme, mikäli meillä riittää voimaa siihen, ja sitten me johdamme napaseutujen lumen sulaessa muodostuvan veden ja pumppuamme vettä tähtemme sisustasta, mutta ei se sittenkään riitä. Suuri osa sitä vettä kerääntyy Päivölänjärveen, joka keväisin on täynnä, mutta syksyn edellä on siinä vain muutamia kaivoja jäljellä ja muu on kaikki peltomaana. Voit jo nytkin nähdä, että vesi on laskenut.

Ja Lalli näki todellakin kaupungin ja rannan välissä leveän peltovyöhykkeen, josta osa oli vihreänä, toinen osa vastakynnetty.

-- Mutta mitäs te pelloilla teette, kun ette leipää syö? -- kysäsi Maija.

-- Kaikki viljelyskasvit viedään jauhetehtaisiin, -- selitti Senni. -- Siellä sekoitetaan kasviaineet kivennäisaineisiin tarkoin siinä suhteessa, jonka ihmisruumis tarvitsee, ja jokainen meistä saa juuri niin paljon kuin tarvitsee, mutta ei ollenkaan enemmän. Sitä saadaan korteilla, ja minun täytyy pyytää valtiolta ylimääräinen annos sen korvaukseksi, mitä teille annoin..

Ja sitten hän päästi taas huokauksen. Siinä hän näytti silmälaseineen yht'aikaa lapselliselta ja vanhalta.

-- Miten vanha sinä Senni oikeastaan olet? -- kysyi Lalli.

-- Kymmenen vuoden, -- vastasi tyttö.

-- Aivan minun ikäiseni! -- huudahti Lalli.

-- Meidän vuotemmehan ovat pitemmät kuin teidän, -- sanoi tyttö. -- Tiedät sinä kai, että Mars tarvitsee vuoden ja kymmenen ja puoli kuukautta -- teidän ajanmittojenne mukaan -- kiertääkseen kerran auringon ympäri?

Sitä ei tiennyt Lalli paremmin kuin Maijakaan, mutta siitä he eivät mitään puhuneet.

Ilmassa oli nyt oikein vilisemällä eri kokoisia ilmalaivoja, jotka kiertelivät heidän ympärillään ja joka laivasta tirkistelivät uteliaat silmäparit silmälasien takaa heitä. Sennille huudettiin kysymyksiä, mutta hän vain viittasi erästä kaupungin toria kohti eikä vastannut mitään. Tälle torille laskeutui nyt heidän ilmalaivansa tehden loivan kaaren, ja pian he astuivat maihin suurelle sileälle kentälle, missä ennen heitä jo oli pitkä rivi lentokoneita. Senni antoi merkin, ja heti vieri kolme tuolia, joissa kussakin oli kolme pientä pyörää, heidän luokseen. Itse hän istui yhteen ja kehoitti Lallia ja Maijaa istumaan jäljellä oleviin, ja Villi hyppäsi Maijan polvelle. Sitten näytti Senni, miten tuolit sai liikkeelle painamalla nappia ja miten niitä ohjattiin pienellä vipusimella. Se ei ollut vaikeata ymmärtää, ja pian he ajaa huristivat keskellä marsilaisvilinää torin poikki muuatta suurta rakennusta kohti, joka täytti tuon valtavan aukeaman yhden kokonaisen sivun.

-- Se on hallitustalo, -- selitti Senni, ääni levottomuutta ilmaisten. -- Saa nähdä, mitä ne teistä sanovat, sillä kuten mainitsin, ei täällä Marsissa saa olla eläimiä, enkä oikein tiedä, pitävätkö he teitä kahta eläiminä vai ihmisinä. Kissa tuomitaan joka tapauksessa hengiltä. Meillä ei ole varaa pitää mitään tarpeetonta. Täällä ei kasva yhtään ainoata kasvia, joka ei ole syötävä tai muuten hyödyllinen, ja kaikki viljelyskelpoinen maa on viljeltynä.

-- Kyllä minä siitä huolehdin, etteivät ne minua saa kiinni, senkin simput! -- sanoi Villi halveksuvasti eikä Lallikaan ollut levoton.

Heidän tuolinsa vierivät paksujen pylväiden lomitse suureen avonaiseen eteiseen ja siitä hissiin, joka nosti heidät erääseen ylempään kerrokseen, ja sitten he vietiin suureen saliin, missä kaksitoista vanhaa ryppyistä marsilaista istui kukin sanelukoneensa takana. He katselivat lapsia ja kissaa voimatta salata uteliaisuuttaan, mutta kaikki heidän kysymyksensä olivat kuivakiskoisia ja vailla minkäänlaista myötätuntoa.

Aluksi sai Senni kertoa, miten hän oli löytänyt lapset, ja sitten piti näiden selvittää, miten he olivat tulleet Marsiin.

-- Sinä siis tahdot väittää, että te olette hypänneet tänne avaruuden halki? -- kysyi muuan ryppynaamainen tuomari ankarana.

-- Juuri niin, -- vastasi Lalli varmana.

-- Se on tietysti valhe. Te tahdotte salata meiltä keksimänne keinon päästä tänne, -- sanoi tuomari silmäillen häntä terävästi silmälasiensa takaa. -- Mutta se on vallan tarpeetonta. Me olemme luomakunnan herroja, ja kerran me keksimme teidän salaisuutenne, ja voi silloin teitä!

Sitten annettiin merkki, että he saivat siirtyä viereiseen huoneeseen. Hetkisen perästä avattiin ovet taas, ja tuomio julistettiin. Sen mukaan he saivat olla yhden päivän Marsilla, jolloin oppineiden piti heitä tutkia ja heitä piti näytettämän kansalle, mutta sitten heidän täytyi muka kuolla. Sen jälkeen piti heidän ruumiinsa täytettämän yliopiston kokoelmissa säilytettäviksi.

Kuullessaan tuomion oli Senni hyvin huolestuneen näköinen, mutta Maija vain näytti pitkäänenää tuomareille, ja Villi sylkäisi pilkallisesti.

-- Nuo pitkäsormiset pölkkypäät luulevat ymmärtävänsä kaikkea, -- tuumi Lalli halveksuvasti. -- Mutta olemme me päässeet pahemmistakin pintehistä.

Silloin rypistivät marsintuomarit vielä enemmän korkeata kaljua otsaansa ja aivan kuin lävistivät heidät naskalinterävillä katseillaan.

-- Te luulette varmaankin pääsevänne takaisin maapallolle juoruamaan, mitä täällä olette nähneet, -- sanoi puheenjohtaja, -- mutta semmoinen ei voi tulla kysymykseenkään. Ei vakoilijoita lasketa niin vaan menemään. Te olette koko ajan valvonnan alaisina.

Mutta Villi vain nauraa virnisteli.

Lapset ja kissa saivat nyt luvan mennä katselemaan kaupunkia Sennin seurassa, mutta koko ajan seurasi heitä kaksi julman näköistä marsilaista, joilla oli pieni kiiltävä putki kädessä. Senni selitti, että noilla putkilla ne voivat tuhota heidät kaikki pitkän matkan päästä.

-- Emme me käy enää sotia Marsilla, -- selitti hän, -- mutta poliiseja meidän täytyy sentään pitää, sillä on paljon niitä, jotka eivät hyväksy täällä vallitsevaa tasa-arvoisuutta. Ne sanovat, että semmoisten henkilöiden, jotka ovat nerokkaampia ja työkykyisempiä, tulee saada siitä myös itselleen etua ja oikeutta nauttia elämästä enemmän kuin tuhmain ja laiskain. Ja sitten juonittelevat miehet väittäen, että heitä sorretaan. Muuten olemme täällä kaikki samanarvoisia, paitsi että miehet saavat vähän enemmän ruokaa kuin naiset. Mutta niinpä ei täällä olekaan monta miestä. He eivät voi päästä minkäänlaiseen johtavaan asemaan, mutta sen sijaan heitä käytetään vain kevyeen työhön: suorittamaan vaikeimpia laskutehtäviä ja piirustamaan koneiden suunnitelmia. Useimmat poikalapset surmataan juuri sen vuoksi, että ne syövät enemmän, ja väestön valtavana enemmistönä ovat naiset, sillä he ovat ahkerampia ja tasaisempia työssään. Ruumiillista voimaa ei täällä tarvita, sillä kaiken työn suorittavat helposti hoidettavat koneet. Me teemme kaikki kaksi tuntia maanviljelystyötä, kaksi tuntia tehdastyötä ja kaksi tuntia konttorityötä tai viimeksimainitun sijasta hoidamme kaksi tuntia lapsia.

Hänen puhellessaan olivat he tulleet torille ja astuneet ilmalaivaan, jolla heidän piti päästä lentoretkelle yli maan ja sitten tulla sille paikalle, missä yleisön piti saada heitä katsella. Suristen nousi laiva katonharjojen yläpuolelle, ja Senni näytti heille ne suuret tehtaat, joissa valmistettiin kaikkien Marsin asukasten ruoka ja kaikki muutkin välttämättömät tarpeet. Suuri osa kaupunkia oli tämmöisenä tehdasalueena, mutta lapsista se oli kolkkoa eikä ollenkaan mielenkiintoista.

-- Miksi ei tehtaista näy savua nousevana -- kysyi Lalli.

Silloin Senniä nauratti.

-- Luuletko meidän polttavan kivihiiliä kuten satatuhatta vuotta sitten? -- hän kysyi. -- Ei, hiili ja muu polttoaine on aikoja sitten täältä loppunut, emmekä sitä tarvitsekaan. Kaikki koneet käyvät sähköllä, jota saamme osaksi auringosta, osaksi tuulesta ja osaksi meren aalloista. Sähkövoima käyttää lentokonettani, sähkötuolia ja kaikkia muita Marsin koneita. Ei tarvitse muuta kuin soittaa langattomalla puhelimella lähimpään voimakeskukseen, niin saa langatonta tietä voimaa luokseen vaikkapa ilmassa ollessaan.

Ja niin he leijailivat kaupungin ohitse ja näkivät alapuolellaan laajoja vihreitä peltomaita, mutta ennen pitkää aukeni heidän nähtäväkseen vain erämaan yksitoikkoinen punainen pinta. Hetkisen perästä he näkivät taas pitkän, tummanvihreän juovan taivaanrannalla ja sen keskellä sinisen viirun.

Siellä on muuan kastelukanavamme, -- selitti Senni. -- Semmoisilla me johdamme vettä joka paikkaan kiertotähdellemme, missä maaperä parhaiten soveltuu maanviljelykseen. Katsokaa, tuolla on kohta, missä kaksi kanavaa leikkaa toisensa. Siinä risteyksessä on pieni pyöreä järvi, samannäköinen kuin Päivölänjärvi mutta paljoa pienempi. Koko maisema tuntui lapsista yksitoikkoiselta ja pani heidän mielensä apeaksi. Kaikki muu oli ihmiskäden muovailemaa paitsi erämaan punainen hiekka; ei ollut siinä taulussa pienintäkään virkistävää vaihtelua, ei metsiä eikä vuoria.

-- No, mitä pidät tähdestämme? -- kysyi Senni.

-- Minusta se on yksitoikkoinen ja ikävä, -- sanoi Lalli.

-- Ikävään minä kuolisin, jos täällä täytyisi elää, -- murisi Villi.

-- Mutta hirveän paljon keksintöjä te olette tehneet, -- koetti Maija lievitellä.

-- Niin, -- sanoi marsintyttö hieman hämillään. -- Ne ovat kaikki tehdyt monta kymmentä tuhatta vuotta sitten. Mutta kun tasa-arvoisuus tuli täydelliseksi ja vallankin sen jälkeen kun naiset tulivat vallitseviksi ja kaiken työn tekijöiksi, ei enää ole uusia keksintöjä tehty. No niin, eihän niitä sentään tarvitakaan. Emme me enää parempaa saisi, jos koettaisimmekin.

-- Mutta missä sinun kotisi on? -- kysyi Maija.

-- Kotini? -- toisti Senni kummastellen. -- Meillä on jokaisella huoneensa kaupungissa, kaikilla aivan samanlaiset, sillä täällä ei saa kellään olla mitään parempaa kuin toisillakaan.

-- Mutta entäs lapset? -- kysyi Lalli.

-- Ne ottaa valtio heti huostaansa ja kasvattaa kaikki samalla tavalla suurissa kasvatuslaitoksissa, -- kertoi Senni, -- ne lapset tietenkin, jotka saavat jäädä eloon, sillä heikot ja sairaat ja useimmat poikalapset surmataan sähköllä. Meidän täytyy aina pitää asukasluku määrätyissä rajoissa, ja vuosisata vuosisadalta se pienenee, sillä vesi vähenee hitaasti täällä Marsissa. Viidensadan tuhannen vuoden kuluttua on täällä tuskin ainoatakaan asukasta. Kenties me kaikki olemme silloin muuttaneet maapallolle.

-- Jos me huolimme teitä sinne, -- intti Lalli vastaan. Häntä ei ollenkaan miellyttänyt ajatus, että marsilaiset kävisivät maapallolla häntä tervehtimässä, ja häntä harmitti nuo poliisit, jotka koko ajan pysyttelivät heidän lähellään ja mulkoilivat heitä silmälasiensa takaa.

Nyt he tekivät suuren kaarroksen ja lensivät meren yläpuolelle, jonka he olivat jo kauan nähneet vasemmalla puolellaan. Se oli hyvin laaja, mutta näytti samalla olevan varsin matala, sillä sieltä korkeudesta he näkivät kaikkialla sen pohjaan. Sen pinnalla mennä viiletteli suuria kuljetuslaivoja ja muutamia pienempiä veneitä, jotka näyttivät olevan kalastuspuuhissa.

-- Syöttepä te sentään kalaa, -- sanoi Villi vähän pisteliäästi, sillä se ei voinut sietää sitä, että Senni niin inhosi lihaa.

-- Emme syö, eikä meressä enää kaloja olekaan, -- vastasi Senni, -- mutta me viljelemme eräitä meriruohoja merenpohjalla. Kaikki sekin viedään tehtaisiin. Eihän meillä ole toki varaa antaa meren olla tuottamatta minkäänlaista hyötyä.