Chapter 4

Mylly-Pekka riippui liikkumatta hetken aikaa: hän leväytti toista kättä, joka oli ollut ankarassa jännityksessä ruumiin lekkuessa sen varassa. Mutta sitten hän koukisti käsivartensa kohottaen päänsä hattulaudoituksen tasalle, tarttui hampain hattulaudoituksen reunaan, jäi hampaistaan riippumaan ja -- kädet olivat vapaina. Molemmin käsin hän kurotti kiinni katon päätylaudasta, kohotti keveästi ruumistaan, sai toisen jalan hattulaudoitukselle, sitten muutamia vikkeliä liikkeitä ja hän oli katolla mahallaan. Pyörähdettyään istualleen hän katseli alas ja huusi herttaisen hymyilevällä äänellä:

»Liisa! Missä veli?»

Liisa remahti nauramaan oikein sydämen pohjasta niinkuin kotona leikkiessä veljen kanssa piilosilla. Ja hän huiskutti käsiään aivan kuin hänkin olisi tahtonut katolle.

Mylly-Pekka laskeutui räystäälle ja toisten aavistamatta hänen aijettaan heittäysi lentoon hypäten hiekalle jonkun matkaa Liisasta.

»Jalat poikki, varmasti!» huudettiin.

Mutta Mylly-Pekka kaikkien riemuksi, joka purkautui nauruun, kyykki jäniksen laukkaa Liisan luo, puski päällään Liisaa, joka nauraa remuten repi veljen punaista tukkaa.

Tämä Mylly-Pekan punainen tukka oli hänen arka kohtansa.

Jos joku hänen tovereistaan pikastuessa tahi painissa kiihtyessään tarttui häntä tukkaan ja kiskoi minkä jaksoi, niin siitä hän ei välittänyt, hymyili vain niinkuin pikku sisarelleen tämän repiessä, niin että se näytti hänestä olevan vain hauskaa. Mutta pilantekoa tukastaan, sitä hän ei sietänyt.

Oikeastaan ei olisi ollutkaan hänen tukassaan mitään pilkkaamista. Päinvastoin se oli kaunis, kauniin värinen ja kiharainen. Se väliin, auringon sopivasti siihen paistaessa, aivan kuin loimusi punaisin liekein. Kerran muuan lapsi olikin osottaen Mylly-Pekan tukkaa sanonut: Palaa! Siitäpä sitten oli kehittynytkin Mylly-Pekkaa tarkottava hokema: »Mylly palaa!»

Näillä kahdella sanalla Mylly-Pekka aina lähti heti joukosta, astui hartiat kumarassa taakseen katsomatta. Olipa hänen nähty joskus sen vuoksi itkevänkin. Ja kun hän ei koskaan käynyt ketään kurittamaan, niin oli tuota asetta häntä vastaan helppo käyttää kenen hyvänsä ja kuinka vähäpätöisestä syystä tahansa ja syyttäkin, paljaasta kiusanteon halusta.

Aivan toisellainen oli toinen Pekka -- Paljas-Pekka, joksi häntä sanottiin poikain kesken, mutta ei hänen itsensä kuullen, sillä tämä nimi oli taas hänen arka kohtansa. Auta armias sitä, joka siihen kosketti!

Tämä nimi oli syntynyt siten, että Pekalla poikain tieten ei ollut sukunimeä, vanhemmat ihmiset kun hänestä puhuessaan aina sanoivat vain: Se Karhulammin Matleenan poika. Siihen ei taas pojilla ollut aikaa noin pitkään nimittelyyn. Yksistään Pekan nimellä hän kulki siihen saakka, kun Mylly-Pekka tuli tähän osaan kaupunkia vanhempainsa muutettua tänne kaupungin toiselta laidalta. Silloin oli Mylly-Pekka ja Pekka. Mutta sehän oli pahasti ontuvaa. Siis Mylly-Pekka ja paljas Pekka.

Nimi oli siis aivan viaton, mutta hieman leikillinenkin. Ja tämän merkityksen joku viisas joukossa kehitti näkyviin keksimällä hokeman: Paljas Pekka kuin peukalo, ei housuja, ei paitaa. Se huvitti poikajoukkoa -- paljonkos siihen tarvitaan joukon huvittamiseen. Mutta Pekka närkästyi -- paljonkos siihenkään tarvitaan, että asianomainen närkästyy. Ja joukon lysti loppui lyhyeen. Paljas-Pekka antoi kuuman korvapuustin neroniekalle keksijälle.

Siitä alkaen hän ei suvainnut enää nimenään Paljas-Pekkaa. Siinä silmänräpäyksessä kun hän kuuli tuon nimen jonkun suusta, hän puotalti korvalle tahi antoi nyrkin iskun, jotta onneton esine tuiskahti kenttään kuin salaman iskemänä. Harvoin häneltä pakoon pääsi, jos oli ulompanakin. Hän ampasi jälkeen kuin nuoli, oli niskassa kiinni ennenkuin toinen aavistikaan ja silloin iskuja sateli kuin rakeita, sillä hän antoi »vähän juoksuvaivoistaankin». Pakoon pääsemällä pelastui ainoastaan toistaiseksi, ensinäkemään. Hän ei unohuttanut eikä anteeksi antanut, ei heltynyt rukouksilla, sulanut ei mairitteluilla, eikä lahjoillakaan leppynyt. Hän oli järkähtämätön.

Kerran poikajoukkoon, joka oli kuningaspalloa lyömässä kentällä, toi muuan toveri viestin, että Paljas-Pekka on ottanut varkaan kiinni.

Viestintuoja oli pieni kyssäselkä olento, teerevä ja touhukas, vähän naurettavan miehekäs ja totinen sanoissaan. Innokkaana urheilun ystävänä hän oli Pekkojen harras ihailija, niin että anteliaasti jakoi heille ristiäisnisuistaan, joita hänellä oli runsaasti ja usein, kun hänen äitinsä oli kätilö. Paljas-Pekka oli hänen jumalansa. Hän itse oli nähnyt tuon suuren tapauksen, käynyt kertomassa taloissa ystäville ja tuttaville jos tuntemattomille ja juossut sitten tänne kentälle niin, että oli aivan lääpästyksissään.

Poikain leikki jäi kesken, kaikki kerääntyivät maratonjuoksijan ympärille kuuntelemaan yhteen ahtautuneina kuin lampaat.

Tapaus lyhimmittäin oli seuraava:

Pekka näkee miehen juoksevan katua ja kauempana jäljessä toisia miehiä huutaen: Ottakaa varas kiinni! Mies poikkeaa muutamaan pihaan. Pekka jälkeen. Mies hyppää talojen väliselle aidalle mennäkseen toiseen pihaan. Mutta siihen kun mies on mahallaan aidalla, on Pekka jalassa kiinni kuin ankkuri. Mies koettaa potkia reutoa, mutta Pekka pysyy jalassa kuin takkiainen. Mies laskeutuu maahan ja potkaisee Pekan irti jalastaan, hyppää uudelleen aidalle, mutta silloin taas on Pekkakin sääressä kiinni kuin sisukas koira. Mies laskeutuu toisen kerran alas ja sieppaa tupestaan puukon. Mutta silloin kuuluu ääni: Seis, mies, muuten ammun! Polisi oli ehtinyt siihen.

Maratonjuoksija lopetti kertomuksensa ylistyksellä:

»Ei koko Suomessa eikä Timpuktussakaan ole sellaista poikaa toista kuin Paljas-Pekka!»

Ahtautuneen joukon läpi tunkeutui kiireellä sankari itse, joka kertomuksen aikana oli saapunut paikalle. Tuimana hän asettui kertojan eteen ja tiuskasi:

»Mitä sinä sanoit?»

Kaikki ymmärsivät mistä oli kysymys: luvattomasta nimestä. Mutta puoltajia ilmestyi. Selitettiin, että syytetty oli vain kiittänyt, kehunut ja ylistänyt Pekkaa. Joku, joka oli huomannut Pekan tulon, sanoi:

»Olithan itsekin kuulemassa, miten hän ylisti sinua.»

»Mutta mitä varten hänen tarvitsi *niin* sanoa?»

Paljaaksi-Pekaksi, ymmärrättehän!

Todistettiin yhteen ääneen, että kanteenalainen ei ollut *niin* sanonut kuin yhden ainoan kerran innostuksen vallassa.

»Ei kertaakaan eikä milloinkaan!» kuului laki.

Pekan Homeros pyysi, ettei Pekka löisi häntä kuin kämmenellä poskelle yhden kerran ja vain vaaksan päästä.

Sen verran Pekka myöntyi. Mutta maratonjuoksijan haahmo oli koko päivän kuin puolikypsä puolukka: toinen puoli punainen, toinen valkoinen.

Niin järkähtämätön oli tuo pieni, mutta vanttera, muuten aina hyväntuulinen ja naureskeleva, mutta vihassa tuimakatseinen ja lyömään nopsa- ja ropsakätinen Pekka.

Itse hän ei myöskään koskaan käyttänyt toisille haukkumanimiä eikä arkaan kohtaan koskettelua, ei vihamiehilleenkään -- paitse yhden ainoan kerran sankaritoverilleen ja kaimalleen, ja omaksi niinkuin kaikkien muittenkin ihmeeksi hyvin huonolla menestyksellä.

Sakki oli silloin ongella Pitkänsillan, muutaman kauas mereen pistävän aallonmurtajan päässä. Se oli eräillä tuulilla erinomainen onkipaikka, josta sai paljon ja suuria ahvenia. Mutta senpä vuoksi siitä oli usein tapeltavakin. Niinpä nytkin tämän sakin oli pitänyt apaja valloittaa myllytullilaisilta ja sitten torjua suurempilukuisten kuusiluotolaisten ryntäys. Lujasti ja hurjasti oli sakki saanut taistella, mutta sen vaivat ja urhoollisuuden palkitsikin kalajumala harvinaisen runsaalla saaliilla.

Mikä lienee ollut vikana, ettei Ahti suosinut kuitenkaan Paljas-Pekkaa. Kun muut nyhtivät sillalle ahvenenkörrejä minkä ehtivät, niin hän sai vain silloin tällöin erehdyksen kaupalla kaikkein tyhmimpiä ahvenia, niinkuin Mylly-Pekka lasketteli leikillisesti. Onneton Pekka koetti siirtyä paikasta toiseen, anastaen sijan aina siltä, joka enin sai. Tätä menettelyä vastaan alettiin napista. Mutta Pekka selitti, että hänellä on oikeus valita, minkä paikan vain tahtoo:

»Katsokaa!»

Hän näytti housujaan, joitten toinen lahe oli halki takaa haaroja myöten. Se oli merkki, että hän oli ollut taistelussa mukana.

Toiset olivat ääneti. Sehän täytyi myöntää, että Paljas-Pekka oli tapellut kuin poika. Ja niin alistuivat siihen, että kun vain Paljas-Pekka viittasi jotakin poikaa siirtymään pois, että hän pääsee tilalle, niin seurasi toinen viittausta kuin nöyrin alamainen.

Sitten sai Mylly-Pekka oikein suuren ahvenen, ahventen ahvenen, niinkuin hän sanoi. Hän nosti pian toisen melkein yhtä suuren. Silloin Paljas-Pekka nousi, meni Mylly-Pekan luo ja viittasi häntä siirtymään.

»Ongi sinä, kaima, eläkä herrastele tyhjää», sanoi Mylly-Pekka leikin viistoon eikä ollut tietävinään Pekan vaatimuksesta.

»Minä tulen siihen onkimaan», sanoi Paljas-Pekka.

»Sinä kuljeksit ja turmelet kaikkien kalaonnen. Vetehinen ei huoli sinun huonoista onkimadoistasi. Mistä lienevät pahanhajuisesta tunkiosta», saneli Mylly-Pekka hänelle ominaisella leikkisällä äänensävyllä ja pitkäveteisyydellä.

»Se on minun asiani», sanoi Paljas-Pekka ja komensi: »Siirry, että minä pääsen siihen.»

»Mihin siihen?»

»Siltä kohtaa onkimaan, toljake, etkö ymmärrä?»

»Ei tähän mahdu, kaima kulta, kun tässä on jo mylly ja Pekka», vastasi Mylly-Pekka ja taas nosti ahvenen.

»Senpä vuoksi mene sinä siitä pois», sanoi Paljas-Pekka jo kiihkeänä.

»Elähän vielä, kyllä sinäkin sentään sovit tähän: tule minun syliini istumaan», jurotteli Mylly-Pekka päästellen ahventa ongesta.

Toiset pojat nauramaan.

Paljas-Pekka huomautti pojille, että Mylly-Pekka ei ollut tappelemassa, ei myllytullilaisia eikä kuusiluotolaisiakaan vastaan, vaan oli tullut vasta paljon myöhemmin.

»Kun olit täällä ennemmin, niin olisit valinnut tämän paikan ja onkinut kaikki suuret ahvenet, ettei minulle olisi jäänyt tätäkään», sanoi tämä tarkottaen suurta ahventa, jonka taas nosti.

Paljas-Pekka huomasi, ettei hän millään saa kaimaansa lähtemään paikoiltaan, kun tämä väisti kaikki tuolla leikillään, jolle toiset nauroivat hyväksyvästi. Tappeluun saakka taas ei ollut aihetta eikä se vähällä olisi tullut mieleenkään, kun hän ei ollut koskaan Mylly-Pekan kanssa tapellut, niin että se oli aivan outo asia hänelle. Hän ei olisi enää välittänyt Mylly-Pekan paikalle pääsemisestä, vaan harmitti se, että hän jäisi alakynteen tässä yrityksessään ja niin nolosti alakynteen, sillä toiset naureskelivat jo hänen siinä toimetonna seistessä, kun Mylly-Pekka saatuaan ongesta irrotetuksi viimeisen ahvenen viskasi taas onkensa veteen.

Paljas-Pekka poistui ja astui onkimiesten riviä toiseen päähän, ja silloin kuului nauruntyrskettä. Mutta Paljas-Pekka ajatteli: antaa niiden nauraa, nauravat vielä Mylly-Pekallekin. Ja istuttuaan sinne kauas rivin toiseen päähän hän viskattuaan ongen veteen huusi:

»Mylly-Pekka, hoi!»

Siihen vastasi Mylly-Pekka:

»Hoi, kaima! Joko kala keppiäsi syö?»

»Ei, vaan mylly palaa!» oli Pekan vastaus.

Sellainen naurun purskahdus kuului pitkin riviä, että se oli kuin räjähdyslaukaus. Ja pojat kurottausivat katsomaan, minkä näköisenä Mylly-Pekka lähtee pois.

Varmaan nyt itkee!

Mylly-Pekka istui paikallaan ja hiljaisuuden tultua sanoi:

»Kuules, kaima! Minä näiltä ahvenilta en jouda sammuttamaan myllyä. Mutta juokse sinä, jolla niin on hyvää aikaa.»

Pojat hölmistyivät, mutta Paljas-Pekka ei. Hän nousi ja sanoi:

»Pojat! Katsokaa: minä lähden tulipaloon.»

Ongenvapa kädessä hän juoksi lyhyvin mutta tihein askelin matkien siten kiireistä juoksua. Juoksi Mylly-Pekan luokse. Hän suuntasi ongenvavan Mylly-Pekan päätä kohden kuin ruiskunletkun ja sihitti suullaan matkien ruiskusta tunkevaa vesisuihkua.

Onginta lakkasi, ja kaikki nousivat katsomaan tätä uutta näytelmää. Pekkakin nousi. Hän rauhallisesti kokosi kalansa ja laittoi tavaransa lähtöä varten valmiiksi. Paljas-Pekka intoutui ruiskuttamisessa: suu sihisi ja suhisi ja ratisi ja paukkui kuin tavattomalla voimalla ruiskusta purkautuva vesisuihku. Ja pojat nauroivat hohottivat.

Mylly-Pekka keskellä tätä voimakkainta ruiskutusta kääntyi katsomaan kaimaansa ja aivan kuin merkiksi, että jo riittää, nosti pystyyn -- peukalonsa.

Poikain nauru katkesi kuin puukolla leikaten, sillä jokainen jännittyi odottamaan, mikä nyt seuraa tätä odottamatonta käännettä.

Se oli niin merkillisesti pystyssä tuo peukalo, että Paljas-Pekka heti hölmistyneenä lopetti ruiskutuksensa ja ruiskunletku putosi maahan kuin herpoutuneista käsistä.

Vaikka miten ärsyttävällä äänellä olisi hokenut: »Paljas Pekka kuin peukalo, ei housuja, ei paitaa», niin se ei olisi Paljas-Pekkaa niin suututtanut kuin tuo Mylly-Pekan pysty, äänetön peukalo.

Miten oikeastaan kävi, sitä ei olisi kukaan voinut selittää, mutta kerran vain huiskahti Paljas-Pekan käsi, ja Mylly-Pekka horjahti pitkää pituuttaan siltaan kuin puukonpistosta.

Mylly-Pekka ponnahti pystyyn ja sitten ei kuin muutamia nopsia liikkeitä, niin Paljas-Pekka killui hänen käsissään ilmassa hänen päänsä päällä kuin kevyt heinäsäkki. Ja näytti siltä, että Mylly-Pekka aikoi iskeä vihamiehensä siltaan niinkuin oli aina iskenyt suuren ahvenensa tappaissaan sen.

Hänen notkea vartalonsa tekee voimakkaan liikkeen ja Paljas-Pekka puulautuu kuin pölkky päistikkaa -- mereen.

Loiskaus! Vesi pärskyy korkealle ilmaan ja sillalla seisovien poikain kasvoille. Vedenpinnalle jää Paljas-Pekan ruskeat housut suurena kuplana kellumaan aalloille. Ja haudan hiljaisuuden vallitessa Mylly-Pekka pojille sanoo, hyvänsävyinen hymy lapsekkailla kasvoilla:

»Vieläkö, pojat, mylly palaa, vai joko sammui?»

Pojat äänettöminä katsoivat häntä kuin aivan vierasta henkilöä, jota eivät koskaan olleet nähneet. Hän näytti heistä nyt niin suurelta, jättiläiseltä, joka koko tämän heidän laumansa olisi voinut puhaltamalla puhaltaa mereen kuin höyhentukon.

Tuota jättiläistäkö he olivat pilkkailleet, ajattelematta ja arvaamatta, että hän olisi voinut rutistaa ja lutistaa jokaisen heistä sormensa päällä niinkuin he rutistivat imevän sääsken.

Poikia kauhistutti!

Mylly-Pekka lähti joukosta ongenvapa olkapäällä ja suuri kalakimppu riippuen vartaassa kädestä, astui taakseen katsomatta. Pojat tähystivät hänen jälkeensä niin kauan kuin hän näkyi.

Sitten joku sanoi:

»Minkähän vuoksi se ei ole meitä kurittanut koskaan?»

Se tyhmä poika sanoi:

»Ei varmaan ole viitsinyt meitä raukkoja.»

Paljas-Pekka ui siltaa kohden housut hampaissa. Päästyään joukkoon hän iski märän housumyttynsä siltaan että losahti, asettui seisomaan poikain eteen veden norosinaan juostessa paidan helmasta ja sillä äänellä kuin olisi kehunut omaa urotyötään hän huusi:

»Näittekö te, pojat, miten hän minut viskasi?»

Nyökäytettiin päätä.

Paljas-Pekka kohotti oikean kätensä kuin valan vannoakseen ja sanoi:

»Pojat! Tuo Mylly-Pekka on jumala!»

* * * * *

Toiset olivat vielä lasten kirjoissa ja lasten toimissa, ongella sillan päässä ulapan äärellä, kun suuri frekatti pullistunein purjein lähti aurinkoiselle ja aaltoilevalle merelle, ja kyssäselkä maratonjuoksija tuli läähättäen ja viittasi laivaa sanoen:

»Tuossa ne nyt menevät, Pekat.»

Ne olivat jo meripoikia.

Menivät avaraan maailmaan kiipeämään miehen tasalle.

Kuuluu nyt toinen heistä, Mylly-Pekka, olevan kapteenina omassa pienessä laivassaan, jolla purjehtii suuria maailman meriä, toinen Pekka perämiehenä ulkomaalaisessa höyrylaivassa. Ja kunnon miehiä kuuluu tulleen kummastakin. Mikäs on tulla kunnon miehiä kunnon pojista.

Tavatessaan toisensa kai puhelevat lapsuutensa aikaisista tuhmuuksista, nauravat niille ja omillekin heikkouksilleen. Paljas-Pekka nauraa peukalolle ja toinen Pekka myllyn palolle. Tuskin huomaavat, että heillä on vieläkin arka kohtansa kummallakin, vaikka se vain on siirtynyt johonkin toiseen paikkaan. Se on heillä niinkuin se on kaikilla. Eikä siitä kukaan pääse ennenkuin kuolee -- silloin pääsee!

IIKKA RAUKKA

Kastamaton oli poika ollut, kun isä oli lähtenyt Amerikkaan, sanoen lähtiessään vaimolleen, joka itki poika käsivarsillaan:

»Kun minä tulen, niin tuollaisen tuon kultaa.» Eväslaukullisen näet. »Sillä ostan pojalleni koko pitäjän. Ja minä tulen pian, en kirjoita ennen tuloani.»

Ei ollut tullut vielä siihen, kun poika olisi jo ollut rippikouluijässä, jos olisi kouluun kyennyt.

Hän oli suuri kuin mies, komea varreltaan ja näöltään, voimakas kuin karhu ja nopea kuin hirvi. Mutta älyltään kuin lapsi, poikalapsi siinä ijässä, jolloin vielä leikitään hevosta.

Sitä leikki hän mielellään ja aina ja koko ikänsä.

Hevosta leikkien hän oli äidin apulaisena ollut tämän rakentaissa pientä turpasmökkiä muutamaan mäenrinteeseen metsän helmaan syrjässä maantieltä. Ja hevosta leikkien hän kuljetti kaupunkiin kuorman toisensa perästä luutia, joita valmisti ja jotka hän kaupitteli kaupungissa pyytäen luutaparista »yhden lantin».

Ne olivat hauskoja hänestä nämä kaupunkimatkat. Iloisesti hirnahtaen hän lähti taipaleelle, olipa pyry tahi pakkanen. Sillä siellä kaupungissa sai leikkiä, siellä oli leikkitovereita ja paljon.

Luutakuormansa kaupaksi saatuaan hän näet meni maantien suuhun ja siinä odotteli ja hirnahteli ja silloin oli pian pikku poikia lauma hänen ympärillään. Usein he olivat valmiina odottamassa häntä. Sillä heillä oli hauskaa leikkiä hevosta Hepo-Iikan kanssa, kun Hepo-Iikka oli niin mainio hevonen. Lantilla, vaikka se olisi ollut pennikin, ja leivänpuoliskolla sai sellaista kyytiä puolenkilometrin taipaleen, että ei parhaimmallakaan kaupungin porvarin hevosella sellaista.

Hengästyneenä hän leikin loputtua lähti kotiinsa, mutta ylpeänä ryhdiltään ja tyytyväisenä mielessään. Ihmekö? Pojat olivat kehuneet, että hän on hyvä hevonen, ja vasussa hänellä oli leipää ja kukkarossa lantteja, joista äiti on mielissään.

Maantieltä poikettuaan mökille johtavalle metsätielle, jossa ei ollut talvella kuin hänen kuormansa uurtama ja hänen polkemansa ura, hän hirnasi kuuluvasti ilmoittaen siten äidille tulonsa. Ja mökin näkyville tultuaan hän porhalsi täyteen juoksuun ruumis pystönä ja kaula kaarevana kuin olisi ollut mikäkin orhi. Ja täyttä juoksua lasketti pihalle asti kiertäen kaaressa kelkkoineen mökin oven eteen, johon pysähtyi kääntäen sivulle päätään ja katsoen äitiä, joka seisoi mökin ovella odottamassa.

»Iikka raukka», lausui äiti.

Sitä Iikka juuri odottikin. Hän piti sitä ylistelynä, se oli kuin taputtelu hevoselle. Ja silloin hän muka päästettiin valjaista, ja toimitti sitten ajomiehen tehtävät.

Ajomies kantoi vasun huoneeseen ja antoi rahat.

»Jumalalle olkoon kiitos, siunatkoon Hän hyviä ihmisiä!» lausui vaimo nähdessään rahat ja leivän paljouden.

Hänestä tuntui, että he ovat rikkaita. Sillä niin ahtaalla hän oli ollut, monet onnettomuudet ja taudit kun olivat kohdanneet väliin häntä, väliin poika raukkaa. Nyt oli elämä ollut myötäistä kauan. Hän oli enemmän kuin tyytyväinen. Täällä asunto aurinkoisen mäen rinteessä, loppumaton leipä ja ansiota niin pojalla kuin hänelläkin, vähän rahaa säästössäkin. Ja hän oli tyytyväinen Iikkaan, jopa iloinenkin hänestä. Olihan ollut hyvin katkeraa, ja paljon hän oli Jumalaa vastaan nurkunut Iikan onnettomuuden takia, mutta olihan Iikka hänen toverinsa, tottelevainen jopa nöyrä, aina tyytyväinen, aina iloinen. Miten kaipaisikaan hän, jos poika kuolisi, jota ennen oli joskus toivonut. Hänellä oli hätä ja tuskakin, jos Iikka kaupunkimatkoillaan joskus viipyi kauemmin kuin tavallisesti. Tosin hänen sydäntään omituisesti tuimasi, kun hän kuuli hirnunnan tienristeyksestä, mutta toisakseen se oli ilahduttavaa.

* * * * *

Pojat olivat taas leikkimässä hevosta maantiellä. Oli kaunis, leppoisa talvipäivä. Iikka oli juoksuinnossa ja ansio oli hyvä.

Muuan mies pysähtyi katselemaan poikia, jotka olivat leikkimässä maantiellä pitäen iloista, raikasta ääntä.

»Hevosillako te olette?»

Iikka, jota joku parasta aikaa taputteli kuin hevosta ja kehui, hirnasi iloisesti kuin paraskin orhi, ja pojat rupesivat ääneen nauramaan.

Suurimmat pojat häpeissään vetäysivät syrjään, mutta pienemmät alkoivat toimessa selittää.

»Se on semmoinen pöljä poika», kävi selittämään muuan poika miehelle, kun tämä pitkistään katseli Iikkaa, joka oli puolta pitempi toisia ja päitset päässä.

»Minkä vuoksi raukkaa hevosena pidätte?»

»Siitä on se vain lystiä, ja se saa meiltä rahaa ja leipää. Viidenpennin lantin tai leipäpalan kun antaa, niin se vetää puolikilometriä ja juoksee minkä käpälästä lähtee. Se on hyvä juoksemaan.»

Iikka kuopi ja hirnui niin luonnollisesti, että miestä nauratti, vaikka tuntuikin surulliselta.

»Ja on se niin vankka, että tuolta Ylikylästä asti vetää niin suuren kuorman luutia, ettei hevonenkaan vetäisi.»

»Ylikylästäkö tämä on?»

»Ylikylästä», vastattiin.

»Kenen poikia?»

Sitä ei kukaan pojista tiennyt.

»Kenen poika sinä olet?» kysyi mies Iikalta.

»Äidin poika.»

Pojat purskahtivat nauraa rähättämään.

»Mikä sinun nimesi on?»

»Hepo-Iikka se on», ehättivät pojat yhteen ääneen.

»Iikka raukka», lisäsi Iikka itse.

»Tosiaankin Iikka raukka. Kaimamies kuitenkin. Tiedätkö missä Koistisen vaimo asuu siellä Ylikylässä?»

»Ei Iikka tiedä, mutta kyllä äiti tietää.»

»Missä äitisi asuu?»

»Siellä se asuu kotona», vastasi Iikka.

»No kun sinulla on samalle päin matka, niin lähde kotiasi ja ota kelkkaasi tuo kapsäkki. Minä maksan hyvästi.»

»Istukaa tekin kelkkaan», toimitti Iikka toimessaan jo siitä, että oli saanut silatun, välkkyvän kapsäkin.

»Istukaa vain! Se on vankka, kyllä se jaksaa», toimittivat heti pojatkin, ja joku vallattomin työnsi miestä niin, että tämä varatonna lysähti istualleen kelkkaan. Silloin ei Iikka joutanut muuta odottamaan, ei päitsiäänkään pojille antamaan, vaan puhalsi innoissaan täyteen juoksuun.

Koistinen ei voinut muuta kuin harmitella poikain vallatonta tepposta ja odotella Iikan herkeämistä juoksemasta, jotta pääsisi kelkasta. Mutta Iikka juoksi, juoksi yhtämenoa niin, että lumitierat vain miehen silmille sinkoilivat.

Käännyttiin metsätielle.

Äiti oli jo odotellut ja kaipaillut Iikkaa, vaikka eihän tuo vielä ollut tavallista aikaa enemmän viipynyt. Mutta kaipasi hän niinkuin kaipasi aina. Oli jo monta kertaa höristänyt korvaansa. Muutamilla ilmoilla ja tuulilla hirnuntaa ei oikein kirkkaasti kuulunut tänne asti.

Nyt kuului, ja niin iloinen hirnunta! Nyt Iikalla on mielestään paljon leipää ja rahaa.

»Poika raukkani», lausui äiti, kuin säälien ja hellien.

»Mitä? Toinen hirnunta! Mikä nyt on niin iso asia?»

Äiti meni jo mökin ovelle.

Iikka tuli näkyviin ja vielä hirnasi iloisesti. Äiti koetti katsoa, onko mitään erinomaisempaa kelkassa, mutta kun tie kulki suoraan kohti, ei sopinut näkemään Iikan taakse.

Iikka paransi juoksuaan ja kohenti komeaa hevosryhtiään ja pyörähytti kelkkansa mökin oven eteen kuormineen.

Äiti huomasi ensimäisenä päitset Iikan päässä.

»Herra siunaa! Voi onneton poikani!»

Mies kohahti kelkasta kuin salama.

»Koistinen! Mieheni!»

Ja vaimo purskahti itkemään.

»Tuoko on poikani?» sai Koistinen käheällä äänellä kurkustaan viitaten Iikkaa, joka seisoi kelkan edessä, korskui ja kuopi ja oli purevinaan kuolaimia.

»Tuoko on poikani?»

»Se, hevosesi!»

Koistisen kädet puristausivat nyrkkiin.

»Tuoko minun poikani, tuo pöljä!» huuti hän niin, että Iikkakin pyörähti katsomaan vierasta, jonka oli niin komealla kyydillä ja suurella riemulla tuonut kotimökille. Ja siinä se mies nyt seisoi julman näköisenä, nyrkit puristuksissa aivan kuin uhaten jotakin.

»Mitä merkitsevät nyt minun rikkauteni, jotka niin suurella vaivalla ja taistelulla olen koonnut? Sitäkö varten Jumala on minulle lopultakin antanut menestystä, että voi kolhia sitten kahta kovemmin. Kiusa ja kuolema!»

Hän kohotti kapsäkin kaksin käsin korkealle ilmaan ja iski kaikin voiminsa sen kelkkaan, niin että kaustat paukahtaen katkesivat aivan kuin säestykseksi synkälle kiroukselle, joka jyrähti hänen suustansa.

Vaimon silmissä alkoi kaikki pyöriä ja musteta. Hän nojautui mökin seinää vasten koettaen jännittää pyörrytystä vastaan. Kun hän vihdoin tointui, istui mies mökin portailla ja itki, mutta Iikkaa ei näkynyt missään. Hän oli kadonnut jälettömiin.

Useita päiviä haettiin häntä koko kylän väellä, mutta turhaan.