Chapter 5

* * * * *

Iikka oli pillastunut, niinkuin pillastuvat hevosetkin, kun säikähtävät jotakin. Oli porhaltanut suoraan metsään ja umpihankeen laskettanut menemään pitkältä jos pitkältä halki metsän, poikki muutaman järven jäisen selän, painuen yhä kauemmas asumattomia seutuja, kunnes seuraavan päivän illalla saapui muutaman mökin luo, josta jo kauas oli pilkottanut valo talviseen yöhön.

Uupuneena hän hirnahti mökin ikkunan takana. Mökistä tultiin katsomaan, ja kun nähtiin aikaiseksi saapa poika päitset päässä ja kelkka perässä, luultiin hulluksi, raivopäiseksi, eikä laskettu sisään.

Toisen kerran hirnasi, niin hevonen tallista vastasi, ja Iikka meni sinne yöksi. Sieltä hänet aamulla löydettiin. Kun poika ei näyttänytkään olevan mikään raivohullu, vietiin hänet huoneeseen ja ruokittiin.

Ei ollut pojassa kotinsa selittäjää, nimekseen ei tiennyt muuta kuin Hepo-Iikka eli Iikka raukka. Ja Hepo-Iikan nimellä hän oli jäänyt mökkiin olemaan ja elämään, sillä hän oli vankka puskurityöhön ja varsinkin hevostyöhön hevosena parempi kuin mökin laihat konit, joita Iikan oloaikana vaihtui monet, niinkuin vaihtui isäntäkin, mökin pojan varttuessa aikaiseksi.

Tyytyväinen oli nykyinen isäntä Iikkaan, niinkuin oli ollut entinenkin, jo kuollut vanhus. Ja hyvä ystävä oli nykyinen ruuna niinkuin olivat olleet kaikki entisetkin hevoset. Ne hirnuivat Iikan nähdessään, ja kesäisin kun haettiin hevonen laitumelta, meni Iikka ja hirnui, ja hevonen tuli, vaikka oli kellonäänen kantamattomissa.

Mutta Iikka kantoi salaista kadetta nykyiselle ruunalle, samaa kademieltä kuin oli kantanut entisillekin tovereille. Senvuoksi, että niitä käytettiin kirkko- ja kaupunkimatkoilla eikä hänellä käyty koskaan, vaikka hän oli parempi juoksemaan, sehän oli koetettu niin monta kertaa.

Mutta sitten koitti onni kerran Iikallekin.

Torpan emäntä sairastui. Ja kun ruunalla oli menty halonhakuun, niin pääsi Iikka viemään emäntää kirkolle rovastiin, joka oli vähän lääkärikin. Rovasti määräsi sairaan heti suoraa päätä vietäväksi kaupunkiin saamaan lääkärinhoitoa, muuten sairas voi kuolla käsiin.

Ruuna, jos olisi kotonakin ollut, olisi ollut kaukana, mutta kun ei ollut kotonakaan, niin Hepo-Iikka vetämään. Ja sehän sopi hyvin, kun Iikka oli joutuisampikin kuin ruuna.

»No nyt, Iikka, tulee pitempi taival, -- kaupunkiin», tuumi isäntä Iikalle. »Kyllä se menee hiljalleen, eikö niin?»

Turha kysyäkään. Iikka malttamattomana hopitti isäntää, joka hommaili kaupunkieväitä, leipää ja voita itselleen ja Iikalle ja nisuleipää ja limunaatia sairaalle. Ja kun taipaleelle vihdoin päästiin, niin eipä oltu pitkiin aikoihin nähty Iikassa sitä hevosryhtiä kuin nyt.

Talvisen taivaan yöksi tähittyessä lähtivät he tielle, ja kun seuraava päivä hämärtyi, olivat he kaupungissa. Kuin vasta tallista jaloittelemaan laskettu varsa hirnahteli Iikka iloisesti, kun saapuivat ensimäisen kadun suuhun. Isäntä pysähdytti ja puheli Iikalle:

»Elä viitsi Iikka kaupungissa hirnua. Eikä täällä saakaan hirnua. Lupaatko ettet hirnu?»

»Eikö ollenkaan? Sehän on komeaa.»

»Saat nisua paljon, jos et hirnu.»

Iikka lupasi olla hirnumatta.

Ja isäntä heti ensimäisen leipurin luo päästyään osti vesikorppuja suuren pussillisen.

Iikka ei hirnunutkaan, mutta isäntä oli levoton kuitenkin, sillä hän ei ollut nähnyt sellaista intoa ennen Iikassa kuin nyt. Majatalo oli toki lähellä.

Mutta sillä aikaa kuin isäntä talutti sairaan sisälle, karkasi hevonen resloineen ja siinä olevine tavaroineen, mitä vain eväistä oli jälellä. Ei ollut isännällä aavistustakaan, minne Iikka oli kadonnut.

Iikka juoksi jo kaukana toisessa päässä kaupunkia silloin, kun isäntä hänen kadonneen huomasi. Juoksi toiselle maantielle ja hirnahteli tuon tuostakin.

Maantien suuhun tultuaan tutulle paikalle, jossa ennen oli poikajoukkoa kyydinnyt omaksi ja niiden iloksi, hän pysähtyi katsoakseen oliko poikia.

Ei ollut.

Hirnui niitä.

Ei tullut.

Iikka ei ymmärtänyt, että entiset pojat olivat jo aikamiehiä, parrakkaita niinkuin hänkin. Niillä olisi kyllä ollut leikkiin pystyviä poikia, vaan ne eivät hänestä tienneet muuta, kuin mitä isiltään olivat kuulleet heidän kertoessaan lapsuutensa ajoista.

Iikka päätti vain, että pojat eivät tule sen vuoksi, kun on jo ilta. Hän oli pahoillaan, kun ei saanut lantteja ja leipää. Mutta katsellessaan reslaansa hän muistikin, että siellä on tavaraa, ja tarkasteltuaan varaston hän tuli hyvin iloiseksi. Oli paljon tavaraa! Ei koskaan ollut näin runsaasti ollut hänen kelkassaan.

»Nyt äiti on hyvillään. Sanoo: Iikka raukka.»

Hän porhalsi juoksuun. Yhtä painoa lasketti tiehaaraan saakka, josta hän ennen oli poikennut metsään ja kotimökille. Siinä oli nyt leveä tie, vaan sitä ei joutanut ajattelemaan. Hirnasi kerran iloisesti ja kirkkaasti. Juoksi, juoksi. Hirnasi toisen kerran. Ja juoksi.

Höröstyneenä hän pysähtyi viimein, kun talo tuli vastaan. Katseli ympärilleen etsien äidin mökkiä. Ja kun ei saanut mitään selvää, rupesi hän hirnumaan niinkuin varsa emäänsä kaivatessa.

Talon tallista vastasi puolikymmentä hevosta ja talosta syöksyi koira pihalle haukkumaan. Koiran harvinaisen äsäkästä haukuntaa oudoksuen tulivat rengit ja piiat pian pihalle, josta alkoi kuulua siunauksia ja hämmästyksen huutoja, ja niiden seasta hirnuntaa, joka kiihdytti melua ja herätti naurua.

Isäntääkin ehdittiin hakemaan.

»Mikä täällä sitten on?» sanoi tanakka, harmajatukkainen isäntä astuessaan portaille.

»Ei ole hullua ihmistä kummempi», vastasi renki.

»No tuokaa sisään pakkasesta, katsotaan mitä on tehtävä.»

»Jos se on raivohullu?» sanoivat miehet ja poistuivat syrjään.

Iikka hirnui niin kutsuvasti, että kaikki hevoset vastasivat yhteen ääneen.

»Herra siunatkoon!» sanoo emäntä, vanhus, joka kiirein askelin tulee pihalle. Hän joukon läpi astuu oudonnäköisen olennon luo, jota silmää.

»Iikka raukka, oma onneton, kaivattu poikani!»

Iikka heittää kelkan jutkon maahan: hän on päässyt valjaista. Hän alkaa toimittaa ajomiehen tehtävää: ottaa vasun ja mytyt kainaloonsa. Sanoo hymyillen äidille:

»Äiti, on leipää, ja voita ja nisuakin.»

»Iikka raukka.»

»Iikka!» lausuu kummastuksissaan nuori mies, joka on vasta tullut tapauspaikalle. »Mikä Iikka se on?»

»Sinun veljesi», vastaa emäntä. Hän taluttaa huoneeseen pitkäpartaisen ja pitkätukkaisen miehen. Tämä seuraakin mielellään kuin pieni lapsi äitiään, hymyillen tyytyväisenä.

PIISPANTIKKU

Tiuran Santeri, köyhän, sokean lesken poika, oli paras lukija kaikista laitakaupungin pojista, ja jotkut kehuivat, ettei herraspojissakaan ollut niin hyvää lukijaa. Hänellä oli pitkäkatkismus päässä kannesta kanteen ja hän luki sisältä mitä kirjaa hyvänsä, jota vastoin muut hänen ikäisensä pojat vielä tavailivat aapistaan. Häntä sanottiin piispaksi. Se oli kunnianimi.

Yhtä kuuluisa kuin Tiuran Santeri hyvästä lukutaidostaan oli Starkin Aukusti oppimattomuudestaan. Hän oli vanhin poika joukossa eikä tuntenut vielä kaikkia kirjaimiakaan. Häntä sanottiin Ruunankummiksi. Se oli häijy, ruma haukkumanimi. Ja sen pahempi, sitä kykeni käyttämään mikä naatti hyvänsä. Sillä niin vankka kuin Aukusti olikin, hänellä oli muuan arka kohta, Akilleen kantapää. Se oli hänellä niskassa. Hänen niskatukkansa oli niin peevelin arka, kuten hän itse kuvaili, että vaikka kuin hellävaroen kammalla veti, niin kylmä karsi selkäpiitä ja vesi silmiin kihosi. Ei tarvinnutkaan muuta kuin joku veti tahi oli vetävinään niskatukkaansa, niin Aukusti irvisti pahasti ja hartiat kyttyrässä kääntyi pois.

Aukustilla oli kaksi tapaa lähtiessään poikajoukosta äidin käskiessä häntä. Toisinaan hän lähti iloisena ja juosten, mutta toisinaan pää syvällä hartioitten sisässä astua hoippuroi kuin sokea. Silloin arvasivat toiset, että nyt Aukusti menee lukemaan.

Se oli kova urakka Aukustille se lukemisen oppiminen. Äiti rankaisi häntä väliin kokopäiväisellä paastolla. Siitä Aukusti ei ollut milläänkään. Hän olisi mielihyvällä ollut valmis tekemään kontrahdin, ettei hän syö kuin kerran viikossa, jos ei vain tarvitse lukea, ja olisi hän varmaan suostunut siihenkin, että hän istuu kirjan ääreen milloin vain, vaikka kesken unensa sydänyöllä, ja kuinka kauan vain, ja äiti saa häntä kolhia päähän vaikka kapustalla ja puntarinperälläkin ja saa kiskoa otsatukastakin ja kiireeltäkin, vaan -- ei niskatukasta! Sehän se oli, kun äiti tunki hyppysensä sinne niskaan, nipisti kiinni muutamista karvoista ja veti ylöspäin -- ai, ai, ai...!

Talven aikana ja vielä kevään kuluessakin Aukustin niskatukalla oli ollut tuon tuostakin koko pitkältä rauhoitusaikaa, mutta kesän tultua oli alkanut jokapäiväinen kauheus. Muitten poikain lukutyö kesäksi höltyi, Aukustin sen sijaan kiristyi.

Aukustin äiti, Starkin emäntä, oli nimittäin saanut mieheltään kirjeen, että hän saapuu tänä kesänä kotia. Hän oli merimies, ja nyt viimeisellä matkallaan ollut hyvien ansioitten takia monta monituista vuotta. Starkin lähtiessä Aukusti oli ollut pieni paitaressu. Ja tämä paitaressu oli isän silmäterä, josta isä joka kirjeessään oli puhunut käskien äidin hyvin hoitaa ja kasvattaa. Muuten Aukusti olisi ollutkin hyvä poika, aivan moitteeton, mutta tuo kirjalle oppiminen! Mikä häpeä äidille isän surusta, kun tämä kuulee poikaansa toisten sanovan Ruunankummiksi. Sen vuoksi äiti oli uurastanut. Mutta huonolla menestyksellä.

Kuuma viikko oli ollut taas. Ja kuumin päivä lauantai, kaunis kesäinen päivä: ei aamiaista, ei päivällistä, ei illallista, ja äidin hyppyset niskatukassa vähän väliä. Päivä kuitenkin päättyi suloisella evankeliumilla, kun äiti lopuksi sieppasi Aukustin edestä aapisen, löi loppasi sillä Aukustia päähän ja sanoi: »Saat minun puolestani kasvaa kuin ovampolainen ja papiaani.» Sen Aukusti ymmärsi niin, että hänen niskatukalleen tuli ikuinen rauha.

Sunnuntaiaamuna äiti aamiaispöytään asetti lihavan, kauniin ruskean pannukakun, joka vasta uunista otettuna kirisi rasvoissaan ja levitti makean tuoksun huoneeseen.

»Tämän olen laittanut sinulle», sanoi äiti hyväntuulisesti. »Saat yksin syödä sen.»

Mikä makeanleivänpäivä ankaran viikon ja lauantain paaston jälkeen! Aukustin suuhun kiertyi vettä, minkä hän suinkin ehti niellä. Ja hän hymysuin jo pani kätensä ristiin lukeakseen ruokaluvun, kuten hänet oli opetettu. Mutta äiti lempeällä ja houkuttelevalla äänellä sanoi:

»Luetaan ensin vähän.»

Siinä silmänräpäyksessä Aukustin pää oli hartioitten sisässä ja posket kalman kalpeina. Hän haki kirjansa ja astua hoippuroi pöydän ääreen.

»No alotetaan», sanoi äiti yhä lempeällä äänellä istuttuaan Aukustin viereen.

Aukusti alkoi luetella kirjaimia. Se kävi kuin vettä valaen. Mutta kun äiti alkoi niitä kysellä sieltä täältä osottaen sormellaan, niin hairahtui Aukusti ja sitten sekaantui sekaantumistaan, niin ettei näyttänyt tuntevan ensimäistäkään. Sen mukaan hänen päänsä oli uponnut uppoamistaan hartioitten sisään ja hän puristi silmiään umpeen raottaen niitä vain silloin tällöin hätäisesti kuin varkain.

»No tämän sinä tunnet?» sanoi äiti taas muutamakseen varmana Aukustin puolesta.

»A», vastasi Aukusti. Kun ei kuulunut äidin hyväksymistä, rytkäsi hän hartioitaan ja puristi silmiään yhä lujemmin kiinni ehättäen korjaamaan erehdystään ja sanoi: »Pehmyt pee.»

»Pehmyt pee», sanoi äiti omituisella äänellä, vaan ei ollenkaan vihaisella, niin että Aukusti avasi silmänsä. Mutta voi kauhistusta! Äidin sormi oli ä:n ja ö:n kohdalla! Aukusti meni niin sykkyrään, että oli pyöreä kuin kerä.

Hän odotti äidin voimakkaan käden tunkeutuvan niskaan tavottamaan niskahaituvia. Ei kuulunut kuitenkaan mitään. Pitkän ajan kuluttua Aukusti ihmetellen ja arkaillen raotti silmiään.

Äiti istui toisella puolen huonetta kadun puoleisen ikkunan ääressä ja näytti itkevän.

Synkkä oli äänettömyys päivänpaisteisessa, pyhäasuisessa kamarissa. Avonaisesta pihanpuoleisesta ikkunasta kuului kaukainen saarnaava lapsen ääni: Tiuran Santeri luki kotonaan sokealle äidilleen virsikirjasta päivän evankeliumia ja epistolaa. Hän luki niin selvästi ja niin kirkkaalla äänellä, että se kuului kesäisen sunnuntaiaamun hiljaisuudessa yli koko laitakaupungin kuin papin saarna kirkossa.

Santerin saarnan loputtua kesti vielä kauan hiljaisuus kamarissa. Sitten sanoi Starkin emäntä kuin itsekseen:

»En ymmärrä. Kaikkeni olen koettanut. Koettakoon isä, kun tulee.»

Hän pukeutui ja lähti kirkkoon sanoen mennessään Aukustille lempeästi:

»Syö nyt, raukkani.»

Aukusti jäi istumaan ajatuksiinsa. Pitkän ajan kuluttua hän vei käden niskaansa ja tuumi ääneen:

»Isä?»

Hän ei paljon isää muistanut. Isä tuntui vain kauhealta jättiläiseltä, joka voi ottaa häntä hyppysillä niskatukasta ja riiputtaa ilmassa niinkuin pojat kärpästä siivestä.

Aukusti alkoi hautoa mielessään karkuunlähtötuumia. Niitä hänen suunnitellessaan alkoi taas kuulua Santerin lukua. Sitä kuunneltuaan hetken aikaa Aukusti tuumasi ääneen:

»Mikähän peeveli siinä on konstina?»

Hän oli sitä arvellut jo useasti ennenkin, että siinä vain on joku helppo keino, jota toiset eivät huomaa, niinkuin oli muissakin tempuissa, joita poikajoukossa tehtiin ja joissa varsinkin Santeri oli oikea mestari opettaen toisille leipäpalakaupalla.

Aukusti kääri pannukakkunsa paperiin, pisti poveensa, otti aapisen taskuunsa ja lähti ulos. Hän meni Tiuran Santerin luo, ei huoneeseen asti, vaan pisti vain päänsä oven raosta ja viittoi Santeria tulemaan.

Santeri etehiseen tultuaan katsoi silmät renkaina ja veti sieramiinsa ilmaa pakahtuakseen, kun hän tunsi paistetun rasvan ja nisun makean hajun, ettei makeampaa ikinä parhaan herrastalon kyökissä. Ja hän seurasi kuin lyhyessä köydessä talutettuna Aukustia, joka sanaa puhumatta lähti pihalle, sieltä asteli kadulle ja kulki monimutkaisia teitä muutamaan solaan, joka oli niin kapea, että ylti ojennetuin käsin seinästä seinään, ja jonne ei näkynyt muuta kuin kapea juova taivasta. Se oli sitten salainen paikka!

Santeri luuli, että Aukusti täällä kaikessa rauhassa tahtoo jakaa hänen kanssaan jonkun makean palan saadakseen hänestä liittolaisen toisia poikia vastaan, jotka härnöittelivät Aukustia, pelottivat häntä jalkapuulla ja pilkkasivat, ettei hän saa ikinä akkaa.

Aukusti veti povestaan pannukakun ja ojensi sen Santerille:

»Saat koko pannukakun.»

»Koko pannukakun?»

Santeri ei ojentanut kättään ottaakseen, sillä häntä alkoi pelottaa, että tämä on unta. Pelotti niin, että itku oli tulossa.

»Neuvo minulle vain muuan konsti», sanoi Aukusti.

Nyt Santeri heräsi, otti pannukakun ja alkoi selittää, että hän on vasta oppinut muutaman aivan uuden konstin, jota ei kukaan vielä tiedä. On lukenut muutamasta lainakirjasta. Sellaisen konstin hän tiesi, että saa neulan, silmineulan pysymään veden päällä kuin puutikun.

»En välitä», sanoi Aukusti halveksivasti, veti aapisen taskustaan ja jatkoi: »Neuvo, millä konstilla olet oppinut lukemaan.»

Santeri ällistyi:

»Millä konstilla lukemaan?»

Nyt pannukakku jäi saamatta! Sillä eihän hän tiennyt mitään konstia olevan lukemiseen oppimisessa. Hän itse oli oppinut siten, että puikko kädessä oli seurannut kirjainmerkkejä järjestyksessään sen mukaan kuin hänen sokea äitinsä oli ne lausunut. Ei hän siinä nyt mitään konstia olevaksi ymmärtänyt, vaikka kuinka olisi ajatellut. Itku jo aivan kurkussa hän alkoi selitellä:

»Se pitää olla vain sellainen puikko...»

»Hae sellainen puikko», keskeytti Aukusti.

Santeri silmäili ensin ympärilleen, näkyisikö minkäänlaista tikunsälöä, ja kun ei ollut mitään kaluksi käypää, tuippasi hän pannukakun Aukustille talteen, juoksi solasta ja pian taas palasi mukanaan puikko, jonka muutamalla vuolaisulla oli tekaissut puunpalasta, mikä ensimäisenä oli käteen sattunut.

»No tuolla vain alat osotella kirjaimia», sanoi hän Aukustille, joka oli siellä solassa istumassa, kirja levällään polvilla.

Aukusti tarkasteltuaan puikkoa puolelta ja toiselta ja tutkittuaan tarkkaan sen molemmat päät, alkoi osotella kirjaimia painaen puikolla niin lujasti, että pieni reikä jäi jokaisen kirjaimen kohdalle, ja lausui lujasti ja varmasti kirjainten nimet.

»Sinähän jo osaat!» huudahti Santeri riemastuneena.

Aukustilta pääsi naurunhörähdys.

He opettelivat Santerin kanssa yhdessä Isämeidän, ja Aukusti oppi.

Santeri oli äitinsä kanssa köyhän aterian jälkiruuaksi syömässä herkullista pannukakkua, kun Starkin emäntä tuli ja toi heille kaikellaista hyvää suuhun pantavaa kiitosten ja jumalansiunausten kukkuroiksi. Hän kertoi pitkään ja leveästi Santerille ja tämän äidille vaivansa ja huolensa ja sydämentuskansa, joita hänellä oli ollut koettaessaan Aukustia opettaa kirjalle ja luullessaan, että Aukusti on kyvytön, jotenkin viallinen. Sitä hänen iloaan sitten, kun hän tänään kirkosta palattuaan tapaa Aukustin yksin, omin neuvoinsa lukea porhaltamassa niinkuin hyvä hevonen kahlata porhaltaa hankea!

Pian levisi kertomus tästä ihmetapauksesta, että Starkin Aukusti oli oppinut lukemaan aivan yhtäkkiä. Eikä kulunut pitkää aikaa siihen kuin Aukusti sivuutti monet entisistä härnöittelijöistään, saapui aapisen viimeiselle lehdelle kukon pyrstön alle ja opetteli siinä olevaa »latinalaista» runoa ihan omin nokkinsa lukupuikkoineen.

Ja Tiuran Santerilta tuli yksi ja toinen tilaamaan lukupuikon. Hän sai niistä leivän tai puolikkaan, korpun tahi joskus lantinkin. Mutta kun hän kuuli niitä kehuttavan, että niillä oppii, ja kun uusia yhä tilattiin, niin hän korotti ja määräsi lukupuikon pysyväksi hinnaksi 10 penniä. Niitä meni kaupaksi sittenkin. Joka lapsen niitä piti saada, ja kun niitä katkeili ja hävisi heiltä, niin kysyntä oli alituinen. Joka päivä meni joku puikko.

Mutta Santerille ilmestyi kilpailija. Muuan toisesta kaupungista muuttaneen työmiehen poika alkoi myöskin tehdä lukupuikkoja. Hän kävi niitä kaupalla ja myi 5:llä pennillä. Ne olivat sitten kauniita ja hienotekoisia. Tiuran Santerin parhaimmatkin lukupuikot olivat niiden rinnalla rumia seipäitä. Ja tekijä oli itse hyvä lukija.

Uuden mestarin teoksia alettiin äänekkäästi kehua poikajoukossa Santerin itsensä kuullen. Santerin ei auttanut muu kuin myöntää ja hän oli jo päättää, että luopuu koko puikkoteollisuudesta ja jättää sen kilpailijansa yksinomaiseen huostaan, kun Starkin Aukusti sanoa jurahutti:

»Samaahan se on, onko lukupuikko ruma vai sievä.» Hän tarkotti, että puikko kuin puikko tahi mikä hyvänsä, jolla voi varmasti näyttää yhtä kohtaa, ettei ole kuin leveä sormenlatuska, joka on kuin lapio osottaen monta kirjainta yhtä aikaa, ettei tiedä, mistä oikeastaan on kysymys. Mutta hitaisuudessaan hän ei ehtinyt selityksen alkuunkaan, kun Tiuran Santeri huudahti:

»Puikon kauneus ei merkitse mitään, vaan se, oppiiko sillä. Siinä se on konsti!»

Pojat ällistyivät. He katselivat vuoroin toisiaan, vuoroin Santeria, joka nyt seisoi varman voittajan näköisenä. Santeri jatkoi:

»Starkin Aukusti jo lukee katkismusta ja Roopin poikaa, jonka Aukustin isä on ostanut hänelle.»

»Roopin poika? Mikä se Roopin poika on?»

Kyselijät olivat ivallisia, muutamat ääneensä nauroivatkin luullen, että Santeri koettaa heille syöttää pajuköyttä. Mutta Aukusti alkoi osotella käsillään kirjan paksuutta, pituutta ja leveyttä ja sanoi nimeksi:

»Roopin poika Kruusoe.»

Pojat vaikenivat ja kävivät vakaviksi, niin että Aukusti sai muutamin sanoin selittää, että kirja kertoo merimiehestä, joka haaksirikkoutuneesta laivasta oli yksin pelastunut autioon saareen, ja että siinä on oikein kuvatkin.

Pojat ihmettelivät itsekseen. Roopin poika Kruusoe! He vasta aapista! Ja Aukusti oli ollut niin jälessä kaikista heistä ja nyt oli niin paljon edellä.

Jokainen mielessään häpesi, että oli jättänyt hylyksi Santerilta ostamansa lukupuikon ja ostanut tuolta toiselta. Tunsi tehneensä tuhmuuden, melkeinpä synnin, jonka vuoksi ei ollutkaan edistynyt luvussaan niinkuin Aukusti. Se oli jonkunmoisena lohdutuksena, että ei ollut tahallaan tuota syntiä tehnyt, vaan tietämättään. Ei ollut tiennyt, että lukupuikossa on joku konsti, vaan oli vain uskonut, että se on hyvä, kun se on hyvän lukijan tekemä.

Santeri olisi saanut lukupuikon tilauksia kosolta, jos olisi arvannut olla ääneti. Mutta innostuneena vaikutuksesta, jonka huomasi tehneensä poikiin, hän jatkoi:

»Joka lukupuikkoja tekee ja myy, hänen pitää itsensä osata lukea hyvin, muuten lukupuikko ei vaikuta mitään.»

Puolikymmentä poikaa huusi yhteen äänen riemulla aivan kuin raskaan synninkuorman alta päässeinä, että se uusi lukupuikkomestari on mainio lukija, lukee suomet ja ruotsit.

Santerista tuntui kuin olisi hän vaipumassa maan alle. Ruotsiakin! Hänen maineensa oli ehdottomasti mennyttä. Mutta yhtäkkiä hän oikaisi itseään ja ylpeän näköisenä ryhdiltään aivan kuin olisi vaatinut tuota poissa olevaa mestaria kilpailuun, hän huusi:

»Mutta osaako hän lukea engelskaa?»

Poikajoukossa puhkesi hurja naurunrähäkkä ja kuului ilkkuvia huutoja:

»Ethän sinä, pyhä veli, itsekään osaa lukea engelskaa!»

Santeri kotia tultuaan manaili itsekseen ja viskasi koko lukupuikkovarastonsa uuniin. Hän ei olisi enää välittänyt mistään muusta, kunhan vain pojat eivät olisi nauraneet hänelle.

Mitä varten olikin mennyt kysymään tuosta engelskasta, kun hän itse ei kuitenkaan osaa engelskaa. Piti tuhmuus tavata! Nyt ne nauravat ja ivaavat, missä vain näkevät, niinkuin olivat äsken nauraneet hänen joukosta lähtiessään ja huutaneet:

»Santeri menee lukemaan engelskaa!»

Santeri itki. Mutta sitten hän yhtäkkiä löi kämmentä polveensa. Hän oli keksinyt!

Aukustin isähän osaa engelskaa. Viimeiset viisi vuotta kertoi puhuneensa vain engelskaa, niin että nyt kotonaankin pakkaa tulemaan englantilaisia sanoja. Leikkisä ja ystävällinen mies. Kyllä Stark rupeaa häntä opettamaan. Ja sitten hän näyttää pojille, ketä he pistäneet ovat!

Seuraavana päivänä Santeri meni Starkille. Pitkäpartainen ja roteva mies oli näyttämässä Aukustille suuren suurta kirjaa, komeaa kuvakirjaa.

»Onko se englantilainen kirja?» kysyi Santeri kiihkoisasti, mutta pysytellen ulompana.

»Jees, mai boi», vastasi partamies.

Santeri kurkotti kaulaansa nähdäkseen. Sen verran näki kuvaa, että tunsi sen raamatun kuvaksi.

»Onko se englantilainen raamattu?»

»Jees, inglish bibl», toisti merimies.

Santeri syöksyi lähemmäs katsomaan. Ja hänet valtasi riemastus, joka ehdottomasti purkautui sanoiksi:

»Saakeli, samallaiset kirjaimet, kuin oikeassa kielessä!»

»O jees.»

»Sitähän lukee kuin suomalaista kirjaa», arveli Santeri iloisen varmana.

»Na, na», kielteli merimies ja selitti, että englanninkielessä ei lueta lainkaan niinkuin kirjoitetaan, vaan aivan nurinkurin.

Santeri masentui. Nololla äänellä hän sanoi:

»Se taitaa sitten olla vaikeaa?»

»Jees. Ja suu pitää pitää aivan kuin olisi kuuma peruna suussa.»

»Elä sinä nyt juttuja puhu», sanoi Starkin emäntä.

Stark alkoi lukea raamatusta. Santeri kuunteli silmät renkaina ja suu auki. Aukusti hymyili ja Starkin emäntä seisoi kädet puuskassa ja nauroi. Kun Stark lopetti, sanoi emäntä:

»Tuo ei ikinä ole jumalansanaa! Niin on kuin höplöttäisi jotakin ja tosiaankin kuuma peruna suussa.»

»Jees, niin se oudosta kuuluu. Sitähän minä sanoin», lausui Stark. »Niin se on kuin höplötystä sellainen kieli, jota ei ymmärrä, luulee, että puhuja tekee vain kurillaan vinkeitä suullaan. Siltä se suomikin kuuluu englantilaisesta. Siellä laivalla kerran pyysivät minua lukemaan suomalaista kirjaa. Nekös nauroivat, kun minä luin. Ja se olisi sama ollut, vaikka en olisi oikeaa suomea lukenutkaan, vaan jotakin höplöttänyt puuta heinää.»

Santeri pyysi Starkia vielä lukemaan sitä englantilaista raamattua.

»Lukekaa koko sivu», kehotti hän.

Stark oli valmis ja Santeri oli paljaana korvana.

Starkin lopetettua lukunsa Santeri lähti kotia, otti suomalaisen virsikirjan ja matkien minkä osasi Starkin suunväänteitä ja vääristellen sanoja hän lasketti tulemaan sen tuhannen kyytiä.

»Herranen aika, eikö se ole Santeri?» kysyi sokea äiti.

»Jees.»

»Mutta mitä sinä luet, engelskaa vai?»

»Jees, inklis piipl.»

»Missä sinä sitä olet oppinut?» kyselemään äiti.

Mutta Santerilla ei ollut aikaa vastata, sillä hän näki poikia tulevan kadulla. Hän avasi ikkunan ja alkoi kovalla äänellä lasketella niin kiireesti kuin suinkin, hyvillään siitä, että poikien joukossa oli se uusi lukupuikkomestarikin.