Chapter 3
»Vai niin, vai sähkösanoman oikein», tuumi lääkäri. »No veli tulee tietysti lentokoneella.»
»Uskooko lääkärisetäkin, että veli tulee tänään?» uteli Laura.
»Sydämestäni toivoisin, pikku ystäväni», vastasi lääkärisetä ja hyvästeli Lauran.
Mennessään hän selitti vanhemmille, että Laura on liian yksinäinen. Yksinäisyys lapselle ei ole terveellistä, hänen henkinen ja ruumiillinen kehityksensä siitä kärsii haittaa. Pitäisi olla Lauralle toveri, veli tahi sisar, tahi vielä parempi jos olisi molemmat ja yhä parempi jos olisi molempia.
Vanhemmista jäi kumpikin äänetönnä ja allapäin syviin mietteisiin, niinkuin jää huokailemaan köyhä perheenäiti, jolle lääkäri on selittänyt, että hänen kivulloinen lapsensa potee yleistä heikkoutta, jonka vuoksi tulee antaa runsaasti hyvää, ravitsevaa ruokaa ja reseptissä määrätyitä lääkkeitä.
Heitä ei lohduttanut heidän kirkas päivänsäkään, joka taas loisti. He vastasivat Lauran hymyyn tosin hymyllä, mutta se oli puoleksi tehtyä, toiseksi suruhymyä. Tiesiväthän he, että Laurankin päivänkirkas hymy sammuu taas, kun hän näkee toivonsa ja uskonsa pettäneen, kun veli ei tulekaan.
Lauran toivo ja usko ei nyt pettänyt: odotettu veli tuli. Ja tänään, ihan.
VIIDES LUKU.
Lehtori ja rouva olivat iltapäivällä vieraissa. Laura Leenan kanssa kotona. Kumpikin oli iloinen, semminkin Leena. Vaikka Leenan jalat olivat kuin kaksi lahonnutta pökkelöä, joita väliin piti kaksin käsin siirrellä ja nostella, niin olisi hän ollut valmis Lauran kanssa vaikka tanssimaan, jos tämä olisi saanut sellaisen päähänpiston. Mutta Lauralla ei ollut aikaa tällaiseen huvitteluun nyt, hän järjesteli tavaroitaan, joita oli saanut, ja kulki huoneesta huoneeseen laulellen ja somistellen ja kysyen Leenan mieltä.
»Leena on hyvä ja tulee taas katsomaan tätä.»
Suurella vaivalla pääsee Leena seisoalleen, menee katsomaan ja katsottuaan sovittelee itsensä lähimmälle tuolille. Parahiksi päästyään istumaan kuuluu toisaalta:
»Onko tämä Leenasta kaunis?»
Ei taaskaan muuta kuin: ota jalkasi ja käy. Ja Leena tekee sen nurkumatta.
»Leena.»
Tällä kertaa kuului sänkykamarista.
»Leena ei ole nähnyt tätä?»
»Mikä se on?»
»Pojan puku.»
»Niinpä todella on. Ja niin kaunis. Herttulalee, miten kaunis», ihaili Leena täydestä sydämestä ja vakuuttamalla vakuutti: »Sitä vielä tarvitaan.»
»Tänään», sanoi Laura.
»Ei sitä toki tänään vielä tarvita», sanoi Leena ja nosti jalkansa tuolille lepuuttaakseen niitä ja asettui selin seinään nojaten mukavasti istumaan, kun huomasi, että Lauralla kuitenkin menee hyvä aika järjestäessään vaatteita takaisin laatikkoon.
»Veli tulee tänään», väitti Laura istuen laatikkonsa ääressä, pannen hyvin huolellisesti vaatteet laskoksiin ja kädellään silittäen rypyt.
»Isä on lähettänyt sähkösanoman.»
Leena ei virkkanut siihen mitään.
»Lääkärisetä sanoi, että veli tulee lentokoneella.»
Leena hyväksyi äänettömyydellään.
»Mutta osaakohan veli tänne meille, kun ei ole ennen käynyt?» Lauran piti purkaa takki laskoksistaan, kun se tuli huonosti, ja laskea se uudelleen. Sitä tehdessään hän jatkoi puhettaan: »Eihän Leenan sisarkaan, joka maalta tuli Leenan luo, osannut. Meni väärään taloon, ensin kellariin ja sitten toisia portaita vinnille. Poliisi hänet sitten toi. Muistaako Leena?»
Kun ei vastausta kuulunut, kääntyi Laura katsomaan.
Leena nukkui.
Laura kävi levottomaksi nyt, kun hän tunsi olevansa kuin yksin.
»Ikkunain takana on jo mustaa, eikä veli vielä ole tullut. -- Jos on eksynyt väärään taloon?»
Laura meni etehiseen, puki päällysvaatteet ja lähti kiireesti laskeutumaan portaita kadulle.
Leena heräsi, kun puudutti selkää. Lepo tuntui suloiselta. Ja hän istui odottaen, milloin Laura taas käskee jostakin toisesta huoneesta, kun näkyi jo järjestäneen vaatteet ja menneen. Mutta kauanpa hän sai nyt rauhassa istua. Niin kauan, että hän siihen viimein kyltyi ja lähti katsomaan, missä Laura on.
Ei kuulunut ei näkynyt.
»No onkohan se tyttö taas mennyt sinne makkarapuodin ikkunaan katsomaan sitä pientä sianporsaan kuvaa, joka hänestä on niin sievä.»
Leena meni etehiseen ja näkikin, että Lauran päällysvaatteita ei ollut siellä. Hän oli kahden vaiheella, mennäkö hakemaan vai vielä odottaa. Avasi kuitenkin ovea kuunnellakseen, olisiko Laura tulossa käytävässä.
Lauran ääni kuuluikin kirkkaana. Hän puheli jonkun kanssa, mutta käytävä kaikui niin, ettei saanut selvää. Puheen joukkoon kuului raskaat, kolisevat askeleet. Vähitellen puheen ja askeleitten ääni koveni ja sekaan raikui silloin tällöin Lauran naurua.
»Mikä kumma siellä on tulossa?»
Leenan uteliaisuus kasvoi yhtämittaa.
Viimein saapui näkyviin tuo kumma. Laura talutti olentoa, jolla oli suuri risainen vaate käärittynä huivin tavoin päähän. Jonkunmoinen takki, jonka pitkistä hihoista ei yltänyt olennon kädet näkymään, oli nuoralla sidottu ruumiin ympäri ja takin helmuksien alta näkyi vähän sarkahousujen lahkeita ja suuret kengät, jotka portaissa pitivät tavatonta kolinaa.
Kun joukkue saapui ovelle, niin Leena kysyi ihmetellen:
»Mistä Laura sitä tuo?»
»Täti antoi.»
»Mikä täti?»
»No, se kiltti täti.»
Leena hyvin ymmärsi, että asia oli väärällä tolalla, mutta tiesi myöskin, ettei tässä suhteessa ollut hänen yrittääkään selittelyihin. Se piti jättää lehtorin ja rouvan tuloon.
»Tyttökö se on vai poika?»
»Poika on!» kuului huivikäärön sisästä niin heleä-ääninen ja reipas vastaus, että Leena oikein ihastui.
Etehisessä Laura purki vaatekäärön pojan ympäriltä, jolloin tuli näkyviin vaalea- ja pitkätukkainen pää miellyttävine lapsen kasvoineen, suurissa silmissä avonainen, hieman veitikkamainen katse ja suu oli naurava.
»Leena pesee pojan silmät», sanoi Laura hyvin äidillisesti.
»Mutta, hyvä Laura», alkoi Leena aivan kuin joitakin esteitä tuoda.
»Leena on hyvä ja pesee», uudisti Laura ja lisäsi: »Leena on hyvä ja myöskin kampaa pojan tukan.»
Poika vietiin kyökkiin puhdistusta varten.
»Mikä sinun nimesi on, lapsi raukka?» kysyi Leena syvällä säälillä.
»Heikki minä olen, vaan pojaksi vain minua aina sanotaan», vastasi poika.
»Hyvä Jumala armahtakoon!» siunaili Leena avattuaan pojan takin. »Eihän sinulla raukalla ole paitaakaan.»
»Mutta onpa aikamiehen takki», vastasi poika puoleksi kehuen, toiseksi niin leikkisästi, että Leena naurahteli kyyneleittensä joukkoon.
»Taitaa olla isän takki?» kysyi sitten Leena.
»Ei ole isän, on vain maailman takkeja.»
»Ei taida sinulla isää ollakaan?»
»En minä isätön ole, vaikka paidaton», nauroi poika.
»Missä isäsi on?»
»Missä muutkin kuolleet.»
Laura toi omia paitojaan ja laatikon, jossa oli Veli Erkki-puku. Se oli hieman tiukka, vaan ei haitalle asti. Matalat kiiltonahkakengät eivät mahtuneet jalkaan, mutta niiden sijaan keksi Laura uudet kalossinsa, jotka mainiosti kävivät kiiltokengistä.
Katsellessaan tätä Lauran kiltiltä tädiltä saamaa poikaa Leena hyväntuulisesti naurahti, ajatellen:
»Lehtorin herrasväkenä minä ottaisin tuosta pojan ja ilmoittaisin lehdissä: Syntynyt pulska ja reipas poika. Lauramme ikäinen, ehkä hieman vanhempi.»
Mutta ajatellessaan tätä odottamatonta tapausta, joka oli niin yhtäkkiä tullut ja oli kuin totta satua, Leena alkoi sitä sovitella merkilliseen uneensa, johon se sopikin erinomaisesti joka kohdassaan, mitä hän vain ajatteli.
»Ihan kuin puntista prikkuun», lausui hän ihastuksella itsekseen, kun hän kerran tapasi lapset salissa seisomassa suuren kuvastimen edessä hymyillen sinne toisilleen.
Entäs Kirstin ikuinen unikin? Sen kävi näin:
Kun poika Lauran kuljettamana tuli lehtorin rouvan kamariin, kiinnitti hän heti huomionsa tuohon pieneen rakennukseen, Päivölään, jota ihmetellen ja naurusuin katseli. Paremmin sinne sisään nähdäkseen hän yhtäkkiä nosti toisen kattopuolikkaan pois ja ilahtuen sanoi:
»Tuollahan makaa ihan kuin pieni, elävä ihminen.»
»Ei se ole elävä, se on kuollut», sanoi Laura.
Poika sieppasi Kirstin käteensä ja päästi helakan, herttaisen naurun ja käski Leenaa, käyttäen Lauralta kuulemaansa puhuttelutapaa:
»Leena on hyvä ja katsoo, kuollutko noin kurkistelee!»
Leenan sydämessä kierteli autuaallinen tunne nähdessään Kirstin taas kirkkain, taivaansinisin silmin hymyilevän kuin muinoin onnensa päivinä, josta tuntui Leenan mielestä olevan pitkä aika, pitkä ja raskas. Nyt oli hautakumpu avattu, ikuisen unen kahleet katkaistu, kuolema muuttunut elämäksi. Pelastaja oli tullut, tuossa seisoi hajasäärin ja selkäkenossa pitäen ojennetussa kädessään Kirstiä, jota hymyillen katseli, ja joka hymyili vapauttajasankarilleen. Leenalta pyrki yhtä aikaa nauru ja itku.
»Siinä on sinun lapsesi», sanoi poika leikillisesti ja asetti Kirstin Lauran syliin istumaan.
Leena oli niin ihastunut oloonsa lasten kanssa, että hän ei olisi tahtonut malttaa toimiinsakaan lähteä. Mutta täytyi mennä valmistelemaan illallista herrasväen kotiin tulemaksi.
Lapset palasivat saliin ja siellä poika istui sohvaan tähystelemään joulukuusta, joka ennenkin oli hänen huomiotaan kiinnittänyt erikoisesti. Laura istui hänen viereensä ja alkoi puhella vilkkaasti.
»Rooma on suuri ja kaunis kaupunki. Onko?»
»On», myönsi poika niinkuin myönnetään silloin, kun ajatukset ovat muualle kiintyneet.
»Sveitsi on kaunista. Siellä on vuoria ja laaksoja ja alppimajoja ja vesiputouksia. Onhan?»
»On.»
»Parisissa on lasten hyvin hauska. Onko?»
»On», myönsi joulukuusen uskollinen tähystäjä.
Niin saavuttiin suureen kaupunkiin, jossa talot ovat kirkkaasti valaistut ja sisältä kuuluu kaunista soittoa. »Mutta ovet ovat lukossa, ettei minnekään pääse sisälle. Niinhän?»
»Niin», vastasi kuusen tähystäjä vähän elävämmin ja lisäsi: »Ja koirat vihaisia.»
»Onko siellä koiria?» kysyi Laura uteliaana uudesta kuvasta, jonka sai suureen kaupunkiinsa, ja ihastuneena, kun puhetoverinsa viimein sanoi muutakin kuin lyhyen sanan. »Ovatko ne suuria?»
»No, on suuriakin», vastaa poika jo katsahtaen kysyjään. »Niin suuria kuin mökin hevonen! Ja on pieniäkin. Ja paljo niitä häjyjä on. Ja niin iljetyn vihasia minulle, pienet ja suuret.»
»Eikö sinua pelottanut?» kysyi Laura kauhistuneena.
»Eipä siinä pelko auta, kun on pakko.»
»Sinne sinä olisit kuollut?» sanoi Laura jo surullisena.
»Ei tiedä minne kuolee... Ovatko nuo syötäviä tuossa kuusessa?»
»Ovat nuo omenat. Tahdotko sinä?»
Poika kääntyi Lauraan päin ja hymyillen sanoi:
»Kyllä minä söisin.»
Laura toi hänelle omenan, otti itselleen toisen ja istui pojan viereen sitä syömään.
Ovikello soi Leenan kyökissä ja Leena arvaten, että lehtori ja rouva tulevat, meni kiireellä avaamaan.
»Täällä on vieraita», sanoo hän merkillisesti hymyillen.
»Ketä vieraita?»
Leena ei virka mitään. Lehtori ja rouva kuulevat salista iloista puhelua, Lauran äänen ja pojan äänen. Uteliaina he päällysvaatteita riisumatta lähestyvät salin ovea tirkistääkseen sisään. Mutta vastaisella salin seinällä olevasta suuresta kuvastimesta he jo näkevät: sohvalla istuu Laura ja toisena tuntematon poika Veli Erkiksi puettuna. Omenaa syövät ja toisilleen hymyillen puhelevat.
Lehtori ja rouva katsoivat toisiaan aivan kuin toisiltaan kysyen: Mitä tämä on?
»Kenen lapsi se on?» kysyivät he Leenalta palatessaan riisumaan päällysvaatteitaan.
Leena kertoi tapauksen ja teki selkoa, minkä tiesi ja osasi. Sanoi telefonilla ilmoittaneensa poliisiasemalle, että jos sieltä kysellään hukkaan joutunutta lasta, niin täällä on muuan.
Kun lehtori ja rouva astuivat saliin, niin Laura hymyili heille kirkkaimman hymynsä. Poika katsoi heihin suurin silmin, mutta niissä oli avonainen, leikillinen katse ja suu väreili naurun hymyssä. Ja kolmannenkin iloisen olennon näkivät he sohvalla lasten välissä istumassa: kuolleista heränneen Kirstin. Niin että oli paljasta säteilevää, kirkasta onnea.
Hämillään ja sanattomia olivat vanhemmat ison aikaa. Kumpikin neuvoton, miten asia oli otettava. Yllätys oli niin äkillinen ja omituinen. Hyvin verkalleen kävi heidän keskustelunsa, kun he viimein saivat sen alkuun neuvotellakseen, mitä oli tehtävä. Asiassa oli monta muttaa.
Lapset olivat nyt vilkkaassa puhelussa ja toimessa. Väliin toinen ja sitten toinen nauroi sydämellisesti. Ja aina kun poika laski helakan naurunsa, lehtori ja rouva jäivät kuuntelemaan sitä, niinkuin kuunnellaan keväällä ensimäisen käen kukahduksia.
Poika oli antautunut leikkiin niin täydellisesti, että näytti kerrassaan unohuttaneen oudon ympäristönsä ja pukunsa, käyttäytyen vapaasti ja luontevasti. Niinpä Leena, tullessaan ilmoittamaan, että illallispöytä oli katettu, sanoikin jääden katsomaan lasten leikkiä:
»Hyvä Jumala, tuota poika raukkaa. Niin hän on kuin pieni eksynyt koiranpentu, joka on tavannut sopivan leikkitoverin: ei ajattele, että hän on vieraalla pihalla, eikä muista, ettei tiedä kotiaan.»
Poika oli keksinyt Lauran suuren leikkihevosen kärryineen ja kuin mitä tottunein hevosmies hän sen valjasti salin keskilattialle. Laura ihastuneena odotti.
»Nouse kärryihin», sanoi poika saatuaan kaikki kuntoon. »Ei sinne. Tuohon eteen, minä taakse.»
Laura istui eteen ja poika taakse.
»Liinakkovarsa ja nappulirattahat, ja itte pidän suittista kiinni. Kun vertaistansa rakastaa, ei tarvitte olla fiini.»
Tuskin muitten kuin Leenan huomio kiintyi sanoihin, joille Leena nauroi sydämestään. Lehtori ja rouva ihmettelivät itsekseen pojan äänen täyteläisyyttä ja kaunista sävyä.
»Sinähän olet laulajapoika», sanoi lehtori ihastuneena.
»Olen minä laulanut lantin edestä, vaan en minä nyt tahdo lanttia», selitti poika.
Laura nousi kärryissä seisomaan kääntyen päin poikaan ja otti kaulasta:
»Minä pidän sinusta.»
»Elä, elä pidä!» vastusti poika hätäillen.
»Pidän minä», väitti Laura.
»Meidän käy hullusti, jos pidät minusta», hätäili yhä tuimemmin poika.
Kärryt keikahtivat taaksepäin, ja poika ja Laura nurin niskoin lattialle niin pahasti, että katsojat säikähtivät. Mutta siihen, kun he ehtivät liikahtaakaan, oli poika jo pystyssä ja vikkelästi nosti Lauran jaloilleen. Hän sitten katsoi Lauraa läheltä silmiin ja hymyili aivan kuin houkuttelemalla houkutellen Lauraakin hymyilemään. Ja kun hän sai hymyilemään, hän yhä katsoen läheltä silmiin sanoi:
»Enkö minä sanonut sinulle, muori, että elä pidä minusta, meidän käy hullusti.»
Sitten hän nauroi ääneen taas houkutellen Laurankin nauramaan. Ja hetkisen aikaa he nenät vastakkain nauroivat kaatumiselleen.
»Emme välitä koko onnettomuudesta», sanoi poika. »Emmehän?»
»Emme», vastasi Laura vakuuttavasti.
Kun poika alkoi uudestaan hommata hevosta kuntoon, Leena kuin tulkiten selitti hänelle:
»Laura tarkotti äsken, että hän sinusta tykkää.»
»Kyllähän minä sen ymmärsin», sanoi hevosmies. »Mutta Laura ei ymmärtänyt minua, kun minä koetin toimittaa, että jos hän pitää minua kaulasta, niin kärryt keikkaa. Mutta nyt minä asetan, ettei keikkaa.»
Pojan määräyksen mukaan Laura tällä kertaa meni istumaan pojan viereen.
»Nyt saat pidellä minusta, miten haluat.»
Läimäyttäen suitsiperillä hevosta poika huudahti:
»Hei, hevonen!»
Laura huiskutti kättään isälle ja äidille sanoen äänekkäästi kuin huutaen kauas:
»Hyvästi, hyvästi! Me menemme ulkomaille.» Ja kääntyen poikaan hän sanoi: »Eikö niin?»
»Niin.»
Laura tarttui pojan käsikoukkuun ja poika lauloi:
»Minä pidin sinusta ja sinä pidit minusta, ja ero piti tulla meistä, eikä mun silmäni kesken kuivu eron kyyneleistä.»
»Nyt ollaan perillä!» Ja kuin houkutellen myöntävää vastausta kysyi poika: »Ollaanhan?»
»Ollaan», vastasi Laura, vaikka olisi vielä halunnut ajella.
Poika nousi. Jätti hevosen siihen ja katsoi taas tähystävästi joulukuusta vakavan näköisenä. Sitten yhtäkkiä sanoi kirkkaalla äänellä:
»Hyvästi vain ja kiitoksia paljon.»
»Minne sinä menet?»
Mietittyään hetken aikaa poika vastasi:
»Johonkin.»
»Äidinkö tykö?» kysyi lehtori.
»Ei se ollut äiti», ehätti sanomaan Laura ja sanoikin tiukasti. »Se oli vain se kiltti täti.»
»Niin, niin», myönsi lehtori Lauralle ja kysyi häneltä: »Missä sinä heidät tapasit?»
Laura selitti:
»Tämä istui kadulla makkarapuodin seinää vasten. Siihen tuli sitten se kiltti täti ja minä kysyin: Saanko minä tämän? Kiltti täti sanoi: Ota, hyvä enkelini, ja Jumala sinua siunatkoon. Ja me lähdimme kotia. Sillä kiltillä tädillä oli vielä toinenkin lapsi sylissä. Vei kai jollekin sen.»
Siihen poika kuin vastaväitteeksi huomautti:
»Ei siinä ollut viemistä kenellekään: se oli jo kuollut.»
»Kuollut!» huudahtivat aikaiset.
»Niin. Se oli tyttö, pikku Kaisa. Kuoli kadulla.»
»Sinä kai tiedät, minne äiti on mennyt?» kysyi lehtori pojalta.
Poika viivytti vastausta aivan kuin ei olisi ollut oikein varma paikasta ja sanoi viimein:
»Äiti aikoi junan alle.»
Lehtorin kivettyessä ja rouvan ja Leenan parahtaessa itkemään Laura meni pojan luo, kääri kätensä hänen kaulaansa ja sanoi:
»Sinä olet minun veljeni ja sinusta tulee tohtori.»
Poika Lauralle hymyili ja sanoi hiljaisella äänellä kuin puolittain kuiskaten:
»Mutta minulla on kauhea nälkä. Annatko vielä yhden omenan?»
* * * * *
Leena illalla, laitettuaan pojan nukkumaan lehtorin rouvan kamarin leposohvalle, lankesi polvilleen ja kiitti Jumalaa, joka oli kääntänyt pahan unen hyväksi.
Unessa sanottiin:
Lauran veli kuolee siinä suuressa kaupungissa, joka vuorella on. Tämä merkitsi nyt pitkää ikää ja suurta mainetta.
ARKA KOHTA
Kreikkalaisesta sankarista Akilleesta kerrotaan, että hänen ruumiistaan kilpistyivät nuolet ja keihäät haavoittamatta. Mutta toinen kantapää oli altis: se oli hänen arka kohtansa.
Arka kohtansa oli kummallakin Pekalla, niin sankareita kuin olivatkin.
Toinen oli Pekka Myllylä, lyhemmässä muodossa Mylly-Pekka, jota nimeä poikajoukossa käytettiin, toinen vain Pekka eli -- kaikessa salaisuudessa sanottuna -- Paljas-Pekka.
Mylly-Pekka oli pisin poika joukossa, vaikka ei ollutkaan vanhimpia. Siro kuin kangasmänty, notkea kuin koivunvarpa. Luotu merimieheksi, joka hänestä sitten tulikin. Sen ikäisille pojille oli kunniaksi jo se, että pääsivät frekatin märssykoriin saakka, mutta Mylly-Pekka kiipesi ylimmälle raalle ja siinä makasi selällään. Sitä sillankäsipuuta ei ollut, jota hän ei olisi uskaltanut kävellä, ei niin leveää ojaa, jonka yli ei hypännyt, ei aitaa, josta ei yli päässyt. Hän oli ainoa, joka kävi maneesin, kaupungin laidassa olevan vanhan aution sotilaskasarmin katolla, jonne ei ollut tikapuita, ja jonka sudenkaulalle salvetut nurkat olivat laudoitetut. Parhaimmat kyllä kiipesivät räystään alle asti, vaan siinä nurkkauksen ulkoneva hattulaudoitus pani eteen voittamattoman esteen. Turhaa yrittääkään ylemmäksi, niin turhaa, että Mylly-Pekka ei ollut viitsinyt kiivetä räystään alle koettamaankaan. Mutta kerran toinen Pekka sai päähänpiston sanoa hotaista:
»Minäpä käväisen tuolla maneesin katolla.»
Minäpä käväisen! Aivan kuin sinne olisi ollut käsipuilla varustetut portaat. Ja poikajoukon ällistykseksi hän juoksujalassa menee nurkkaukselle ja alkaa kiivetä. Mutta poikajoukossa jännitys loppuu siihen, mihin Pekan kiipeäminenkin: räystään alle. Siellä oli Paljas-Pekka ennenkin käynyt, niin että se ei ollut mitään uutta, ja pojat ratkesivat nauraa hohottamaan ja rupesivat ivailemaan.
Paljas-Pekka oli erehtynyt: hän oli leikillään kehunut, vaan toiset olivatkin ottaneet todeksi. Ja niin hän oli ajattelemattomasti pannut arvonsa ja kunniansa alttiiksi. Mutta hän oli viisas poika, hän ei sanonut: Ettekö te tomppelit leikkiä ymmärrä? Silloin ne vasta olisivatkin ivailleet. Maahan tultuaan hän rauhallisesti nosteli housujaan, jotka olivat hienon nuoravyön varassa, ja kysyi:
»Pääseekö Mylly-Pekka?»
Pojat töllistelemään toisiaan suu auki aivan kuin että: Niin tosiaankin? Ja he jäivät äänettöminä tuumimaan itsekseen: Eihän kukaan voi päästä maneesin katolle! Mutta toisakseen taas: Minnekkä ei Mylly-Pekka pääsisi? Ja näin pojilla oli edessään kaksi vastakkaista mahdottomuutta: mahdotonta kenenkään päästä maneesin katolle, mahdotonta Mylly-Pekan olla pääsemättä.
Paljas-Pekka hymyillen katsoi äänettömiä poikia, että joko alkavat leikin ymmärtää. Mutta muuan poika, vähäpätöisin joukosta, sellainen, jota ei pidetty oikein viisaanakaan, sanoi kehumatta, vaan täydellä uskolla ja luottamuksella:
»Kyllä Mylly-Pekka pääsee.»
Ei kukaan edellistä puhujaa kannattanut, vaan eipä, Paljas-Pekan suureksi hämmästykseksi, yksikään vastustanutkaan. Asia oli siis huonolla tolalla. Paljas-Pekka ymmärsi, ettei ollut mitään hyötyä ruveta selittämään tuolle tyhmälle, ettei sinne voi päästä kuin lentävä lintu, sillä tuo tyhmä olisi väittänyt vain: Kyllä sinne Mylly-Pekka pääsee. Ratkaistakseen asian yhdellä iskulla Paljas-Pekka sanoi:
»Pannaan veto.»
»Pannaan vain», sanoi se tyhmä poika.
Paljas-Pekka ällistyi.
Toiset pojat jo alkoivat virnuilla ja kuului ääni:
»Ei Pekka uskallakaan panna vetoa, jänistää.»
Pekka määritteli ankarat vetoehdot.
Se tyhmä poika suostui sittenkin empimättä.
Nyt oli asia jännittävä.
»Kyllä sinä, raukka, nyt hävisit pahasti», säälitteli Paljas-Pekka. Hän todella sääli toveriaan.
Mutta se tyhmä poika sanoi mahtipontisesti:
»Ei ole vielä senaatissa päätetty, kumpi meistä häviää.»
Pojista toiset kallistuivat tyhmän pojan puolelle, mutta toiset jo olivat varmoja, että tietysti hän häviää.
No, ei muuta kuin hakemaan Mylly-Pekkaa koko joukolla ja suurella touhulla.
Mylly-Pekka oli hoitelemassa pientä sisartaan äidin ollessa jollakin asialla kaupungilla. Hän selitti, ettei hän pääse, ennenkuin äitinsä tulee, sillä ei voinut jättää lasta yksin. Mutta toisista asia oli niin tärkeä, että se piti saada heti ratkaistuksi, ja he ehdottivat, että otetaan tyttö mukaan, eihän tuo paljon paina. Niin lähdettiin, Mylly-Pekka kantaen sylissä Liisaa, joka maneesin luo tultua istutettiin hiekalle leikkimään ja jolle muuan leipurivaimon poika antoi taskustaan, ainaisesta varastostaan, palan nisuleipää mutusteltavaksi.
Mylly-Pekka katseli nurkkausta puolelta ja toiselta, pudisti epäröivästi päätään, mutta sitten viskasi lakkinsa maahan ja lähti kiipeämään vikkelästi kuin kissa. Puolitiessä menossa hän pysähtyi äkkiä ja sanoi:
»Pitäkää huoli, ettei lapsi itke.»
»Kyllä, kyllä», huudettiin, ja se nisutasku tarjosi Liisalle nisupalaa toiseenkin käteen. Mutta Liisa ei huolinut, vaan hyvin levottomana katseli etsivästi poikajoukkoon.
»Liisa! Veli on täällä!» huusi Mylly-Pekka, ja Liisa hänet huomattuaan hymyili iloisesti ja huiskutti käsiään riemastuneena.
Mylly-Pekka räystään alle tultuaan kopeloi ja tapaili tapailemistaan, vaan ei saanut sopivaa tukipistettä. Hän jo asettui liikkumattomaksi, ruumiin paino varauksien raossa olevien sormenpäitten ja varpaitten varassa, ja pää kenossa katseli ylös. Näytti siltä, että hänenkin tiensä päättyy siihen, mihin muittenkin oli päättynyt. Mutta hetken katseltuaan hän kuljetti toisen kätensä hattulaudoituksen reunaa myöten rakennuksen päätypuolelle ja ojennetun kätensä yltämällä kahmasi kourin kiinni laudoituksen reunaan. Soviteltuaan sormiaan muutamia kertoja hän heittäysi tuon yhden käden varaan riippumaan, niin siirtyen rakennuksen päätypuolelle, jossa hänen ruumiinsa lekkui siellä korkealla seinällä kuin kellon heiluri.
Hirvittävää! Poikajoukko seisoi ja tähysti henkeä pidättäen.
Pikku Liisa nauroi kirkkaasti.
»Voi hyvä Jumala... Voi taivaan Isä ... voi rakas Pekka...» kuului hätääntynyt ääni. Mylly-Pekan äiti oli siinä ja rukoili.
Mylly-Pekka, kun hänen ruumiinsa oli herennyt heilumasta koukisti käsivarttaan kohottaen itseään, että pääsi kiinni hattulaudoituksesta toisellakin kädellä.
Helpotuksen huokaus pääsi poikajoukosta. Ei näyttänyt enää niin hirveältä, kun hän nyt riippui kahden käden varassa. Mutta mihin hän siitä pääsee? Jaloilla ei mitään tukea, ne roikkuivat joutilaina ilmassa, käsiään hän ei siis voinut siirtää mihinkään. Ei pääse ylös eikä pääse alas. Ja alla oli päätyseinässä olevan oven porraskivitys, johon putoaa.
Mylly-Pekan äiti juoksi lähimpään taloon hakemaan apua ja tikapuita.