Part 5

Hänen pienellä pöydällään oli pari kolme kirjaa, hänen nenäliinansa, äsken riisutut terässankaiset silmälasit ja vanhanaikainen kaksi- ja paksukuorinen kultakello. Tähän esineeseen pysähtyivät hänen poikansa ja hänen omat silmänsä nyt yhtaikaa.

»Huomaan, että isän kuoleman jälkeen sinulle lähettämäni paketti on tullut perille, äiti.»

»Niin tuli.»

»En milloinkaan nähnyt isäni olevan niin huolissaan mistään asiasta kuin siitä, että hänen kellonsa lähetettäisiin suoraa päätä sinulle.»

»Pidän sitä tässä muistona isästäsi.»

»Hän ilmaisi tämän toivomuksen vasta viimeisinä hetkinään, jolloin hän kykeni vain laskemaan kätensä sen päälle ja sanomaan epäselvästi: 'Äitisi.' Hetkistä aikaisemmin olin luullut hänen hourivan, kuten hän oli tehnyt tuntimäärin sitä ennen — en luule hänen tunteneen mitään kipua lyhyen sairautensa aikana — kun näin hänen kääntyvän vuoteessaan ja koettavan avata kelloa.»

»Eikö isäsi sitten houraillutkaan koettaessaan avata sitä?»

»Ei. Hän oli aivan selvä silloin.»

Mrs Clennam pudisti päätänsä; muttei käynyt selville tekikö hän niin pudistaakseen kuolleen muiston mielestään vai vastustaakseen poikansa mielijohdetta.

»Isän kuoltua avasin sen itse otaksuen sieltä löytyvän joitakin muistiinpanoja, joista en tiennyt. Tuskin tarvinnen mainita sinulle, äiti, etten löytänyt sieltä muuta kuin vanhan helmikoristeisen silkkipaperin; sen sinä (epäilemättä) näit olevan paikallaan kuorien välissä, josta löysin sen ja johon sen myös jätin.»

Mrs Clennam nyökkäsi ja lisäsi sitten: »Älkäämme enää puhuko asioista tänä päivänä. — Affery, kello on yhdeksän.»

Tämän jälkeen vanha vaimo tyhjensi pöydän, meni ulos ja palasi kohta, mukanaan tarjotin; siinä oli pieniä korppuja lautasella ja säntillinen, kylmä, valkoinen, tiivis voipala. Vanha mies oli koko vastaanoton ajan seisonut ovella samassa asennossa, katsellen äitiä yläkerrassa samalla tavalla kuin oli katsellut poikaa alakerrassa; hän meni ulos samalla kuin vaimo, viipyi kauemmin kuin tämä ja palasi kantaen toista tarjotinta, jolla oli runsas puoli pullollinen portviiniä (jonka hän, huohotuksesta päättäen, oli noutanut kellarista), sitruuna, sokeriastia ja mausterasia. Näistä aineksista ja kattilan sisällöstä valmisti hän kuuman ja hyvänhajuisen juoman ja kaatoi sen pikariin mitaten ja sekoitellen sitä niin täsmällisesti, kuin jos se olisi ollut lääkärin määräyksen mukaan tehtävä. Tähän sekoitukseen kastoi mrs Clennam tietyn määrän korppuja ja söi ne, jolla välin vanha vaimo levitti voita myöskin tietylle määrälle korppuja, jotka oli syötävä kuiviltaan. Kun sairas oli syönyt kaikki korppunsa ja juonut juomansa, siirrettiin tarjottimet pöydältä, jolle kirjat ja kynttilä, kello, nenäliina ja silmälasit taas pantiin takaisin. Mrs Clennam pani silmälasit nenälleen ja luki ääneen muutamia kohtia eräästä kirjasta — ankarasti, raivokkaasti, kiukkuisesti — rukoillen, että hänen vihollisensa (äänestä ja sävystä päättäen teki hän ne omikseen) kaatuisivat miekan terään, palaisivat tulessa, sairastuisivat ruttoon ja pitaaliin, että heidän luunsa muserrettaisiin tomuksi ja että heidät hävitettäisiin sukupuuttoon. Hänen lukiessaan tuntuivat vuodet häipyvän hänen poikansa muistista kuin unikuvat, ja sijalle kohosivat kaameina varjoina entiset synkät kauhut, joilla häntä tavallisesti oli vaivutettu viattomaan lapsenuneen.

Mrs Clennam sulki kirjan ja jäi hetkeksi istumaan käsi silmillä. Samoin teki vanha mies, pysyen muuten entisessä asennossaan, ja niin luultavasti teki eukkokin pimeässä nurkassaan. Sitten oli sairas valmis menemään vuoteeseen.

»Hyvää yötä, Arthur. Affery pitää huolta sinun mukavuudestasi. Kosketa minua varovasti, sillä käteni on arka.» Poika kosketti hänen villakinnastaan — se ei merkinnyt mitään; jos hänen äitinsä olisi ollut puettuna kuparivarustukseen, eivät he olisi olleet sen kauempana toisistaan kuin nyt — ja seurasi molempia vanhuksia alakertaan.

Vanha vaimo kysyi häneltä, heidän ollessaan kahden hämärässä ruokahuoneessa, eikö hän tahtonut illallista.

»En, Affery, en tahdo illallista.»

»Saatte, jos tahdotte», vakuutti Affery. »Ruokasäiliössä on peltokana huomista varten — ensimmäinen tänä vuonna; käskekää vain, niin paistan sen heti.»

Ei, hän oli äskettäin syönyt eikä halunnut mitään.

»Ettekö edes tahdo jotakin juotavaa», kysyi Affery; »saatte hänen portviiniään, jos vain tahdotte. Sanon Jeremiahille, että te käskitte minun tuoda sitä.»

Ei, sitäkään hän ei tahtonut.

»Ei teidän tarvitse, Arthur» — eukko kumartui hänen puoleensa kuiskatakseen — »ei teidän tarvitse pelätä heitä, vaikka minä pelkään. Olettehan saanut puolet omaisuudesta, vai mitä?»

»Olen, olen.»

»Hyvä, älkää te antako masentaa itseänne. Olettehan viisas mies, Arthur, olettehan?»

Toinen nyökäytti päätänsä, koska eukko näytti odottavan vahvistusta otaksumalleen.

»Nouskaa siis heitä vastaan! Äitinne on kauhean viisas, ja vain viisas uskaltaa vastustaa häntä. Mutta ukko on myös ovela — kuinka ovela hän onkaan! ja ottelee toisinaan itse rouvankin kanssa, tekeepä niinkin!»

»Teidänkö miehenne?»

»Niin kyllä. Vapisen kuin haavanlehti, kun he kiistelevät. Mieheni, Jeremiah Flintwinch, voittaa teidän äitinnekin. Eikö hän silloin ole viisas mies?»

Ukon laahustavat askeleet kuuluivat lähestyvän ja ajoivat eukon huoneen toiseen päähän. Hän lyyhistyi kokoon pienen, teräväsilmäisen, krapumaisen ukon edessä, vaikka olikin kookas, karkeapiirteinen, jäntevä nainen, joka nuoruudessaan olisi huoleti voinut salaa pujahtaa jalkaväkeen pahoinkaan pelkäämättä ilmituloa.

»No, Affery», sanoi ukko, »no, vaimo, mitä sinä toimitat? Etkö voi keksiä master Arthurille jotakin pureksittavaa?»

Master Arthur toisti äskeiset vakuutuksensa, ettei tahtonut mitään pureksittavaa.

»Hyvä, tee sitten hänelle vuode», käski vanha mies. »Ala liikkua.» Hänen kaulansa oli niin vääntynyt, että valkoisen kaulustimen solmitut päät tavallisesti roikkuivat toisella korvalla; hänen luonnollinen terävyytensä ja tarmonsa, joka lakkaamatta kamppaili tavaksi tullutta luonteen tukahduttamista vastaan, teki hänen kasvonsa pöhöttyneiksi ja punaisiksi, ja koko miehestä sai täten sen kaamean vaikutelman, että hän joskus oli yrittänyt hirttäytyä ja oli siitä saakka kulkenut hirttonuora kaulassa, aivan kuin joku olisi ehtinyt hätään ja ajoissa katkaissut nuoran..

»Äitinne ja teidän välillänne vaihdetaan huomenna katkeria sanoja, Arthur», ennusti Jeremiah. »Hän ei hyvällä alistu teidän päätökseenne luopua liikkeestä isänne kuoltua — hän aavistaa sitä, vaikka olemme jättäneet sen teidän kerrottavaksenne.»

»Olen luopunut elämässä kaikesta liikkeen tähden, ja nyt on aika luopua siitä.»

»Hyvä!» huudahti Jeremiah, vaikka nähtävästi tarkoitti: paha. »Mainiota! Mutta älkää odottako, että asetun äitinne ja teidän väliin, Arthur. Menin ennen äitinne ja isänne väliin torjuen milloin minkin onnettomuuden ja jouduin puristetuksi ja litistetyksi heidän välillään; mutta nyt olen saanut kyljikseni sellaisesta.»

»Minä en ikinä pyydä teitä ryhtymään siihen uudelleen, Jeremiah.»

»Hyvä, olen hyvilläni siitä, sillä minun täytyisi kieltäytyä, jos pyytäisitte sitä. Mutta olemme jo puhuneet kylliksi, kuten äitinne sanoi, enemmänkin kuin kylliksi tällaisista asioista pyhäpäivänä. Affery, vaimo, oletko jo löytänyt, mitä tarvitset?»

Tämä oli ottanut eräästä kaapista hursteja ja peittoja ja kiirehti nyt kokoamaan niitä ja vastaamaan: »Olen, Jeremiah.» Arthur Clennam auttoi itse häntä kuorman kantamisessa, toivotti ukolle hyvää yötä ja nousi sitten eukon kanssa talon ylimpään kerrokseen.

He nousivat yhä ylemmäksi vanhan, umpinaisen, vähänkäytetyn talon homeelta haisevassa ilmassa ja tulivat avaraan ullakkomakuuhuoneeseen. Se oli köyhä ja alaston, kuten muutkin huoneet ja sitäpaitsi niitä rumempi ja kurjempi, sillä sitä käytettiin kuluneiden huonekalujen karkoituspaikkana. Sen irtaimistoa olivat rumat, vanhat tuolit, joiden istuimet olivat kuluneet, ja rumat, vanhat, tykkänään istuimettomat tuolit, kulunut, haalistunut matto, rampa pöytä, raajarikko vaatekaappi, niukka kokoelma takka-aseita, kuin edesmenneen kokoelman luuranko, pesulaitos, joka näytti iät ja ajat seisseen likaisessa saippuavaahtosateessa, ja sänky, jonka kaikki neljä alastonta, kummitusmaista pylvästä päättyivät terävään kärkeen, ikäänkuin niiden yövierasten synkäksi mukavuudeksi, jotka halusivat seivästää itsensä kuoliaiksi. Arthur avasi matalan, leveän ikkunan ja katseli vanhaa tuttua, nokista ja mustaa savupiippumetsää ja vanhaa tuttua punaista paistetta taivaalla, joka ennen muinoin hänestä näytti hornantulen heijastukselta, se kun aina kummitteli hänen lapsellisessa mielessään, katsoipa hän minne päin hyvänsä.

Hän veti päänsä taas sisään ja istui katselemaan, kuinka Affery Flintwinch teki vuodetta.

»Affery, te ette ollut naimisissa, kun läksin täältä.»

Eukko väänsi suutansa sanoakseen »en», pudisti päätänsä ja sovitteli pielusta päälliseensä..

»Mitenkä se tapahtui?»

»No, Jeremiah tietysti», vastasi Affery päällisen kulma hampaissa.

»No, tietysti hän ehdotti sitä, mutta kuinka te tulitte ajatelleeksi sellaista? En olisi luullut teidän kumpaisenkaan menevän naimisiin, ja kaikkein vähimmän toinen toisenne kanssa.»

»Enkä minä myöskään», sanoi mrs Flintwinch sitoen päällisen nauhoja.

»Sitähän minäkin. Milloin aloitte ajatella toisin?»

»En minä alkanutkaan ajatella toisin», vastasi mrs Flintwinch.

Pannessaan pielusta paikoilleen huomasi hän, että Arthur yhä katseli häntä ikäänkuin odottaen vastauksen jatkoa, antoi pielukselle aimo tönäyksen ja kysyi sitte: »Minkäs minä sille tein?»

»Naimisiinmenollenneko?»

»Tietysti», vastasi mrs Flintwinch. »Ei se ollut minun keksintöni. En ollut milloinkaan ajatellut sitä. Oli minulla muutakin tekemistä kuin ajatella, oli totisesti. Teidän äitinne piti kyllä huolen siitä, silloin kun hän oli jalkeilla, ja hän oli vielä siihen aikaan jalkeilla.»

»Entä, sitten?»

»Entä sitten?» kertasi mrs Flintwinch. »Niin sanoin silloinkin itsekseni. Entä sitten? Mitäpä hyötyä oli miettimisestä? Kun nuo molemmat viisaat olivat päättäneet asian, niin mitäpä minulla oli siihen sanomista? Ei mitään.»

»Äitinikö oli suunnitellut asian?»

»Herra siunatkoon teitä, Arthur, ja suokoon minulle anteeksi!» huudahti Affery, puhuen aina matalalla äänellä. »Elleivät he molemmat olisi olleet yhtä mieltä, niin kuinka siitä olisi voinut tulla mitään? Jeremiah ei milloinkaan mielistellyt minua; kuinkapa se olisi tullut kysymykseenkään, kun olimme eläneet samassa talossa ja hän oli komennellut minua niin monta vuotta. Hän sanoi minulle eräänä päivänä näinikään: 'Affery', sanoi hän, 'nyt kerron sinulle jotakin. Mitä sinä pidät Flintwinch-nimestä?' 'Mitäkö pidän siitä?' sanoin minä. 'Niin,' sanoi hän, 'sillä sinä otat sen nyt omaksesi', sanoi hän. 'Otan omakseni?' sanoin minä. 'Jere-_mi_-ah!' Voi, kyllä hän on ovela!»

Mrs Flintwinch alkoi levitellä päällimmäistä hurstia vuoteelle, huopaista sen päälle ja sitten peittoa, aivan kuin olisi jo lopettanut kertomuksensa.

»Entä sitten?» kysyi Arthur taas.

»Entä sitten?» kertasi mrs Flintwinch taas. »Minkäs minä sille tein? Hän sanoi minulle: 'Sinun ja minun täytyy mennä naimisiin, ja sanonpa sinulle minkätähden. Hän on käynyt sairaloiseksi ja tarvitsee alituista palvelusta huoneessaan, ja meidän on oltava paljon hänen kanssaan eikä hänellä ole ketään muita luonansa kuin me, ja näin sopii kaikin puolin parhaiten. Hän on samaa mieltä kuin minäkin', sanoi hän, 'niin että pane vain hattu päähäsi ensi maanantai-aamuna kello kahdeksan, niin suoritamme asian'.» Mrs Flintwinch tukki peiton patjan alle.

»Entä sitten?»

»Entä sitten?» kertasi mrs Flintwinch. »Minä suostuin. Istahdin tuolille ja sanoin sen. No! — Jeremiah sanoi silloin minulle: 'Mitä kuulutuksiin tulee, niin on ensi sunnuntai kolmas koulutuspäivä (kävin ilmoittamassa jo kaksi viikkoa takaperin), ja siksi määräsin maanantain vihkipäiväksi. Hän puhuu itse sinulle tästä ja huomaa sinut nyt valmistuneeksi, Affery.' Samana päivänä hän puhui minulle ja sanoi: 'Affery, olen kuullut, että sinä ja Jeremiah aiotte naimisiin. Olen iloinen siitä ja niin sinäkin olet, täydestä syystä. Se on hyvä sinulle ja hyvin sopivaa minulle näissä oloissa. Hän on ymmärtäväinen ja luotettava mies, sitkeä ja hurskas mies. Mitäpä minä saatoin sanoa, kun asia oli jo näin pitkällä? Niin, vaikka olisi ollut puhe minun — tukehduttamisestani naittamisen sijasta» — mrs Flintwinch mietti päänsä ympäri keksiäkseen tämän ilmaisumuodon — »en olisi voinut virkkaa sanaakaan kahta niin viisasta vastaan».

»Sen uskon kyllä.»

»Niin, voitte uskoa sen, Arthur.»

»Affery, kuka tyttö oli äsken juuri äitini huoneessa?»

»Tyttö?» kysyi mrs Flintwinch jotenkin terävällä äänellä. »Näin varmasti siellä tytön teidän lähellänne — hän oli melkein piilossa pimeässä nurkassa.»

»Oh, hän? Pikku Dorrit? Ei hän ole mikään — vain hänen oikkujaan.» Affery Flintwinchin omituisuuksia oli, ettei hän milloinkaan maininnut mrs Clennamia nimeltä. »Mutta on olemassa muitakin ja toisenlaisia tyttöjä. Oletteko unohtanut entisen mielitiettynne? Aikoja sitten, arvaan.»

»Sain kärsiä niin paljon siitä, että äitini erotti meidät, etten ole unohtanut. Muistan hänet aivan hyvin.»

»Oletteko saanut toisen?»

»En.»

»Silloin tiedän kertoa teille uutisia. Hän voi hyvin ja on leski. Ja jos tahdotte, niin voitte saada hänet.»

»Ja mistä te sen tiedätte, Affery?»

»Nuo molemmat viisaat ovat puhuneet siitä. — Mutta Jerehmiah kuuluu tulevan portaissa!» Ja hän hävisi silmänräpäyksessä.

Mrs Flintwinch oli lisännyt viimeisen mallista puuttuvan langan kudokseen, jota Arthur Clennamin muisti ahkerasti kutoi tässä vanhassa työpajassa, jossa hänen nuoruutensa kangaspuut olivat seisseet. Poikamaisen rakkauden keveä hullutus oli löytänyt tien tähänkin taloon, ja hän oli lempensä toivottomuudessa ollut yhtä onneton, kuin jos talo olisi ollut romanttinen linna. Vähän enemmän kuin viikko takaperin Marseillessa oli se nuori kaunis tyttö, josta hän oli eronnut kaivaten, kiinnittänyt tavattomassa määrässä hänen mieltänsä ja herättänyt hänessä hellää mieltymystä siitä syystä, että hän huomasi hänen kasvoissaan yhdennäköisyyttä, todellista tai luuloteltua, niiden kasvojen kanssa, jotka olivat kohottaneet hänet hänen synkästä elämästään liitelemään mielikuvituksen kultamailla. Hän nojasi matalan, leveän ikkunan pieleen, katseli taas mustunutta savupiippumetsää ja alkoi uneksia. Sillä tämän miehen elämän suunta oli johdonmukaisesti tehnyt hänestä uneksijan — niin monta puutetta siinä oli, joita sieti ajatella, niin monen seikan saattoi mietiskelemällä saada näyttämään paremmalta ja onnellisemmalta.

NELJÄS LUKU

Mrs Flintwinch näkee unta

Kun mrs Flintwinch uneksi, teki hän sen tavallisesti toisella tavalla kuin vanhan emäntänsä poika, nimittäin silmät ummessa. Tänä yönä, vain jokunen tunti sen jälkeen kun hän oli eronnut vanhan emäntänsä pojasta, näki hän erittäin elävän unen. Oikeastaan se ei ollutkaan kuin unta, niin todelliselta se tuntui joka suhteessa. Se oli tällaista.

Mr ja mrs Flintwinchin makuuhuone oli vain muutaman askeleen päässä siitä huoneesta, johon mrs Clennam näin kauan oli ollut sidottu. Se ei ollut samassa kerroksessa, vaan kylkirakennuksessa, ja siihen päästiin kulkemalla lyhyitä, epätasaisia, jyrkkiä portaita alas, jotka erosivat pääportaista melkein vastapäätä mrs Clennamin ovea. Tuskin saattoi sanoa, että huone oli korvan kuuluvissa, sillä vanhan talon seinät, ovet ja laudoitukset, olivat siksi ääntä ehkäiseviä, mutta sinne oli helppo päästä, pukemattomana ja mihin aikaan hyvänsä yöllä ja riippumatta siitä, oliko kylmä vai lämmin. Vuoteen pääpuolessa, muutaman tuuman päässä mrs Flintwinchin korvasta, riippui kello, jonka langan toinen pää oli mrs Clennamin käden ulottuvilla. Kohta kun tämä kello soi, hyökkäsi Affery pystyyn ja ilmestyi sairashuoneeseen jo ennen kuin oli täysin hereillä.

Saatuaan emäntänsä vuoteeseen sytytti mrs Flintwinch yölampun, toivotti hyvää yötä ja lähti levolle kuten tavallista, vaikka hänen herraansa ei vielä näkynyt. Herrastaan ja miehestään juuri mrs Flintwinch näki unta, huolimatta huomioista, joita monet oppineet olivat tehneet mielessä olleen viimeisen asian vaikutuksesta uniin.

Hän oli heräävinään, nukuttuaan muutaman tunnin, ja huomasi, ettei Jeremiah vielä ollut vuoteessa. Sitte hän oli katsovinaan kynttilää, jonka oli jättänyt palamaan, ja arvioi, kuten kuningas Alfred Suuri, ajan kulua sen mukaan, päätellen sen lyhyydestä nukkuneensa jotensakin pitkän ajan. Hän oli nousevinaan ylös, kietoi vaipan ympärillensä, pani kengät jalkaansa ja lähti ihmeissään porraskäytävään etsimään Jeremiahia.

Portaat olivat yhtä puisevat ja lujat kuin tavallisestikin, ja Affery astui niitä alas tekemättä minkäänlaisia unitilalle ominaisia hairahduksia. Hän ei liidellyt niiden yli, vaan astui alas, porras portaalta, pidellen kiinni käsipuusta, sillä kynttilä oli palanut loppuun. Eräässä eteisen nurkassa pääoven takana oli pieni, onkalon kaltainen odotushuone, jossa oli pitkä kapea, kuin aukiviilletty ikkuna. Tässä huoneessa, jota ei milloinkaan käytetty, paloi kynttilä.

Mrs Flintwinch meni eteisen poikki ja tunsi sen kivityksen kylmäävän sukattomia jalkojaan; ovi oli raollaan, ja hän kurkisti sisään sen ruosteisten saranoiden välistä. Hän odotti näkevänsä ukon nukkumassa tai pyörtyneenä, mutta tämä istui rauhallisena tuolilla hereillä ja yhtä terveenä kuin tavallisesti. Mutta mitä — mitä? — Herra armahtakoon! Mrs Flintwinch mutisi jotakin sentapaista ja tunsi päätänsä huimaavan.

Sillä hereillä oleva mr Flintwinch vartioi nukkuvaa mr Flintwinchiä. Hän istui pienen pöydän ääressä tuijottaen pöydän toisella puolen istuvaan, leuka rintaa vasten kuorsaavaan itseensä. Hereillä oleva Flintwinch istui kasvot suoraan päin vaimoonsa, nukkuva sivuttain. Valvova Flintwinch oli oikea, alkuperäinen, nukkuva oli hänen kaksoisolentonsa. Affery huomasi, pää pyörällä, tämän erotuksen, niinkuin olisi erottanut käsin koskettavan esineen sen kuvastinkuvasta.

Jos hän olisi ollut epätietoinen siitä, kumpi oli hänen oma Jeremiahinsa, niin olisi tämän kärsimättömyys pian hälventänyt epäilyksen. Mr Flintwinch katseli ympärilleen etsien hyökkäysasetta, tarttui kynttiläsakseihin ja, ennenkuin niisti karrelle palaneen kynttilänsydämen, töykkäsi saksilla toista kuin olisi aikonut lävistää hänet.

»Kuka se on? Mikä on hätänä?» huudahti nukkuja havahtuen hereille.

Mr Flintwinch heilautti asettaan ikäänkuin vaatien toista vaikenemaan uhkaamalla työntää sakset hänen kurkkuunsa; toinen alkoi tointua, hieroi silmiään ja sanoi: »Unohdin, missä olin.»

»Sinä olet nukkunut kaksi tuntia», ärisi Jeremiah katsoen kelloaan. »Sanoit virkistyväsi, jos saat hiukan vain nukahtaa.»

»Hiukan vain minä olenkin nukahtanut», väitti kaksoisolento.

»Kello on puoli kaksi aamulla», jupisi Jeremiah. »Missä hattusi on ja takkisi? Entä missä laatikko on?»

»Täällä on kaikki tallella», vastasi kaksoisolento kietoen unisen huolellisesti huivin kaulaansa. »Odotas. Anna nyt hiha tänne, ei sitä — toinen. Haa! En olekaan enää nuori kuin ennen.» Mr Flintwinch oli auttanut takin hänen päällensä vihaisen tarmokkaasti. »Lupasit minulle toisen lasillisen levättyäni.»

»Tuossa on!» vastasi Jeremiah, »ja tarttukoon se kurkkuusi, olin sanoa — mutta lähde nyt, tarkoitan». Ja puhuessaan otti hän esille äskeisen portviinipullon ja täytti viinilasin.

»Hänen viiniänsä, arvaan?» kysyi kaksoisolento, maistellen sitä ikäänkuin olisi ollut lastaustyöläinen eikä kiireestä olisi tietoa. »Hänen maljansa!»

Hän ryyppäsi.

»Sinun maljasi!»

Taas hän ryyppäsi.

»Pojan malja!»

Vielä ryyppy.

»Ja kaikkien Saint Paulin seuduilla asuvien ystävieni malja!» Hän tyhjensi lasinsa ja asetti sen pöydälle, jättäen kesken tämän vanhanaikaisen kansalaismaljan ja tarttui laatikkoon. Tämä oli rautainen, neliönmuotoinen, sivu noin kaksi jalkaa pitkä, ja hän kantoi sitä jotensakin kevyesti kainalossaan. Jeremiah katseli epäluuloisin silmin, kuinka hän käsitteli sitä; hän koetteli sitä, ollakseen varma siitä, että toinen piteli sitä kyllin lujasti, käski häntä hengen uhalla olemaan huolellinen tehtävässään ja sitte hiipi varpaillaan huoneesta avaamaan hänelle ovea. Affery, arvaten edeltäpäin viime liikkeen, oli jo portaissa. Asioiden kulku oli niin luonnollinen ja tavallinen, että hän, siinä seisten, saattoi kuulla oven avautuvan, tunsi yöilman viimaa ja näki tähdet taivaalla.

Mutta nyt seurasi unen merkillisin osa. Hän pelkäsi miestään niin, ettei kyennyt vetäytymään portailta huoneeseensa (kuten hän kyllä olisi hyvin ehtinyt tehdä ennen kuin mies oli sulkenut oven), ja seisoi paikallaan tuijottaen. Seuraus oli, että toinen törmäsi häneen astuessaan kynttilä kädessä portaita ylös mennäkseen nukkumaan. Mr Flintwinch näytti hämmästyneeltä, muttei virkkanut mitään. Astuen edelleen piti hän vaimoaan koko ajan silmällä, ja tämä, joka kokonaan oli hänen vallassaan, peräytyi hänen edellään. Näin, toinen kulkien takaperin edellä ja toinen seuraten perässä, pääsivät he omaan huoneeseensa. Mutta ovi oli tuskin sulkeutunut heidän perässään, kun mr Flintwinch tarttui vaimoaan kurkusta ja pudisteli häntä, kunnes Affery oli sininen kasvoiltaan.

»No, Affery, vaimo — Affery!» sanoi mr Flintwinch. »Oletko nähnyt unta? Herää, herää! Mikäs on hätänä?»

»Hätänäkö — Jeremiah?» läähätti mrs Flintwinch, pyöritellen silmiään.

»No, Affery — vaimo — Affery! Sinä olet unissasi lähtenyt vuoteestasi, rakkaani. Tulin tänne nukahdettuani hetkisen tuolla alhaalla ja tapasin sinut käärittynä vaippaasi ja painajaisen kiusaamana. Affery vaimo», lisäsi mr Flintwinch, ystävällinen hymy ilmeikkäillä kasvoillaan, »jos vielä kerran näet tällaista unta, niin merkitsee se, että olet lääkkeen tarpeessa. Ja minä annan sinulle annoksen sitä, eukkoseni — aimo annoksen.»

Mrs Flintwinch kiitti häntä ja ryömi sänkyynsä.

VIIDES LUKU

Perheasioita

Kun kaupungin kellot löivät yhdeksän maanantaiaamuna, työnsi hirsipuusta pudotettua muistuttava Jeremiah Flintwinch mrs Clennamin pyörätuolissa ison kirjoituspöydän ääreen. Kun rouva oli avannut pulpettinsa ja asettunut sen eteen, vetäytyi Jeremiah pois — kuten näytti hirttäytyäkseen perinpohjaisemmin — ja Arthur Clennam ilmestyi huoneeseen.

»Voitko paremmin tänään, äiti?»

Äiti pudisti päätänsä, kasvoillaan sama tuiman nautinnon ilme kuin edellisenä iltana ilmasta puhuttaessa. »Minä en enää milloinkaan tule paremmaksi. Ja hyvä on, Arthur, että tiedän ja jaksan kantaa sen.»

Istuessaan kädet hajalla pulpetilla, korkea kirjoituspöytä törröttämässä edessään, hän näytti kuin soittavan mykkiä urkuja. Hänen poikansa ajatteli niin (se oli lapsuudenaikainen mielikuva) istuessaan hänen viereensä.

Mrs Clennam avasi pari laatikkoa, tarkasteli muutamia asiapapereita ja pisti ne taas paikoilleen. Hänen tuimissa kasvoissaan ei näkynyt vähintäkään liikettä, joka olisi saattanut opastaa toista hänen ajatustensa hämäriin sokkelokäytäviin.

»Puhunko nyt liikeasioistamme, äiti? Haluatko neuvotella niistä?»

»Haluanko, Arthur? Pikemmin, haluatko sinä? Isäsi on jo ollut kuolleena toista vuotta. Olen siitä saakka ollut käytettävänäsi ja odottanut, milloin suvaitsisit tulla kotiin.»

»Oli paljon järjestelemistä, ennenkuin pääsin lähtemään; ja kun sitte lähdin, matkustelin hiukan levokseni ja huvikseni.»

Mrs Clennam kääntyi häneen päin, ikäänkuin ei olisi kuullut tai käsittänyt hänen viime sanojaan.

»Levoksesi ja huviksesi?»

Hän kiersi katseellaan synkkää huonetta ja näytti, huulten liikkeestä päättäen, kertaavan sanoja itsekseen, ikäänkuin haastaen huonetta todistajaksi siitä, kuinka vähän kumpaakin se tarjosi hänelle.

»Sitäpaitsi, äiti, sinähän yksin olet jälkisäädöksen toimeenpanija ja omaisuuden hoitaja ja määrääjä, joten minulle jäi vähän tai, voisinpa sanoa, ei mitään tehtäväksi, ennenkuin sinä olit saanut asiat mielesi mukaiseen järjestykseen.»

»Tilinpäätökset on tehty», vastasi äiti; »minulla on ne täällä. Todisteet ovat tarkastetut ja hyväksytyt. Voit katsoa niitä, Arthur, kun tahdot, vaikkapa nyt, jos haluat.»

»Minulle riittää tieto, että tilit ovat päätetyt, äiti. Jatkanko nyt?»

»Miksei!» vastasi äiti tylyyn tapaansa