Part 4

»Niinkö teette!» ihmetteli mr Meagles itsekseen katsellen häntä hieman ymmällä. »Hyvä! Siinä on tarmoakin.»

»En ole tottunut nuorten naisten seuraan ja pelkään, etten osaa antaa sille sitä arvoa, mitä muut ihmiset. Hauskaa matkaa toivotan teille! Hyvästi!»

Hän ei näyttänyt aikovan ojentaa kättänsä, mutta mr Meagles pisti esiin omansa hänen eteensä, niin ettei hän voinut välttää sitä. Hän pani kätensä siihen, ja se lepäsi siinä yhtä liikkumattomana kuin äsken sohvalla.

»Hyvästi!» sanoi mr Meagles. »Nämä ovat viimeiset jäähyväiset listalla, sillä äiti ja minä olemme juuri sanoneet hyvästi mr Clennamille, ja hän odottaa vain saadakseen hyvästellä Petiä. Jääkää hyvästi. Emme kai enää milloinkaan tapaa toisiamme.»

»Elämämme tiellä kohtaamme ihmisiä, jotka ovat lähetetyt tapaamaan meitä, oudoissa paikoissa ja oudoilla teillä», kuului rauhallinen vastaus; »ja mitä he ovat määrätyt tekemään meille ja mitä me olemme määrätyt tekemään heille, se myös tehdään.»

Hänen tavassaan sanoa tämä oli jotakin, mikä särähti Petin korvissa. Siihen sisältyi, että se, mikä tulisi tehdyksi, oli välttämättä jotakin pahaa, ja siksi Pet kuiskasi: »Oi, isä!» ja vetäytyi lapsellisen hemmoiteltuun tapaansa lähemmäksi isäänsä. Tämä ei jäänyt puhujalta huomaamatta.

»Kaunis tyttärenne», sanoi hän, »värisee ajatellessaan sellaisia asioita. Kuitenkin», katsoen suoraan Petiin, »voitte olla varma siitä, että nyt jo on liikkeellä miehiä ja naisia, joiden on määrä joutua tekemisiin _teidän_ kanssanne ja jotka myös täyttävät tehtävänsä. Aivan varmasti he täyttävät sen hinta saattaa tulla satojen ja tuhansien peninkulmien takaa tuolta meren toiselta puolen; he lienevät kohta täällä; heitä saattaa ilmestyä tämänkin kaupungin kurjimmilta kulmilta ennenkuin aavistattekaan tai ehditte tehdä mitään estääksenne heitä.»

Tervehtien mahdollisimman kylmäkiskoisesti lähti hän huoneesta kasvoillaan uupunut ilme, joka antoi hänen varmasti vasta alkukukoistuksessaan olevalle kauneudelleen jonkinlaisen riutuneen leiman.

Hänen oli kuljettava monet portaat ja käytävät matkallaan avaran talon läpi vuokraamaansa huoneeseen. Päästyään melkein matkansa päähän ja astuessaan käytävää, jonka varrella hänen huoneensa sijaitsi, kuuli hän vihaista mutinaa ja nyyhkytystä. Eräästä avoimesta ovesta näki hän äsken jättämänsä nuoren neidin palvelijattaren, tuon outonimisen tytön.

Hän pysähtyi katselemaan tätä. Äreä ja kiukkuinen tyttö! Hänen tuuhea, musta tukkansa riippui kasvoilla, jotka olivat punaiset ja kuumat, ja itkiessään ja raivotessaan hän nyki säälimättömin käsin huuliaan.

»Itsekkäät elukat!» sanoi hän, tavantakaa huokaillen ja nyyhkien. »Eivät välitä siitä, kuinka minun käy. Jättävät minut tänne nälkäisenä, janoisena ja väsyneenä, eivät välitä mistään! Pedot! Paholaiset! Kelvottomat!»

»Mikä on hätänä, tyttö rukka?»

Tämä katsahti äkkiä ylös, silmät punaisina, kädet kohotettuina nipistelemään kaulaa, jossa näkyi rumia, äsken revittyjä veripunaisia naarmuja. »Ette te välitä siitä, mikä minulla on hätänä. Se ei merkitse mitään kenellekään!»

»Kyllä minä välitän; olen pahoillani nähdessäni teidät tuollaisena.»

»Ettepä ole», väitti tyttö vastaan. »Iloitsette siitä. Tiedän sen. Olen vain kaksi kertaa ollut tällainen, tuolla karanteenissa; ja molemmilla kerroilla yllätitte minut. Pelkään teitä.»

»Pelkäätte minua?»

»Niin kyllä. Te näytte tulevan samalla tavoin kuin oma vihani, oma pahuuteni, oma — mitä se lienee — en tiedä mitä se on. Mutta minua kohdellaan huonosti, huonosti, huonosti!» Ja nyt alkoivat uudelleen itku ja nyyhkytykset ja repimiset, jotka ensi hämmästys oli hetkeksi hillinnyt.

Vieras seisoi ja katseli häntä omituinen tarkkaava hymyhuulillaan. Oli ihmeellistä katsella tytön taistelun raivoa ja ruumiillista kamppailua; näytti siltä kuin pahat henget olisivat raadelleet häntä.

»Minä olen kaksi tai kolme vuotta häntä nuorempi, ja kuitenkin minun on pidettävä huolta hänestä ikäänkuin olisin vanhempi, ja häntä aina hemmotellaan ja nimitetään pienokaiseksi. Halveksin tuota nimitystä. Vihaan häntä. He tekevät hänestä hupsun, turmelevat hänet. Hän ei ajattele muita kuin itseään; minua hän ei ajattele enempää kuin jos olisin kivi tai kanto!» Näin hän raivosi edelleen.

»Teidän täytyy olla kärsivällinen.»

»En _tahdo_ olla kärsivällinen.»

»Jos he hyvin huolehtivat itsestään ja teistä vain vähän tai ei ensinkään, niin ette saa välittää siitä!»

»Mutta minä _tahdon_ välittää siitä.»

»Hiljaa! Olkaa varovaisempi. Unohdatte riippuvaisen asemanne.»

»En välitä siitä. Lähden karkuun. Teen jotakin pahaa. En kestä tätä; en voi kestää tätä; kuolen, jos koetan kestää.»

Vieras seisoi käsi povellaan ja katseli tyttöä, niinkuin sairas tarkkaa samanlaisen vamman leikkausta ja paljastusta toisessa sairaassa.

Tyttö raivosi ja kamppaili nuoruutensa ja elämänkyllyytensä täydellä voimalla, kunnes hänen intohimoiset purkauksensa vähitellen vaimenivat katkonaiseksi jupinaksi, ikäänkuin hän olisi valitellut ruumiillista kipua. Sitä myöten muuttui hänen asentonsakin; ensin hän vaipui tuolille istumaan, sitte polvilleen, siitä lattialle vuoteen ääreen, josta hän veti peiton alas, osaksi piilottaakseen siihen nolostuneet kasvonsa ja kosteat hiuksensa ja osaksi syleilläkseen sitä, koska hän nähtävästi tarvitsi jotakin, mitä voisi painaa katuvalle sydämelleen.

»Menkää pois luotani, menkää pois! Kun vihastus valtaa minut, olen ihan mieletön. Tiedän, että kyllä voisin hillitä sen, jos vain koettaisin parastani, ja joskus koetankin, mutta toisinaan taas en tee niin enkä tahdokaan yrittää. Mitä olenkaan sanonut! Tiesin saneessani sen, että kaikki oli valhetta. He luulevat, että minusta täällä pidetään huolta ja että saan kyllä, mitä tarvitsen. He ovat aina hyviä minulle. Rakastan heitä sydämestäni; kukaan ei voi olla ajattelemattomalle olennolle kiltimpi kuin he ovat minulle. Menkää, menkää pois, minä pelkään teitä. Pelkään itseäni, kun tunnen vihani nousevan, ja yhtä paljon, pelkään teitä. Menkää pois luotani ja antakaa minun rukoilla ja itkeä itseni paremmaksi!»

Päivä kului loppuun, ja suuri tuijotus tuijotti taas itsensä sammuksiin; kuuma yö levisi Marseillen ylle, ja aamuisen karavaanin jäsenet, hajoitettuina eri suuntiin, matkustivat kukin määrättyä tietänsä omalle haaralleen. Ja näin me elon tien rauhattomat matkaajat vaellamme herkeämättä, yötä ja päivää, auringon paisteessa ja tähtien valossa, kiipeilemme pölyisiä mäkiä ja laahustamme väsyttävillä tasangoilla, matkustamme maitse ja matkustamme meritse, tulemme ja menemme ihmeellisesti, kohtaamme toisemme, vaikutamme ja vastavaikutamme toinen toiseemme.

KOLMAS LUKU

Koti

Oli synkkä, painostava, ummehtunut sunnuntai-ilta Lontoossa. Tiilimuurit kajahtelivat raivostuttavasti kaikenkaltaisten kirkonkellojen hirveistä epäsoinnuista, terävien ja ohuiden, halkinaisten ja kirkkaiden, nopeasti kilkattavien ja hitaasti kumahtelevien kellojen soitosta. Katumuksentekijäin nokiseen pukuun verhotut alakuloiset kadut upottivat synkkään epätoivoon niiden sielut, jotka olivat tuomitut katselemaan niitä ikkunoistaan. Jokaiselta pääkadulta, miltei joka kujalta ja kulmauksesta kuului kurjan kirkonkellon jyskytys, pauke ja pauhu, aivan kuin rutto raivoaisi kaupungissa ja ruumisvaunut kiertelisivät katuja. Kaikki, mikä olisi voinut tuottaa virkistystä ylen rasittuneille ihmisille, oli suljettu ja lukon takana. Ei ollut tilaisuutta katsella tauluja tai outoja eläimiä tai harvinaisia kasveja ja kukkia tai muinaisen maailman luonnollisia tai keinotekoisia ihmeitä — kaikki kiellettyä niin valistuneen ankarasti, että British Museumissa säilytetyt rumat Etelämeren epäjumalat olisivat voineet luulla olevansa taas kotimaassaan. Ei muuta nähtävää kuin katuja, katuja, katuja. Ei muuta hengitettävää kuin katuja, katuja, katuja. Ei mitään virkistävää tai vilkastuttavaa mietteitään hautovalle mielelle. Uupuneella raatajalla ei ollut muuta tekemistä kuin verrata lepopäivänsä yksitoikkoisuutta työpäivien yksitoikkoisuuteen, ihmetellä elämänsä vaivaloisuutta ja tehdä se mahdollisimman siedettäväksi — tai sietämättömäksi, aina olosuhteiden mukaan.

Tällaisena onnellisena, uskonnon ja siveellisyyden vaikutuksille otollisena hetkenä istui mr Arthur Clennam Ludgate Hillin varrella olevan kahvilan ikkunassa; hän oli äskettäin saapunut Marseillesta Doverin kautta tänne Doverin postivaunuissa, n.s. Sinisilmäisessä tytössä. Häntä ympäröi kymmenentuhatta mahtavaa taloa, jotka katselivat muodostamilleen kaduille niin synkästi, kuin jos jokaisessa asuisi sadun kymmenen nuorukaista, jotka mustasivat kasvonsa ja joka yö valittelivat kurjuuttansa. Hänen ympärillään oli viisikymmentätuhatta luolaa, joissa ihmiset elivät niin epäterveellisessä ilmassa, että jos lauvantai-iltana asetti astiallisen raikasta vettä heidän täpötäysiin asuntoihinsa, oli se jo sunnuntaiaamuna turmeltunutta; ja kuitenkin hänen ylhäisyytensä, heidän parlamenttiedustajansa, ihmetteli, etteivät he tahtoneet pitää liemilihaansa makuuhuoneessaan. Umpinaisten kaivonkuilujen kaltaisia taloja, joiden asukkaat läähättivät ilman puutteessa, levisi peninkulmittain kompassin joka suuntaan.

Keskikaupungin läpi juoksi kuolemaa tuottava likaviemäri kauniin, raikkaan virran asemesta. Mitäpä maallista hyvää tämä miljoonainen ihmisolentojen lauma saattoi odottaa viikkonsa seitsemänneltä päivältä, tämä lauma, jonka kuusi viikonpäivää kului työssä tässä arkaadisessa ympäristössä ja joka syntymähetkestään kuolemaansa asti oli sidottu sen suloiseen yksitoikkoisuuteen? He eivät tietysti tarvinneet muuta kuin ankaran poliisin.

Mr Arthur Clennam istui Lugdate Hillin varrella olevan kahvilan ikkunassa ja seurasi läheisen kirkonkellon soittoa, sepitellen vasten tahtoansa sen säestyksellä joukon kertosäkeitä ja aprikoiden, kuinka monen sairaan kuoleman se vuodessa aiheutti. Sitä mukaa kuin tunti lähestyi täyttymystään, kävi sen tahdin muutos raivostuttavammaksi. Neljännestä vailla alkoi se läppäillä kauhistuttavan vilkkaasti ja tungettelevasti, kutsuen ihmisiä suulaasti: »tulkaa kirkkoon, tulkaa kirkkoon, tulkaa kirkkoon!» Kymmentä vailla älysi se, että kirkkoväkeä saapuisi niukasti, ja takoi hitaasti ja alakuloisesti: »He eivät tahdo tulla, he eivät tahdo tulla, he eivät tahdo tulla!» Viittä vailla menetti se toivonsa ja tärisytteli naapurirakennuksia kolmensadan sekunnin ajan, iskien epätoivoisen voihkinan kaltaisen synkän iskun joka sekunti.

»Jumalan kiitos!» huoahti Clennam, kun kello löi ja soitto taukosi.

Mutta sen ääni oli herättänyt eloon pitkän jonon surkeita sunnuntaipäiviä, eikä niiden kulkue pysähtynyt kellonsoiton mukana, vaan jatkoi marssiansa yhä edelleen. »Jumala suokoon anteeksi minulle», sanoi hän, »ja kasvattajilleni. Kuinka olenkaan vihannut tätä päivää!»

Siinä kulkueessa oli hänen lapsuutensa kaamea sunnuntai, jolloin hän istui kädet edessään, mielettömäksi pelästyneenä kuunnellessaan julmaa saarnaa, joka kääntyi lapsiparan puoleen kysymällä ensi työkseen, otsakkeessa, miksi hän oli matkalla kadotukseen — jota uteliaisuutta mekkoon ja polvihousuihin puettu poikanen ei kyennyt tyydyttämään — ja joka vielä enemmän viehättääkseen lapsen mieltä teki joka toisella rivillä sellaisia sykähyttäviä viittauksia kuin 2. Tess. 3:6-7. Siinä oli hänen poikaikänsä pitkäveteinen ja unelias sunnuntai, jolloin häntä, siveellisesti kytkettynä toiseen poikaan, marssitettiin kuin mitäkin karannutta sotilasta opettajavartion saattamana kolmasti päivässä kirkkoon ja jolloin hän mielellään olisi vaihtanut kaksi ateriaa sulamatonta saarnaa yhteen tai pariin unssiin huonoa lampaanlihaa, jota hänen niukalla ruumiillisella ateriallaan tarjottiin. Siinä oli hänen alaikäisyytensä loppumaton sunnuntai, jolloin hänen äitinsä ankarakasvoisena ja tylynä istui koko päivän raamatun ääressä — se oli, samoin kuin äidin raamatuntulkintakin, sidottu mahdollisimman koviin, alastomiin ja jäykkiin kansiin; päällyskannessa oli kahleenmuotoinen painettu koriste ja syrjissä vihaisen punaisia viiruja — aivan kuin juuri tämä kirja olisi linnana ja varustuksena mielen lempeyttä, luonnollista tunnetta ja ystävällistä keskustelua vastaan. Ja siinä oli harmistunut sunnuntai vähän myöhäisemmältä ajalta, jolloin hän istui äkäisenä ja synkkänä koko pitkän päivän, katkera loukatun tunne sydämessään, tietämättä Uuden Testamentin siunaustatuottavasta historiasta enempää, kuin jos olisi kasvatettu pakanain parissa. Kokonainen legioona tällaisia sunnuntaipäiviä, täynnä hyödytöntä katkeruutta ja nöyryytystä, vaelsi kulkueena hänen mielensä läpi.

»Anteeksi, sir», sanoi ripeä tarjoilija pyyhkien pöytää. »Haluatteko valita itsellenne makuuhuoneen?»

»Kyllä. Olen juuri päättänyt tehdä niin.»

»Siivoojatar!» huusi tarjoilija. »Tämä herra tahtoo valita itselleen huoneen.»

»Odottakaa!» sanoi Clennam, kooten ajatuksensa. »En ajatellut mitä sanoin, vastasin koneellisesti. En jää tänne yöksi. Menen kotiin.»

»Niinkö, sir? Siivoojatar! Tämä herra ei jääkään tänne yöksi.»

Kun ilta tuli, istui Clennam yhä samalla paikalla ja katseli vastapäätä olevia ikäviä taloja, aprikoiden saattoivatko niiden entisten asukkaiden ruumiistaan eronneet henget nähdä niitä ja kuinka he mahtoivat surkutella itseään, joiden oli täytynyt asua tällaisissa vankiloissa. Tavantakaa ilmestyivät yhdet ja toiset kasvot sameiden ikkunaruutujen taakse ja hävisivät taas pimeään ikäänkuin nähtyään kylliksi elämästä olisivat häipyneet siitä tyhjään. Nyt alkoi sade vetää vinoja viivojaan hänen ja talojen väliin, ja ihmiset kokoontuivat suojaa hakien vastapäiseen kauppakujaan ja katselivat toivottomina taivaalle, josta sade alkoi tippua yhä kiivaammin ja tiheämmin. Sitten ilmestyi näkyviin märkiä sateensuojia, tuhrautuneita helmoja ja rapakkoa. Kuka voi sanoa, missä rapakko oli piillyt tähän saakka ja mistä se nyt ilmestyi? Mutta hetkessä se nyt kokoontui aivan kuin kansan tahto ja ennätti viidessä minuutissa tuhria kaikki Aatamin pojat ja tyttäret. Lyhtyjen sytyttäjä kulki kierroksellaan, ja kun kirkkaat liekit sävähtivät palamaan hänen kosketuksestaan, saattoi kuvitella näiden ihmettelevän sitä, että valon sallittiin pilkahtaakaan tällaiseen surkeuteen.

Mr Arthur Clennam otti hattunsa, napitti takkinsa ja lähti ulos. Maalla olisi sade kehittänyt ilmaan tuhansia raikkaita tuoksuja, ja jokainen pisara olisi ollut vilkkaassa yhteydessä jonkin kasvamis- ja elämismuodon kanssa. Kaupungissa se herätti eloon vain inhoittavia, ummehtuneita hajuja ja oli vain katonräystäiden sairaloisena, haaleana, likaisena, kurjana lisänä.

Hän meni aukeaman poikki Pyhän Paavalin kirkon kohdalla ja sitten alaspäin, tehden suuren mutkan, melkein vedenrajaan saakka, pitkin virran ja Cheapsiden välisiä katuja (nämä olivat siihen aikaan vieläkin mutkaisempia ja ahtaampia kuin nyt). Hän sivuutti milloin vanhanaikaisen, kunnianarvoisen ammattikunnan homeenpeittämän seuratalon, milloin seurakunnattoman kirkon, joka yhä valaistuna näytti odottavan jotakin seikkailunhaluista Belzonia kaivamaan sitä esille ja julkaisemaan sen historian; toisinaan taas kulki hän hiljaisten tavaratalojen ja veistämöjen tai virralle vievän ahtaan lehtokujan ohitse tahi muurin sivuitse, jossa pieni surkea ilmoitus, _Löydetty hukkuneena_, itkeä vetisteli märällä seinällä. Vanha tiilirakennus, likaisuuttaan melkein musta, seisoi erillään erään porttikäytävän sisäpuolella. Sen edustalla oli neliön muotoinen pihamaa ja siinä pari pensasta ja pieni läiskä nurmikkoa, jotka olivat yhtä huonosti hoidetut ja metsistyneet (ja se merkitsi paljon) kuin niitä ympäröivä rauta-aita oli ruostunut; sen takana näkyi kattoja sikin sokin. Rakennus oli kaksikerroksinen, ikkunat korkeat, kapeat ja kömpelösti kehystetyt. Monta vuotta takaperin sillä oli ollut aikomuksena kellistyä toiselle kyljelleen; mutta sitä oli pönkitetty, ja nyt sillä oli tukenaan puoli tusinaa jättiläiskokoisia kainalosauvoja, mutta nämä ilmojen tahrimat, nokiset, sammaltuneet naapurikissojen voimistelutelineet eivät enää viime aikoina näyttäneet erikoisen luotettavilta tukipylväiltä.

»Kaikki ennallaan», huomautti kulkija pysähtyen katselemaan ympärillensä. »Pimeätä ja kurjaa kuten aina. Äitini ikkunassa valoa, joka näyttää palaneen siinä aina siitä saakka, kun palasin kahdesti vuodessa koulusta, raahaten matkalaukkuani, pihan poikki. Niin, niin, niin!»

Hän meni ovelle, jonka ulkonevaa katosta koristivat erääseen aikaan hyvin suositun, suurenmoisen mallin mukaan tehdyt leikkaukset: köynnösmäisesti poimutettu pitkäliina ja köynnösten lomissa lapsenpäitä, joilla näytti olevan vettä aivoissa. Hän koputti ovelle. Eteisen kivilattialla kuului pian laahustavia askeleita, ja oven avasi vanha, kumaraselkäinen, kuivettunut, mutta teräväkatseinen mies.

Hänellä oli kädessään kynttilä, jonka hän hetkeksi kohotti terävien silmiensä avuksi. »Ah, mr Arthur?» sanoi hän ilmaisematta minkäänlaista liikutusta. »Olette vihdoinkin tullut! Käykää sisään!»

Mr Arthur astui sisään ja sulki oven.

»Olette lihonut ja käynyt tanakammaksi», huomautti vanha mies, kääntyen taas tarkastamaan häntä kynttilä koholla, ja pudisti päätänsä; »mutta ette te minun mielestäni vedä vertoja isällenne. Ettekä äidillennekään.»

»Kuinka äitini voi?»

»Hän on sellainen kuin aina ennenkin», kuului vastaus. »Pysyttelee huoneessaan silloinkin, kun ei ole suorastaan vuoteenomana; hän ei ole käynyt ulkona viittätoista kertaa yhtä monen vuoden aikana, Arthur.» He olivat tulleet kehnoon, alastomaan ruokailuhuoneeseen. Vanha mies oli asettanut kynttilänjalan pöydälle; kannattaen oikeata kyynärpäätänsä vasemmalla kädellään hän silitteli nahkamaista leukaansa ja katseli vierasta. Tämä tarjosi kättään. Toinen tarttui siihen kylmästi, mutta näytti pitävän leukaansa parempana ja palasi siihen kohta, kun se kävi mahdolliseksi.

»En luule äitinne hyväksyvän sitä, että palaatte kotiin sunnuntaipäivänä, Arthur», sanoi hän ja pudisti arvelevasti päätänsä.

»Ette suinkaan lähetä minua takaisin?»

»Minä? Minäkö? Enhän minä ole isäntä täällä. Sitä en suinkaan tahtoisi. Olen seisonut isänne ja äitinne välissä monta vuotta. Mutta en tahdo seistä äitinne ja teidän välillä.»

»Tahdotteko ilmoittaa hänelle, että olen tullut kotiin?»

»Kyllä, Arthur, kyllä. Tietysti. Kerron hänelle, että olette tullut kotiin. Olkaa hyvä ja odottakaa täällä. Tapaatte huoneen aivan entisessä kunnossa.» Hän otti toisen kynttilän kaapista, sytytti sen, jätti toisen pöydälle ja meni toimittamaan asiansa. Hän oli lyhyenläntä, kaljupäinen vanha mies, yllään musta, hartioista korkea takki, mustat liivit, harmaat polvihousut ja pitkät, harmaat säärystimet. Häntä olisi puvusta päättäen luullut joko kirjuriksi tai palvelijaksi, ja todellisuudessa hän oli kauan ollut kumpaakin. Hänellä ei ollut mitään muuta koristuksentapaista kuin vanhasta mustasta nauhasta riippuva kello, joka oli upotettu oman taskunsa syvyyteen, ankkurina taskun reunalta näkyvä vihreän ruosteinen kupariavain osoittamassa, minne kello oli vajonnut. Hänen päänsä oli vinossa, ja hän liikkui krapumaisen toispuoleisesti, ikäänkuin hänen perustuksensa olisivat liikahdelleet samoihin aikoihin kuin talonkin ja kuin hänkin olisi ollut samalla tavalla pönkityksen tarpeessa.

»Kuinka heikko olenkaan», sanoi Arthur Clennam itsekseen toisen mentyä; »niin, voisinpa itkeä, kun minut otetaan tällä tavalla vastaan! Minä, joka en milloinkaan ole kokenut muuta enkä nytkään odottanut muuta.»

Hän ei ainoastaan voinut itkeä, hän todella itki. Hän antautui hetkeksi haikeiden tunteiden valtaan, sillä sydän, tajunnan aamunkoitosta saakka koettuaan vain pettymyksiä, ei sittenkään ollut tauonnut toivomasta ja ikävöimästä. Sitten hän malttoi mielensä, tarttui kynttilään ja tarkasteli huonetta. Vanhat huonekalut olivat entisillä paikoillaan; Egyptin vitsaukset Lontoon vitsausten, kärpästen ja savun mustentamina riippuivat kehyksiin ja lasiin pantuina seinällä. Siellä oli vanha, lyijyllä verhottu tyhjä pullosäilytin, joka oli kuin osastoilla varustettu ruumisarkku; siellä oli entinen pimeä säilytyshuone, sekin tyhjänä, jonka ainoana sisältönä hän monta kertaa oli ollut rangaistuspäivinä ja jota hän oli pitänyt sen kauhujen paikan naapuriseutuna, jota kohti saarna oli havainnut hänen laukkaavan. Siellä oli tarjoilupöydällä iso, tylykasvoinen kello, jonka hän aina oli kuvitellut rypistävän kirjailtua otsaansa hänelle, hurjasti iloiten, kun hän oli takapajulla läksyissään; kun se kerran viikossa vedettiin rauta-avaimella, oli hän ollut kuulevinaan, kuinka se murisi julmana nauttien edeltäpäin ikävyyksistä, joihin se saattaisi hänet. Mutta vanha mies palasikin jo, sanoen: »Arthur, minä menen edellä ja näytän valoa.»

Arthur seurasi häntä porraskäytävään, jonka seinälaudoituksen ruudut muistuttivat surukortteja, ja sitte hämärään makuuhuoneeseen, jonka lattia vähitellen oli vajonnut ja kallistunut niin, että uuni oli joutunut kuoppaan. Tässä syvennyksessä seisoi musta, paarinkaltainen sohva, ja siinä istui hänen äitinsä puettuna leskenpukuun ja nojaten isoon, mustaan, kulmikkaaseen pielukseen, joka muistutti entisinä hyvinä aikoina juhlallisissa mestauksissa käytettyä mestauspölkkyä.

Hän ja hänen miehensä olivat eläneet epäsovussa niin kauan kuin poika saattoi muistaa. Hänen lapsuutensa rauhallisimpia hetkiä olivat olleet ne, jolloin hän ankaran hiljaisuuden vallitessa oli istunut ääneti ja katsellut pelokkaana vuoroin toisia, vuoroin toisia poispäin kääntyneitä kasvoja. Äiti antoi pojalleen kylmän suudelman ja ojensi hänelle neljä kankeata, villakintaisiin verhottua sormea. Saatuaan tämän tervetuliaishyväilyn istui poika pienen pöydän toiselle puolen.

Ristikolla paloi valkea, niinkuin se oli tehnyt yötä päivää viidentoista vuoden aikana. Kattila riippui koukusta sen yllä, kuten oli riippunut yötä päivää viidentoista vuoden aikana. Kiitoksella oli pieni kasa kostutettua tuhkaa ja toinen pieni kasa oli lakaistuna ristikon alle, kuten oli ollut yötä päivää viidentoista vuoden aikana. Huoneen ummehtuneessa ilmassa tuntui mustan värin haju, jonka valkea oli imenyt lesken puvusta viidentoista kuukauden aikana ja paarien kaltaisesta sohvasta viidentoista vuoden kuluessa.

»Äiti, sinä olet luopunut entisestä toimeliaasta elämäntavastasi.»

»Minun maailmani on nyt supistunut näin pieneksi, Arthur», vastasi äiti, kiertäen huonetta katseellaan. »On hyvä, etten ole milloinkaan kiinnittänyt sydäntäni sen joutaviin turhuuksiin.»

Äidin läheisyyden ja hänen tylyn, ankaran äänensä entinen vaikutus valtasi niin hänen poikansa, että tämä tunsi, kuinka lapsuudenaikainen viluntunne ja arka varovaisuus taas palasivat.

»Etkö milloinkaan lähde huoneestasi, äiti?»

»Reumatismini ja siitä johtuvan voimattomuuden tai hermoheikkouden tähden — nimitykset eivät tässä merkitse mitään — olen menettänyt liikuntokykyni. En milloinkaan lähde huoneestani. En ole ollut tämän oven ulkopuolella — kerro hänelle kuinka pitkään aikaan», sanoi hän puhuen olkansa yli.

»Ensi jouluna kahteentoista vuoteen», vastasi vinkuva ääni huoneen pimennosta.

»Onko se Affery?» kysyi Arthur, katsoen sinne päin.

Vinkuva ääni totesi, että se oli Affery; ja vanha vaimo tuli esille hämärään valopiiriin ja suuteli emäntänsä kättä; sitte hän taas häipyi pimentoon.

»Kykenen kuitenkin», selitti mrs Clennam viitaten heikosti pyörätuoliin, joka seisoi korkean, tarkasti suljetun kirjoituspöydän edessä, »kykenen kuitenkin hoitamaan liikeasioitani ja olen kiitollinen siitä edusta. Se on suuri etu. Mutta ei sen enempää liikeasioista tänään. Siellä on ruma ilma, eikö olekin?»

»Kyllä, äiti.»

»Sataako siellä lunta?»

»Luntako, äiti? Vastahan olemme syyskuussa.»

»Minusta ovat kaikki vuodenajat samanlaisia», vastasi mrs Clennam ikäänkuin tuntien julmaa nautintoa. »En tiedä mitään kesästä enkä talvesta, tänne kun olen teljetty. Herra on nähnyt hyväksi erottaa minut kaikesta siitä.» Kun katseli hänen kylmän harmaita silmiään, kylmän harmaita hiuksiaan ja liikkumattomia kasvojaan, jotka olivat yhtä jäykät kuin hänen kivenkovan päähineensä poimut, niin tuntui luonnolliselta, että hän oli yhtä kaukana vaihtelevien vuodenaikojen kuin vaihtelevien mielenliikutustenkin ulottuvilta.