Part 2
Itse katsoi hän terävästi lintuihin pidellessään lasta ristikon kohdalla, varsinkin pienempään, jonka pirteys näkyi tekevän hänet epäluuloiseksi: »Toin tässä leipänne, signor John Baptist», virkkoi hän (he puhuivat kaikki ranskaa, mutta pieni mies oli italialainen); »ja jos saisin varoittaa teitä pelaamasta —»
»Te ette varoita tuota herraa siitä!» vastasi John Baptist ja näytti hymyillessään valkoisia hampaitaan.
»En, mutta herra voittaa», väitti vartija vilkaisten ohimennen toiseen mieheen; silmäys ei todistanut erikoista mieltymystä tähän. »Ja te menetätte. Se on aivan eri asia. Sentähden te saatte kaunaista leipää ja hapanta viiniä, mutta hän saa lyoninmakkaraa, vasikkaa herkullisen hyytelön kera, valkoista leipää, strachinojuustoa ja hyvää viiniä. Katsele lintuja, kultaseni!»
»Lintuparat!» sanoi lapsi.
Ristikon läpi arasti kurkistavat pienet, kauniit kasvot, jotka ilmaisivat jumalallista sääliä, olivat kuin enkelin ilmestys vankilassa. John Baptist nousi ja lähestyi niitä ikäänkuin ne olisivat voimakkaasti vetäneet häntä puoleensa. Toinen lintu pysyi alallaan, katsahti vain kärsimättömästi koriin.
»Malttakaas!» virkkoi vanginvartija istuttaen pienen tyttärensä ristikon ulkoiselle ulkonemalle, »lapsi saa ruokkia lintuja. Tämä iso leipä on signor John Baptistille. Meidän täytyy taittaa se saadaksemme sen työnnetyksi häkkiin. Kas, siinä on kesy lintu, joka suutelee pikkusen kättä! Tämä viininlehviin kääritty makkara on monsieur Rigaudille. Ja vielä — tämä vasikanliha herkullisine hyytelöineen on monsieur Rigaudille. Ja monsieur Rigaud saa nämä kolme pientä valkoista leipääkin. Lisäksi vielä tämän juuston — viinin — ja tupakan. Kaikki tämä on monsieur Rigaudille. Onnellinen lintu!»
Lapsi pisti kaikki nämä ruokatavarat monsieur Rigaudin hienoon, pehmeään, kaunismuotoiseen käteen, mutta oli ilmeisesti peloissaan — hän vetäisi tavantakaa omansa takaisin ja katsoi mieheen rypistäen kaunista otsaansa, joka ilmaisi sekä pelkoa että vastenmielisyyttä. Sitävastoin oli hän aivan luottavasti laskenut karkeat leipäpalat John Baptistin mustiin, rosoisiin, luiseviin kouriin (joiden kahdeksassa sormessa ja kahdessa peukalossa tuskin oli sen verran kynttä kuin monsieur Rigaudin yhdessä ainoassa); ja kun hän suuteli lapsen kättä, oli tämä hyväillen silittänyt hänen kasvojaan. Monsieur Rigaud, jota toiselle suotu suosionosoitus ei liikuttanut, koetti mielistellä isää nauramalla ja nyökkäämällä tyttärelle, aina kun tämä ojensi hänelle jotakin; ja kohta saatuaan kaikki ruokatavarat sopivasti sijoitetuiksi ympärilleen ulkonemalle, jolla hän istui, alkoi hän halukkaasti syödä.
Kun monsieur Rigaud nauroi, muuttuivat hänen kasvonsa pikemmin omituisella kuin miellyttävällä tavalla. Hänen viiksensä kohosivat nenän alle ja nenä vajosi viiksien yllä, mikä näytti julmalta ja pahaenteiseltä.
»Kas noin!» sanoi vanginvartija kääntäen korinsa ylös alaisin pudistellakseen muruset siitä, »olen käyttänyt kaikki saamani rahat, tässä on lasku, ja niin on se asia selvä. Monsieur Rigaud, kuten otaksuin eilen, toivoo tuomari saavansa kunnian tavata teitä tänään kello yksi.»
»Kuulustellakseenko minua, vai mitä?» kysyi Rigaud veitsi kädessä ja pala suussa.
»Tepä sen sanoitte. Kuulustellakseen teitä, niin juuri.»
»Eikö ole mitään uutisia minulle?» tiedusteli John Baptist, joka oli alkanut tyytyväisenä pureksia leipäänsä.
Vartija kohautti hartioitaan.
»Pyhä Maria! Pitääkö minun virua täällä koko ikäni, isäseni?»
»Mistä minä tiedän?» huudahti vanginvartija ja kääntyi hänen puoleensa etelämaisen vilkkaasti, viittoillen molemmilla käsillään ja kaikilla sormillaan ikäänkuin uhaten repiä toisen kappaleiksi. »Ystäväni, kuinka minä voisin sanoa, kuinka pitkäksi aikaa te jäätte tänne virumaan. Mistä minä sen tietäisin, John Baptist Cavalletto? Herran nimessä! Täällä on toisinaan vankeja, joilla ei suinkaan ole noin riivatun kiirettä joutua kuulusteltaviksi.»
Tätä sanoessaan hän vilkaisi salaa monsieur Rigaudiin, mutta monsieur Rigaud oli jo taas alkanut syödä, vaikkei enää yhtä halukkaasti kuin äsken.
»Hyvästi, lintuseni!» sanoi vartija nostaen kauniin lapsensa käsivarrelleen ja suuteli sitä sanellessaan sille jäähyväissanat.
»Hyvästi, lintuseni!» toisti suloinen lapsi.
Hänen viattomat kasvonsa säteilivät hänen katsoessaan isän olan yli vankeihin; kantaessaan tyttöään portaita alas lauloi isä hänelle lapsenlaulua:
»Ken tuolta rientää iltamyöhään? Compagnon de la Majolaine! Ken tuolta rientää iltamyöhään? Aina iloinen!»
johon John Baptist katsoi kunnianasiakseen vastata ristikolta; ja hän lauloi oikeassa tahdissa ja puhtaasti, vaikka hieman käheästi:
»Kuninkaan miehist' on hän reippain, Compagnon de la Majolaine. Kuninkaan miehist' on hän reippain, aina iloinen.»
Laulun kaiku seurasi heitä niin kauan heidän astuessaan harvalukuisia, jyrkkiä portaita alas, että vanginvartijan täytyi lopuksi pysähtyä antaakseen tyttösensä kuunnella laulun loppuun ja kerrata sen loppusäkeet heidän ollessaan vielä näkyvissä. Sitte lapsen pää hävisi ja miehen pää samaten, mutta hento ääni jatkoi yhä lauluaan, kunnes ovi paukahti kiinni.
Monsieur Rigaudin mielestä John Baptist oli hänen tiellään ja jo ennenkuin kaiku oli vaiennut — sekin oli vankilailmassa heikompaa ja pyrki vitkastelemaan — töykkäsi hän häntä jalallaan, huomauttaakseen, että hänen oli parasta vetäytyä pimeämpään kolkkaansa. Pikku mies istuutui kivilattialle huolettoman luontevasti, kuten ainakin sellaiseen istumapaikkaan tottunut; ja asettaen eteensä kolme palasta karkeata leipäänsä kävi hän tyytyväisenä käsiksi neljänteen, ikäänkuin niistä suoriutuminen olisi ollut jonkinlaista peliä.
Kenties vilkaisi hän lyoninmakkaraan ja kenties myöskin herkulliseen vasikkahyytelöön, mutta ne eivät kauan pysyneet näkyvissä herahduttamassa vettä hänen kielelleen; monsieur Rigaud antoi niiden nopeasti hävitä, huolimatta tuomarista ja tuomioistuimesta, ja nuoleksi sitten sormiaan niin puhtaiksi kuin sai ja pyyhki niitä viininlehviinsä. Sitten hän pysähtyi kesken ryyppäämistään tarkastellakseen vankilatoveriansa, jolloin viikset taas kohosivat nenän alle ja nenä painui alas.
»Miltä leipäsi maistuu?»
»Hieman kuivalta, mutta minulla on tässä vanha kastikkeeni», vastasi John Baptist näyttäen veistään.
»Mikä kastike?»
»Minä saatan leikata leipäni näin — melooniksi. Tai näin — munakkaan muotoiseksi, tai tällä tavalla — paistetun kalan näköiseksi, tai noin nyt siitä tuli lyoninmakkara», vastasi John Baptist näyttäen kädessään olevan leivän avulla havainnollisesti eri leikkaustapojaan, jolla välin hän tyynesti pureksi suupalaansa.
»Tuossa on!» huusi monsieur Rigaud. »Juo. Saat tästä loput.»
Lahja ei ollut suuri, sillä viiniä oli vain tilkkanen jäljellä; mutta signor Cavalletto ponnahti pystyyn ottaen kiitollisena vastaan pullon, nosti sen ylösalaisin huulilleen ja maiskutti suutaan.
»Aseta pullo toisten joukkoon», käski Rigaud.
Pikku mies totteli ja seisoi valmiina antaakseen toiselle tulta tupakkaan; Rigaud näet juuri kierteli sitä savukkeiksi mukana seuranneisiin pieniin nelikulmaisiin paperipaloihin.
»Kas tässä! Saat yhden näistä.»
»Tuhannet kiitokset, hyvä herra!» John Baptist sanoi tämän omalla kielellään ja maanmiestensä vilkkaalla, miellyttävällä tavalla.
Monsieur Rigaud nousi, sytytti savukkeen, pisti loput niistä povitaskuunsa ja oikaisihe pitkäkseen penkille. Cavalletto istui lattialle ja pidellen kiinni kummastakin nilkastaan poltteli rauhallisesti. Sen paikan lähin ympäristö kivilattialla, johon John Baptistin peukalo oli pysähtynyt kartalla, näytti jollakin kiusallisella tavalla vetävän monsieur Rigaudin silmiä puoleensa. Ne vaelsivat niin usein siihen suuntaan, että italialainen ihmetellen seurasi niitä tuon tuostakin.
»Mikä hornan luola tämä onkaan!» huudahti monsieur Rigaud keskeyttäen pitkän äänettömyyden. »Katsohan päivänvaloa! Päivän? Ei, se on viimeviikkoista valoa, kuusi kuukautta, kuusi vuotta vanhaa valoa! Niin velttoa ja kuollutta se on!»
Se valui laimeasti alas nelikulmaista torvea pitkin, joka pimensi porraskäytävässä olevan ikkunan, niin ettei sen läpi näkynyt taivasta — eikä mitään muutakaan.
»Cavalletto», virkkoi monsieur Rigaud siirtäen silmänsä äkkiä torvesta, johon molemmat olivat tahtomattaan luoneet katseensa, »tiedäthän, että minä olen herrasmies?»
»Totta kai, totta kai.»
»Kuinka kauan olemme jo olleet täällä?»
»Minä yksitoista viikkoa ensi yönä puolenyön aikaan, ja te yhdeksän viikkoa ja kolme päivää tänään kello viisi jälkeen puolenpäivän.»
»Olenko minä koskaan tehnyt täällä mitään? Olenko koskenut luutaan tai levittänyt mattoja lattialle tai käärinyt niitä kokoon, olenko ottanut tammipelin esille tai koonnut dominolaattoja tai kajonnut mihinkään muuhun työhön?»
»Ette milloinkaan.»
»Oletko koskaan odottanut saavasi nähdä minun tekevän jotakin?»
John Baptist vastasi pudistellen oikean käden etusormea taaksepäin, joka on italialaisen ilmeikkäin kieltotapa.
»Et! Sinä tiesit ensi hetkestä nähdessäsi minut, että olin herrasmies?»
»Altro!» vastasi John Baptist sulkien silmänsä ja heilauttaen kiivaasti päätänsä. Tuo sana, joka genualaisen eri tavalla korostamana saattaa merkitä kymmeniä eri asioita: väitteen vahvistusta, vastaväitettä, vakuutusta, kieltoa, ivaa, kohteliaisuutta, leikinlaskua, ilmaisi tässä tapauksessa monin verroin painokkaammin samaa kuin meidän vakuutuksemme: »tietysti!»
»Haha! Sinä olet oikeassa! Minä olen herrasmies! Ja sellaisena tahdon elää ja sellaisena kuolla! Minun päämääräni on olla herrasmies! Se on minun osani, sitä näyttelen, totta vieköön, minne joutunenkin!»
Hän nousi istumaan ja huusi voitonriemuisena:
»Tässä olen! Katsele minua! Kohtalon arparasiasta on minut pudisteltu tänne halvan salakuljettajan seuraan; — minut on suljettu tyrmään yhdessä mitättömän salakuljettajan kanssa, jolla ei ole selviä papereita ja jonka poliisi on vanginnut, koska hän sen lisäksi on rajan yli pääsyä varten lainannut venheensä toisille pikkueläjille, joilla ei myöskään ole selviä papereita, ja hän käsittää vaistomaisesti minun asemani tässäkin valaistuksessa ja tässä paikassa. Olen hyvin näytellyt osaani! Totisesti, minä kyllä voitan, kuinka käyneekin.»
Taas viikset kohosivat nenän alle, ja nenä vajosi alas.
»Mitä kello nyt on?» kysyi hän, kasvoilla kuuma, kuiva kalpeus, jota oli vaikea käsittää hilpeydestä johtuvaksi.
»Noin puoli yksi.»
»Hyvä! Tuomari saa kohta nähdä edessään herrasmiehen. No niin. Kerronko sinulle, mistä minua syytetään? Se on tehtävä nyt tai sitten ei milloinkaan, sillä minä en enää palaa tänne. Minut joko vapautetaan tahi sitten saan valmistautua partaveitsen käsiteltäväksi. Sinähän tiedät, missä sitä säilytetään.»
Signor Cavalletto otti savukkeen suustaan ja näytti hetkisen alakuloisemmalta kuin olisi saattanut odottaa.
»Minä olen» — monsieur Rigaud nousi seisomaan sanoakseen tämän — »minä olen maailmankansalainen. Ei minulla ole varsinaista isänmaata. Isäni oli sveitsiläinen, Vaudin kanttonista. Äitini suonissa virtasi ranskalaista verta, mutta hän oli englannitar syntyjään. Itse olen syntynyt Belgiassa. Minä olen maailmankansalainen.»
Hänen teatterimainen ilmeensä hänen seistessään siinä toinen käsi lanteella takin poimuissa ja tapa, millä hän, sivuuttaen toverinsa, kääntyi puhuessaan vastapäisen seinän puoleen, pani otaksumaan, että hän pikemmin harjoitteli esiintymistä tuomarin edessä, jonka tutkittavaksi hän kohta joutuisi, kuin vaivautui antamaan tietoja itsestään niin mitättömälle henkilölle kuin John Baptist Cavallettolle.
»Otaksukaamme, että olen kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen. Olen nähnyt maailmaa. Olen elänyt siellä ja olen elänyt täällä ja aina olen elänyt herrasmiehenä. Kaikkialla minua on kohdeltu ja kunnioitettu herrasmiehenä. Jos tahdot vahingoittaa minua selittämällä, että olen elänyt oveluudellani, niin sanohan, millä lakimiehenne elävät ja poliitikkonne ja vehkeilijänne ja pörssimiehenne.»
Hän piti aina pienen, hienon kätensä näkyvillä ylhäisyytensä todistajana, josta tempusta hänellä ennen oli ollut paljon hyötyä.
»Kaksi vuotta takaperin tulin Marseilleen. Myönnän, että olin köyhä; olin ollut sairaana. Kun teidän lakimiehenne, poliitikkonne, vehkeilijänne ja pörssimiehenne sairastuvat eivätkä ole koonneet kylliksi rahoja, köyhtyvät _hekin_. Asetuin asumaan Kultaristin majataloon — sitä piti silloin monsieur Henri Barronneau — hän oli vähintäin kuusikymmentäviisivuotias ja sairaloinen. Olin asunut talossa noin neljä kuukautta, kun monsieur Henri Barronneaulle sattui se onnettomuus, että hän kuoli; mutta eihän se ole mikään tavaton onnettomuus. Sellaisia sattuu kyllä jotenkin usein, ilman minun apuanikin.»
John Baptist oli polttanut savukkeensa loppuun, ja monsieur Rigaud oli niin jalomielinen, että viskasi hänelle toisen. Hän sytytti sen ensimmäisen tuhasta ja poltteli edelleen, katsellen syrjästä kumppaniaan, joka oli niin syventynyt kertomukseensa, että tuskin vilkaisi toiseen.
»Monsieur Barronneaulta jäi leski. Hän oli kaksikymmentäkaksi vuotta vanha. Häntä mainittiin kauniiksi, ja (mikä usein on eri asia) hän oli kaunis. Minä elelin edelleen Kultaristissä. Näin madame Barronneaun. Otin hänet puolisokseni. Ei ole minun asiani sanoa, oliko meidän välillämme suurtakin eroa. Tässä seison vankilailman saastuttamana; mutta mahdollisesti sinä sittenkin pidät minua hänelle sopivampana kuin hänen ensimmäinen miehensä oli ollut.»
Hän luulotteli olevansa kaunis mies, vaikka ei ollut, ja hyvin kasvatettu mies, jota hän ei myöskään ollut. Se oli pelkkää kerskumista ja pöyhkeilyä; mutta tässä tapauksessa, kuten useimmissa muissakin, käy pöyhistelevä varmuus täydestä.
»Oli miten oli, mutta madame Barronneau hyväksyi minut. Ja se seikka toivottavasti ei ole minulle vahingoksi?»
Tätä kysyessään sattui hän vilkaisemaan John Baptistiin, jolloin pieni mies vilkkaasti pudisti päätänsä ja hillityllä äänellä toisti vakuuttavasti altro, altro, altro, altro — loppumattomiin.
»Nyt alkoivat asemamme vaikeudet. Minä olen ylpeä. En mitenkään puolusta ylpeyttä, mutta minä olen ylpeä. Luonteeni mukaista on myös hallita. En voi alistua; minun täytyy hallita. Pahaksi onneksi oli madame Rigaudin omaisuus määrätty hänen itsensä hoidettavaksi. Sellaisen mielettömän säädöksen oli hänen miesvainajansa tehnyt. Vielä pahempi oli, että hänellä oli sukulaisia. Kodin rauha on vaarassa, jos vaimon sukulaiset asettuvat miestä vastaan, kun tämä on herrasmies ja ylpeä ja tahtoo hallita. Välillämme oli olemassa vielä toinenkin eripuraisuuden syy. Madame Rigaud oli valitettavasti hieman sivistymätön. Minä koetin parantaa hänen tapojaan ja yleensä opettaa hänelle hienompaa käytöstä; hän (tässäkin sukulaistensa kannattamana) loukkautui yrityksistäni. Välillämme syntyi riitoja, jotka madame Rigaudin sukulaisten panettelun liioittelemina ja levittäminä joutuivat naapurien tietoon. On kerrottu, että minä kohtelin madame Rigaudia julmasti. Minun oli muka nähty lyövän häntä korvalle — ei mitään muuta. Minulla on keveä käsi; ja jos minun on nähty oikaisevan madame Rigaudia tällä tavalla, niin olen tehnyt sen melkein leikilläni.»
Jos monsieur Rigaudin hymy sillä hetkellä kuvasti hänen leikillisyyttään, niin olisivat madame Rigaudin sukulaiset varmaankin paljoa mieluummin suoneet hänen oikaisseen onnetonta vaimoansa vakavasti.
»Minä olen hienotunteinen ja rohkea. En tahdo mainita hienotunteisuutta ja rohkeutta minään ansioina, mutta nämä ominaisuudet kuuluvat luonteeseeni. Jos madame Rigaudin miehiset sukulaiset olisivat esiintyneet avonaisesti, olisin kyllä tiennyt millä tavoin kohdella heitä. Lie tiesivät sen ja vehkeilivät salassa; seurauksena oli, että madame Rigaud ja minä usein törmäsimme pahasti yhteen. Jos tarvitsin pienenkin rahamäärän yksityisiin tarpeisiini, en saanut sitä riidatta — minä, tällainen mies, jonka luonteensa mukaan täytyy saada hallita! Eräänä iltana kävelimme, madame Rigaud ja minä, hyvinä ystävinä — voinpa sanoa rakastavaisina—meren yläpuolelle kohoavalla kukkulalla. Paha onni johti madame Rigaudin mainitsemaan sukulaisiaan; keskustelin hänen kanssansa tästä asiasta ja soimasin häntä velvollisuudentunnon ja rakkauden puutteesta, hän kun salli heidän hänen miestänsä kohtaan osoittaman kateellisen vihamielisyyden vaikuttaa itseensä. Madame Rigaud syytteli puolestaan minua, johon minä vastasin samalla mitalla. Madame Rigaud kiihtyi; minä myös kiihdyin ja ärsytin häntä. Myönnän sen. Vilpittömyys kuuluu luonteeseeni. Viimein madame, Rigaud sai raivokohtauksen, jota en herkeä pahoittelemasta, syöksyi minun kimppuuni kirkuen kiukusta (nämä huudot juuri lienevät kuuluneet jonkun matkan päähän), repi vaatteitani, raastoi tukkaani, kynsi käsivarteni haavoille, potki ja tallasi maata ja heittäytyi viimein jyrkänteeltä alas lyöden itsensä kuoliaaksi kallioihin. Tällainen on tapausten kulku, vaikka panettelu on selittänyt, että minä muka olisin yrittänyt pakottaa madame Rigaudia luopumaan oikeuksistaan ja että kun hän itsepäisesti oli kieltäytynyt suostumasta pyyntööni, olisin tapellut hänen kanssaan — ja murhannut hänet!»
Hän astui ulkoneman luo, jossa viininlehvät yhä viruivat, kokosi pari kolme käteensä ja pyyhkieli niihin sormiaan, seisten selin valoon päin.
»No», kysyi hän oltuaan hetken vaiti, »eikö sinulla ole mitään sanomista tähän?»
»Se on ruma juttu», vastasi pikku mies; hän oli noussut seisomaan ja kiilloitti veistään, kihnuttaen sitä saappaaseensa, nojatessaan toisella kädellä seinää vasten.
»Mitä tarkoitat?»
John Baptist kiilloitti edelleen veistänsä virkkamatta mitään.
»Tarkoitatko, etten ole kertonut asiaa totuudenmukaisesti?»
»Al—tro!» vastasi John Baptist. Sana ilmaisi nyt anteeksipyyntöä ja merkitsi: »Enhän toki!»
»Mitä sitten?»
»Tuomarit ja tuomioistuimet ovat kovin ennakkoluuloisia.»
»Olkoot!» huusi toinen heittäen kärsimättömästi takkinsa liepeen hartiainsa peitoksi ja kirosi. »Tehkööt he pahimpansa!»
»Luultavasti he sen tekevätkin», jupisi John Baptist itsekseen, taivuttaen päätänsä pistääkseen veitsen vyöhönsä.
Muuta ei puhuttu kummaltakaan puolen, vaikka molemmat alkoivat astella edes takaisin ja välttämättä joutuivat toistensa tielle joka käänteessä. Monsieur Rigaud pysähtyi toisinaan, ikäänkuin aikoen esittää asiansa uudessa valossa tahi tehdäkseen kiukkuisen huomautuksen; mutta signor Cavalletto asteli vain edelleen hitaasti edestakaisin eriskummaista hölkkäänsä, silmät maahan luotuina, eikä toisen aikeista tullut mitään.
Lukossaan kitisevän avaimen ääni veti vähän ajan kuluttua molempien huomion puoleensa. Sitten kuului puhetta ja askelten kopinaa. Ovi paukahti, äänet ja askelet lähenivät, ja vanginvartija astui hitaasti portaita alas sotilasvartion seuraamana.
»No, monsieur Rigaud», virkkoi hän pysähtyen hetkeksi ristikolle, avaimet kädessä, »tehkää hyvin ja tulkaa ulos».
»Huomaan, että minut saatetaan täältä oikein juhlamenoin.»
»Niin, ellei tehtäisi näin», vastasi vartija, »voisi sattua, että lähtisitte täältä niin monena kappaleena, että kävisi vaikeaksi saada niitä enää kokoon. Tuolla ulkopuolella odottelee väkijoukko teitä, monsieur Rigaud, eikä se pidä teistä.»
Hän katosi näkyvistä, irroitti salvan huoneen nurkassa olevan matalan oven edestä ja avasi sen. »Kas niin», virkkoi hän astuen sisään, »tulkaa ulos».
Taivaan alla ei ole sellaista valkoisen vivahdusta, jota voisi verrata monsieur Rigaudin kasvoja sillä hetkellä peittävään kalpeuteen, eikä ihmiskasvoilla näe toista sellaista ilmettä kuin se, jonka vähäisinkin värähdys kuvastaa pelästyneen sydämen sykintää. Molempia on tavallisesti verrattu kuolemaan, mutta näiden välillä on yhtä syvä kuilu kuin se, joka erottaa loppuun suoritetun kamppailun parhaillaan kestävästä, äärimmäisen epätoivoisesta taistelusta.
Monsieur Rigaud sytytti uuden paperisavukkeen toverinsa savukkeesta, puraisi sen lujasti hampaittensa väliin, pani päähänsä pehmeän lerppahatun, heitti vaipan liepeen taas hartioilleen ja astui sivukäytävään, jonne ovi avautui, välittämättä sen enempää signor Cavallettosta. Mitä tähän pikku mieheen tuli, oli hänen koko huomionsa kiintynyt oveen, jonka lähelle hän pyrki saadakseen vilkaista siitä. Aivan samoin kuin eläin lähestyy häkkinsä avattua ovea ja katselee ulkopuolella olevaan vapauteen, niin hänkin käytti nämä muutamat minuutit kurkistaakseen ja nähdäkseen ulos, kunnes ovi sulkeutui taas.
Sotilaita komensi upseeri, tanakka, kunnokas, perin tyyni mies, paljastettu miekka kädessä, sikaari suussa. Hän määräsi lyhyesti monsieur Rigaudin sijoitettavaksi vartion keskelle, asettui kylmän välinpitämättömänä sen etunenään ja komensi »eteenpäin», jolloin koko joukko alkoi kalisten astua portaita alas. Ovi paukahti — avain kiertyi lukossa — ja outo valonsäde, outo ilman henkäys tuntui kulkeneen vankilan läpi, haihtuen ohuihin, sikaarista nousseisiin savurenkaihin.
Yksin jääneenä vankeuteensa hyppäsi John Baptist kuin eläin, kuin kärsimätön apina tai vihastunut pieni karhu, ulkonemalle, nähdäkseen viimeisenkin vilahduksen saatosta. Seistessään siinä ja pidellen molemmin käsin kiinni ristikon tangoista kuuli hän äkkiä kovaa melua; siinä kuului huutoa, ulvontaa, kirouksia, — uhkauksia, sadattelua, kaikkea sekaisin, vaikkei (enempää kuin myrskyssäkään) voinut selvästi erottaa muuta kuin raivoisan äänten hyökyaallon.
Hänen intonsa saada tietää lisää kiihdytti hänet vielä enemmän häkkiin suljetun eläimen kaltaiseksi; hän hyppäsi keveästi maahan, juoksenteli edestakaisin huoneessa, hyppäsi taas keveästi ulkonemalle, tarttui ristikkoon ja koetti pudistella sitä, hyppäsi alas juoksentelemaan ja taas ylös kuuntelemaan eikä levännyt ennenkuin melu, joka vähitellen eteni, oli aivan hiljennyt. Kuinka moni parempi vanki onkaan tällä tavoin tyystin kuluttanut jalon sydämensä kenenkään sitä ajattelematta, vieläpä heidän rakkaimpiensakaan siitä tietämättä, jolla välin heidän vangitsijansa, suuret kuninkaat ja maan mahtavat, ovat kulkeneet paisteessa loistavaa uraansa kansan hurratessa. Ja samat suuret henkilöt ovat kuolleet vuoteissaan, saaden mallikelpoisen lopun ja loistavia muistopuheita, ja kohtelias historia, joka on nöyrempi ja alamaisempi kuin heidän välikappaleensa, balsamoi heidät!
Viimein John Baptist, joka nyt sai itse valita paikan vankilansa seinien sisäpuolella, harjoittaakseen erikoista taitoaan nukkua milloin tahtoi, laskeutui penkille, painoi kasvonsa ristittyjen käsivarsiensa varaan ja nukahti. Alistuvaisuudessaan, suruttomuudessaan, hyvätuulisuudessaan, lyhytaikaisine intohimoineen, huolettoman tyytyväisenä kovaan leipään ja kovaan kivilattiaan, valmiina nukahtamaan milloin hyvänsä, oikkuineen ja päähänpistoineen hän oli synnyinmaansa aito poika.
Suuri tuijotus tuijotti itsensä hetkeksi horroksiin; aurinko laski punaisen-, vihreän-, kullanhohtoiseen ihanuuteen; tähdet ilmestyivät taivaalle, ja tulikärpäset matkivat niitä alemmassa piirissään, samoin kuin ihmiset yrittävät heikosti jäljitellä ylempien olentojen hyvyyttä; pitkät, pölyiset tiet ja rajattomat tasangot olivat levossa — ja niin syvä hiljaisuus vallitsi merellä, että se tuskin kuiskaili siitä ajasta, jolloin se taas alkaisi elää.
TOINEN LUKU
Matkatoverit
»Ei kuulu tuolta tänään enää eilisen kaltaista ulvontaa, sir, vai mitä?»
»En ole kuullut mitään.»
»Silloin voitte olla varma siitä, ettei siellä ulvotakaan. Kun tämä kansa kiljuu, tekee se sen kuuluvasti.»
»Otaksun, että niin on useimpien kansojen laita.»
»Niin! Mutta tämä kansa kiljuu aina. Se ei ole onnellinen muuten.»
»Tarkoitatteko Marseillen asukkaita?»
»Tarkoitan Ranskan kansaa. He huutavat aina. Mitä Marseilleen tulee, niin tunnemme sen kyllä. Se lähetti maailmalle kapinallisimman laulun, mitä milloinkaan on sävelletty. Tullakseen toimeen, täytyy sen aina saada hoilottaa 'allons' ja 'marchons' milloin millekin asialle voiton tai kuoleman, tulipalon tai jonkun muun tapahtuman kunniaksi.»
Hän oli koko ajan puhunut hullunkurisen hyväntuuliseen tapaan ja katseli nyt rintavaruksen yli syvästi halveksien kaupunkia; sitte asettui hän topakkaan asentoon, pistäen kädet taskuihin, kilisteli niissä olevia rahoja ja kääntyi lyhyesti naurahtaen puheessaan kaupungin puoleen.