Part 1

PIKKU DORRIT I

Kirj.

Charles Dickens

Englanninkielestä suomentanut

Helena Kesäniemi

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1926.

SISÄLLYS:

Edellinen osa.

Henkilöitä. I. Valoa ja varjoa II. Matkatoverit III. Koti IV. Mrs Flintwinch näkee unta V. Perheasioita VI. Marshalsean isä VII. Marshalsean lapsi VIII. Telkien takana IX. Pikku äiti X. Sisältää koko hallitsemistaidon XI. Vapaa XII. Bleeding Heart Yard XIII. Patriarkallisuutta XIV. Pikku Dorrit kutsuissa XV. Mrs Flintwinch näkee taas unta XVI. Ei kenenkään heikkous XVII. Ei kenenkään kilpailija XVIII. Pikku Dorritin ihailija XIX. Marshalsean isä parissa kolmessa tilanteessa XX. Seuraelämässä XXI. Mr Merdlen tauti XXII. Pulmallinen kysymys XXIII. Koneet käynnissä XXIV. Ennustuksia XXV. Salajuonien punojia ja muita XXVI. Ei kenenkään mielentila XXVII. Viisikolmatta XXVIII. Ei kenenkään häviäminen XXIX. Mrs Flintwinch uneksii edelleen XXX. Herrasmiehen sana XXXI. Itsetuntoa XXVII. Lisää ennustuksia XXVIII. Mrs Merdlen valitus XXXIV. Barnacleja iso liuta

HENKILÖITÄ.

_Bangham_, pesijätär ja mrs Dorritin hoitajatar Marshalsean velkavankilassa. _Barnacle_, Tite, ylhäinen virkamies verukevirastossa. — Clarence, »Barnacle nuorempi», hänen poikansa, virkamies verukevirastossa. — loordi Decimus Tite, ensinmainitun setä, myös verukevirastossa. — Ferdinand, loordin yksityissihteeri. _Beadle_, Harriet, perhepiirissä »Tattycoram», löytölasten kodista otettu tyttö, Minnie Meaglesin kamarineito. _Bob_, Pikku Dorritin kummi, Marshalsean vankilan vartija. _Casby_, Christopher, Bleading Heart Yardin alueen isäntä. _Cavalletto_, John Baptist, Rigaudin vankilatoveri Marseillesissa; myöhemmin Arthur Clennamin palveluksessa. _Chivery_, John, Marshalsean vartija, joka ei asu siellä. — mrs, hänen vaimonsa. — nuorempi, John, heidän poikansa. _Clennam_, mrs, leskirouva. — Arthur, edellisen oletettu poika, mutta todellisuudessa vain poikapuoli; nai Pikku Dorritin. _Cripples_, iltakoulun opettaja. — Master, edellisen poika. _Daives_, hoitajatar. _Dorrit_, William, velkavanki Marshalseassa. — Amy, lisänimeltään »Pikku Dorrit», edellisen tytär; menee naimisiin Arthur Clennamin kanssa. — Edward, perhepiirin »Tip», Pikku Dorritin vanhempi veli. — Fanny, Pikku Dorritin vanhempi sisar; menee naimisiin Edmund Sparklerin kanssa. — Frederick, William Dorritin veli. _Doyce_, Daniel, koneseppä; ottaa liiketoverikseen Arthur Clennamin. _Finching_, Flora, varakas leskirouva, Christopher Casbyn tytär. _Flintwinch_, Jeremiah, mrs Clennamin palvelija ja myöhemmin liiketoveri. — Affery, edellisen vaimo, mrs Clennamin palvelijatar. — Ephraim, ensinmainitun kaksoisveli. _General_, leskirouva, Dorritin tyttärien seuranainen. _Gowan_, Henry, taiteilija; nai Minnie Meaglesin. — mrs, hänen äitinsä. _Haggage_, lääkäri, velkavanki Marshalseassa. _Jenkinson_, verukeviraston lähetti. _Maggy_, Banghamin tyttärentytär, Pikku Dorritin suojatti. _Marvon_, kapteeni, Edward Dorritin velkoja. _Meagles_, entinen pankkiiri. — mrs, hänen rouvansa. — Minnie, perhepiirissä »Pet», heidän tyttärensä, myöhemmin Henry Gowanin puoliso. _Merdle_, lontoolainen pankkiiri; menee vararikkoon ja surmaa itsensä. — mrs, hänen rouvansa, _Fanny_ Dorritin anoppi. _Mr F:n Iäti_, Flora Finchingin huollettavaksi joutunut miesvainajan vanha sukulainen. _Nandy_, John Edward, mrs Plornishin isä. _Pancks_, Casbyn vuokrien kerääjä. _Pet_, kts. Meagles, Minnie. _Plornish_, rappari, Casbyn vuokralaisia. — mrs, hänen vaimonsa. _Rigaud_, muilta nimiltään Lagnier ja Blandois, roisto, joka kiristää rahoja mrs Clennainilta. _Rugg_, asioitsija, jonka luona Pancks asuu. — Anastasia, hänen tyttärensä. _Sparkler_, Edmund, mrs Merdlen poika ensimmäisestä avioliitosta; nai Fanny Dorritin. _Sliltstalking_, loordi Lancaster, verukeviraston virkamies, Englannin edustaja ulkomailla. _Tattycoram_, kts. Beadle, Harriet. _Tickit_, emännöitsijä Meaglesin perheessä. _Tinkier_, William Dorritin palvelija. _Tip_, kts. Dorrit, Edward. _Wade_, katkeroitunut neiti, joka houkuttelee Tattycoramin pois Meaglesin perheestä. _Wobbler_, kirjuri verukevirastossa.

Alkulause.

_Pikku Dorrit_ ilmestyi ensin kahtenakymmenenä niteenä vuosina 1855—57; kuhunkin oli taiteilija-nimimerkki Phiz piirtänyt pari kuvaa. Alkuansa Dickens oli tällä kertaa suunnitellut vain suppeampaa kertomusta, jonka nimeksi tulisi »Nobody's Fault» (Ei kenenkään syy), mutta kun käsikirjoitusta oli valmistunut neljään niteeseen, hylkäsi hän mainitun nimen, sillä hän oli jo silloin kehittänyt mielessään kertomukseen sopivia uusia aatteita ja laajemman sarjan eri luonteita ja vaiheita.

Se aihepiiri, jonka hän oli ensin ottanut käsiteltäväkseen, olikin epäilemättä liian niukka kelvatakseen suurteoksen pohjaksi. Siinä näet oli päähenkilönä mies, joka oli syynä kaikkiin kertomuksessa esitettäviin onnettomuuksiin, mutta sysäsi ne sallimuksen niskoille ja huomautti jokaisen uuden kommelluksen tultua: »Onpa sentään hyvä, ettei tarvitse ketään syyttää!» Tällainen ura oli liian kaita, jotta hän olisi voinut sitä pitkin panna liikkeelle vilkkaan mielikuvituksensa monilukuiset ja toimeliaat olennot. Niinpä sitten kävikin, että kirjailijan piti levittää eteensä laajempi taulu kuvatakseen siinä melkoista vaihtelevien luonteiden ryhmää köyhyyden ja rikkauden vastakkaisissa oloissa.

Tämän romaanin kirjoittaminen ei aluksi sujunut Dickensiltä helposti. Ensimmäiset niteet tuottivat hänelle montakin levotonta, tuskastuttavaa hetkeä, sillä vaikka hänestä hyvällä syyllä voi sanoa, että hän usein ihaili omaa kykyään ja tyyliään lämpimästi ja vilpittömästi, saattoi hän taas toisinaan nousta itsensä perin vaateliaaksi arvostelijaksi. Teos oli aloitettu Tavistock Housessa toukokuussa 1855 (hänen kirjeissään on tosin mainittu lokakuu ja Pariisi käsikirjoituksen alun valmistumisajaksi ja -paikaksi), ja hän kirjoitti niinä päivinä Wilkie Collinsille m.m.: »En osaa kuvata sitä rauhatonta mielentilaa, jossa kävelen edestakaisin huoneessani saatuani valmiiksi uuden kirjani ensimmäisen sivun.» Pian senjälkeen hän muutti Folkestoneen ja pääsi siellä nähtävästi paremmin käsiksi romaaniinsa, mutta vielä toisen niteen valmistuttuakin hänellä oli kova halu kirjoittaa uudestaan kaikki, mitä siihen asti oli paperille pantu. Kolmas nide näyttää olleen hänelle yhä kiusallisempi. »Olen nyt juuri ryhtymässä kolmanteen osaan», kirjoitti hän Collinsille, »joskus innostuneena, mutta useammin jokseenkin laimeana. Siihen lukuun, jossa Marshalsean isä tuodaan esille, olen tuhlannut tavattomasti vaivannäköä saadakseni mahtumaan paljon asioita pieneen tilaan.» Syyskuun lopulla hän vihdoin oli voittanut melkein kaikki vaikeudet ja niin sanoaksemme päässyt selville vesille.

Tällöin oli romaanin juoni jo kehittynyt niin pitkälle, että hänellä oli tilaisuus tehdä suurta huomiota herättänyt hyökkäyksensä julkisten asioiden vitkallista, yhä toistaiseksi lykkäävää hoitoa vastaan kuvaamalla oletettua »verukevirastoa». Varmana voi pitää, että hän jo ennakolta nautti siitä vaikutuksesta, jonka tämä räikeä kuvaus herättäisi asianomaisissa piireissä, ja siten sai lisää intoa ja pirteyttä käsitellessään sellaista alaa, joka muuten olisi ollut vain kiusallinen.

Lokakuussa Dickens matkusti Pariisiin ja asettui sinne pitkäksi työkaudeksi, jatkaakseen _Pikku Dorritia_. Ensimmäinen nide ilmestyi joulukuussa, ja seuraavan vuoden tammikuussa hän perin iloisena kirjoitti Forsterille, että »sen rinnalla on jopa _Bleak House_ (hänen edellinen romaaninsa) jäänyt varjoon. Se on oikein valtava alku, ja minä olen siitä riemuissani.»

Tässä mielentilassa hän sitten reippaasti sepitti edelleen romaaniansa selvän suunnitelman mukaan. Kuinka mainiossa työkunnossa hän oli tänä talvena ja keväänä, toukokuun puoliväliin saakka, osoittaa m.m. se, että hän tiheästi matkustellen Pariisin ja Lontoon väliä samalla toimitti aikakauskirjaansa _Household Words_, luki siihen tarjottuja lukuisia käsikirjoituksia ja hoiti laajaa kirjeenvaihtoa, vieläpä huolehti monista sellaisistakin yksityiskohdista, jotka useimmat nykyajan päätoimittajat jättäisivät apulaisen suoritettaviksi. Vaikka hänellä oli tekeillä laaja romaani, johon kuka tahansa suosituista kirjailijoistamme olisi pannut kaiken aikansa, oli se hänen puuhissaan vain yksi monista, johon hänen toimelias henkensä oli kiintynyt.

Kesäksi 1856 Dickens siirtyi Boulogneen, jossa _Pikku Dorrit_ yhä jatkui, ja syksyllä hän saapui takaisin kotiinsa Tavistock Houseen. Seuraavan vuoden maaliskuussa hän vihdoin saattoi kirjoittaa loppusanat romaaniinsa, ja muuan hänen lennokas kirjeensä Collinsille ilmaisee hänen suuren ilonsa siitä, että _Pikku Dorrit_ oli valmistunut.

Alusta asti oli tämä vihkosarjana ilmestynyt teos saavuttanut suuren suosion, niin että esim. toista nidettä myytiin lyhyessä ajassa viisineljättä tuhatta kappaletta, mikä silloisissa oloissa oli tavatonta. Mutta kirjallisuuden arvostelijat eivät suinkaan kovin innostuneesti ylistäneet _Pikku Dorritia_. Kun teos oli täydellisenä ilmestynyt, tehtiin _Edinburgh Review_-lehdessä sitä vastaan perin ankara hyökkäys heinäkuussa 1857. Monta vuotta myöhemmin, vain muutama kuukausi senjälkeen kun Dickens oli kuollut, sattui Forsterin mainitsema pikku kohtaus, joka olisi kylliksi antanut kirjailijalle korvausta aikaisemman arvostelun jyrkkyydestä, jos hän vain olisi saanut elää niin kauan. »Bismarck ja Jules Favre kohtasivat toisensa Pariisin vallien juurella», mainitsee hänen elämänkertojansa. »Preussilainen aikoi avata tulen kaupunkia vastaan, ja ranskalainen yritti parhaansa mukaan osoittaa hänelle, että oli viisaampaa jättää se tekemättä. Silloiset sanomalehdet kertovat saaneensa tietää, että sillaikaa kun molemmat etevät valtiomiehet koettivat keksiä neuvotteluille yhteistä pohjaa, von Moltke istui nurkassa lukemassa _Pikku Dorritia_. Voitaneen pitää varmana, että verukeviraston periaate — kuinka jätetään tekemättä — silloin oli kiinnittänyt puoleensa vanhan soturin kaiken huomion.»

Samoin kuin _Pikku Dorrit_ oli jo mainittuun aikaan saanut kotimaisen menestyksensä lisäksi suuren lukijakunnan eri maissa, on se seitsemän vuosikymmenen halki yhä kyennyt pitämään paikkansa niiden romaanien joukossa, joista otetaan uusia painoksia ja jotka siis tyydyttävät ainakin suuren yleisön makua, vaikkei kaikkien ammatillisten arvostelijain. Myönnettävä kyllä on, että tätäkin teosta vaivaa Dickensin luontainen taipumus antautua monisanaisuuteen ja pikku seikkojen turhantarkkaan kuvaamiseen, mutta toisaalta lukija saa mielihyvikseen todeta, ettei tässä esiinny läheskään yhtä runsaasti pateettisuutta ja liiallista tunteilua kuin aikaisemmissa romaaneissa. Mitä taas tulee siihen liioitteluun, joka koskee yhteiskunnallisia oloja ja eri henkilöiden luonnepiirteitä, niin se johtuu Dickensin tunnetusta halusta saada esille huumoria kaikesta, mikä suinkin näytti hänelle tarjoavan siihen tilaisuutta, ja ivata silloisen ajan epäkohtia. Tämä puoli hänen esitystapaansa antaakin lukijalle myös _Pikku Dorritissa_, kuten muissa hänen romaaneissaan, täyden korvauksen mahdollisesti kovin valtavalta tuntuvasta sanatulvasta, sillä huumorin kehittämisessä mitä vaihtelevimpiin meheviin saavutuksiin hän todella oli mestari.

Niin suurta nautintoa kuin tämä naurettavien kohtausten ja henkilöiden kuvaaminen tuottaakin, on kuitenkin muistettava että Dickensin romaanien osaksi tullut suuri suosio varsinaisesti perustuu hänen maailmankatsomukseensa, siihen kantaan, jolle hän asettui tarkastaessaan ihmisten elämää ja jonka mukaan hän sitten suunnitteli tapausten kulun. Myös tässä suhteessa on _Pikku Dorrit_ edeltäjiensä kaltainen. Lämminsydäminen kirjailija vaalii pitkin matkaa hellästi kaikkea sitä, mikä on syvimmässä merkityksessä siveellisesti arvokasta, erikoisesti nöyriä, ahkeria, toisten sortamia ihmisiä, ja antaa ivansa ruoskan kirpeästi osua ylpeihin, paatuneihin ja tyhjäntoimittajiin. Hän oli niin kiintynyt tähän aihepiiriin, että hänen eri romaaniensa kesken huomataan eräissä suhteissa yhtäläisyyttä.

Kuten _David Copperfieldissä_ ja _Dombey ja Pojassa_ tavataan isäänsä hellästi rakastava tytär (edellisessä Agnes, jälkimäisessä Florence), joka ankaran arvostelun mukaan lienee liian ihanteelliseksi kuvattu ja josta sitten tulee puoliso miehiselle päähenkilölle, samoin tutustumme tässä »Pikku Dorritiin», velkavankilassa syntyneeseen ja varttuneeseen tyttöön, jonka nöyryys ja uhrautuvaisuus isän hyväksi on kehittynyt äärimmilleen ja joka sitten saavuttaa suojelijansa rakkauden.

Toisaalta, kuten jo viitattiin, Dickens paljasti häikäilemättömän ivansa voimalla Englannin silloisessa yhteiskuntajärjestyksessä ilmeneviä nurinkurisuuksia ja väärinkäytöksiä. Samaan tapaan luin hänen _Oliver Twistissä_ kuvailemansa vaivaistalo epäkohtineen herätti asianomaiset suunnittelemaan tällä alalla parannuksia, sopinee olettaa, että _Pikku Dorritin_ perinpohjainen esitys merkillisestä velkavankilasta ja vielä ylhäisemmästä kansallisesta laitoksesta, »verukevirastosta», jonka piiriin mahtuivat kaikki tärkeät hallintomiehet, oli aikanansa kylläkin tarpeellinen eikä jäänyt pelkäksi huitaisuksi ilmaan. Esipuheessaan tähän romaaniin Dickens mainitsee saaneensa tavallisten englantilaisten kokemuksesta aiheen näin rajuun rynnäkköönsä korkeiden herrojen suosikkijärjestelmää ja tyhjäntoimittamista vastaan, mikä vielä erikoisesti tuli ilmi teosta kirjoitettaessa käydyn Krimin-sodan aikana.

ENSIMMÄINEN KIRJA. — KÖYHYYS

ENSIMMÄINEN LUKU

Valoa ja varjoa

Eräänä päivänä kolmekymmentä vuotta takaperin hehkui Marseille päiväpaisteessa.

Kuuman elokuunpäivän polttava aurinko ei ollut etelä-Ranskassa harvinaisempi siihen aikaan kuin muinakaan aikoina, ei sen edellisinä eikä jälkeisinäkään. Kaikki esineet Marseillessa ja sen ympäristöllä olivat tuijottaneet hehkuvalle taivaalle, joka vuorostaan tuijotti takaisin, kunnes tuijottaminen oli käynyt siellä yleiseksi tavaksi. Vieraat häikäistyivät ja hämmentyivät tuijottaessaan tuijottaviin valkoisiin rakennuksiin, muureihin ja katuihin, tuijottaviin kuiviin maanteihin ja tuijottaviin kukkuloihin, joiden vehreys oli palanut ja lakastunut. Poikkeuksena olivat vain viiniköynnökset, jotka taipuivat rypälekuormiensa painosta; ne eivät jäykästi tuijottaneet eivätkä hohtaneet, vaan värähtelivät tuon tuostakin hiukan, kun kuuma ilmanhenkäys vain hipaisikin niiden hentoja lehtiä.

Oli niin tyyntä, ettei näkynyt värähdystäkään sataman likaisella vedenkalvolla eikä sen ulkopuolella leviävän ihanan meren pinnalla. Mustan ja sinisen värin taitekohta osoitti rajan, jonka yli puhdas meri ei milloinkaan läikähtänyt; mutta se päilyi yhtä tyynenä kuin rajan takana oleva inhoittava lätäkkökin, johon se ei koskaan sekoittunut. Telttakatottomat venheet olivat niin kuumia, ettei niihin sietänyt koskea; maali kohosi rakkuloille ankkuroitujen laivojen kupeissa; rantalaiturien kivet eivät kuukausiin olleet päässeet jäähtymään, ei öisin eikä päivisin. Kaikkien Babelin rakentajain jälkeläisiä oli tullut Marseilleen kauppaa tekemään: hindulaisia, venäläisiä, kiinalaisia, espanjalaisia, portugalilaisia, englantilaisia, ranskalaisia, genualaisia, neapelilaisia, venetsialaisia, kreikkalaisia, turkkilaisia — ja kaikki he samalla tavalla pyrkivät varjoon etsien mahdollisia suojapaikkoja piiloutuakseen mereltä, joka oli liian huikaisevan sininen katseltavaksi, ja purppurataivaalta, jonka laella hehkui iso, tulena liekehtivä jalokivi.

Yleinen tuijottaminen teki kipeätä silmiin. Hiukan helpotusta tosin tuottivat Italian etäistä rantaa vasten näkyvät keveät utupilvet, jotka verkkaan kohoilivat meren pinniltä veden haihtuessa; mutta muualla ei tuntunut minkäänlaista lievennystä. Paksun pölyn peittämät, valkean hohtavat tiet tuijottivat etäisyydestä, rinteiltä ja notkoista ja rajattomalta tasangolta. Kaukana etäisyydessä, tuijottavan maan ja tuijottavan taivaan välissä nuokkuivat ja läpättivät tien varsilla maalaistalojen yläpuolella riippuvat pölyiset viiniköynnökset ja yksitoikkoiset, varjottomat, paahtavassa auringossa kärvenneiden puiden muodostamat lehtokujat. Samoin nuokkuivat hevoset, jotka, uneliaasti kilahtelevat kellot kaulassa, vitkalleen vetelivät rattaita pitkissä jonoissa sisäkaupunkiin päin; niinikään nuokkuivat niiden väsyneet ajajat, silloin kun sattuivat olemaan hereillä, mikä harvoin tapahtui; samoin tekivät uupuneet maatyöntekijät. Hohto ja tuijotus painosti kaikkia eläviä olentoja; poikkeuksena olivat vain sisilisko, joka nopeasti kiiti rosoisen kivimuurin ylitse, ja heinäsirkka, joka kirskutti kuumasti ja kuivasti kuin päristin. Pölykin oli ruskeaksi paahtunut, ja ilmassa tuntui jonkinlaista värinää, ikäänkuin sekin läähättäisi.

Ikkunaluukut, kierrekaihtimet, verhot ja markiisit olivat suljetut ja vedetyt ikkunoiden eteen suojaksi polttavalta helteeltä. Jos jätti rakosenkin tai avaimenreiän avoimeksi, tunkeutui se siitä valkeanhehkuvana nuolena. Kirkot olivat parhaiten suojassa siltä. Siellä saattoi olla turvassa hetken aikaa, kaalien ja pylväiden hämärässä; kuin unessa tuikahtelivat lamput katossa ja kuin unessa vilahteli kirkkoväki alhaalla rumina, vanhoina varjoina, jotka hartaina ja hurskaina torkkuivat, syljeksivät ja rukoilivat. Kun täältä tuli ulos, tuntui kuin olisi heittäytynyt tuliseen virtaan, jossa oli uitava henkensä edestä lähimpään varjopaikkaan. Tällaisena lepäsi Marseille eräänä päivänä auringon paahteessa, sekä hajun että maun puolesta voimakkaasti havaittavana tosiseikkana, ihmisiä virumassa ja vetelehtimässä kaikissa mahdollisissa varjopaikoissa, verrattain hiljaisena, sillä ei kuulunut paljoa puheen sorinaa eikä koirien haukuntaa, tavan takaa vain epäsointuisten kirkonkellojen kilkatusta tai kehnojen rumpujen pärinää.

Marseillessa oli siihen aikaan inhoittava vankila. Eräässä sen huoneessa oleskeli kaksi miestä. Huone oli niin vastenmielinen paikka, että itse tunkeileva tuijotuskin räpytti silmiään ja jätti sen kehnon heijastusvalon varaan, minkä se saattoi hankkia itselleen. Paitsi molempia miehiä oli huoneessa seinään kiinnitetty pahoinpidelty ja vuoleskeltu penkki, johon oli veitsellä karkeasti kaiverrettu tammilauta; lisäksi vanhoista napeista ja liemiluista tehty tammipeli ja dominopeli, sekä kaksi mattoa ja pari kolme viinipulloa. Siinä huoneen koko sisustus, lukuunottamatta rottia ja muita näkymättömiä syöpäläisiä näkyväisten, molempien miesten lisäksi.

Huoneeseen pääsevä valontapainen tuli ison ikkunanmuotoisen rautaristikon kautta, niin että huonetta saattoi joka hetki pitää silmällä pimeästä porraskäytävästä, johon päin ristikko oli. Siitä, missä ristikon alaosa oli kiinnitetty muuriin, noin kolme, neljä jalkaa lattiasta, lähti vahva, leveä kivinen ulkonema. Tässä lojui toinen miehistä puoliksi istuallaan, puoliksi pitkänään, polvet koholla, jalat ja hartiat ristikonaukon vastakkaisia pieliä vasten. Ristikon tangot olivat kyllin kaukana toisistaan, jotta hän saattoi huolettomasti pistää käsivartensa kyynärpäätä myöten niiden väliin, ja niin hän oli tehnytkin, istuakseen mukavammin.

Vankilan leima näkyi ja tuntui kaikessa. Vangittu ilma, vangittu valo, vangittu kosteus, vangitut miehet, kaikki oli vapauden puutteessa huonontunut. Samoin kuin vangit olivat kalpeita ja laihtuneita, niin oli rautakin ruosteista, kivi limaista, puu mädännyttä, ilma pilaantunutta ja valo sameata. Vankila ei tiennyt ulkoisesta kirkkaudesta enempää kuin kaivo tai kellari tai hauta; ja se olisi säilyttänyt turmeltuneen ilmapiirinsä jossakin Intian meren maustesaaressakin.

Ulkonemalla lojuvaa miestä vieläpä palelikin. Kärsimättömästi liikauttaen toista hartiaansa hän nykäisi avaran takkinsa paremmin ylleen ja murisi: »Hiiteen aurinko, senkin kiertelevä rosvo, joka ei milloinkaan paista tänne!»

Hän odotti ruokaansa; nähdäkseen kauemmaksi alas portaita hän kurkisti syrjästä tankojen välistä, ja ilme muistutti suuresti samassa asemassa olevan petoeläimen ilmettä. Mutta hänen liian lähekkäin olevat silmänsä eivät olleet yhtä jalosti sijoittuneet päähän kuin eläinten kuninkaan, ja ne olivat paremmin terävät kuin kirkkaat — teräviä aseita, jotka pienen ulkopintansa tähden pysyivät salaisina. Niissä ei ollut syvyyttä eikä vivahtelua; ne kiiluivat, ja ne avautuivat ja sulkeutuivat. Näissä suhteissa ja jättäen niiden käytännön omistajan huoleksi olisi kelloseppäkin voinut takoa paremman silmäparin. Hänellä oli käyrä nenä, kaunis kyllä laatuaan, mutta liian korkea silmien kohdalla, luultavasti juuri saman verran liian korkea kuin silmät olivat liian lähekkäin. Muuten hän oli kookasvartaloinen; huulet, mikäli niitä tiheiltä viiksiltä näkyi, olivat ohuet, ja tuuhea, kuiva tukka oli takkuisessa tilassaan epämääräisen värinen, mutta punaiseen vivahtava. Ristikon tankoa pitelevä käsi (sen selkäpuoli oli täynnä rumia, äsken parantuneita naarmuja) oli tavattoman pieni ja pehmeä, se olisi ollut tavattoman valkoinenkin, ellei vankilan lika olisi peittänyt sitä.

Toinen mies makasi kivilattialla, karkean, ruskean takin peitossa.

»Nouse pois, sika!» ärisi ulkonemalla istuja. »Älä nuku, kun minun on nälkä.»

»Samantekevä, herra», vastasi sika nöyrästi, vieläpä hieman hilpeästikin; »minä voin valvoa, kun tahdon, ja voin nukkua, kun tahdon. Se on yhdentekevää.»

Tätä sanoessaan nousi hän seisoalleen, pudistelihe, raapi itseään, sitoi ruskean takkinsa, jota äsken oli käyttänyt peittona, hihoista löyhästi kaulaansa ja istui haukotellen kivilattialle, selkä ristikon vastaista seinää vasten.

»Sanos mitä kello nyt on», murisi toinen.

»Päivälliskello soi neljänkymmenen minuutin kuluttua.» Pysähtyessään oli hän katsellut ympärilleen vankihuoneessa ikäänkuin päästäkseen varmuuteen.

»Sinä olet oikea kello. Mistä tiedät aina ajan kulun?»

»En osaa selittää sitä. Mutta tiedän aina mitä kello on ja missä olen. Minut tuotiin tänne yöllä ja venheestä, mutta tiedän sittekin missä olen. Katsokaas! Marseillen satama.» Polvillaan lattialla osoitti hän likaisella etusormellaan joka paikan kuin kartalla. »Tässä on Toulon (jossa kaleerit ovat), tuossa on Espanja ja tuolla Algier. Tässä vasemmalla on Nizza ja tuossa nurkalla Genua. Genuan aallonmurtaja ja satama. Karanteenialue. Tässä kaupunki ruusuista punoittavine pengermäkukkatarhoineen. Tuossa on Porto Fino. Edempänä Livorno. Ja vieläkin kauempana Cività Vecchia. Ja sitte tulee — kas, Neapelilla ei olekaan tilaa.» Hän oli nyt joutunut seinälle. »Mutta sama se; tuolla se kuitenkin on.»

Hän jäi polvilleen ja katsoi vilkkaasti vankilatoveriinsa, merkillisen vilkkaasti ollakseen vanki. Hän oli päivettynyt, ketterä, notkea pieni mies, hieman tanakkatekoinen. Hänellä oli korvarenkaat ruskeissa korvissaan, valkoiset hampaat loistivat hänen eriskummaisissa ruskeissa kasvoissaan, pikimusta tukka valui ruskealle kaulalle ja repaleinen, punainen paita oli auki ruskean rinnan kohdalta. Jalassa hänellä oli avarat merimiehen housut ja siistit kengät, päässä pitkä punainen myssy, ja punaiseen vyöhön oli veitsi pistettynä.

»Katsokaa, tulenko takaisin Neapelista samassa järjestyksessä kuin missä menin sinne! Katsokaa tänne, herra! Cività Vecchia, Leghorn, Porto Fino, Genua, kulmaus ja sen sisässä Nizza, Marseille, te ja minä. Vanginvartijan asunto ja hänen avaimensa ovat tuossa peukaloni kohdalla; ja tässä ranteeni kohdalla he säilyttävät kansallista partaveistä kotelossaan ‒ giljotiinia lukon takana.»

Toinen sylkäisi äkkiä lattialle, ja hänen kurkustaan kuului korahdus.

Heti sen jälkeen kuului alhaalta lukonkin kurkku korahtavan ja ovi paukahtavan. Joku astui hitaasti portaita ylös, ja askeleiden kopinaan sekaantui suloisen pienen äänen kaiku; ja vanginvartija ilmestyi näkyviin kantaen kolmi- tai nelivuotiasta tytärtään sekä koppaa.

»Mitä kuuluu tänään, hyvät herrat? Kuten näette, kulkee pienokaiseni mukana kierroksellani saadakseen nähdä isänsä lintuja. Hyi toki! Katsele nyt lintuja, kultaseni, katsele!»