Part 7
Ku saen jyväsäki varmaa taltee lume alle, kipasin tulla kelekkonen kartanolle takasi. Luultavast ei riih vielä kuevalta ollunna tuntunna. koska veljmies ei ollunna perettä herättännä, voan olj männä vielä kammariisa. Se olj etuva mulle, soaton, neät, turkkirutmeijja ja reuhkan viijjä tuppaa ja hiipijä sitte makkuukseen. Ku veljmies olj sitte tullunna jonkuu aejja peästä tuppaa, olj se sanonna, että:
— Alakoopa konkoilla pystyy, ettei sivu päevän moata, ku Jussikii on jo ehtinnä tulla Kiijjasta ast.
Pitkii aekoje perästä satuttii sitte kerra juttelemmaa minkä mittäe ja muun muvassa ihmeteltii koerrae ihmeellistä ja tarkkoo vaenuva, ku ne tuntoo kotisa immeiste ja elläente jälet, vaekka miten paljo oes kulukovia ollunna niihe perästä tietä myöte. sillon sano veljmies, että:
— Ihmeellistä ja kummallista se on. Mut on niitä immeisissäe semmoesia, jotka on hyvi tarkkoja tuntemaa. Tahtomata ruveta ihteen kehumaa, tahon kuetennii maenita, etten minäkää ou iha huono tuntemaa.
— No, kaekkee sitä pittää kuullakkii, siuähää et tunne kettää, sanon minä.
— Mite niin? Sanoppas esmerkki, millonka en ou tuntenna.
— Esmerkiks siilon, ku minuva luulit Jussiks tuossa riihe välillä, etkä tiennä sitäkää, että olin kähveltännä jyväsäki, jota olin piiloo viemässä.
— Sinäkös lyöppärj siinä olittii, tuummas veljmies ja tulj vähä niiku nolosiisa sekä keäns puhhee muehe asjoehe.
ROTTA, ROTTA — VOE HERRA SIUNATKOO!...
Juna läht asemalta hiljaesta männöösä — eikähää junahurjastelu ou kaekeks onneks vielä muotii tullunnakkaa, niinku autohurjastelu — niin juna läks kulukee kolluuttammaa. Hyvi sekalaesta seurakuntoo istu muutamassa kolomanne luoka vaunussa, enimmäksee naespuolista väkkee, mut usseita olj miehijäkkii, joesta yks ja toene näytti olova täysverisijä reissusällijä. Maesemat kahe puole rautatietä olj kolokkoo vaevasmehtee kasvavia soeta ja ku asutusta ja viljelystä ei ollunna ies näkyvissäkää, olj matkustajat ikkääku turrillaa ja nörpällä neni. Viimmeseltä asemalta ei tullunna vaunuu muuta ku yks matkustaja, konttiselekäene keskikkäene mies, joka muutama penki peähä peästyvää istumaa alako hammuilla konttija selästää, asettooksee sen joko penki ala taekka hyllylle. Kontissa näytti olova vöryä runsaast, niin ettei kielj soanna sen suuta tarkallee suletuks. Ku se kontti olj polovilla alaspäe, parkas yks naesimmeine, samalla ku se kavaht penkille seisomaa, kovalla eänellä, ikkääku oes hengenvoarassa ollunna, että:
— Rotta, rotta — voe Herra siunatkoo!
— Missee, missee? kuulu parkasuja jokikiiseltä puolelta.
— Tuolla lattijalla... lattijalla... rotta, rotta — voe Herra siunatkoo!...
Ja tuolla laella parkuissaa se naesimmeine hulumuuttel helemojaa ja potki jalakojaa penkkii. Tuski ennätti silimänräppäystä kuluva, ennenku kaekki naesmatkustajat olj penkillä seisomassa ja samate tek monet miehettii. Se konttimies pysy yksinää rauhallisena, keännelle konttijaa sekä oes jottae sanonna, mut kukkaa ei ottanna kuunnellaksee. Ku melekei jokkaesella naesimmeisellä olj lyhythelemaset hammeet ja ku ne niitä nostel ja hulmuuttel sekä seärijää sätkittivät, ettei rotta peäsis helemuuksii, niin oespa siinä viikunalehet ollunna tarpee... Kaekista pahimmassa villissä olj muuvva tavattoma lihava naene, joka kuulu ollee kastrullikomentantti eli keittäjätär, ja jonka takapuolet olj paksut, niinku ruummenkulit, ja rinnat öhötti, niinku kymmenkilloeset pussit oes ollunna riippumassa. Sennii hammeet olj eärimäese lyhyvet, varmaannii sen vuoks, että niin paksuje pohkeihe ku tupakkapölökyt olj vanahaa aekaa, koko voemaperräene ihanuus soattas olla näkyvissä. Sillä keittäjättärellä olj hirvee römisevä eän, jota seälimätä käytti, samalla ku se pelemuuttel ja nostel helemojaa sekä käsillää kouri mahollisia ja mahottomia paekkojaa luekkamalla ja kiljumalla, että:
— Rotta, rotta — voe Herra nimessä! Onkoo se ajjautunna mun helemuksiin — kahtokee, kahtokee, näkkyykö sitä...
Ja siinä vastapeätä olj muuvva reissusälli, jonka tajuntapiirissä ei ujjouskäsitettä lie millonkaa ollunna. Sille miehelle näytti semmoene kahtomine ja tillistämine olova mieleistä tehtävee ja se sekä kahtel että koplikii oekee perustuksia myöte, jopa puristel rintojakkii. Rintapuolestaa se kastrullikomentantti eli keittäjätär olj arka ja parkas että:
— Ei se rotta ou sinne peässynnä, nauhat ku on kovast kiin... mut siellä helemoessa, helemoessa...
Keittäjättären rohkeus tarttu toesiinnii naesimmeisii ja hyvi mielellää ne anto mieste hättyytellä rottoo helemoestaa. Ja ne, jotka ujostel, hulumuuttel helemoja, niinku lakanoeta tomuja pöllyytellessä ilimassa liehutettaa, eikä ne välittännä, mitenkä korkeelle helemat kohos. Samalla ne potki ja sätki jalkojaa penkkii ja lattijaa. Ja yhellaesta peliä pitj jotkut miehettii, samalla ku ne koplimalla anto hyväntahtoesta apuvaa, ettei rotta voan peäsis naeste helemuksii... Mut jalakoe tömistämine, kirkumine ja rotan pelottelemine olj niin voemakasta, että ku junnaelija eli junaisannoehtijä astu vaunuu, olj se hämmästyksestä selälleesä lentee. Eikä rauhottamisesta mittää hyötyvä ollunna, voan päevasto metelj ylty, ku kilipoo huuvettii, että:
— Rotta, rotta... lattijalla, rotta, rotta — voe herra siunatkoo!...
Junaisannoehtijä kiitti kauppojaa, ku peäs mokomasta rottasotaräväkästä poes.
Mut samassa tultii asemalle ja juna pysähty. Ei tarvinna kettää käskee vaunusta ulos lähtemää, semmoesella kyejjillä sieltä rynnättii, että ovet tahto matkaa lähtee. Se konttimies jäe yksinää istumaa, aukas konttisa suun ja asettel sinne toeste tavaroehesa jonkkoo kauppapuojjista lapsillee leikkikaluks eli leluks ostamasa — tekorotan, jossa olj oekee vetokujjeet sisässä, niin että sen voe avvaemella vettee, niinku taskukello, jotta se sitte jonku matkoo juosta vikittää, ja joka häne konttisa suulta sattu puttoomaa lattijalle. Siitä lattijalta sen jokkuu heikkohermoene naesimmeine huohmas, luul sitä oekeeks rotaks ja rupes huutamaa. Kohta sen jäläkee huus melkei jokkaene. Ku sitte junan seistessä tulj jarru- ja asemamiehijä vaunun rottoo karkottelemaa, kerto konttimies niille, minkälaene rotta olj liikkeellä ollunna. Ja ne miehet sano, että:
— Minkästähe työ ette ilimottanna asjan oekeeta laetoo?
— Kyllä koettelin, mut ei kukkaa minuva kuulostanna. Ja niin minä luulin, että niihe kaekkii järk on männynnä vinnoo... Jos sitte semmoesille oes ilimotukse tehnä, oes ne voenna minut repijä pieniks topaleiks. Ja ku ne sen lisäks matkan alussa valittel ikävyyttää ja pitkävetteisyyttä, tuummasi minä, että siitäpä nyt soatte vaehteluva ja olin hiljoo, niinku sirkka seinänravossa...
Ja vaekka rautatieviranominaeset ilimotti, ettei rottoo vaunussa ou, eikä ou ollunnakkaa, ei kukkaa entine matkustaja männä siihe vaunuu, voan ne hak kimpsusa ja kampsusa ja sitte ne pakkaatu toesii vaunue. Ja niissäkii tahto naesimmeiset vielä hulumuutella ja nostella helemojaa, etennii se lihava kastrullikomentantti eli keittäjätär, ne ku pelekäs, että jos rotta on kueteimii helemuksii pujahtanna...
KU SUUTARJMESTÄRJ PELEKÄS — TULOVAASA VARKAAKS.
Melekei tikate täynnä olj laetakaupunni kapakka "viinamäe työmiehijä" — mikä heistä sitte lie milläe liemellä peätää ja mahhoosa täyttännä. Kapaka emäntä, vanahanpuoleine naesimmeine lihava tyttäresä kansa olj hyvällä peällä ku vieraeta olj runsaast ja niihe lystijä lisätäksee äet ja tytär vuorosa perrää pyöritti posetiivirämän kampija, jonka ittaalijalaene posetiivisoettaja olj huonouve tähe myönnä. Se jo ollii niin loppulahtee kulunna, ettei sen soettokappaleista soanna paljo selevee. Mut se puute korjattii sillä tavalla, että emäntä ja tytär lauloo uelotti peljvärki soejjessa ja ku arvosa ylleesö ussei hoelotti mukana, soatii kapakkavieraehe mussiikkitarvis tyyvvytetyks. Ja niimpä tännäe iltana näytti sekä emäntä tyttäresä kansa että vieraattii olova lystissää.
Poekkeuksena olj kuetennii muuvva nikkarjmies, joka kärsivä näköesenä, ku hammastautine, tappail tuppaatuva usseempaa pöytää, peäste muutamae eäree istumaa — mittää suuhusa soamata. Ja ku lintukaa ei kauva istu urvottomassa puussa, muuttel nikkarikkii pöyvvästä pöytää sekä sen lisäke sopotti kaekkii maholliste tuttaviisa korvii. Vastauksiks voan päetä puesteltii. Viimme se mänj emännä ja tyttäre luo sopattammaa. Mut emäntä ei ruvenna peätää puestelemmaa, voan sannoo mäeskäs kovalla eänellä, eitä:
— Tiijjäthää sen ennestäännii, ettei multa liikene rahhoo velaks panttija vastaa ja juomatavaroeta minä en velaks anna.
Se mäeskäys sattu nikkarjmiehe sapelle. Se astu kesklattijalle, kaevo taskustaa kello, jota pyöritti ilimassa ja sano, että:
— Eikö kukkaa taho ostoo kelloo? Tämä käy neljällä ruppiinilla ja yhellä vetämisellä kaks vuorokautta sekä...
— Elä, miesparka, myö kelloos. Sitte et tiijjä aekoo, millonka kapakka auvvastaa, huus hevosmies Turune nikkarjmielle puhhee keskeyttäe.
Mut nikkarjmies kiljas, että:
— Sulla ei tässä asjassa ou puhevaltoo, eikä muullonkaa, ku kello kahentoesta aekaa yöllä lutikoelle, mut sillonnii voan akkas luvan perästä.
— Elä puhu nue kommeest taekka mänetät kellonostajan. Minä nimittäe tarvihe ostoo kellon. Mut käypkös tuo kello?
— Se käy ja kukkuukii. Jos et usko, pistä korvaas ja kuuntele.
Ja hevosmies Turune tarkastel kelloo ja ku sillä olj pöytätoverinnaa kellosepä sälli, anto se kellon tämännii tarkastettavaks. Se kahtel sitä aekasa ja sano, että:
— Kelloks tää on tehty ja kellona tää männöö.
Sitte rupea nikkarjmies ja hevosmies keskenää supattelemaa ja supatukse loputtuva sae nikkarjmies käypäset kätteesä ja hevosmies pistj kello taskuusa. Sitte nikkarjmies istu pöyvvä eäree ja komentavalla äenellä huus, että:
— Tuokoopas lientä pöytää ja pankoo lusikat laejjalle.
Ku siinä "lientä" nikkarjmiehelle tuotti, astu uluko-ovesta sissää muuvva suutarjmestärj, joka hujutuulella ollessaa kuhtu ihteesä herra Kellekseks ja jota kaekkii muehennii pitj sillä nimellä puhutella, vaekkei sen nim Kelles ollunnakkaa. Hetj sen sissää tultuva selevää huohmas, että suutarjmestärj olj hujutuulella. Mut vaste tavallissuutta se näytti ärtyneeltä, kävel eistakas, kohhauttel olokapäetää ja sano, että:
— Äsh, äsh!
— Mikäs herra Kellekse — sano jokkuu tuttava — sisuksija kaevaa, ku tuolla laella ähkät ja äliiset. Syökö mato hammasta vae onko anoppis haukkunna?
— Hampaat on terveet, niinku koerralla, eikä herra Kellestä uskalla anoppi taekka muutkaa (tässä se mies sivumenne sannoissa laskettel lievee) akat haukkuva. Ja sitä varteha meillä koerra pietää, että se haukkuu. Minä oun ärryksissä, niinku entine pappi, joka äsäht, että "voe ku nuo immeiset kuoloo ja retustelloo ja jättää rippirahasa maksamata". Mun toas pittää sannoo, että ne kuoloo ja retustelloo ja jättää soappaasa maksamata. Äsh! Kahtokeepas, ku se postiljuonvainoo tilas multa oekee erikoissoappaat, joelle varrettii ylettyy reijjejuuree ast ja varsie suessa on sisäpuolella punaene ja ulukopuolla kiiltonahka, ja muutennii ne tehtii parraasta nahasta sekä sarkasella vuervoatteella vanistettii, niin että ei niissä oes koepia kolottanna eikä varpaeta vilu viileksinnä. Mut se postiljuon kuolla kutjaht, eikä sen perilliset huoli soappaesta. Mihi hitoelle minä ne soappaat soan mänemää, tässä kaupunnissa ei neät ymmärretä niin hyviä jalakineita ostoo. Ja siitä syystä minä oun ärryksissä ja otin kotona muutamija ryyppyjä sekä tulin tänne makuja muuttamaa.
— Ja oekeesee paekkaa se herra Kelles osas tullakkii, kyllä teällä surut keränä kulukusta alas männöö, sano se hevosmies. Mut ei passoo koko kaupuntia niin säkissä olleina pittee, ettei osattas hyviä kenkiä ymmärtee. Tässä esmerkiks on mies, joka ymmärtää hyvät ja huonot kengät ja joka myös hyvät kengät tarvihtoo, sillä minähää sitä hangessakkii toaroon ihko hoaranpohojia myöte. Ja joa ne soappaat voan minun jalakaan passoo, niin myöhää tehhää kauppa kahtee sannaa. Mitähä jos kengät vaehetaa tähä kelloo?
Suutarjmestärj otti kello kätteesä, kuulost sen käyntijä ja tarkastel sitä kaeki puoli sekä sano, että:
— Kyllä pittää rahhooki liikutella välistäissä. Ja sen minä toas varmaa tiijjä, että soappaat passoo sulle, niinku valetut, minä ku tunne jalakas suuruuve.
— No, ruvetaampas istumaa vierekkäe kauppoo hieromaa, eikä kennenkää tarvihe hinnasta tietee. Kahe kauppa ja kolomannelle korvapuust, sannoo sananlasku.
Ja sitte herra Kelles ja hevosmies alako supatella ja taes ne rahhookii liikutella. Mut se tulj loppusummaks, että suutarjmestärj pist hevosmiehe vastikkää ostama kello housuisa taskuu. Kauppalangokset tilas harjakaesjuomat etteesä. Hetkise kuluttuva ei suutarjmestärj ähkännä ja ähissynnä, voan rupes laulamaa sitä lauluva, jota se herra Kelleksenä olessaa tavallisest laulo, ja joka olj tämmöene:
"Tule meille voan, meillä leivotaa. Soat lämmintä leipee, jos — annetaa."
Toesettii kapakkavieraat tarttu virtee kiin ja sillä tavalla viinamäe työtä jatkettii yömyöhää asti.
Seuroovana oamuna mänj hevosmies soappaeta suutarjmestäristä hakemaa. Se mestärj olj kyykkysissjää suure kenkäkoapi eissä ja niin touhussaa, ettei tulemista huohmanna, ennenku tulija karkeella eänellä lausu hyvvee huommenta. Mut sillo se mestärj säekäht, kavaht seisomaa ja näytti oekee vapisova. Hevosmies tuummas hyvi rauhallisest, että:
— Enhää minä mikkää kummitus ou, enkä niin ventovieraskaa, että minuva tarvihtoo pelätä. Ja oltiiha tuota illallae yksissä.
Mänj aekoo jonnii verra, ennenku suutarjmestärj — se herra Kelles — kyken puhumaa:
— En tiijjä mitenkä tuossa kumarruksissa ollessan lie peä sekas sotkeutunna ja miten muutennii lienen koko oamun ollunna niinku puoljumissan. Mut mittee se noapur nyt asjoe?
— Niitähää minä tulin hakemaan soappaetan, jotka eilisiltana kellolla vaehon.
— Soappaeta hakemaa... kellolla vaehetuita... No, nyt mulle kaekki seleviöö... Voe siunattu mies, minkä ilosanoman toetkaa! Katohaa! Ku tässä oamusella heräsin ja vein housut koepiin, huohmasin, että niihe taskussa olj taskukello. Sillon äjäht peähän, että sen on jokkuu ilikiö sinne pistännä ja kohta tulloo polliissie ja viskoali kansa tänne minuva syyneemää ja varkaaks tekemää, semmoesia vippaskonstia ku kuuluu suuressa moalimassa tapahtuva. Minä rupesin tuummailemmaa, että niin oun viisas, ku vanahakii, ja mänin kelloo kätkemää pytinkin alle multaa. Mut paha henk lähätti sinne palavelustytö ottamaa hiekkoo pöytäveihtii kirkastamisee. Sillon peätin, että minä puotan kellon kaevoo, että niuklahtaa. Peästyvän kaevo kannelle tulj sinne kirvesmies Tiilikaese akkahomelo vettä nostamaa. Minä kirosin iteksen, että Tiilikaese hevone ounastelloo taevaa merkkijä, mut Tiilikaese akka tulloo kaevoo kurkistelemaa. Äkäpäessän tulin tänne sissää ja olin kelloo piikkoomassa lapsenkengän kärkee, ku sinä yhtäkkiä eänsit takanan. Minä säekäe, ku luulin, että siellä on jo viskoal ja polliissit syynemää tulossa... Mut vaekka ne oes tulleettii, oes niille ollunna vaekee kelloo löytee...
Sen sanottuvvaa suutarjmestärj kyykisty koappisa ettee ja sen perimäesestä nurkasta vetj piene kengän, jonka kärestä kaevo kellon ja sano, että:
— Nyt putos hartioeltan ku suur kuorma ikkää ja raskas kiv syvämmeltän. Ja tuossa on soappaas ja ne vasta onnii soappaat. Ne kestää sinun ikäs ja vielä niitä soa poekas pittee ja poekas poekakii.
Hevosmies vatmemmaks vakkuuveks peäst toesesta jalastaa kengän ja koettel soapasta jalakaasa. Ja se passas, niinku oes ollunna valettu. Ku kello ei ollunna ostaissa kallis, eikä väljrahhookaa tarvinna paljon maksoo, olj hevosmies kauppaasa tyytyväene. Mut tyytyväene se olj suutarjmestärii, ku ei joutunna varkaaks, vaekka pelekäs — varkaaks tulovasa.
LUKKARI VIISAUTTA...
Se olj se lukkarj niitä oekeeta kansanlaulajia, joka olj sekä lahjasa että taetosa soanna ite luonnolta. Ku se poekasena olj kuleksinna paemenessa taekka pitkin vesijä soutoo viiletellynnä, olj luonto houkutellunna sitä laulamaa. Kuullessaa sitte laulusa kaekuja se rupes sen mukkaa, mitenkä korreest kaeku laulun kerto, ommoo eäntää muuttelemmaa, että sekkii kajahtas kauniilta — ja nii se vähitelle tulj luonnonlaulajaks, vieläpä semmoeseks, että jo ennen sen männöö rippikouluu immeiset sano, että:
— Kyllä se tuo poeka vielä lukkarina kuoloo.
Ei ou tietoo siitä, oljko sillä itelläännii samanlaene mielj, mut ei se mistää muusta niin välittännä ku laulamisesta. Ostettuvvaa erräältä kuleksivalta viisunkauppijaalta virskantelee ja soatuvaa siltä alakuopetusta se ryhty ite taetoosa lisseemää. Ja ku sitte rippikouluu mänj, olj se jo kanteleesa kansa lauloo köllistännä virskirja kaekki virret. Vanaha lukkarj otti tämä hetj huohmioosa ja panj nuore miehe toesia laulattammaa. Samalla se tarjos sille korttieri koessaa, opetti kirjutus- ja rätinktaetoo sekä sitte ripiile peästyvä otti viereesä lukkarinpenkissä veisoomaa. Ja vanaha lukkari huolenpito jatku niin pitkälle, että yksissä tuummin rovastin kansa poeka laetettii Kuopijoo tirehtyör Enkelin (Enckell) lukkariks koulittavaks. Ja tottapa sillä poejjalla lie ollunna mussiikkihujumenttiä, koska viijje viiko peästä tulj takasi kotjpuolelle täyvvelliset lukkarjekyptit taskussaa. Ku siltä koulunkäynnin vaekeutta tiijusteltii, se sano, että:
— Mitteepäs vaekeutta siinä olj, ku minä voan veisata köllistin ja se tirehtyör Enkel polok jalakoo ja nyökäytti peätää.
Ja niin se ennustus, että se poeka lukkarina kuoloo, alako ruveta totteutumistaa koht käymää. Jo hetj ensaluks vanaha lukkarj otti sen apulaeseksee — ja voehaa toas apulaesesta vakinaenennii tulla, etennii semmoesesta, jolla on haluva. Sitä haluva ei tältä poejjalta puuttunna, eikä se yksistää lukkarj-intoo ollunna, voan lisäks se vielä käv suorittamassa rokkoherran ja jonniimoese välskärin kurssit, siihe aekaa ku ei leäkäriä ollunna ku pitkii matkae peässä. Sitte se vielä rovastin kouluherrae kansa luk ruotinkieltä ja varmentel kirjutus- ja rätink-taetoosa, niin että se muutaman vuen kulluissa kohos iha tieto- ja taetoniekaks — melekei jo ajo vanaha lukkarin eille. Ja semmoesiks seikat vähitelle setviinty, että tuski mittää kauppakirjoo ja asjapaperia pittäässä tehtii, joita tekemässä ei oes nuorj lukkarj ollunna, saepa riijjuu- eli kosimakirjojakkii valamistoo, ku kirjutustaetosia olj hyvin harvassa. Näen se kaekkii pitopaekkoe kututtii, ja ku se olj hauskaluontone ja vippaskonstiloehe taepuva, olj se aenakii heäpaekoessa ja ratulissa eli kuuliaesissa iha välttämätön vieras. Ja lysti se pist pystyy, tuljpa sitte vieraaks tae asjalle. Niinipä se hetj sissää astuttuvvaa usseinnii arvuutti, että:
— Mikäs se on, joka talavella on selässä ja kesällä mahassa?
Ja ku sitä ei osattu arvata, se ite selitti, että:
— Se on lukkarin — turkki, se ku kesällä on viinan panttina ja talavella toas piettävänä.
Mut vaekkei arvuutusta arvattu, ymmärrettii kuetennii, että nyt on tarjottava ryyppy — ja se tarjottiinnii. Ku kylä olj oekee mieluene, otettii ryyppyjä usseempijjae, ja vällii sattu niin, että nuorj lukkarj rupes rahille selällee, panj silimäsä kiin ja sano, että:
— Immeiset hoastaa, että kukko laulaissaa pittää silimäsä kiin, ku se ossoo virtesä ulukoo. Kukon täytyy kuetennii seista laulaissaa. Mut minä pojotan olla selällän ja vaekka onnii silimän kiin, niin ossoon sitä veisata minnäe.
Ja ku se veisata köllist, niin heikommat sae tuketa korvasa. Rehellisyys voatii kuetennii sanomaa, että tätä tapahtu aeka harvon. Mittee toas sekä virka- että muehe toemituste täyttämissee tulloo, niin ne kaekki tapahtu reilust ja potillee. Jos sitte niihe vippaskonstii vuoks oes moettimista ollunna, niin ku miehestä muuten tykättii, ummistettii niille silimät. Ite rovastikkii, vaekka olj jo ikämies, soatto nuore lukkari kepposille nauroo iha mahasa täyvveltä, niinku tek sillonnii, ku ite joutu vippaskonstin allaeseks.
Se tapahtu muutamana kesäpäevänä, jollonka rovast olj tullunna kottii ripitysmatkaltaa. Samalla sattu nuorj lukkarj tulemaa Pappilaa. Tälle rupes rovast hetj kertomaa, että:
— Tällä matkalla minä saen nähä merkillise luonnon oekun eli ihimee.
— No, minkälaese —?
— Minä näe miehe, jolla olj kaks peukalota.
— Mikäs ihme taekka luonnon oekku tuo on? Onhaa tuolla teijjä renk-Matillae, joka tuolla pellolla kyntää, kaks peukalota.
— No, mitenkäs se voe olla mahollista, etten minä ou sitä huohmanna, vaekka Matti on meillä ollunna monta vuotta? Ei, kyllä se on nyt hetj soatava seleville.
Ja rovast aukas ikkuna ja hoehki Mattija tulemaa sissää. Mut se Matti olj huonokuulone, eikä sattunna kartanolle päe kahtomaa, että oes viittiloemise älynnä. Rovast olj nii kovast asjaan innostunna, että peätti lähtee kynnöspellolle kahtomaa ja tahto nuore lukkari tulemaa matkassaa. Siinä ku kaksissa miehi mäntii Matin luo, tuns rovast olovasa väsyksissä matkastaa. Mut ku kerra tulj lähetyks, niin — akka tieltä keäntyköö.
Matti käskettii sitte pyssäyttämmää hevosesa ja rovast sano, että:
— Tuo nuorj lukkarj ties kertoo, että Matilla on kaks peukalota. Onkos se totta?
Ja Matti kahto vakavast rovastii, nost ensin toese ja sitte toese kätesä ja vastas, että:
— Tottahaa se on. Tässä käessä on yks ja tässä toesessa toene peukalo.
Rovast roapas korvallistaa ja tuummas, että:
— Kas ku multa unohtu sanomata, että minä näe miehe, jolla olj kaks peukalota yhessä ja samassa käessä. Mut mitteepäs tuosta. Saehaa siinä toas nuorj lukkarj viisauttaa näyttee...
Ja hörönauruva nauramalla läks rovast pihhaa nuore lukkari kansa astumaa ja Matti alako kyntämistää jatkoo.
HOPPEEHEÄT JA — VALLANKUMMOUS.
— Lörökki se tuo Risto on, eikä mikkää mies sen sanan suuntäyteisessä merkityksessä.
— Eikös jokkaene ou mies, joka housuja kantaa? Ja sanotaaha Ristolla olova välistä kolomettii housut jalassaa...
— Olokoo vaekka neljät, mut lörökki se kuetennii on. Otappas voan silimällä pitteekses, niin neät, että sen sekä työssä että joute olemisessa on lorottamista. Ja jos se voan ei onistunna suomaa akaksee niin tomerata ja ymmärtäväestä immeistä, ku Riikka on, tuntuu minusta yhtä varmalta, ku uskontunnustus, että se lörökki oes mänettöö lörräyttännä talosakkii. Mut ku Riikalla on nyörit käsissää, ei Riston tarvihe muuta ku löröttää.
Tässä keskustelussa maenittu lörökkisana on sattunna iha naulanpeähä, niinku taetava sepä isku vasarallaa, se Risto neät olj lörökki. Se kyllä osas miettijä lötjöttöö ja harkita, mut jos jottae pitj panna toemee, niin sillo se löräht, eikä mittää syntynnä. Ku sitä muestutettii — ja akotuttuvaa sitä ussei muestutettii —, viittiloe se voan kättää ja sano, että:
— No, tottapaha, tottapaha...
Mut sillä tavalla ei Riikka-emäntä millonkaa sanonna, joka olj niin pirree immeine, ku hyvä palonauris, sekä hyvin vällee kyken hoksantieroomaa, millonka asja on tehtävä ja mitenkä se on tehtävä. Siinä olj noapuruksina kolome talloo yksillä pelloella ja ominaesuutena on maenittava, että Riston ja Riikan talloo sanottii "akkavallaks" sekä noapurloeta "ukkovallaks" ja "tasavallaks" — tämä kaekki sitä mukkoo, kuka talossa jöötä pitj. Mut jos taloja ruvetaa toesiisa vertailemmaa, niin kyllä Riston ja Riikan talo olj parraassa kunnossa, vaekka se olj "akkavalta". Mut vaikka talo vuos vuelta nous, niinku hyvä taekina, immeiset ivvail Ristoo nimittämällä sitä emännäks ja Riikkoo isännäks. Ja toella asja sillä laella ollii, Riikka ku olj napana, jonka ympärillä koko huusholli pyörj. Ku Risto vällii sattu mietteitää ilimasemmaa ja ku pahakuriset immeiset alako virnuilla, että mittee se Riikka tästä virkkaa, tahto sen mielj myrtyvä, niin että se yksinää tuummail, että:
— Enköhää minä nosta harjaksian pystyy?
Mut samassa se toas löräht lörökiks ja tuummael sillä viisii, että mitteepä minä ruppeen reistailemmaa, ku tälläe tavalla kaekki hyvi männöö sekä ku näe on helepomp mun hengellen, eikä ruumiinkaan liijjaks rasitu...
Ja niin voan elämä samassa tahissa jatku kokonaesta viiskolomatta vuotta.
Siinä viijjenkolomatta heäpäevän lähestyissä sano Riikka, että:
— Kyllä meijjä on vietettävä hoppeeheät, koskapa niitä monet muuttii viettää.
— Mikäs sun on viettäissäs, ku sinä out sekä isäntä että emäntä. Vietä voan oekeet rytkäheät — minä mänen saunaa makkoomaa...