Part 6
— Eihää ne kasva Atlannin aallot ruusuja punasia, vaekka ne on tuutinna Ametriikin rantaan poikia tuhansia.
Sillä tavalla se mies lauloo hujjautti soatuvaa istumapaeka junavaunun penkille. Sen jäläkee se alako puhella tuttavallisest jokkaeselle outtamata kysymystä taekka vastausta. Jos koerra oes karvoesta katoltava ja mies voatteistaa, tekis miel peätellä, ettei tämä laulajapoejja moalline ommaesuus maha kovi suur olla: risane olj, neät, puku peällää ja ränstyneeltä sekä nukkavierulta itekkii näytti. Mut vaekka ulukokuor olj tievaantunna, tuntu sisäpuol kirkkaalta, koska miestä ei huolet paenanna. Ku se siinä, enimmäksee yksinää, pitj purpatustaa, astu vaunuu junnailija eli juna-isännöehtijä matkalippuja tarkastammaa. Huohmattuvvaa tämä uuvve tulokkaa, tulj juna-isännöehtijä sen ettee ja tavanmukkaesest sano, että:
— Näyttäkee matkalippunne.
— Misteepä minä sen olemattoma näytän...
— No, miks ette ostanna viimmeseltä asemalta?
— Jokos tuo olj viimmene asema? Ja minä oun luullunna, että asemia on vielä eissäepäe...
— On kyllä montakii. Mut teijjä oes pitännä ostoo matkalippu tältä viime asemalta, josta junnaa tulitte.
— Milleepä se rahato matkalipu ostaa?
— No, eikös teillä ou ies rahanpoekookaa?... Sitte oes ollunna parasta pysyvä kotonaa.
— Mut paha on kotonakkii olla, ku kotija ei oukkaa.
— Mistees työ sitte outte peräsi?
— Misteekö peräsi? Immeiset sannoo, että min oun isästän ja äejistän ja että minä eistäpäe vivvau issää ja takkoopäe äetii. Mut jos työ oekee taktillaa tahotte tietee, niin oun Jussi Vihavaes-vaenoon poeka ja meitä olj kuus poekoo ja jokkaene kelepas sotaväkkee. Voan eikös ou teistäe ihmettä, että yks isä elätti kuus poekoo, mut kuuvvessa poejjassa ei ollunna isäsä elättäjjee?
— Ei ou minu asjan ruveta niitä seikkoja tutkimaa, voan minu virkan voatii teiltä voatimaa matkalippua.
— Vae semmoene on teijjä virkanne. Mulla miesparalla sitä ei ou ies virkookaa.
— No, olj taekka olj olemata. Sanokee hetj, mille asemalle aejjotte matkustoo ja katelkoo rahat valamiiks, niin annan teille teältä kirjastan matkalipun.
— Enhää vielä alakumatkassa ossoo sannoo, mille asemalle matkustan, ennenku tässä männessä tuummin ja tutkin. Ja niinku jo sanoen, ei ou mulla rahhoo matkalipu ostamissee. Voan jos tahotte velaks toemittoo, niin toeste maksan, jos — jaksan...
— Mikäs mies työ oekeestaa outte?
— Semmoene voan sekamies, niinku Pottu-Matti markkinoella.
— Jo piisoo! Mulla ei ou muuta keinoo, voan minum pittää teijjät toemittoo seuroovalla asemalla ruunumiesten huostaa, jotka teijjät ens'aluks pannoo putkaa.
— Tuttu paekka se putka on ja...
— Vae on tuttu paekka! Ehkäpä sitte on parasta ottoo teitä niskasta kiin ja viskata vaunusta ulos?
— No, ette sillon mittää kultakankija viskoo, minussa ku ei ou muuta ku vähä luurisoja, kielessä lihhoo ja vielä lisäks henkhojuva sekä jottae muuta moskoo...
Samassa höyryveturj huutoo rinkas ja juna pysähty asema ettee seisomaa. Junnailija eli juna-isännöehtijä tarraatu Jussi Vihavaes-vaenoo poejja niskaa, nost sen seisomaa, läks viemää ovvee koht ja viijjessää sano, että:
— Tässä ei ruveta pitempiä riisreättilöetä pitämää. Minä vien teijjät vaunusta ulos.
Ja Jussi Vihavaes-vaenoo poeka sano männessää, että:
— Hyvähää minuva on viijjäkkii, minä ku oun niin hyväluontone, etten minä suutuksissakaa ou vihane, vaekka ounnii Vihavaene...
Ku juna-isännäehtijä peäs kuletettavasa kansa vaunuje väljrappusille, survas se kuletettavasa rappusilta allaa ja lisäkyyjjiks potkaesta kimmautti takapuolille. Jussi Vihavaes-vaenoon poeka keänty juna-isännöehtijää päe ja sano, että:
— No, tuoko se olj se teijjä matkalippu sieltä kirjastanne? Kiitoksija voan.
Ku asemilla on aena joutilasta väkkee, jota sinne uteljaesuus kokkoo, ei tämäkää asema tehnä poekkeusta siinä suhteessa. Ja uteljaesuuve tuomija ryykäs hetj junasta potkastun ettee kyselemmää, että:
— Minkätähe sinut tuommoesella kyyjjillä sieltä ajettii?
Jussi Vihavaes-vaenoon poeka hieroks kannikoetaa ja vastas, että:
— Eipähää siihe kovinkaa suurta syytä tarvita. Ku ei ollunna matkalippuva, eikä rahhoo, niin juna-isännöehtijä anto potkukyyjji.
— No, mihinkäs sinä oesit matkustanna?
Hieromalla kannikoetaa ja virnistelle suupielijää ja poskijaa, ikkääku tuskissaa, Jussi Vihavaes-vaenoon poeka sano, että:
— Ametriikkiihaa se oes meinink paenoo, jos voan — peräpuolet kestää...
Ja sillon rupes ne uteljaattii suupielijää ja poskijaa virnistelemää. Mut se niihe virnistämine olj — naurava.
Suureks ikäväksen en ou soanna tietoo, kestkö peräpuolet Ametriikkii ast...
HERMOVIKAKO VAE "VANAHA-OATAM"?
Juhannuksena se Kekkos-Jussi nimpäeveesä vietti ja sen tapana olj sannoo että:
— Min en ou Janne enkä Johannes, voan minä oun Jussi. Eikä se juhannuskaa mikkää juhannus ou, voan se on Jussinpäevä.
Vaekka vasta olj päevän ensimäene osa, oamu, kulumassa, soatto kuetennii helepost huohmata, että Jussi olj usseemma ku yhe kerra suutaa muestanna: sen henk höyräht väkevältä ja muukii olento olj niinku irt moasta. Emäntä kyllä arvas, että sillä häne Jussillaa on salakassa, koska vierasvarat olj koskemattomina. Mut se emäntä ei tahtonna näe nimpäevänä ruveta nuuskimaa ja nimpäevä-illoo häerihtemmää.
Soahaksee nimpäeväe esmakuva maestoo olj emäntä keittee hörräyttännä kahvit ja kulettanna sekä kahvin että leivokset pihamoalle laetetu lehtmaja sissää. Ja ikkäänku laettooksee juhlayllätykse emäntä kuhtu miehesä kahtomaa, minkä kumman se lehtmajasta löytää. Ku Jussi tulj ja näk, että on pötyvä pöyvvässä, sano se, että:
— Teitpä viisaast ku laetoet tällä laella, että ite soahaa ensiks hörpätä, eikä kaekkee vieraehe kittaa työnnetä.
— Lysthää se on soaha vieraeta kottiisa, ku sitä...
— Mikä mistäe tykkee, sano ennen ukko Ranetille pien poeka, joka sikkaaria polttel ja jolle Ranetti rupes puhelemmaa, että paremp oes tuommoese retukse pittee sian seitenkierteistä hampaissaa, ku sikkaaria polttoo immottoo. Niin, niin, — sillä laella se käy, että ku ite kestilöessä eli vieraisilla kuleksittaa, niin tulloo meillennii vieraeta, vieraelu, neät, vieraeluva voatii, pöyvvänpeä pyörähtämistä ja tanssimine rallatusta.
— No, elä nyt tok omana nimpäevänäs nue kylymäkiskoseks ruppee leikilläskää, ku minä kuetennii arvoon, että lyst on ihtessii huohmata ystävijä ja kylänmiehijä vieraenas. Ja onhaa nyt niin korree ilimakkii ja ihana aeka, että immeiset mielellää lähtöö lörksästelemää ja ihteesä viiluuttammaa. Mut jos silikkoo tottuutta puhun, en tahtos, että Räväkkälä Lotta tänne tulis, se ku on kovin hermostunna, että...
— Elä ruppee sinä käyttämää nykyeste tieskenteleväe immeiste sanoja, ku puhut pahakurisesta akasta. Hermostunna! Mittee ne on ne hermot ja hermostumiset? Kuka se on hermot nähnä ja kätteesä ottanna? En minä tunnusta mueta hermoja, ku nenän, jolla haestoo nuuskasen, korvat, joella kuulen, kielen, jolla maestoo lipasen, sormet, joella koittoo koplasen, ja ihonpinnan, jolla tunenn kivut ja kutkutukset. Eikähää lehtuor Melakaa, immeisruummii rustingista selekoo tehessää, hoastanna mittää hermoesta, voan sen se maeniht, että siinä on telekrahvi- eli lennätinlaetos paljo täyvvellisemp ja paremp, ku on se, jonka pylyväetä ja johtolanka on moantien varsilla. Esmerkkinä immeisruummii telekrahvi hyvvyyvestä soatii kuulla, että jos toesta pistää neulalla kantapeähä, niin kantapeästä laetetaa hetj telekrahvi peähä, jossa on peäkonttuor. Ja samassa silimänräppäyksessä peäkonttuor antaa telekrahvi kantapeähä ja käsköö, että potkaesta kimmauta sitä, joka neulalla pistelöö. Mut ku pahakurisista akoesta on puhe, niin ei pie virkkoo mittää niihe hermoesta ja hermostumisista, voan on sanottava suoraa, että niissä on joko ilikeys taekka "vanaha-Oatam".
— Vae akoessa se "vanaha-Oatam" ja ilikeys aena on, eikä miehissä millonkaa. Mut eiköö sitä passoes ommoo kohtoosa miestennii tarkastoo? Muesteleppas esmerkiks viimmevuotista nimpäevees ja sitä rytäkkätä, minkä panit toemee iha turhapäete. Mikäs se sillon sinuva riivas, oljko se "vanaha-Oatam" vae hermovikako?
— Joka entisiä muesteloo, sitä tikulla silimään.
— No, en minä muestellaksen maeninnakkaa, voan sanoen iliman sannooksen sen tautta, ku aena kaekki paha naeste syyks pannaa.
— Kukas käsk sillonkaa naeste suutaa tulukuttammaa?
— Mut mittees siinä muutakaa soatto tehä, ku sinä vakkaene mies rupesit väettelemmää salaka ja mueku tuntomerkistä ja lopuks nostit semmoese nuoha, että toeset vieraesta pelästy ja toeset mänj poes, eikä kiellotkaa auttanna.
— Ja minun sitte oes pitännä ruveta tuppisuuna kuulostammaa akkae irvistelyvä, niihe taulapäehe...
— Elä, veikkone, peästä kiukkuva valloellee, ettei tämäk...
— Mittees sinä aloet kiusotella ja entisiä muestella?
— En ala, enkä muestele. Minä voan tuossa sivumänne tulin sanoneeks, että sinä viimme nimpäevänäs suutuet ku tupakka iha ilima syytä. Ku siinä juteltii, että pienijä salakoeta ja muekkuja on vaekee erottoo toesistaa, niin sinä sannoo paukautit, että se on heleposta heleponta tehtävee, ku muka toesilla on alahuul lyhemp ja yläliuul pitemp...
— Kuule! Anna sen jupaka nyt olla penkomata — kuuletko?
— Kyllä minun puolestan. Mut tuntuu se voan ouvvolta, ku vakkaene mies ilimottaa tuntomerki, eikä sitte kykene sanomaa, kumpasellako, salakalla vae muekullako, alahuul on lyhemp ja ylähuul pitemp.
— Tietyst se on toesella niistä. Ja eikö sitä jo siitä ymmärrä, kun tietää, että toesella on? Mut mittees ne akat ymmärtää?
— Etpä tuota näytä ymmärtävä itekkää, vaekka out mies olevinas...
— Leipälinkku kiin ja hetj paekalla.
— No, elä nyt toas kiivastu. Enhää minä mittää muuta tarkota, ku voan sitä, että soatot niin turhasta suuttuva ja vielä niin silimittömäst. Jos sinä kerra tiesit, kumpasellako sortilla se ja se huul...
— Minkätähe minä en tietännä ja tiijjä. Mut turha on ruveta akkaväelle selittämmää, jotka ei mittää ymmärrä. Ja nyt sanon laetimaese kerra, että tätä juttuva ja jupakkata ei jatketa.
— Ei jatketa, ei jatketa, vaekka en kuetenkaa malta olla sanomata, että vakkaene mies ruppee tuntomerkkijä selittämmää ja ku sitä ei tiijjä, sillon suuttuu ja laettaa hirvee rytäkä, että koko talo tahtoo koatuva...
— Suu kiin, karjas Jussi, nimpäeväsä sankar, kovaeänisest. Samalla se tapas lyyvvä nyrkkijää pöytää. Mut isku sattu kahvipannuu, joka mänj luttuu, niinku moakarvasaralla oes paeskattu, ja pannu sisällys purskaht pöyvvälle sekä sankari silimille, ryvettäe häne juhannuspuhtaa paetasa ja korree pöytävoattee. Muutama parj kahviknppija ja retnekka eli kermakuluppo sekä sokursipaleet tek ensaluks vappaeta ilimahyppyjä sekä lopuks kimpoel moaha, muutamat kupit särkyneinä. Vehnäset ja muut köhnikkäät lentel hueskihaeski. Emäntä juosta pingers tuppaa pakkoo, jonne Jussi tulj perästä verise nyrkkisä kansa. Sitä ryhyttii kiiree kaupalla sitomaa ja huusloaroomaa...
Mitenkä sitte varsinaesille nimpäeville vieraehe tultuva käv, sitä en tiijjä, ku en uskaltanna männä kahtomaa ja kokemaa. Mut jos kuka on kuullunna, ilimottakkoo ystävällisest, sillä sitä oes lyst sekä minun että kukaties muehennii tietee. Eikä kaeketi sitäkää pahaks pantaes, jos samalla lausuttaes, luuletteko Jussissa ollee hermovian vae "vanaha-Oataminko"...
MYYRÄNMÄKELÄESET SÄHKÖSSÄ.
Siinä sitä on sähkössä puhtija ja voemoo, senhää tietää akat ja lapsettii. Ja jos kuka sähköiskun sattuu soamaa, niin sillon se on leipä leikattu. Mut puhtija ja voemoo on sähköinnostuksessakkii, ku se oekee sytyttävänä sattuu. Kaekista vereksimpänä ja tuoreimpana esmerkkinä siitä on Myyränmäkeläeset, jotka tässä äsköesenä aekana sattu joutumaa sähköinnostuksee.
Se läht siitä, että Hautolampilaeset olj ruvenna sähköö paekkakunnallee puuhoomaa — ja nii sähköinnostus sähköesistä Hautolampilaesista tarttu Myyränmäkeläesii. Ku niille olj voan sivumänne sanottu, että nyt sitä sähköö saesitta työkii, niin muuta ei tarvittu: koko kyläkunta alako kilivassa pauhata, että:
— Mikäs pakko meijjä on lampputuettuloehe ja pärevalakee varassa ellee turjottoo — otetaa sähkö, ku se kerra soahaa.
Ja että tässä olj ylleene miel'ala lausuttuna, siitä ei tarvihe toestukseks maenita muuta ku sen, että ku isäntä Väkelökkii olj joutunna sähkökuumeesee, niin sillon se taut olj muehennii tarttunna. Sen isännä nim ei oekeestaa ollunna Väkelö, voan olj sitä sillä tavalla ruvettu kuhtumaa — väkelyytesä tähe. Se nimittäe olj olovinnaa innokas kaekkii yrityksii, nostel housujaa ja lävväyttel rukkasijjaa vastakkae. Mut siihe sitte pöyhistely kuol nahkaasa. Ja samallaesta sen olj puhelukkii: se alako niinku hyvä soarnapappi, mut muutamae lauseihe perästä se rupes väkelöettelemmää ja ussei koko puhelusa keskeytti. Ja väkelöemistä sen olj liikkuminennii, samate ku talloustoemettii. Kaeke sen tautta sitä olj ruvettu nimittämmää Väkelöks, eikä sitä takanapäe muualla nimellä maenittukkaa. Ku Rinneaho isäntä olj tullunna Väkelön luo keskustelemaa sähkön ottamisesta, niin tämä olj tohahtanna ja sanonna, että:
— Sitä vehettä minä vihhoon niinku paholaesta sen tappaukse perästä, mikä mulle sattu asemalla. Mänin siellä käymää iltamyterässä ja ku outossallii peäsin, soapu asemamies tulija sytyttämmää. Minusta tuntu ihmeeltä, ku sen ei tarvinna muuta, ku voan seinee napsautti, niin hetj olj valakeeta ympärj huonetta. Sen asemamiehe mäntyvä en malttanna olla, voan tassuttelin kahtomaa sitä napsautuskohtoo. Ja ku immeine ei usko, ennenku koettaa, niin minnäe hellävarroo veänsin semmoesta mustoo nauloo, joka muestutti housun tikkunappija. Mut sillo tupsaht kaekki valot sammuksii ja minä hätäpäessän läksin pimmeessä pyrkimää penkille pakkoo. Miten lienen haerahtunna könähtämmää yhe aka syllii, joka nost hirvee nuohaka ja rupes rämmentämmää, että:
— Mikä sika sinä out, joka sammutat valakeet ja tulet karvasta turpoos minun noamaan hankoomaa? Häh? Mikä sinä out ja mittee sinä oekee meinoot? Tiijjä se, että minä oun kunnijallise miehe kunnijalline aviovaemo, enkä mikkää...
— En minä mittää pahhoo meinoo... minulle tulj erreys... Enkä minä Sikasia ou suvultan, minä oun...
Mut sillo tulj asemamies outossallii ja ihmettel valakeihe sammumista sekä napsautti ne toas palamaa. Ja yhessä oveavvauksessa tulj muetae immeisiä. Siinä hälinässä sotkeetu sen kunnijallise aviovaemo torumine.
Se Rinneahon isäntä sano, että:
— Mittees syytä sinulla on siitä sähköö ja sähkövalloo suuttuva? Kaekkihaa siinä tapahtu sinun äkkinäesyyves tähe. Mut jahka soat sähkövalon ommaa kottiis, niin opit sitä käsittelemää ja näkemää, miten suur hyöty ja mukavuus siitä on: ei tarvihe lamppuja eikä tuettuloeta, eikä muuta ku napsauttaa, niin kyllä valloo tulloo.
— No, mut ku minä napsauti, niin pahhuus sammuva tupsaht.
— Oesitpas napsauttanna toese kerra, se oes toas syttynnä. Mut ei sen sähkön hyöty sovi yksinää valloo, sillä lisäks soahaa voemookii, niin että sen voemalla puejjaa riihet ja sahataa halot ja vielä monet muut työt suoritettaa. Kumpa nyt voan kyläkunta ymmärtäs tarttuva asjaa kiin, niin hyvvyys oes vikana.
— Mittee? Puepko se riihet ja hakkoo halottii? No, johhaa nyt herra helepotukse antaa...
Ja ku rukkaset sattu Väkelön vieree, löe se niitä yhtee, kapsaht seisomaa ja housujaa nostelemmaa ja sano että:
— Miks ei ymmärretä, ku oekee selitettää. Ja minä lähe kulukemaa niinku Jierusalemi suutarj, sekä kujilla ja kylissä huuvvan, että ottoo sähkö, ku se meille kerta annetaa.
Ja niin läht Rinneaho isäntä yhelle suunnalle ja Väkelö toeselle suunnalle. Immeiset olj ihmeissää nähhessää Väkelön niin kovalla kiireellä kulukemassa, että sanottii sen vällii juosseennii, vaekka jotkut ei sitä pitännä totena, ne ku usko, ettei Väkelö juosta ossookkaa... Eikä kulunna ku muntamija päevijä, niin koko Myyränmäkeläeset olj sähkössä, taespa jo olla semmoesijjae, jotka luul sähkötullii olova palamassa ympärj kyllee...
Sinä sähköinnostukse parraana aekana sattu Jussi Suksine mänemää käymää Väkelön talossa. Siellä tietyst tulj sähköstä puhe ja Väkelö nostel housujaa selitellessää, että kohta sähkö pue riihet ja hakko halottii... Se Jussi Suksine on moalimata liikuskellunna paljonnii ja tuntoo sähkövalonnii, niinku mone muunnii asjan. Huohmatessaa Väkelön sähköinnostukse se kysäes että:
— Ettäkö meinoot sähkövalon talloos hankkija?
— No, kukas ei sillon ota, ku semmoene hyvä annetaa!
— Miten monta valopistettä meinoot ottoo?
— En minä ymmärrä pisteistä mittää, minä voan otan niin paljo sähköö, että se pue riihet, hakkoo halot ja valasoo niin kirkkaast, että näkköö unessakkii...
— Mittää tuo mahtaa tulla maksamaa?
— Mit... mit... mittee? Maksamaanko? Eipä kaeketi se mittää maksa, koskapa maksusta ei ou mittää maenittu, sanottu voan, että myö sähkövalo soahaa, jos tahotaa...
— Mut eihää teällä moalimassa maksuta soaha muuta, ku kynnet sormii ja varpaesii sekä täetä paetaa. Ei, kaekista maksettava on. Jos kuetennii pylyväät otat omasta metästäs, toemitat ne paekallee ja laetat valamiiks, etkä työlles ja vaevalles palakkoo rätnee, niin ne soat ilimaseks. Mut muusta kaekesta pittää sinun lyyvvä mynttijä pöytää ja sitte valosta ja voemasta maksoo sen mukkaa, miten paljo kulutat.
— Kukas sen ossoo sannoo, minkä verran niitä kulutettaa?
— Kilovatin mukkaa valamistaja teille valloo ja voemoo antaa sekä jokkaese käyttäjän luona mittar ilimottaa kulutusmeärä.
— No, joha nyt on riena taekinassa. Tää on varmaannii sen Rinneaholaese Ametriikissa opittuja metkuja koko sähköhomma, jolla se meinoo meitä jutkauttoo. Mut eipä meitä nakkii niin narratakkaa, ku hiirijä sianlihapalasella.
Ja kysymätä, oesko Jussi Suksisella jottae erityestä asjoo ollunna, Väkelö löi rukkasijjaa yhtee, kapsaht takajaloellee, nost housujaa ja alako paenoo ovvee koht. Immeiset sae toassiisa ihmettelyaehetta, että mikä nyt on tullunna, ku Väkelö iha toenperästä juoksoo, ettei ies taho muestoo nostoo housujaa, jotka uhkoo puota — miten sillä Väkelöllä lienöö nivuset niinku kissalla, ettei housut pysy ilima alituesta nostamista... Näestä ihmettelyestä ei se Väkelö mittää tiennä, voan männä huuhto asumuksesta asumuksee ja jok'ikisessä paekassa sano, että:
— Nyt meille meinataa tehhä oekee Ametriiki jutku! Kahtokeepas, ei sitä sähkövalloo ja voemoo iliman eistä soahakkaa, voan siitä tulloo niin suuret maksut, että meiltä männöö rahat, kukkarot ja napit voatteista. Ja ku vielä pittää kustantoo erityene virkamies, jolla on niin kummalline nim, ku Kilovatti, sekä sitte lisäks mittar vae liekkö se iisnyör, joka pittää kottiisa ottoo... Entäs ku on kaekenmoesia pisteitä ja rikkuja, joesta pittää rahhoo pulittoo... Ei, siihe kirnuu en aenakaa minä hyppee! Ja hittojakos myö sillä valolla ja voemalla tehhäänkää? Teällähää korkeella mäillä myö ensiks oamusella aurinko nähhää ja viimmeks iltasella, ku kesä on korreimmillaa. Eikä toas talavella ou kiirettä meskuu ja pakkasee: moata pötköttää sängyssää päevästä päevää sekä omalla voemalla tekköö työtä sitä mukkoo ku jaksaa. Pitääköö Kilovatti sähkövalosa ja -voemasa, koska siitä maksu voajitaa. Minun kottiin sitä ei oteta, ku vasta tuhanne vuen peästä.
Ja sen sanottuvvaa se Väkelö alako ponnata toesee paekkaa. Mut sen jäläkee huus immeiset, että:
— Ei oteta meillenkää!
Ja niin äkkijä ku se sähköinnostus sytty, yhtä äkkiä se sammukii. Ympärj kyllee sanottii, että:
— Ei oteta sähköö, ei oteta, koska se maksaa...
Mut se Rinneahon isäntä, sähkövalon ja voeman innokas puuhooja, purroo hampaetaa yhtee ja sannoo, että:
— Kaekenmoeste koltiaeste ja taulapäehe keskee on pitännäe joutuva olemaa ja elämää, jotka ei ommoo hyvveesä ymmärrä. Mut mitteepä minä heitä ruppeen herättelemää — moatkoo mokomat, niin että kannikat hautuu...
Se Jussi Suksine toas tuummaeloo yksinää tällä laella:
— Ku sitä immeine eläs, niin oes lyst nähä, jaksaakko Väkelö ellee tuhat vuotta... Mut pahon minä pelekee, että eikö siltä tuhannen vuen eläminennii mänene — väkelöks, niinku kaekki muukii...
KU MINÄ ITE — VARASTIN.
Tässä elämän "elokuvvoo" tarkastellessa juolaht mielee värssy muutama runnoelijakokelaa käskirjutuksesta, jossa runoniekka, oavistukse kiikarilla viimmestä tiljpäevee tirkistellessää, laulaa tällä laella:
"Luoksein soapuu konttopiru käissä konttokirjat kummat: Hyvveitä voan pien on siru, pahheita on suuret summat."
ja ku sitä värssyvä miettiissä muestluusta tappauksia tulla marnii esille, niinku moamykriä koloestaa, saen huohmata, että minnäe miesparka, muusta puhumatakkaa, oun muun muvassa — varastannae. Immeiset sannoo, että rehelline tunnustus on sama ku anteekssoamine, ja sentähe minä nyt vilipittömäst varkauten tunnustan, samalla ku mulla on lieventävänä asjahoarana olovinnaa se, että en ou tehnä muuta ku kotjvarkauve, enkä vieraalta ou mittää anastanna. Ja tällä laella se kotjvarkaus tapahtu:
Olin jo mustalaespoekoo suuremp taekka toesi sannoessa siinä ijässä, että moalima kaekenmoeset houkutukset ja tuulet riipo matkaasa. Mut jos mänj suuntaa taekka toesee, rahhoo voan joka paekassa tarvittii. Kukkaropahasesta irvist kuetennii tyhjä pohja ja jos kassakirja oes ollunna ja sitä oes katellunna, ei siinä oes ollunna muuta ku yks leht, jossa olj mänöjä, eikä — tuloja ollenkaa. Mut ninku luonto vettää tikanpoekoo puuhu, samate luonto vetj minuva muehe matkassa kulukemaa ja joukossa olemaa. Sitä varte pitj tuloja hankkija harjottamalla — kotjvarkautta. Ollessan vanahempaen lapsista pahnanpohjimmaene eli nuorin, en minä soanna isännöejjä, voan toeset pitj jöötä. Mittee sitä sitte millonnii lie soanna kähvelletyks ja rahhaa vaehetuks, ei tälläkertoo juohu mielee. Mut luultavast tämä ruessäki varastamine on ollunna kaekista suuri, koska se nyt peäkopasta tulla marni esille. Ja niinku jo sanoen, minä tahon sen avomielisest ja vilipittömäst kertoo ja tunnustoo.
Muestamattomuuvve taekka muehe kiireihe tähe olj myllyy lähtö unehtunna iltapimmeesee, eikä se niin voarallista ollunnakkaa, ku meijjä mylly olj lähellä, voan kilovirsta peässä. Ku jyviä lähettii säkkilöehe panemaa, jouvvuttaavvunj minä matkaa, niinku harakka sijantappajaesii. Siinä kiireest liepsuessa onnistun soamaa yhe jyväsäki puotetuks aeta rappusilta moaha ja sieltä vierytetyks rappuehe ala. Eikä sitä keppoesta kukkaa huohmanna.
Niinku muuttii mänin minnäe yöpuulle ja tuummasin, että toeste nukuttuva käyn säki kelekalla viemässä riihlao tlakse, jossa sen lummee peittelen piiloo. Mut minä nukkuva horrae syvvää unnee itekkii ja vasta oamuyöllä havvae. Mulle tulj kiire. Käpsin männä tuppaa, otin sieltä kelsturkkirutmeijja peällen ja suure karvareuhka peähän. Pusasin sitte nostoo säki kelekkaa ja läksin vettee junnoomaa. Riihtie olj kappee, ja ku talav olj lumine, olj kinoksi ja kahepuole tietä. Peästyvän puolväli paekkeille huohmasin, että jokkuu tulj vastaan. Kukas se mahtaa olla? Ja voe lapikasta ja lapikasnahkoo! Se olj mun vanahin veljen, joka olj sattumalta herättyvvää lähtennä tarkastammaa, onko ahe riihessä niin kueva, että jo tänä oamuna passoes puejja. Mikäs minut perrii? Takas keäntymine olj kerrassaa mahoto ja jos toas juoksen pakkoo, jeä jyväsäkki suve suuhu. Mut hätä keinon keksii ja hättäene tarttuu, vaekka — olenkortee. Ja niimpä minnäe paenon reuhkan syvälle peähän, nostin turkkirutmeijjan kaulusta pystyy ja rupesin liikata lynkkeemää, niinku meijjä mökissä asuva loesmies, Jussi, tekköö. Totta varmaannii liikkoomine lienöö hyvi onnistunna, koskapa veljmies alako tieltä kavuta nietokse selekää, antooksee vaevaesmiehelle tietä. Ku siinä veljmiehe sivute männä lynkkäsin, kysäes veljmies:
— Mistees se Jussi näe varrae tulloo?
— Tuolta minä tule Kiijjasta kesäpalakkojan hakemasta, vastasin minä ja parraa kykyn mukkaa koetin hoastoo Jussin eänellä ja hyvi pehmeekielisest, niinku sekkii latustaa. Ja vaekka lauluopettaja ennen olj haukkunna, ettei mulla ou mussiikikorvoo, osasin minä kuetennii Jussija niin hyväst jamata, että veljmies petty...