Part 5

No, niin! Se Risto olj vast'alakava liikemies, joskohta olj puotpalvelijana ollunna melekei kynnykse ylj peästyvää. Ku kahella tyhjällä käillä alottaa, ei luonnollisest hyllyt tavaroehe paljouve tähe halakii. Mut siitäpähää oes vähitelle paesunna, jos Ristolla ei oes ollunna pahhoo tappoo "ottoo" ylj muori meärä ja mikä pahinta, se ottamine tahto tulla liijja ussei. Se vähens luottoo, niinku sekkii, että Risto otettuvvaa olj rämäpäene, eikä viisastunna, vaekka olj semmoesessa tilassa katkassunna toese jalakasa ja puhassunna toese silimäsä. Ku ne vammat mitenkute soatii auttavast korjatuks, tahto ottamine Ristoo aesossaa pittee, niinku ennennii. Mut rupes sitte Risto tuummimaa — ja taes sitä toesettii neuvvoo —, että mitähää, jos sitä akottus, niin voes mies muuttuva. Naemisasjoeta tuummaillessaa sattu silimii Helsingissä olovan naema-asjoemiston ilimoetus. Siihe tutustuttuvaa peätti Risto, että sen huohmoomine olj varmaannii kohtalon viittaus — ja sinne se paekalla kirjutti. Vastaus sieltä tulj pikemmi, ku osas luullakkaa. Risto toas puolestaa tarttu asjaa, niinku kissa hiiree, ja lähetti sekä valokuvasa — sivumenne sannoe se olj pulska poeka — että muut voajitut selitykset, ne viimeksmaenitut koristeltuna ja siliteltynä, niinku kauppijaa tapa on tavaroo vähäse kehaesta... Sekö kehumine lienöö auttanna vae kohtaloko se toas olj myötäsukaene, mut jo palloovassa postissa soapu kommee naesimmeise kommee valokuva sekä selitys sen ijästä, varallisuuvvesta, jota tuntu olova oekee Porvoo mitalla, ja lopuks kehotus kirjuttoo kosimakirja. Kuvvoo katellessa tanssi Riston syvän katrillija, tyttö ei, neät, ollunna ijällä pilattu, aenae valokuvassa se olj iha silimääpistävä ja ku sitte vielä peällepeatteeks olj varakassii!... Siinäkös Riston pännä rapis paperilla, ku se sille neitoselle kirjutti, nimitelle sitä vähän matkan peässä "Kalliiks Neijjoks" sekä pyys kirjavaihtoo tarkotuksella männä lopuks avioliittoo. Ei kulunna monta päevee, ku jo tulj vastaus, jossa "Kallis Neito" ilimotti "Herra Kauppijaa" valokuvan soaneensa Helsingistä naema-asjoemistostakii sekä sannoo sitä ihastuksella tuontuostae kahtelovasa. Samalla se tievust, eikö häne kuvasa ou "Herra Kauppijaalle" tullunna sekä onko se tehnä vastenmielise vaekutukse "Herra Kauppijaasee"? Vielä "Kallis Neito" kirjutti, että jos "Herra Kauppijaalla" on tos mielessä, on "Herra Kauppijas" tervetullut häne kottiisa, jossa hää on sekä isäntä että emäntä, vanahemmat ku on kuollunna.

Tämmöestä kirjoo ja kuhtuva lukkiissa rupes Riston jalattii jo katrillija tanssimaa, eikä voan syvän, sitä mukkoo, ku katkenneella jalalla kykenöö tanssimaa. Ja kylläpäs olj pännällä toas lentävä kiire vastauskirjoo kirjuttaessa, jossa voan lyhyvest ilimotti, että pikimmältää ku käy tärkeellä kauppamatkalla hää hetj palattuuvvaa viivana rientää "Kallii Neijjo" kottii avioliito ruususolomuva sitomaa. Samassa kirjutti sitte entiselle isännällee ja pyys siltä joetae tuhansija rahhoo laennaks, voejjaksee puotisa hyllyt panna pullollee, ku morsian, jolla on rahhoo ja muuta hilettä iha arvoomato meärä, tulloo rukisijjoo kahtomaa. Oekee valakoavan mukkaa kirjutetulla valalla Risto vakkuutti, että "Entine Rakas Isäntä" soa omasa korkoe kansa takas. Kolomanne kirja se samalla kirjutti "Teknilliselle Liikkeelle" Helsinkii, tiijjustelle tekojalan ja tekosilimän hintoo sekä onko niihe tähe pakko tulla paekan peälle vae ossoesko hää ite, jolta toene jalaka on katkenna ja toene silimä puhenna, niin että hää nyt puujalalla kompuroe, ne asettoo siks tillillee, ettei outo huohmois niitä oekeesta erottoo.

Ku muutama päevä kulu ja post soapu, ei Ristolla ollunna haluva katrilli tanssimissee, eikä jalat ja syvänkää katrillija hypännä. Avattuvvaa "Teknillise Tehtaa" kirjan luk Risto siitä, että niin ihanata ku oessii avioliiton ruususijettä solomija, ei se kuetenkaa käy päesä, ku tehtaa johtaja on jo ikämies, eikä sillä ou tyttäriä tarjottavana. Ja toene kirja olj siltä "Kalliilta Neijjolta", joka toas ilimoetti, että häne tarkotuksesa on soaha ehjä aviomies, eikä tekosilimällä ja tekojalalla varustettu. Sen lisäks olj kirjassa vielä sekkii, ettei "Entiseltä Rakkaalta Isännältä" tarvihe velekoo hankkia hyllyje pullistamiseks, ku ei "Kallis Neito" aejjo tulla niitä kahtomaa...

Risto parka! Se olj avioliittohökötyksessää pistämä "Kalliille Neijolle" ja entiselle isännällee kirjutetun kirjasa "Teknillise Tehtaa" kuverttii ja "Teknilliselle Tehtaalle" kirjutetun kirjan lähettännä "Kalliille Neijjolle" — no, oljko sitte ihme, jos koko riijjuuhomma mänj iha myssyttömmii!

SILLI POES HAESEMASTA.

Ei ou tillillee tunnettuva, onko tässä kerrottava keppone alakuperräene keksintö vae onko siinä kynnetty toese vasikalla. Mut ku suutarillennii on sama, kennenkä nahasta se soappaat tekköö, sopinoo jutustajannii juttu jutustoo, vaekkei se viimmesimmäks sitä käyttänee keksintöö sattues olemaankaa.

No niin! Siihe aekaa olj Suomenmoassa sekä vakinaeset asevelevollissuuspataljuonat että reservkomppaniijjat. Asevelevollislakia seätäissä olj kyllä Sarvlahe parruon pelännä moalima lopu tulova, jos asevelevollisina pittää oatelispenika olla yhessä renkrehjanoehe ja muehe kommeesukuste nuorukaeste kansa. Mut laenseätäjät olj voan niin uskalikkoja, että lakkii tulj semmoene meäräys, että jokkaene 21 vuotta täyttävä miespuoleine nuorukaene on asevelevolline. Ja niin siitä asevelevollissuuvvesta tulj sulatusuun, jossa peästii käsittämmää, että kaekki ollaa yhtä luuta, niinku pukinsarvet. Ja ku lakia sinä aekana toteltii, täyty sotamiehenä olla niin herran ku marrinnii, eikä siinä passanna niskotella ja vikuroejja. Eikähää sotamiehenä olo oukkaa mikkää alennustila, voan iha isänmoalline kunniavirka, josta kansanlaulukii saunoo, että:

Sotamies on parempi ku pienenlaene herra, koska se on kelevannunna keisarille kerra.

Mittee toas huushollii tulj ja tulloo vieläkii, niin onhaa isänmoa koettanna poekiaa ruokkia siks runsaast, ettei kennenkää mahanahka ou peässynnä selekärankaa tarttumaa. Mut kukapa se jokkaese miele ossoo nouvvattoo ja tyyvvyttöö! Ja niin niitä olj tyytymättömijä entisaekana, niinku nykyjäännii. Pienissä oloessa kasvoo junnottanneet ei niin paljo Jeremiijjakse virsijä veillynnä ku semmoeset, joehenka leuka olj aena rasvassa ollunna ja maha makkeeta täynnä. Ku ei tunne, vakinaesesta väestäkö vae reserviläesistä parempoo huolta piettii ja pietää, ei ossoo sannoo, kummassako piirissä enemmä tyytymättömyyttä ja vikkoo on ollunna ja vieläe on, sekä huusholliko vae muu komentoko on ärryttäjänä ollunna.

Tässä kerrottava tappaus on peräsi reserviväe keskuuvesta ja koskoo raokahuushollija. Kauppijas Aeraksela olj soanna rahkamenti hankkimise tehtäväksee. Se mies olj oppinna sen konstin, että kauppa ei _elätä_, voan _voetto_ elättää. Sen tähe se kauppoo tek — voettooksee. Hankkijahommassa se vielä lienöö lisäks tuummaillunua, että sotamiehe pittää syyvvä, mittee annetaa, sekä kerustel niin huokeita tavaroeta, ku suinnii onnistu löytämää. Jos sitte muut popsittavat ei riimasorttija ollunna, niin sillit kuetennii huonouvessa kaeken muun voetti — niissä olj jo niin paha löyhkäkii, että harakattii sitä pakkoo läks koko kasarmialuveelta. Reserviläeset muris ja äris sekä opetti sillijä lentämää, viskelle niitä ulos ikkunoesta ja tehe jos jonniilaesija vippaskonstija. Mut ku apuva ei mistää tullunna, niin sillon tek joku taekka jotkut taekka kukaties yhtenä miehenä koko komppaniijja semmoese tekose, että siitä läht apu. Yhtenä oamuna nimittäe ilimesty kyöki rappuste ettee suur silli, jolla olj korkeet tikkujalat alla sekä suussa paperlappu, johonka olj kirjutettu että:

— Mää poes silli Aeraksellaa teällä haesemasta.

Ja sattu niin kummallisest, että ite kauppijas olj sinä oamuna huvitellaksee lähtennä tuomaa tavarakuormoo ja sen lisäks komppaniijjan peällikkö kuluk kyöki eite. Se pysähty kahtomaa seisovoo sillijä ja hämmästy yhtä paljo ku kauppiassii. Repäsövällä sotilasmeiningillä pantii hetj tutkinto toemee ja mittees muuta ku että kaekki sekä kasarmilla olovat että kuormassa tuovut sillit sae lähtee — Aeraksellaa haesemaa, eikä niille tarvinna tehä ies tikkujalakojakkaa.

MATTIINA.

Nuo immeiset ne hoasteloo iloesista peretappauksista, jolla ne tarkottaa jonku uuvve jäsene soapumista ruokakuntoo lisseemää. Mut eipäs kukkaa sanonna iloeseks sitä tappausta, joka tapahtu Noropohja syvänmoatorpassa: siellä huutolaesnaene, joka vielä peällepeätteeks olj sekä rampa että vaevane, synnytti yksinäese lapse. Mittee se naesparka olj soanna koko siunattuna oloaekasa kärsiä, ei tie mielj kertomaa. Ja ku synnytyshetk joutu ja sauna olj akkoja täynnä, niin sillon sitä vasta sanomista olj. Kaekeks onneks ei synnyttäjä ollunna kaekistelle tajussaa, niin ettei se akkoje suunsiivosta hononna muuta ku jottae vähä sillon tällon.

Se uus tulokas ei toas mittää välittännä: ku sen aeka olj tulla, niin se voan tulj että sutjaht itkie ja parkue, niinku tähä elämää tullaa. Ja ku äet olj heikko ja vaevane, niin samanlaeselta se tekelekkii näytti: taes voan olla kolomipäeväestä jänikse poekoo härövämp. Mut henk ja elämä siinä kueteniiii olj. Pestessää ja kuevaellessaa akkalauma peätti hetjpaekalla, ettei siitä elonommoo tule, ja sen tähe akat alako hättäellä, että se oes kiireekaupalla soatettava papin kässii, ettei se ennätä iliman pyhhee kastetta kuolia kurnahtoo.

Mökissä sattu olemaa Eero Pirkkane vähäkuulose eukkosa kansa ja tällä pariskunnalla olj hevosluuska, jolla ne kulukee nilkutti pitki pitäjee, elätelle henkeesä povvoomisella ja käenkahtomisella ja kaekenmoesilla pienillä töellä. Tämän vanaha pariskunna kimppuu ryykäs akat, niinku takijaeset, ja saevat taevutetuks lähtemää pappilaa lapstekelee kansa. Pappi olj hyvi kiireesessä lähtöhötäkässä johonnii kokkouksee, eikä oes mitenkää joutanna koko pyhhee kastetta ruveta toemittammaa. Mut se Eero sano, että:

— Ku tässä lapsessa ei ou henkee ku heleme verra, oes kaste kiireest toemitettava, ettei se ennätä kuolla ja sitte sielu jouvvu pahhaa paekka...

Siinä olj papille parraeks ast huohmautusta velevollisuuve täyttämisestä, niin että se viskas kaproki peältää, pist liperit kaulaasa, otti kastetarpeet esille ja alako toemitukse.

— Kennenkä laps tämä on?

— Senhää se on vaevase Justtiinan, joka on huutolaesena Noropohjan torpassa.

— No, taevas varjelkoo ja Luoja auttakoo! Kuka kurja on sen naespara tuolle jälelle soattanna?

— Ei se ou puumerkkijää mihinkää pannanna. Voan ei se ou taenna äetiä paljo paremp olla, koska tekelekkii on kehno tullunna, niinku kirkherra kohta näkköö. Mut tässä moalimassa näkkyy vakkane kantesa löytävä...

— Elekeepä muuta sannoo... Surkeeta kuetennii on, että immeiset, ristityt immeiset, silläkii kulumalla on pakanoeta pahemmat...

— Ku siellä yksinäesyyvessä ellee nuhjotettaa, eikä kokkouksija ou ja mueta hommija, niinku esmerkiks teällä kirkolla, niin sitä tulloo tehä tuhrituks vaekka mitä. Hohhoh! Eipä tahottu myökää iletä lähtee tuota lasta kastettavaks tuomaa... Mut lähetti kuetennii, ku ristilline rakkaus voatii lähimäestä auttamaa...

Kirkherra olj heristännä korvijaa, mut ku se ei oekee kuullunna Eeron alakupakinata ja ku sen viimene lause olj harras ja hartaast lausuttu, ei kirkherra ruvenna utelemmaa, voan lauhkeest sano, että:

— Laps on Herran oma, vaekka se onnii synnissä siitetty ja syntynnä, ja Herran omaks se on meijjä siunattava. Mut mikkää tälle nimeks annetaa?

Eero ja häne aviosiippasa alako katella toesiisa. Kumpanennii olj nime unneuttanna. Viime sano Eero, että:

— Ämmällä se nim alako ja taes se olla vähä niinku herrasnim, ku ne sannoo, että se Justiinae oes herrasperuva...

Kirkherra arvel, että mittee sieltä nyt ruppee tulemaankaa ja keskeytteeksee sano, että:

— Matti se varmaannii on ollunna, sillä se nimhää alakaa ämmällä?

— Taes olla Matti, sano Eero ja vilikas aviosiippaasa.

Se ei kuullunna, voan peätää se kuetennii nyökäytti.

— No, pannaanko sitte nimeks Matti? kysäs kirkherra.

— Pannaa voan, sano Eero, jonka aviosiippana toas nyökäytti peätää.

Ja hyvi pian kirkherra lapse kastoo kapsautti.

Mut siellä Noropohjan torpassa alako akat räväköejjä, ku ne sae kuulla, että laps tulj Matiks, vaekka se olj tyttö ja vaekka sen nimeks oes pitännä tulla Margareetha. Ja räväköemine muuttu semmoeseks suunsiivoks, että Eero läks aviosiippanasa kansa tipotiehesä. Sitte jokkuu akkaväestä läks hyötäähyvijää paenamaa pappilaa tiijustammaa, tokko se kaste onkaa oekee tohosa, jossa on tullunna veärä nim annetuks. Kirkherra arvel, ettei tässä uusija kastamisija ruveta toemittammaa ja muuttoo sukas Matti-nime _Mattiinaks_. Ja niin Justiinan tekeleestä tulj Mattiina.

KU KUKOESTUS KUORESTA PUHKES...

Tässä ei puhuta Roaskasta, niinku kukaties jokkuu voes arvella, voan toesesta savolaesesta soettajasta eli viulumiehestä, jonka aekanaa tuns ukko ku ukko tae akka ku akka. Varmaannii sen syntymävellillä olj ollunna kaekki mussiikkitaejjon hyvät henget, koskapa sille niihe lahjoja olj annettu oekee ropsakaupalla. Jo pahaesena paetaressuna se soettel kammalla, ku muuta pelvärkkiä ei ollunna. Vahvistuttuvaa sitte sekä koossa että ijässä ja soatuvaa viulun hankituks tulj soettoo niinku vanahalta mestarilta. Ja kaeketi se poeka oes moankuuluks kohonna, jos tielle ei oes ohakkeita kasvanna. Ensinnäe puuttu varallissuutta ja toeseksee, miten lie sattunna kulukku niin hataratekone ja kueva, että sitä pitj aena kostutella. Ja niin ne toeveet, joeta olj toevottu, ei peässynnä alakutilloosa pitemmälle, joskohta hänestä kehitty viulunsoettaja, joka olj paljon korkeemmalla tusinasoettajija. Retustellessaa millon milläe alalla se ei kuetenkaan soettotaetoosa unneuttanna, voan se siitä pahimpinnae päevinää hak lohutuksesa ja lystisä sekä anto illoo muellennii. Ja ku hätä uhkas tulla, sillon se panj toemee soettajaesija, kierrelle niillä matkoella viikkokausija, eikä ne ollunna leiville lyömätä.

Semmoeselta kiertomatkaltaa se olj toas kerrannii tullunna takas Kuopijoo, jossa peäkorttier olj. Hyvillä mieli se katuja astuksija ropsuttel, sillä lumpukassa olj suhahtavia aekamoene pinkka ja kukkarossa helis hoppeet ja vasket. Siinä sammoillessa jysäht peähä, että nyt oes terveyvveks hyvä ottoo totkuur onnistunnee matkasa johosta ja sen kunniaks. Lähimmäks sattu Tolovane ja sinne mies pistääty sissää. Vaekka olj kiirei hein'aeka, olj siellä moalaesia viinamäe työssä, niinku kaupuntilaesijae. Oekee suurella ilolla otettiinnii soettaja vastaa seurakuntoo lisseemää. Ja siltä jo ens topakassa näytti, että soettaja tarttu yhteistyöhö hartaalla halulla. Ku huohmattii, että sillä olj sekä suhahtavia että helähtäviä, tuppaatu yks ja toene ystävyyttä hieromaa, ne ku ties, ettei se soettaja ou suhahtavvae ja helähtävväe sujeluspyhimys. Mielellää se ystävijä ja kylänmiehijä seuraasa ottikii, jotta ne toas kuevana aekana puolestaa märkyyttä tarjoes. Sitä mukkoo ku uusija liemijä ettee kannettii, sitä mukkoo miel'ala kohos ja soettaja jo, ku viulu ei ollunna matkassa, kommeella paasopartnonillaa lauloo porrautti, että tuolit oekee tutis. Mut puhvettiryökkynät ryykäs aena kieltämää ja ne sano, että:

— Ku roastuvassa tuolla vastapeätä istutaa oekeutta. ei nyt passoo lauloo.

Ja sen kiellon perustuksella olj laulu jokkaese yritykse perästä lopetettava. Mut ku ryyppeemine olj sallittuva, niin kuppi kupin perästä kannallee kallistettii, juttu seuras juttuva ja nauru nauruva. Ulukona olj tavattoma lämmi ilima ja lämpimätä virtas avonaesista akkunoesta sissää. Tuul olj siinä kuumuuvessa nukkuva tussahtanna, niin ettei ies sekkää ollunna viileyttä löyhyttelemässä. Taes siinä olla lämmin muellae, mut sen soettajan elämä näytti kerrassaa sietämättömältä: suuret hik'karpalot nous ohtanahasta ja vettä näytti tukastae valuva. Ja mitä enemmä kuppiloesta löylyvä lyötii, sitä enemmä lämmi lissääty, ikääku suomalaesessa saunassa. Olloosa korjataksee soettaja otti ens aluks jo likomäräks kastunee simpseti kaulastaa ja tunk taskuusa. Sen perästä se auko paetasa rintanapit ja sitte vähitelle vähentel voatteita peältää, niin että kohta oes jo viikunalehtiä peitteeks tarvittu. Ku puhvettiryökkynät tämän huohmas, tulj ne sanomaa, että:

— Elekee tok Oatami voatteisii ast ihteenne riisuva. Kohta tulloo tuolla roastuvassa kahvitunt ja sieltä voe herroja tulla tänne kahville. Mittee ne sannoo, kun näkköö, että teällä annetaa olla Oatami puvussa? Kuulkoo, pankoo äkkijä voatteet peällenne, niinku on muellae vieraella.

Mut kuumuus ahist soettajoo. niin että se kiels löylyvä enemmä lyömästä, se ku taes luulla olovasa kylypemässä. Ja ku puhvettiryökkynät yhä kehotti pukkeutummaa ja ne jo pelottel isännä ja polliissi hakemisella, muuttu soettaja hoamu semmoeseks ku se on välistä häne parraeta säveliä viulusta riipoissaa: silimät kahto kauvvaks, ikkääku toesee moalimaa. Kätesä se asetti paetasa rintapielii, nous seisomaa, niin että kookas ruummis näytti ylenluonnolliselta olennolta, ja ei muuta ku rajulla nykkäyksellä kiskas paetasa pieniks riekaleiks, niinku juutalaeset ennen vanahaa pyhässä kiivauvessaa, sekä kovalla ja mahtavalla eänellää sannoo pammautti, että:

"Sun kukoestukses kuorestaa kerrannii puhkejaa"...

Sillon läht puhvettiryökkynät juoksemaa isäntee hakemaa, toeset "työtoverit" olj niinku puusta puonneita, ja samassa astu sissää kaupunniviskoal roastuvalta. Se kyllä soettajan tuns, mänj puhuttelemaa ja kehottel panemaa voatteita peällee. Soettajalta olj hurmahetk loppunna — se tottel käskyvä, eikä kauvvan kestännäkkää, ku sillä olj puku peällää, paetoo lukkuuottamata, jonka palaset se viskas pöyvvä ala. Kommeesti, vaekka jonnii verran horjahelle se läks ulos astumaa, vihels vossika ja käsk korttieriisa ajamaa. Panjko se hetj siellä toese paejja peällee vae eikö sitä lie ollunnakkaa taekka antoko se "kukoestuksesa kuoreta" olla, sitä voe käyvvä sen korttierista kysymässä, jos niitä immeisiä vielä on elossa ja jos ne sattuu tappaukse muestamaa...

SIELUN VIHOLLINE PÖTK PAKKOO...

Ku se rovastvaenoo jumnasistinä ja yl'oppilaesena ollessaa isäsä eistä soarnas, sano immeiset, että:

— Kyllä tuon nuore maesteri isä on moankuulu soarnooja, mut vielä kuulusamp tulloo poejjasta.

Ja vaekka immeiste ennustukset usseimmite männöö hongikkoo, niin tässä kuetennii totteutu iha tillillee, ku, neät, poeka akatemiasta kaekista parraemmat paperit taskussaa peäs ja sitte papiks vihittii, rupes maene häne soarnostaa kiertelemmää ympärj moata. Loajemmat ekssalamit suoritettuvaa olj meininkinnää tulla vanahalle isällee apulaeseks, mut pyyvvettii hänet neljänneks voalsoarnoojaks ja valittii papiks hyvi suuree seurakuntaa. Eikä siinä auttanna jäpästelemine, voan olj kuultava kansan kuhtumusta. Ja siitä lähtii häne maeneesa ja arvosa alako vuesvuelta nousta, niinku hyväst happanova taekina, niin että se enne pitkee, nuoresta ijästää huolimatta, olla röhötti rovastina koko Savonmoan suurimmassa seurakunnassa.

Siinä rovastina olla röhöttäessää se sae alituesee terveisiä syntymäpittäästää, jonne sitä kututtii vieraesille. Ja ku itekkii tuns sisällistä ikävöemistä, niin se kirjutti jollennii tuttavallee, että "sinä ja sinä sunnuntaena on aekomukseni, jos se minulle sallitaa, tulla soarnoomaa syntymäseurakunnan kirkossa, johonka oun jo kauvvan halunna tulla ja johon nyt sitä kernaammi tulen, ku minuva on erityisest kututtu, koska hyvä on kuhtui kulukee".

Sen kuka tahhaasa arvoo, että tämä tieto levis, niinku kulovalakee kuevassa metässä. Ja kyllä sitte sinä sunnuntaena olj kirkkoo kokkoontunna rikkaat ja köyhät, vanahat ja nuoret, ruhot ja rammat — sanalla sannoe kaekki, jotka voan kynnelle kyken. Ku olj korree kesäpäevä, niin ne, jotka kirkkoo ei aijjoosa soanna, olj ulukona kirkon seinustalla, jonne rovasti eän kuulu iha solokenaa. Miten hyväst se rovastvaenoo lie millonnii soarnanna, mut tänä sunnuntaena siinä olj aevan Herran henk, soarnaspa se sitte synnistä taekka autuuvesta. Ei ollunnakkaa ihmettä, että kirkossa ja ulukosallae monj niska nytkäht, monet sieramet tohaht ja niiskutti ja monj immeine pyyhk silimiää, Usseita vuoskymmeniä siitä soarnasta pittäässä hoastettii...

Ku kirkonmeiningit alako loppuva, juosta kutas Rytkös-Risto atteikkii, soahaksee asjasa toemitetuks, ennenku immeisiä kovi paljo ennättää tuppautuva ja joutuvaksee siihe venneesee, jossa rovast viijjää Kuirivee toiselle puolelle hartaushetkee pitämää. Ja vaekka atteikkiherra, se loastarinlaksuttaja Ristoo viivyttikkii, olj sillä kuetennii niin hyvä onni, että peäs venneessä samalle tuhtolauvvalle rovasti kansa — tottapa se lie siihe koettanna peästäkkii...

Se rovastvaenoo ku olj oekee kansaommaene mies, nii rupes rannasta lähettyvä puhheisille kaekkii kansa kahtomata voatepartee taekka immeise muotoo. Ja niimpä se alako Ristoltae kysellä minkä mittäe. Risto toas puolestaa tulj hyvi rovellee ja sano, että:

— Kyllä työ, rovast, outta iha valittu ase Herran käissä ja minulla on taskussan esnierkki siitä, että teijjä soarnassa on semmoene voema, että sitä kuullessaa pahan paeka ite peäruhtinassii pakkoo lähtöö. Jos ette loukkaannu ja pane pahaksenne, niin minä hoastan tämänpäeväse soarnanne kautta tapahtunnee ihmee sekä voen siliminnähtäväst vielä totteennii näyttee.

— Mittees kummoo mulla on syytä loukkaantuva, vaekka tosin en liijjallisesta kehumisesta tykkeekkää. Hoastakee voan tietonne pelekeemätä — ollaaha myö ristityt immeiset sisaria ja veljiä.

Ja hurskaassa tottuuvessa alako Risto sitte kertoo, että:

— Ku kirkonmeiningit alako loppuva, läksin minä atteikkii ostammaa — tässä se Risto käytti kansanommaesta nimmee, vaekka sen voemakkuutta nyt lievennettää — sielun vihollise pillausta, ku talavella unneutettii harjukasryssältä sitä hankkija. Se atteikkiherra, joka muuten on aeka rasavilli, sano mulle, että satunj tulemaa hyvvää aekaa, sillä nyt soan sitä iha verskiä eli tuoresta, melekeimpä lämmintä. Ku tievustin, että mistee sitä variltaa on soatuna, nii se atteikkiherra selitti, että rovastin parastaekoo kirkossa jyristessä ja pauhatessa tulj kirkonkylän sielun viholliselle hätä kättee ja se läht pakkoo potkimaa. Kiireessä se ei ollunna älynnä, mistee parraete peäsis, voan olj ruvenna ajjautummaa tuosta aettarakennukse ja halakopino välite ja tullunna nivusistaa niin ahtaalle, että siinä siltä olj sutkahtanna. Hetj olj atteikkiherra juossunna sinne kapustasa ja astiasa kansa kerreemää sielun vihollise pillaukse. Sitä sitte mulle antaessaan se puhel, että sielun viholline olj niin ahtaalla, että karvoja jäe siitä halakoehi ja nurkkii sekä näyttää verta tipahtannee pillaukse sekkaa. Sitte se vielä sano, että jos en niin verskiä taho, on heillä vanahempookii. Mut minä tuummasin, että anna voan sitä verskiä, se, neät, voe olla tehokkaampoo. Lähtiissän kävin kahtomassa, oesko vielä rippeitä jälelle jeännä, voan niin tarkkaa olj se apteikkiherra koaputellunna, etten mittää löytännä — karvoja kyllä huohmasin, mut niitä en uskaltanna ruveta ottamaa... Ja nyt minä rovastille näytän, minkälaesta sielun vihollise pillaus on tuoreena — eikös siinä ou versuonijakkii, ku sen kehnon nivuset tulj niin ahtaalle?...

Siinä puhhuissaa kaevo Risto taskustaa atteikista soamasa piene keäree, avas sen ja tarjos rovastvaenoo kättee. Lähistöllä istuvat immeiset näytti iha säekähtynneiltä. Mut rovastvaenoo otti hyvin rauhallisest keäree kätteesä ja olj sitä tarkastelovinnaa, vaekka kahtel Ristoo iha ytimii ast. Huohmatessaa Riston olovan hurskaassa tottuuvvessa, ei se tahtonna toese hurskasta yksinkertaesuutta rikkoo, voan anto keäree takas ja rupes puhumaa, että:

— Kyllä oes siunattu asja, ku voan mistä löytys immeine, joka saes sielun vihollise pakkoo ajetuks, ettei siitä karvojakkaa jälelle jäes. Mut ei sen ajamista pie ruveta sen taekka tämän tehtäväks jättämää, voan jokkaene sen omasta syvämmestää karkottakkoo...

Ja ku rovastvaenoo siitä tekstin sae, puhu se rantaa männessä niin voemakkaast ja syvämmellisest, että toas monj niska nytkäht, mone sieramet tohis ja niiskutti sekä monj syvän raskaast huokas. Eikä se jeännä Riston silimäkää kuevaks...

Mut ku rovastvaenoo tämän tappaukse ystävillee juttel, niin sen omakii niska nytkähtel... naurusta...

MATKALLA AMETRIIKKII...