Part 8
— Mittee se tuo mies nyt hoastaa? Yhtähyvi ne on sun heäs, niinku minunnii. Ja millonka sinuva on saunaa ajettu? Kyllä out soanna sanas saunoo ja puhhees puhuva, joskohta on ollunna tarpeellista, että mun sanan on aena ollunna viimmene... Mut näessä hoppeehäessä soat sinä olla isäntä ja meärätä sekä käskee oman tahtos mukkaa...
— No, jos tuulj siltä hollilta puhaltaa, niin vietetää voan hoppeeheät, vietetää voan.
Ja siitä hetkestä alakae ryhyttii valamistuksii, otettiin erityene laettajakkii ja lähetettiin kuhtumuksia sukulaesille ja tuttaville. Sitte hoppeeheäpäevänä soatii nähä, että jos olj paljo heävieraeta, niin olj talossa vieraene varrookii. Herkkuje hyvvyyttä ihmetellessä ihmeteltii kuetennii kaekista enimmä sitä, että koko homma käv ihtesä Riston meäräykse ja käsky mukkaa, tuljpa emäntä tuontuostae kysymää, että mitenkä mikkii kohta laitetaa. Ja näky se Risto ossoova neuvvookkii.
Sinä aekana ei pijot ollunna mitkää pijot, jos ei viinilöetä sekä mueta kalliita ulukomoan juomia ihan liemenää juossunna. Ku se hetk joutu, että pappi ilimoetti pitäväsä puhhee, kannettii pöytä kukkuroellee täysinäesiä viinpikarija eli ryyppylasija. Pappi asettu juhla-asentoo, rykästel ensi ja sitte alako puhuva paukutella, niinku pappi paukuttelloo hoastamalla rakkauvesta, avijo-onnesta, aviomiehe ja aviovaemo keskinäesestä sovusta ja yhteistyöstä sekä tasa-arvosuuvvesta yhteistä talloutta pittäissä. Ku pappi tätä kohtoo hoasto, vilikas Risto kulumiisa alta ja huohmas mone nauroo virnottava ja sillo Risto miettijä lötjötti, että etteköhä työ kohta naura toesta nauruva. Ku pappi hartaesii onnittelluehe ja siunauksii peätti puhheesa, sano Risto, että:
— Annappas, Riikka, mulle koapi avvaemet.
Vähä kummastuksissaa Riikka ne taskustaa kaevo ja lähätti Riston kouraa. Sillon Risto nost kätesä ylös, helläytti avvaemia, suorist ihtesä, niinku sotamies rintamassa, ja sano, että:
— Sinä out, Riikka, tässä talossa pitännä viiskolomatta vuotta avvaemia ja hallintovaltoo, niin että meijjä huushollija on sanottu "akkavallaks". Mut nyt otan minä viijjekskolomatta vueks avvaemet ja vallan ommaa huostaa. Kuulkoo nyt, hyvät vieraat, että minä, Risto, oun tästä hetkestä alakae isäntä talossan. (Ja sitä sannoissaa polokas Risto oekee jalakoosa lattijaa.) Olokoo hyvijä ja tarttukoo lassii kiin ja ottakoo ryypyt — kyllä lasit uuvvellee täytetää, niin että on ryypättävä pohjaa ast. Olokoo hyvijä!
Vaekka Risto puhu tosissaa, luultii sitä leikiks ja naurussa sui siinä lasiloehe tartuttii. Emäntä Riikkakii viisaana immeisenä honos, ettei heäilloo passoo sotkee ja nauramalla, jotta peä tutis ja maha hytki, otti lasin pöyvvältä ja mänj Riston kansa ensin papin kansa lasija helläyttämmää ja sitte muehe vieraehe. Ja niin lystiks siitä lähtii heäilo muuttu, että ussei ei niin hauskoo oukkaa, vaekka hoppeehäestä tulj — vallankummous.
Mut pitki iltoo astuksija roekkail Risto peä pystyssä vieraehe keskessä ja uskottel kasvaneesa puolta pitemmäks entistää. Ja vieraat kahtel Ristoo hyvi ihmeissää, joka silimänräppäyksessä olj noussunna iha suurmieheks — vallankummouksellaa.
MITENKÄ KAUPPANEUVVOS SISARESA POEKOO OPETTI.
Se olj se kauppaneuvvosvaenoo ottanna sisaresa poejja Kustin konttuoriisa, ei oekeeks konttuornihiks, voan harjottelijaks eli paremmi sannoissa joukonjatkoks. Sekös poejja mielestä maestu apilaalta! Eipä nyt ennee tarvinna kouluu kulukee jutkittoo, mikä olj kovi vastenmielistä, ku läksy olj lukemata — ei muuta ku voan parraa koulumaesteri tavalla astu konttuorpöytäsä eäree, niinku maester opetustuolillee. Ja vaekkei kyvennä paljo mittää tekemää, sae ies nostella suurija kirjoja, avvaella niitä ja kaekenlaesia paperloeta kuletella. Ku sitte peällepeätteeks kauppaneuvvos olj vielä oma eno, uous nenä iha itestää pystyy ja mielj tahto uskotella, että tässä se on koko konttuori peäjehu.
Ja tahto se nenä nousta konttuori ulukopuolellae. Ensinnäe olj käytävä tilloomassa reätällöeltä ja suutarloelta viimmeisimmä muojji mukkaeset puvut ja jalakineet sekä olj sormikkaat ja kävelykeppi ostettava. Mut ei tässä vielä ollunna tarpeeks ast. Iha alakukuukausina ost Kust-herra itellee koerra ja — hevose. Raha tahto tehä kiusoo, mut jollae pelillä ne vehkeet tulj hankituke. Ja silloinpa miehestä tulj täys herra!
Eno, se vanaha kauppaneuvvos, seuraa kaekkiinnii allaestesa elämee ja elämäntapoja. Ja sisaresa poekoo se vielä erityesemmi pitj silimällä, eikä siltä ollunna jeännä huohmoomata mitkää Kust-herra eisottamiset. Ku sitte joutu aeka ruveta eisottamisia rajoettammaa, kuhtu se sisaresa poejja puhheillee ja sillon synty seuroova keskustelu:
— Kuuleppas nyt, Kusti! Min oun aekonna lähettee sinuva kauppamatkoelle.
Kust-herra silimät kirkastu ja se sano, että:
— Hartae halun on täyttee enon tahto teijjä täyvvelliseks tyytyväesyyveks.
— Hauskoo kuulla. Mut outkos sinä hankkinna kävelykepi itelles ja sormikkaat?
— Kyllä mulla ne jo on valamiina, vastas Kust-herra ilosest, se ku luul, että ne kuuluu "virkapukkuu".
— Onkos sulla myössii hevone ja koerra?
— On, hyvä eno. Mut se hevone ei ou vielä mikkää syöttiläs, eikä ou...
— Elä ou milläskää. Minähää ymmärrä, ettet sin ou voenna moalimankuuluva hevosta ja koerroo hankkijakkaa. Mut sitä min en ymmärrä, mittee sunlaeses mies hevosella ja koerralla tekköö. Ja yhtä tarpeettomat ne on sormikkaat ja kävelykeppikii. Ku minä ite elämänurroo alotin, saen laenakengät jalakaan männessän pyrkimää lattijanlakasijaks kauppijas Röystii. Mut mulla olj halu oppija työhö, eikä ylypeilemmää. Otappas sinä enostas esmerkki ja eskuva. Ja ku sanot hartaasta halusta tahtovas mun mieltän nouvvattoo, niin mäne nyt kohta myömää sormikkaas, kävelykeppis, koerras ja hevoses. Tule sitte mulle ilimottammaa, ku kauppamatkas out suorittanna. Kas niin! Kust-herra läht kauppamatkallee, eikä nenä ollunna pystyssä konttuorissa, eikä muuvvallakkaa.
SYKSYILLA VIETTO VANAHAA AEKAA.
Ne olj kokkoontunna syksyiltoosa viettämää kauppijaa kottii ja aekasa kuluks ne pelas korttija. Ku niistä ei ykskää ollunna korttihuejjarija, niin ne pelas voan lysti peälle "Mustoo-Pekkoo", "Mylly-Mattija" ja "Viimmestä tikkijä" sekä mueta "vijattomia pelijä". Neljä miestä niitä olj, nimittäe: kauppijas, opettaja, joka olj ottanna eron virastaa ja ruvenna moanviljelijäks, moanmittarinapulaene ja jahtvout eli huutsusriivalj. Hyvi ne toesesa tuns ja osas pittee silimällä, ettei kukkaa soanna venaruutta tehä. Ja ku semmoesta kuetennii tapahtu, annettii siinä pistoksia ja monen monta verratonta sanasutkausta peästettii — hyvässä yetävyyvvessä ja sovussa, joskohta lie vällii sisuksia kaevellunnae.
Pelj kuetennii keskeyty, ku postista tuotii sanomalehet, joehe jokkaene tarraatu kiin, nähhäksee, mittee moalimassa on tapahtunna. Vähä aejja perästä kauppijas ojens opettajalle lehe ja sano, että:
— Luveppas sinä tuosta, mittee "Uuvve Suomettare Matti" toas kirjuttaa.
Ja toesta pyyntöö outtamata opettaja otti lehe, alakae eäneesä posmittoo "Matin Helsingin kirjettä", jossa "Matti" oekee isä vitalla ruosk "Helesingvors Taaklaatia" ja antoe semmoesia lävväyksiä, että voan "Matti" niitä kyken antamaa. Höröllä korvi lukemista kuunneltii ja ku se loppu, sano jokkuu että:
— On se tuo "Matti" mieste mies, Mut kuka juutas se oekestaa mahtaa olla, ku sitä ei ilimoteta kysymälläkää.
— Olokoompa kuka tahhaasa, mut mies se voan on, sano huutsusriivalj.
Ja kauppijas tuummas, että:
— Mies se on ja oekee meijjä mies.
Samalla kauppijas nous eistakas kävellä ropsimaa ja melekei kiivastunneena puhel, että:
— On kirottu ja kirottava kappale se ruohtkiihkoeste Taklatti! Suomalaeste kyntämee leipee syö ja suomalaesia haukkuu, mokomakkii hunsvotti. Jos minä oesi oekee rikas, ostasi minä sen "Taklatin" ja sitte minä sen rovijolla polttasi ja polttasi vielä sen porottii.
Moanmittarinapulaene, suur veljkulta mieheksee ja aekamoene veitikka, otti puhheevuoro ja sano, että:
— Sillä tavallahaa sinä puhelet, ku et ossoo ruotinkieltä. Mut jos ossoosit ruohtia, oesit ensimäene mies sitä lehtee tilloomaa ja lukemaa. Annahaa olla, jos minä sen vaeva peällen otan, että ruppee sinut opettammaa ruohtia puhumaa ja lukemaa, niin soahaa nähä, miltee hollilta sillon tuul ruppee puhaltammaa.
— No, mut se sinun pittää tehhä, sano opettaja. — Sillon soahaa koulu, jossa opettaja ei ossoo mittää opettoo, eikä oppilas mittää opi, molemmat ku kerrassaa on mahottomia. Entäs sitte?
— Niin, entäkös sitte? Ei mittää muuta, ka tien sinun tavallas: ku huohmoon, etten kykene opettammaa, otan eron virastan.
Kolome miestä höräht sillon nauramaa. Mut kukkaa ei huohmanna kahtoo, nauroko se neljääs mies, se opettaja nimittäe.
Keskellä naurunporrausta tulj kahvintuoja ja asetti vehkeet pöyvvälle. Kauppijas vetäs piironkisa lahvin auk, nost sieltä karahviinin pöyvvälle ja sano, että:
— Nythää meijjä soppii uuvve koulu vihkijäesiks ottoo pikkune morjens kahvin kansa...
— Otetaa voan — sano moanmittarinapulaene, — niin kirput ei pureksi yöllä moatessa.
— Eikä pureksi kukkaa toesetkaa, tunmmas jahtvout eli huutsusriival.
Ja sitte morjensta pantii kahvin sekkaa.
ITE PILAS...
Suojoe aseman eustalla kihis ja kuhis immeisiä, niinku kusiaesia pesäsä ympärillä ja kaekilla tuntu kiire olova. Ja jos rupes kuulostammaa, hoasto jokkaene messuvamisesta. Mittää ne siitäe hoastaa? Vae oesko nuo laetettu messuvamisjuhlat, ku on pietty laulujuhlijakkii? Asja tulj kuetennii seleväks muestaissa, että huomenna alakaa Helsingissä Suomen ensimäeset messut. Ne voan on tavalliset markkinat, mut nykkyeset sivistynneet immeiset on ruvenna niitä kirkollisella nimellä messuks kuhtumaa. Liekkö se niin siitä syystä annettu, että kaeku niistä mänis ympärj moata ja valtakuntoo, niinku messuusta ympärj kirkkoo? Mäne ja tiijjä!
Ja ku immeisiä ossoo voan hyväst uttauttoo, niin hetjhää ne on leämältää liikkeellä. Ku siinä Suojoe asemalla tarkastel, ei soattanna olla tuummoomata, että mittää varte se tuo ja tuokii niille messuelle lähtöö. Mut jos sitä muehe mänövä jollae tavalla käsitti, niin se kuetennii käv ymmärrykse ylj, että Rytkölä Rietukii on lähtemässä, semmoene mies, joka tuski on muuvvalla liikkunna, ku muutama kerra vuessa pistäätyy kotjpittääsä kirkolla. Ja entäpäs, millä innostuksella se lahtötouhussa olj! Oekee olj hik hatussa, ku olj koittanna joutuva, ettei voan tulis myöhällä. Jokkuu ihmettelijä ei malttanna mieltää, voan mänj Rietulta kysymää, että:
— No, lähtöökkös se Rietukii matkaa?
— Siellä sen Mustin pittää olla, missä toesettii koerrat on.
— Mihinkäs se Rietu sitte lähtöö?
— Minnekkäs muuvvanne, ku messuvammaa. Sinnehää nyt männöö kaekki, joessa oenk on...
— Mut eihää se Rietu ou laulumieskää, niin mitenkä se nyt messuvammaa?...
— Immeise pittää oppia jokkaesta sortti ja — ja niin kauvva oppia, ku ikkeekii...
— Ja se Rietu meinoo messuta?
— En yksistää messuta, voan minä lennännii...
— Lentämää se Rietu ei tok uskalla läht...
— Minäkö? Jos semmoesta puhutaa, annan manuun syyskärräesii kunnianloukkoomisesta. Ja jos tahotte nähä, minä soatan lentee jo tässäkii, minä ku oun poeka, joka en ossoo pelätä sattookaa miestä, jos ne ei peälle tule...
— Mut ei se tuo Rietu taejja pelekur toenperästäkkää olla?
— Peleko on mulle yhtä tuntematonta, ku synt Jussi Viklalle. Ja sen vuoks minä tällä matkalla lennännii.
Ja puhheesa varmistamiseks Rietu levittel sylijää, niinku jo oes aekonna lentee. Se näytös jäe kuetennii tekemätä, ku asemakello soetti kolomanne kerra. Ja se vasta olj rytäkkätä, millä immeiset junnaa ryntäs! Ku juna vihels ja läht kulukemaa, kuulu sieltä hanurin kitkutusta, lauluva, naurava ja muuta meluva, niin että siellä jo piettii ennakkomessuvamista...
Kyllä kaeketi niisä ensimäesisä messuessa lienöö repäsevvöö meininkijä ollunna, koska on jeännä seuraavijjae kohtaa niin paljo vonkoo, että niitä taetas soaha viettee vaekka vuoskauvvet läppeesä, ja aena niissä messuvamisväkkee oes — ja kaupat rotsis... Se Rietu niissä ensimäesissä messuessa kävel, niinku unissaa, sitä ku rupes vaevoomaa se lentämine. Monta kertoo se olj männä lentokonnee eäree, mut mukkaa ei voan tullunna lähetyks. Sattu sitte jokkuu tuttava olemaa lentämää lähössä ja se kysäes, että:
— Etkös sinä, Rietu, uskallakkaa lentee?
Kysymys hipas Rietun kunnijata — ja sillo se töytäs konneesee, vaekka siinä taes jo täys meärä lentäviä olla. Hypätessää se yritti koatuva, mut jokkuu tarraatu takin rintapielee kiin ja sae estetyks. Se ote olj kuetennii niin kovakourane, että toene rintapiel repes ja jäe retkottammaa, niinku luppakorvan koerra korva. Siihe ei ennätetty huohmijoo kiinnittöö, lentokone ku alako rätkättee ja nousta ilimaa. Sen arvoo, että silimät alako vilikkoo — jos kuka uskalt silimijää auk pittee. Mitenkä lienöö Rietun laeta ollunna, sitä ei kukkaa tiijjä, eikä se itekkää lentoretkestää mielellää ruppee kertomaa. Tapahtu, neät, semmoene seikka, että lentoretkeltä moaha tultuva se mies, jonka kourissa Rietun takin rintapiel repes, tulj kysymää, että:
— Voajitko sinä minulta korvaukse tuosta rintapielestäs?
Sillon Rietu, joka olj lennosta törmetyksissää, sannoo tokas, että:
— Kukas minun housustan korvaukse maksaa?
— En min' ou sinun housujas pilannakkaa.
— Mut minä ite oun pilanna...
Ja niinku se lentokone rätkättää, niin rupes immeisjoukko rätkättämmää. Rietu kiitti onneesa, ku peäs sen rähinän keskeltä poes...
Mut sen tuttavan miehe matkassa levis tieto Rietun lentämisestä ja lentoretkellä sattuneesta tappauksesta kotjseuvvulle. Mittee sitte on seuranna, sen ossoo arvata — ja hyvin luultavoo on, että tämä seikka on syynä siihe, ettei Rietu ruppee lentämisestää mielellää kertomaa... Siihe sijjaa siitä takanapäe paljonnii puhutaa. Ku sattuu jokkuu outo kuulijana olemaa ja kysäsöö, että:
— No mikäs ne housut pilas?
— Ite se Rietu pilas, on sillon lyhyt vastaus.
MITE KUOKKAVIERAELLE LIEHKA ANNETTII.
Ukko Mikkolaesta sanotaa vanaholliseks. Ja siltä se ulukokuoresta peätellessä näyttääkii, sillä ku on voatteet kotjkankaesta ja villat kotjlampaesta. Eikä se kerikkotukastakkaa tykkee, voan pittää leikkutukan, jossa on jakkaus keskellä peätä, niinku mikäkii valtaoja. Jos kuetennii kuka ossoo tirkistöö syvemmälle, niin peäsöö hetj huohmoomaa, että sarkataki alla on syvän, jossa on ymmärtämystä kaekkii uusaekaesii hyvvii rientoehi ja harrastuksii. Niimpä esmerkiks sen innostus lauluu ja soettoo on miltei sen hengelle jokapäeväestä leipee, ompa se pannunna puhtija lapsiisakkii, niin että tytär ja poeka alakaa jo kilipailla viulun soettotaejjossa isäsä kansa. Ja vaekka uskonnollissuus sen mielalassa on voemakkaana virtauksena, ei se kuetenkaa kammo lähtee esmerkiks häehe soettoniekaks, se neät sannoo, että ite Lutteerussii myöntää heäilon. Männöö se sivistävvii iltamiinnii ja muehe tillaesuuksii soettamaa ja laulamaa. Mut parraenta on olla pyytämätä sitä nurkkatanssiloehe ja jos jonniilaesii kevveisii tillaesuuksii; sillon ukko antaa sarvipäesiä sanoja, jotka pyytäjöehe korvat pannoo tillijä soemaa.
Poekkeukse tässä suhteessa tekköö kuetennii talakouvet, etennii pottaattitalakouvet, joehi se soattaa männä kylläännii soettamaa. Ja omassa talossaa se seännöllisest pittää talakouksia, etennii pottaatitalakouksia. Ku tiijjetää, että Mikkolaesessa soa sillon tanssija mahasa täyvveltä, tulloo talakousväkkeekii niin paljo, ku pottaattipellolle suennii soppii. Eikä siinä ennätetä vanaheta, ennenku pottaatit on tullunna kuoppaa pistetyks. Ja siitä joutuvaesuuvvesta se ukko Mikkolaene vasta tykkeekii, niin että se sitte talakoustanssia soettaassaa polokoo jalakoo, keikuttelloo peätää ja vettää viuluvaa niin että karsta seiniltä tippuu. On kuetennii olemassa yks niks, mikä sen talakousriemun kokonaesuutta on aena häerinnä, nimittäe: kuokkavieraat. Niitä, neät, ei ukko Mikkolaene soata ollenkaa kärsiä. Ja suoraa puhhuissa onnii huono ja ilikee tapa tulla kuokkavieraeks, vieläpä monissa tappauksissa ilikeyttä harjottammaa. Ja ku niitä, vaekka ukko Mikkolaese mielpije tiijettii, kuetenni aena ilimesty, olj ukko turrillaa ja soettikii voan iliman turruutusta sekä lopetti tanssimiset tavallista aekasemmi.
Mistee lie tänä syksynä johtunna, että kuokkavieraeta muutama viikko sitte piettyy talakoutee olj tullunna kukkurapeämitalla. Ku ukko sen huohmas, keänty se toas turrillee, vaekka oes tahtonna oekee repäsevvöö meininkijä pittee sen takija, että pottaatit nous melekei ku itestää. Ja kovi rohkeita ne kuokkavieraat tälläkertoo näytti olovannii. Ne kyllä ei syömää pakkautunna, voan kuetennii jo talakousväe syyvvessä kokkoontu tuppaa kahtoo toljottammaa ja tanssimista outtoo vokottammaa. Ku sitte tanssiaeka alako ja ukko rupes poekasa ja tyttäresä kansa kokkeilemmaa, onko viulut yhessä eänessä, luul kuokkavieraat sitä jo tanssisoetoks ja niitä ryykäs monta monituesta parija tanssimaa.
— Ensinkös varikset ja sittekö vasta ne, jotka on vaevoo nähnynnä? sano ukko Mikkolaene kovvoo ja jottae muutae hiljoo suhaht lastesa korvaa.
Ja ku nämä sanat olj tullunna lausutuks, alako ukko lastesa kansa soettoo Virskirjan virttä, vieläpä lauloo hyrrittikkii sitä. Sillon lattijalle tanssiasentoo kokkoontunneet kuokkavieraat seisaht, niinku kantoo, ja hajjaantu yks sinne, toene tänne.
Mut ku ukko lapsinee lopetti virre soettamise ja yritti koettoo, onko viulut yhessä eänessä, ryntäs kuokkavieraat toas lattijalle lähteeksee tanssimaa. Mut hetjpaekalla muuttu soetto virreks, oekeempa hartaaks veisoomise ohella. Ja tämä tapahtu puolkymmentä kertoo. Sillon vasta kuokkavieraat honos, mittee kohalta kenkä puristaa, ja alako yksitelle ja joukossakkii luekkia tuvasta ulos — häntä häppee vuoks koepii välissä. Ku viimmene kuokkavieras olj poestunna, rupes ukko ja molemmat lapset vetelemmää viuluestaa imelöetä polokkia ja valssija ja niitä tulj oamupuolelle yötä, niinku turki hihasta, jotta tuski jeähyttelemässä ennätettii käyvvä. Ja niin on talakousväk jäläkeepäe sanonna, ettei millonkaa ennen ou Mikkolaesesaa kengänpohjija ja lattijapalakkia niin perinpohjasest silitetty, ku viime talakouvessa. Ite ukko toas uskoo, ettei tämä erä perästä kuokkavieraeta häne talakouteesa tule.
Eikä tarvihe tullakkaa!
KEPAKKALA RIETU.
Kepakkala Rietu täytti miehe paeka, vaekka oes pantu naurista sylykemää. Mut niinku kukkaa muukaa immeine ei ou täyvvelline, olj sillä Rietullae heikko kohtasa. Ja sen Rietun vajavaesuus olj siinä, että se tapas sannoosa taekka toesi sannoissa se änkytti eli sammals. Kaeke muun lisäks se vika olj vielä niin kiusalline, että se vällii — ja usseinnii — tek puhelusta topin tykkänää, niinku Konkolan laeva moalle ryyvvättyvvää. On luonnostaa lankiivoo, että sanasa tappoomine olj suureks harmiks miehelle, jolla olj savolaene puheluhalu niinku Rietulla olj, ja äkkinäenennii huohmas, että se miesparka etennii väkjoukossa kärsi nii sitä, ettei soanna mielesä mukkaa hoastella, ku sittäe, että pelekäs iteltää jottae kysäestävä, eikä sitte kykenis kunnolla vastoomaa, jos sattus se toppi tulemaa. Ja ku immeiset on niin kummallisija, että ne nauroo vornottaa rikalle lähimäesesä silimässä, eikä ne neä malakoo omassa silimässää...
Monta kommellusta olj Rietulle elämäsä varella sattunna sanasa tappoomise tähe. Mut tuskimpa millonkaa olj sen pernoo niin kaevellunna, ku kerra muutamalla rautatieasemalla kaupuntii männessää. Miten se lie hononna, että sormie kynnet on peässynnä virumaa liijja pitkiks ja että kynsie ala on kerräätynnä likkoo, että näytti, niinku niihi oes laetettu mustat reunukset. Tupekset ei ollunna kaupuntmatkalla vyöllä, eikä linkkuveistäkää taskussa ollunna. Ku juna olj pysähtynnä kymmenkunna minnuutin aejjaks ja kauppapuot olj lähellä, vikitti Rietu ostamaa veistä. Hyvvee päevee se sano, niinku muuttii immeiset ja alako jatkoo, että:
— Voeskohaa soaha ostoo pän.. pän... pän...
— Soap tok. Hyvi kernaast... Pyyvvän anteeks, en sattunna kuulemaa, Mittee sitä saes luva olla?
Rietu noamataulu olj surkee, niinku mies oes niellynnä elävän sammakon. Ohta olj kurussa ja silimät kiils, ku viha vimmassa ikkää, russauttipa purra hampaetaannii yhtee hokkiissaa, että:
— Pän... pän... pän...
Sillon kauppijas tek kumartava liikkee ja sano, että:
— Ahnaa! Työ tarviitta pännän. Soapko luvan olla läkki- vae lyijjypännä?
Kietu kaevo taskustaa lyijjypännän, pyöritti kieltäväst peätää ja oes sanomallae sanonna: ei, ei, voan ei soanna sanotuks.
Kauppijas hoksas toese vaekeuve ja rupea rauhassa outtamaa karilta peäsyvä. Ja ku Rietu veäntel peätää, oeko kauloosa ja auko suutaa, luul se jo sulun auvvennee ja sano, että:
— Pyytäisin soaha ostoo pän... pän... pän... pän...
Ja siihe se sanomine toassiisa juuttu, niinku suur pottaatti lehmän kulukkuu, eikä tullunna apuva, vaekka mite oes peätää ja koko ruummistaa veännellynnä. Kauppijas koetti terästee huohmiokykyvää ja lopuks sano, että:
— Työ varmaannii tahotte ostoo pännärit. Niitähää meillä on oekee hyvijä ja silimänräppäyksessä tuon niitä nähtäväks.
Mut sillon Rietu polokas vihasta jalakoosa ja läks rynteemää puojjista ulos. Kulettuvvaa muutamija askeleita se männessää rupes yksinpuheluu ja soatto iha seleväst sannoo, että:
— Pyytäsin soaha ostoo pännäveite, pännäveite, pännäveite.
Ja ku sanomine kolome erj kertoo nue hyväst luonnist, pyöräht Rietu takas puotii ja kauppijaa ettee astuttuvvaa sano, että:
— Pyytäsin soaha ostoo pän... pän... pän...
Kauppijas otti kätteesä tiskille tuomasa pännärit, näytti niitä ja ilimotti hinnan.
Rietu puest vihasest peätää, mulistel silimijää ja pur hammasta ja polokas jalakooea lattijaa.
Kauppijas arvel, että mies on koerranleuka, joka on tullunna häntä pilikkoomaa. Vihastunneena se nost pännärit ilimaa ja karjas, että:
— Ellette hetj loettone, niin soatte näestä pännäristä, niin että toenperästä päkätätte pän... pän... pän...
Sillon puojjisaa seisova väkjoukko räjäht nauramaa, niinku torvsoettokunta oes ruvenna puhaltammaa marssija. Ja se nauru ollii lähtömarssi Rietulle, joka läks juosta vohkasemmaa junnaa. Suuttuneena ytimii ja munaskuehe ast matkust Rietu pitkäkyntisenä kaupuntii, jossa enstöeksee ost pännäveite.
PARTURJ PURK KAUPPASA.
Kuuloo vällii jutustettava, että on ollunna kaksosia, jotka on ollunna niin yhennäköesiä, että on pitännä pittee erjvärisiä voatteita niine pukimina, jotta ossoes ne toesestaa erottoo. Mut herrat Rikkine ja Nikkine ei ollunna kaksosia, voan siitä huolimata ne olj ku samassa kauhassa valetueta ikkää, niin että Rikkine, katellessaa Nikkistä soatto arvella, että:
— Onkoo tuo Nikkine vae ounkoo siinä minä ite?
Ja varmaa se Nikkine monta kertoo arvel samalla laella.
Ku ne kumpanennii olj nuorija miehijä ja veitikkamaesia, nii sattu monenmoesia kommelluksia. Mut niistä useimmite selevittii sillä laella, ettei voetu peästä perille, kumpanenko syylline on — ja nii aena asjat unehtu. Muun yhennäkösyyvve lisäks olj sekkii merkillistä, että niin toesella ku toesellakkii olj tukka paksu ku katajapensas ja parta pitkä sekä levvee, niinku hyvä kylypyvasta. Näestä koristuksistaa ne tykkäs niin paljo, ettei ne hinnalla millää oes sallinna, että hivuskarva oes peästä puonna taekka haeven parrasta.
Sattu sitte kaupuntii tulemaa uus parturj. Katuva astuissaa pist herra Rikkise peähä konnankoukku. Se mänj sisälle ja kysy parturilta, että:
— Onko teillä tapana tehä vueskauppoja ja mitä ajelemine ja tukanleikkuu maksaa vuelta?
Parturj kahtel tuuheeta tukkoo ja runsasta partoo sekä sano, että:
— Yhtä kernaast tien vueskauppoja ku ajelen ja leikkoon kertakäynniltäe. Ku teillä, arvosa herra, on voemaperräene tukka ja parta, rohkenen arvella, etten voajji liikoo, jos pyyvvän 75 markkoo vuelta.
— Mutta tahon huohmauttoo, että minun täytyy käyvvä ussei parturilla.
— Suvatkoo tulla, mite ussei voan haluvatte.
Sillon anto herra Rikkine nimkorttisa, jonka parturj pist seinällä olevaa roamii eli puetteisii. Ja herra Rikkine istu tuolille ja sano, että:
— Leikatkoo tukka lyhyveks ja parta ajetaa kokonaa poes.
Hikpäesenä siinä sae parturj liepsuva, ennenku puhas tulj. Ku tehtävä olj suoritettu, poestu herra Rikkine ja mänj suoroo peätä herra Nikkise luo, jolle sano, että: