Part 3
— Vetj se peijakas nenästä. Mut jos se ryökäle tässä oes, niin puestasin sitä korvista, että peä tärisis.
Herrastuomar olj kuetennii niin heikko, ettei nostamata voenna ies kättää liikuttoo... Mut sillon se olj terve ja riski, ku sitä nenästä veittii...
KU EMÄNTÄ JA ISÄNTÄ VIRKOJA VAEHTO.
Soahaksen pittee rehtmieh kunniallise maenee minä ilimoetan tässä kynnettävä toese vasikalla: tämä tappaus ei ou syntynnä omssa peässän, voan on se laennatavaroo. On, neät, omalletunnolle helepompoo, ku tekköö rehellise tunnustukse, joskohta lienöö sormilla luvettavissa ne, jotka koko moaliassa ei toese vasikalla kynnä — olokootpa sitte kynämiehiä taekka mueta mestärijä. Ja ku kerta lähin rehellissyyvve kappeeta polokuva kulukemaa, oes mun sanottava tapahtumapaekka ja -aeka sekä syntymäjuuret ja nimettii. Mut nyt on asjanlaeta sellaene, että ne on mulle yhtä tuntemattomija, ku kapalolapselle aapuustaemet. En minä myöskää muesta, ounko tappaukse kirjasta lukenna vae ounko sen kuullunna kerrottava joko uluko- taekka kotjmoassa tapahtunneeks. Ja kukapa sen ossoo sannoo, vaekka tämä oes tapahtunna teällä meijjä omassa Savossa. Mut olokoo se seikka kuenka tahhaasa — nyt minä sen esitän Savonmoan oekeehe immeiste kuultavaks "selevällä savolla".
Mistee lienöökkää peässynnä sielu vihollise pillausta emännä ja isännä vällii, kun ne lakkoomata jauho jurnuva toesillee. Jos ei isännällä ollunna muuta koukuttelemista, emännä sille kiukutellessa, sano se tavallisest, että:
— Kyllähää sun passoo suutas kuolata, ku soat teällä kotona oleksia, syyvvä mittee parasta löyvvät ja moata lotkottoo sitä mukkoo, ku laeskuusmatos unta voatii. Toesta on mun laetan, joka...
— Joko toas alat vettee sitä vanahoo virttäs! kivaht emäntä. Mut siitä virrestä pittää tehä kerrannii loppu! Ja jos ei muu auta, niin vaehetaa virkoja: minä mään oamulla väin kansa niitylle ja sinä jeät tänne kotjtyöt tekemää, niin opit näkemää, soako teällä moata lotkottoo ja mahhoosa palavella.
— Lukossa on, sano isäntä.
Samalla alako laskeuva aurinko ruskosätteillä paestoo kammarii ja ikkääku hajoetti epävakkaese seä, joka yritti tehä tulloosa.
Öylösiltana tehy sopimukse mukkaa kavaht emäntä oamusella pystyy yhtaekoo auringon kansa ja mänj heinäväe longottelemaa liikkeelle. Sinä aekana ei vielä ies isännät ja emännätkää kahvia juonna ku pyhinä ja työväille sitä annettii voan santtipäeväe kunniaks. Ku sitte emäntä väkinee läks mänemää, jäe isäntä vielä sänkyy. Lähtiissä sano emäntä, että:
— Ku soat puuron keitetyks, nouse tuonne katolle ja kolome kertoo huutoo vonkase oekee pitkää, niin osataa tulla syömää.
Isäntä vetäs peitettä korvillee ja jäe sänkyy unen kansa herkuttelemaa. Ku sitte viimmennii nous vuoteltaa, rupes miettimää tehtävijjää. No, ensinnäe olj makkuusijat korjattavat ja huoneita siivottava. Jollae tavalla sänkyvoatteita kokkoo mytisteltyvää niin kammarissa ku tuvassae otti varsluuvva, jolla pitkillä esillä hujjauttel rikkoja ovensuuta koht. Rikat ja roskat keikku ilimassa, niinku suvenkorennot häetä viettäissää, eikä varmaa akkaväk soa niin vällee lakaesuva toemitetuks, ku isäntä sen tek. Ja nyt olj kirnu otettava esille, jotta tuoresta voeta on panna silimäks ruespuuroo, jota peätti keittee oamiaeseks. Mittää suurta kirnuusta ei laettanna soahaksee voen välemmi valamiiks. Siinä kirnuta hölökötellessää tuntu suuta kuevoova ja ku hyvvee kaljoo olj tynnörissä tuva lattian alla, otti tuopi kätteesä, nost lattialuuku auk ja kömpi tynnöri luo. Auvvastuvvaa tapi ja kaljan ruvettuva riemuposinalla tuoppii rynteemää kuul isäntä tuvasta kova kollaukse. Se läht hetj nousemaa kuopasta yllää, nähäksee, mikä siellä tuvassa kolaht. Ja suureks suuttumukseksee sae huohmata, että sikaörnikäs olj peässynnä tuppaa, koatoo rommauttanna kirnun ja lattialta hyvällä ruokahalulla lotki viiliä suuhusa, pyöritelle saparottaa ku osas hankkia niin makkee oamueinnee sekä kehu sitä röhkimällä, niinku ryssä riuhnanviinassa: vot, vot, vot! Hetj ku isäntä olj lattijalla karjumassa, läks tuvasta kaks olentoo ulos puskemaa: sika pingers eiltä ja isäntä koepes perästä. Peräpellolla tulj aeta vastaa. Siinä sika pyöräht kahtomaa, mittee se mies meinoo. Mies puolestaa tapas moasta jottae kapulata, jolla oes sikkoo heittännä suuttumuksesa kostoks — ja sillon huohmas, että kaljatynnöri tappi olj jeännä häne kouraasa. Se huohmio ei suuttumusta lauhuttanna, voan päenvasto sokas miehe siinä meäri, että se koppas suure kive, jolla paeskas sikkoo kärsää niin kovalla iskulla, että sika hetj kuol, niinku oes pyssyllä ammuttu. Vihapäessää isäntä otti sen takakäpälistä kiin, pyöräytti sitä muutamia kertoja ympärj ja sano, että:
— Kiitä lykkyväs, mokomakkii kirnunkoataja, ettei sulle pahemmi käynnä.
Juostuvaa tuppaasa ja lattianaluskuoppaa peästyvää sae isäntä harmiksee huohmata, että kalja olj valunna moaha, niin että voan muutamia tippoja tynnöristä nolokahtel. ikkääku valituskyyneleitä.
Mut aurinko olj taevaalla kavunna jo niin korkeelle, että oamiaesaeka olj sivvuutettu. Ku isäntä sattu vilikasemmaa seinällä naksuttavvaa kelloo, tulj sille tavattoma kiire. Hölökkäravissa se lippas hakkee muutamia viilpyttyjä, kuor ne äkkiä, ruvetaksee uuvvestaa kirnuvammaa. Sillon kuetennii muest, että oes haittava vettä kiehumaa sekä puuroo että kirnuva varte. Varjellaksee tämän kirnuukse koatumista sukas se kirnunkorva ympärille nuoranpätkän, nost kirnu selekääsä ja solomiht kaulaasa kiin. Kirnu selässä ja soavi kumpasessae käessä mänj kaevolle, josta ves otettii pitkävartisella kapalla. Ku ottaessa olj köyryy kumarruttava, höläht kirnuus kaevoo, että loksaus voan kuulu, ja tyhjä kirnu pyöräht häne etupuolellee, niinku suur kello oes kaulaa pantu. Ankaroeta ärräkkäetä sanoja peästel isäntä vivutessaa viilsekaesta vettä soaviloehisa, jotka hölökkäjuoksussa juoksetti tuppaa, niin että ves pärsky kahepuole moaha. Onneks olj vielä muutamija viilpyttyjä jälellä. Aekoessaa männä niitä hakemaa kolomanteen kirnuuksee juolaht häne mieleesä, että navetassa on kytkyvessä kippeejalakane lehmä, jolle oes käytävä heiniä niittee kutasemassa. Pientarelle kulukiissa sattu vilikassemmaa tuparakennuksee, jossa olj turvekatto. Sillä katolla kasvo kyinäränkorkuesta heinee. Ku rakennus olj jyrkän penkeree reunalla, niin että toene puol katosta olj melekei moassa kiin, pist isännä peähä hilata lehmä katolle. Vanahasta aettamöksästä se käv peästämässä ove irt, asetti sen kattoo vaste penkereeltä katolle sillaks, talutti navetasta lehmän, joka vaevasest kyken kävellä könttämää, ja sae sen riehutuks katolle. Näläkäne lehmä alako pitkällä kielellää riipoo heiniä suuhusa, niinku monisee vuotee ei oes ruokoo soanna. Ku olj kuetennii pelättävissä, että kompuroeva lehmä soattaes katolta puota rumahtoo, solomiht isäntä sen kaulaa köyvve, jonka toese peä puotti uunin savupiipusta tuppaa. Tuvassa sitte tehä sukas tule uunii, koato viilistä vettä pattaa, tuummaille, että siitä makkee puuro syntyy, viilpyttye sisukset heilautti kirnuu, jonka nost lähelle uunija. Ku ves alako paassa kuumeta, survas se siihe ruesjauhoja, ruvete hierimellä hämmentämmää. Samalla kertoo se toesella käellää kirnuta rutkitti. Sen katolta tulova nuora se olj sitonna vyötäesiisä ympärille. Tällä lailla se tek kolomee työtä yhtaekoo: keitti puuroo, kirnua voeta ja paemens lehmee. Eikös semmoesta työntekijöö passoo jo iha mestäriks kuhtuva?
Ja hyväst tuntu kaekki mänövännii, kunnes ykskaks mies tulj kiskastuks savupiippuu ja oes kaeketi kiskastu katollennii, jos voan oes mahtunna mänemää. Mut piippu olj ahas, ja lehmäparka jäe riippumaa, niinku se riippu isäntäkkii. Eikä niillä ollunna lyst kumpasellakaa: isäntee ahist nivusista ja lehmee kulukusta. Sen lisäks tahto isäntä tukehtuva savvuu... Olj siinä hättee muellennii antoo...
Kaekeks onneks kuetennii joutu apukii. Ku heinäväe suolija olj näläkä ruvenna kurnimaa, eikä kottoo kuhtumahuutoo kuullunna, läht ne omi päe kottii tulemaa. Penkereeltä alas peästyvää ne huohmas lehmän riippumassa. Yhellä miehellä sattu olemaa viitake olallaa. Se juoks lyyvvä hivvauttammaa nuoran poekki. sillon lehmä puota könäht — kuolleena moaha...
Ku tuppaa tultii, tavattii isäntä siellä tekemässä lattialla niin kummallisia hyppyjä, ettei niitä joka mies ossoo hypätäkkää. Se olj, näet, lehmän puotessa kuolleena moaha ite puonna — puuropattaa ja ku voan virsut olj jalassa, niinku ennen hein'aekana piettii, poltti kiehuva puuro kinttuja niin hirveest, että siinä täyty oppia hyppyjä tekemää. Ei tarvinne maenitakkaa, että hyvi sukkelast se isäntä olj puuropaasta hypännäkkii lattijalle. Mut samalla se olj koatanna sen kolomannennii kirnuukse. Ovesta tullessa olj emäntä huuvvahtanna, että:
— Voe Herra nimessä! Mittee teällä on tapahtunna?
— Minun rupes koepian niin kovast kolottammaa, että tuskissan tungin niihi kiehuvata puuroo... Mut elekee nyt kysellä mittää, jos tahotte henkenne säelyttöö...
Ku heinäväk olj jo yhe kuollee nähnä, pitj niistä jokkaene suusa tukossa. Ja emäntä rupes palavelustyttöe kansa oamiaespuuhii. Heinämiehet toas vutkaht lattialle heinille pitkäksee ja ennätti vetäestä pitkät unet, ennenku oamiaene joutu. Mut ite isäntä voetel tervalla polttavia ja vihavoevia kinttujaa. Sitte päevällä se nylyk lehmän ja sano olovasa hyvillää, että soa hyviä pieksunahkoja.
Iltasella uskals emäntä kysyvä, että:
— Vaehetaanko myö toas virkoja?
— Vaehetaa voan, sano isäntä hyvi lyhkösest.
Ja sillä tavalla tapahtu, ku emäntä ja isäntä virkoja vaehto.
"LASSILLINE ARVO".
Rantanieme Jussi Rytköne poekkes noapuriisa lautamies Junni Hietasee. Lautamies kysäes, että:
— Mistees se mies pistelöö?
— Sieltähää minä tulen sen Helsingin herran estelmee kuulemasta. En malttanna olla tänne pistäetemätä, kuullaksen, minkätähe et sinä tullunna kuuntelemmaa, vaekka tapanas on aena kuuntelemassa käyvvä.
— En ymmärrä itekkää, mitenkä tuo lie lähtö hällääntynnä — mittees muuta ku suureks vahingoksen. Siellä taes olla paljo kuulemista ja oppimista?
— Kuulemista olj kaks pitkee tuntija. Mut en ossoo sannoo, liekkö ollunna oppimista. Minä aenakaa en tullunna hulluva hurskaammaks.
— No, jopas nyt kummia puhelet! Ja se herra on viisaempia miehiä koko moassamme.
— Soattaa sitte olla liijja viisas. Mut tuhma ei ymmärrä pöyköse pölähtävvöö sen puhheista. Kun mies tuntkaupalla puhuva paukuttaa vanahasta ja uuvvesta kulttuurista sekä siitä, mitenkä syviä vakoja ne on kyntännä immeiskunna peltoo, niin minä meinasin jo kiljasta, että ite min oun pelton kyntännä ja kynnän, eikä siinä työssä apurina tarvita Kulttuuria, olokoompa se vanahoo taekka uutta. Minä nostelin jalakojan ja keäntelin ihteen. Mut sillon rupes immeiset minnuu kahtomaa, niinku Tossavaene akkaasa, niin että katoen parraaks olla tuppisuuna. Voan ku se sitte rupes puhuva poasoomaa lassillisuuvvesta ja jostae Lassillisesta Arvosta, niin peä tahto pyörälle männä. Lopetti se tok viimennii sekä kehotti puhheesa lopussa keskustelluu, jos kellä oes jottae sanottavvoo. sillon minä tuummin, että nyt on mun aekan tullunna ja kysäsin, että:
— Kuka se Arvo Lassillinen taekka Lassillinen Arvo on? Työ kyllä sanoja, että se on semmoene otus, että se pyssyy ijankaekkisesta ijankaekkisee ja ettei sen korkeempata Arvoo oukkaa. No, jos niin on, niin eikös restenttiä sopis ja passoos ruveta kuhtumaa joko Lassilliseks Arvoks taekka Arvo Lassilliseks? Se restenti-arvonim ei oekee taho keäntyvä suomalaesessa suussa, ku...
Mut enhä minä soannu sen enempee puhutuks, ku kaekki rähäht kulukkusa täyvveltä nauroo hohottammaa. Minä otin kiireest jalat allen ja läksin koko rähinästä poes...
— Vae niin otrasest siellä sinulle käv. No, jos minä koettasin sulle selittöö mittee se lassilline arvo oekee meinoo. Se on latinoo ja meinoo sitä, että jos jollae on kattoomato arvo, sillon se on lassilline. Mut ehkä tämä parraete selvijöö pienellä esmerkillä. Kute mahtanet muestoo, käv ennen Ruhtinashovin poeka kouluva yl'oppilaaks ast ja teräväpäene se ollii. Mut sitte yl'opistossa ei tahtonna tulla mittää valamista, vaekka se olj monta erj urroo kokkeillunna. Ku sen toverilta kysyttii, minkätähe se ei jo peäse virkamieheks, niin ne vastaa, että se konjukieroo. Ja vasta vuosii kuluttuva soatii tietee, että se voan ryypiskel konjoakkia, jota työtä toverit kuhtu konjukieroomiseks. Kymmenkunna vuen kuluttuva rahalähteet kuevettu, eikä auttanna muu, ku pitj ruveta kirjuttelemaa tuomarille rotokollija ja ajelemmaa asjoeta sekä tekemää kaekenmoesia pieniä pännätöetä henkeesä nahkassaa säelyttööksee. Ku sitte sattu kentroal Jeärnevältti tulemaa kupernyöriks, niin se olj ilimottanna, että voan yl'oppilaeta otetaa häne kansseliisa ja jos niillä on joetae ekssalamia eli tutkinnoeta suoritettuna, tehhää niistä rnununvoutia ja vallesmannia, että sutkahtaa. Sillon se Ruhtinashovin yl'oppilaspoeka havaht unestaa, sae ku saekii rahhoo kokkoo sekä läht yl'oppilaesuutta uuvvistammaa ja tutkinnoeta suorittammaa. Muun muvassa se olj männynnä kuulusan rohvessyör Palameeni puhheille, joka olj ollunna hyvi kerkeekieiine mies, niin että pikakirjuttaja ei tahtonna ennättee paperille niin paljo sanoja pistee, ku se rohvessyör niitä syyt tulemaa. Asjanmukkaeset esittelyt tehtyvää se vanaha yl'oppilas olj kysynnä, että:
— Tarvihtooko mun uus historjatutkinto vielä suorittoo, ku minä oun sen jo kerran suorittanna?
Rohvessyör Palameen, joka olj kymmeniä vuosia ollunna virassaa, kysäs ihmetelle:
— Koskas se on tapahtunna?
— Vuotena 1868 sen ja sen rohvessyöri aekana.
Ja kerkeekieline rohvessyör Palameen olj kumartamalla vastanna, että:
— Ei tarvihe, ei missää nimessä! Teijjä tutkinnollanne on lassillinen arvo...
Nyt sinä ymmärtänet, että...
— Kyllä ymmärrän — vanahan yl'oppilaese vanaha ekssalami on lassillinen ja se yl'oppilaene ite Lassilline Arvo, vaekkei sen nim ies Arvo oeskaa...
Mut tätä puhhuessaa sattu se Jussi Rytköne vilikasemmaa lautamiehee ja huohmoomaa, että sen suupielet olj virnistyksessä. Sillon Jussi suuttuva tohaht, läks poes ja sano männessää, että:
— Ku sinnäe out liijjallise viisautes tähe peässynnä lautamieheks, niin soat itekkii olla "Lassillinen Arvo"...
SUU SOATTAA SUVEN RITTAA, KIELJ KÄRPÄN NAKKII —
Sen sananlasku kuullessaa kyejtmiehesä suusta peäst Pietu Perhone oekee röhänaura. Se kyejtmies olj kertonna, miten kaks akkoo riitel kunnialloukkauksesta, ja ku toene sitte sae aekamoese sakkonapsaukse, sano immeiset, että:
— Suu soattaa suven rittaa, kielj kärpän nakkii.
Ja se kuulu Pietu Perhosesta niin motovalta, että se monnee erj kertaa nauroo röhötti iha mahasa pohjasta ast. Mut vaekka sananlasku miestä miellytti, ei se taenna ymmärtee sitä muestluuhusa kätkee, niinku Maukosvaenoo sano jokkaese hyvän sanan panovasa taskuusa taltee. Muuten se Pietu olj matkalla Kuopioo moaliskuun markkinoelle ja ajjoo körryyti kestkievarkyyjjillä sen tähe, että aekomuksena olj ostoo hevone markkinoelta. Ja ku sillä lisäks vielä olj kihlaatumispuuhat mielessää, soatto se tuummailla silläe tavalla, että ku kestkievarkyyjjillä kulukoo oekee omalla reellää ajjae, pannoo se immeiset uskomaa, että siinä ei oukkaa mikkää illomies, voan ököeläjä.
Se Pietu olj, neät, tammikuun markkinoella peässynnä tutustummaa Kellarlahe tyttäree, siihe korreesee Susannaa, ja se panj jo hetj ens topakassa peän pyörälle: Pietu rakastuva rätkäht niin pahoin, että korvanlehettii alako punottoo, niinku niistä oes ruvenna verta tippumaa. Ja siltä olj näyttännä, että olj veret heilahtanna Susannassae. Ku sitte pari vuorokauvve aekana tuontuostae, Kellarlahe ukko Iisaki, Susanna isän, varjelevvae silimäe ulukopuolelle peästyvä, millon rahtyörissä, millon karusellissä ja kilipa-ajopaekalla sekä millon missäe tavattii, joutu asjat niin pitkälle, että Pietu sae luvan Susannalle kirjuttoo. Ja sillonkos syvän huputti, niinku pajapale, ja vähällä olj Pietu ruveta laulae tanssimaa, että:
Jopas minä löysin lökkänän, jota oun kauvva ehtinnä.
Mut osas se kuetenni ihtesä hillitä ja aesoessa pittee. Kottiisa markkinoelta tultuvaa se kuetennii peäs runo-into irrallee ja siks ensimäene kirja alako värssyllä:
Ku ensikerra naputin sun kammaris ikkunapielee, niin hetj jo enskatannolla sinä ilahutit miele,
vaekka ei se Pietu millonkaa ollunna naputtanna Susanna ikkunapielee. Kaekissa tappauksissa olj kirjalla niin hyvä vaekutus, että mitä vilikkae kirjuttamine alako, ja lopuks sovittii, että Pietu tulloo moaliskuun markkinamatkallaa Kellarlahtee yöks, ja jos isä soahaa taepumaa, lähetää yhessä markkinoelle sormukset ostamaa. Mut se isän taepumine voe olla niin ja näe: se Iisakki nimittäe olj semmoen karilas, ku vanaha tervaskanto, eikä sitä keännelty, niinku tuulmyllyvä. Ite asjassa se kyllä olj kerrassaa kunnolline ukko ja oekee työhullu. Voan jos sen turkki sattu nuri mänemää, s.o.: se sattu suuttumaa, niin sillon olj parasta pysyvä loetolla. Ja sen leppymine olj yhtä lujassa, ku tervaskanto moassa. Ku Susanna kaeke tämä tuns ja ties, jyskytti sen syvän yhtä paljo rakkauvesta ku pelostakkii...
Mut Pietu syvän jyskytti voan rakkauvesta kauniina moaliskuu iltana Kellarlahe pihhaa ajjoo suhhauttaessaa. Ite Iisakki tulj vastaaottamaa. Pietu tek tikusta asja: alako tievustella, oesko hevosta myötäväks. Ja oljhaa hevosia kymmenkunta. Mittees muuta ku mäntii tallii kahtomaa ja valihtemmaa. Ja ku Pietu olj ottanna selevä Iisaki mielelloavusta, osas se sanasa satuttoo niin paekallee, että samalla tiellä käytii navetat, lammaskarsinat ja pahnattii tarkastamassa — ja loppue lopuks pyys Iisakki vierasta jeämää talloo yöks, niin että Pietu peäs tarkoetuksessa perille. Sitte hierottii hevoskauppoo ja jos jottae hoasteltii. Pietuva ihmetytti, ettei Susanna tullunna ollenkaa näkyvii — jospa tuota lie ujostuttanna... Moata ruppeemise aekana Pietu sae kuetenni kuulla, että paha kurklintu on Susannaa kulettanna kulukkutauvvi, niin että sen täytyy pysyvä vuoteessa. Ku Iisakki mänj kammariisa makkoomaa, läks Susanna sen verra liikkeelle, että käv tervehtimässä sekä anto ottoo sormestaa mitan, ku se Pietu lupas ostoo siihe sormukse.
Oamulla jatko Pietu matkoosa, luvate tullessaa käyvvä hevoskaupa peättämässä ja sae kyejtmieheksee kestkievarii ast vanaha verkonkorjooja. Pietu olj puhelias ja mielellää lask leikkijä. Kellarlahe pellopeässä olj asumato mökkiruja, joka uhkas jok'ikkiine silimäräppäys koatuva lusahtoo. Pietu kysäs, että:
— Assuukko tuossa kukkaa?
— Ei asu.
— Mut enssyksynä siinä assuu. Minä meinoon naejja tuo Kellarlahe tyttäre ja tulen ite talloo asumaa sekä muutan vanaha isännä tuohon mökkitöllii.
— Vae niin... No, onhaa se ukko jo kauvva talossae asunna, niin että saeshaa tuo koettoo, miltee töllissä olo tuntuu.
Pietu alako mueta pilojaa puhella ja olj siinä uskossa, ettei kyetjmies vielä niin vanaha ou, ettei se leikkijä ymmärrä...
Mut ku verkonkorjooja tulj takas, mänj se hetj ukko Iisaki luo ja sano, että:
— Jos ei omakaa elämän ou kovi metistä, niin kyllä vielä tulloo surkeet päevät isännällennii, kuhhaa tuoho mökkitöllii jouvvutte asumaa.
— Miten niin?
Ja nyt verkonkorjooja kerto ukko Iisakille yövieraa uhkaukset. Mut sillompa Iisaki turkki keänty hetj nuri: se suuttu niin silimittömäst, että tuskin millonkaa lie niin kovast vihatullee syttynnä, iha, neät, taes talo perustukset täristä häne himmastaissaa. Mut saeraa tyttäresä luo mäntyvää se pysyttellii rauhallisena ja kysäs, että:
— Onko sulla ollunna minkäänlaisia riittaeluja sen yövieraan kansa? Vastoo suoraa isälles.
Susanna olj tottunna isseesä tottelemmaa ja puhel kaekki rehellisest.
— Vae niin. No sitte sinut on vietävä leäkärii, että suluhasmiehe takas tullessa out terve, sano ukko Iisakki sekä läks kammarista ulos.
Olj öylöspäevänä ollunna puhetta viijjä Susanna kirkolle, jossa piirleäkär asu, ja asettoo sukulaestalloo niin kauvvaks ku paranoo. Mut ku Susanna ties Pietun tulon, sae se homman estetyks. Mut ku ite ukko nyt toemee tarttu, tulj lähtö siunooma-aejja kulluissa valamiiks.
Näestä tappauksista tietämätä peuhas Pietu markkinoella, niinku markkinoella peuhataa. Ost se mieleisesä hevosennii sekä peättel, että jos niiks tulloo, ostetaa Kellarlahesta toene hevone, eihää neät Pietukaa "Köyhälästä" kotosi ollunna. Lisäks se Pietu ost sormuksettii, kiiltävät ja korreet, sekä muutamia muetae kalleuksija Susannalle ja tuomisija ukko Iisakille.
Moaliskuun aurinko paestoo hellitti pilivettömältä sintaevaalta, ku Pietu hiljollee ajjoo karittel markkinoelta. Se olj ostanna kommee karhunnaha ja ku se lämmitti alta, ryijy peältäpäe ja aurinko ylläältä, rupes Pietuva niin paenostammaa, että se vetj ryijjy peitteeksee ja kaevaatu umpsokkeloo nukkuvaksee vähä aekoo. Mut hevone kuluk kulukuvaa vällii hölökkäjuoksuva pistämällä ja vällii kävelemällä. Ja mikä kumma sen peähä lie pistännä, niin se osas keäntyvä Kellarlahe pihhaa, jossa talli lähelle seisaht ja rupes heinänrippeitä suuhusa hammuilemmaa. Muutamia miehiä mänj sitä kahtomaa ja lopuks tulj ite isäntäkkii. Se tuns, kennenkä rek on, sekä nost peiteryijjyvä. Ja siellä Pietu olj vetelemässä makkeinta untaa. Se sattu havahtammaa, tapas kavahtoo reestä ylös ja rupes sanomaa, että:
— Terveesijä markkinoelta...
— Pysy voan yksissä lämpösissäs ja vie sinne terveises, josta itekkii out. Ja paena se mielees, että ennen sinä ite out tuolla mökissä, ku minä, ouppa niin suuresta talosta ku outtii. Eläkä kirjuttele meijjä Susannalle, jos tahot selekänahkas ehjänä säelyttöö.
Samalla tarttu Iisakki ratastimmee, pyöräytti hevose ympärj, otti moasta pitkän karangan, jolla lyyvvä lävväytti hevosta selekää. Se läht mänemää moantielle semmoesta kyetiä, ku ajakka.
— Ei tuommoese reissumiehe perrää ansaehe kahtoo, sano Iisakki sekä läht mänemää tuppaa, jonne toesettii miehet häne jälessää tulj.
Ku Susanna tulj takas kottii, pitj sen hetj kirjuttoo Pietulle erokirja ja pyytee, ettei sekkää ennee kirjoellae vaevoes.
Mut männessää Pietu muest sen kyejimieheltää kuulemasa sananlasku, jonka syvän tottuuve nyt vasta peäs käsittämmää, sekä huohmas, että es'issäe paenamattomassa "viisauve kirjassa" oes paljo oppimista. Ja ku sitte vuoskausia outti Kellarlahe Iisaki kuolemata, voejjaksee naemapuuhat uuvvellee alakoo, mut joka ei kiusallakkaa kuollunna, niin toeste kyssyissä, miks Pietn ei mää naemisii, vastas se, että:
— Suu soattaa suven rittaa, kielj kärpä nakkii.
Asjootuntemattomat ei sitä ymmärtännä, voan Pietu ite ymmärs. Mut myöhäene ymmärtämine on huono ymmärtämine.
SITÄ MUKKOO KUOKITAA, KU RUOKITAA.