Part 2
Tulj sitte ne kärräät, joessa Ville Pohatta viimese kerra lautamiehenä istu enne siitä "virasta" erroomistaa. Ku kärräessä tulj tietoo, että Pohatalla on uus susturkki — ja pitjhää se ite huole, että tieto levis —, soatii siitä nautinto- ja riemulähe koko kärräehe aejjaks, sillä turki harjakaesia ryypättii jok'ikkiine ilta. Olj, neät, tehty sellane sopimus, että aena jokkuu jollae tekosyyllä jeäp harjakaesille tulemata. Sen vuoks olj uus juhla piettävä seoroovana iltana. Joskus toas sattu vieras asjanajaja soapumaa. No, mittees muuta, ku turkkijuhla pystyy ja tuomar sihtierilöenee ja lautamiehinee matkaa, niin että turkille kyllä hintoo nous. Ku sitte kärräehe lopettajaeste eillä lautamies korotettii herrastuomariks, lausu tuomar toevomukse, että turkki tuotasii kärrääpaekkaa, jossa juhla piettii. Ja yhellä pyynnillä se turkki tuotiinnii. Yks ja toene koettel sitä peällee, mut kellenkää ei se niin mallanna, ku itellee herrastuomarille, jolle piettii monta puhetta. Puhheihe peälle juotii maljoja. Ku juomatavarat rupes loppumaa, haettii herrastuomari kellarista lissee. Muuvannii puhuja toevo, että paekkakunta muutetaa kauppalaks ja herrastuomarista tehhää ensimäene esmies siihe kauppalaa. Ja sillonkos herrastuomaria nostettii, että turkin karvat pöllys. Se, neät, pitj sitä turkkia peällää. Miten siinä lie sattunna kaks lautamiestä keskenää vähä ivallisest nauramaa. sillon kavaht herrastuomar kahelle jalallee ja mahtpontisest sano, että:
— Akattii ossoo nauroo, mut jokkaene lautamies ei ou herrastuomar.
— Ei oukkaa, ei oukkaa, huuvvettii sekä toas herrastuomaria nostettii.
Ku se herrastuomar sitte turkkinee istu, ja ku makkeet viinat, paksu susturkki ja huoneen kova lämpymä nost sen kaljuun peähän veskarpaloeta, ei se ennee herrastuomarilta näyttännä eikä kauppalan esmieheltä, voan se olj, niinku mahtava hallihtija, jolla olj helmikruunu peässä...
JOKA TOESELLE KUOPPOO KAEVAA — SE SIIHE ITE LANKIOO.
— Sekös on vasta ilikiö tuo suutarjpoeka, mokomakkii rehjana. Ja ku se vielä on olovinnaa, niinku se jo iha mestärj oes, vaekkei se kykene muuhu, kun vanahae kenkäronttoste korjoomissee. Mut antaaha olla, jahka sen kyörän Toekkase Alapetti kahe keske tavottaa, niin se suutarjpoejja peräpakarat pehmittää, niin ettei rasavilli kärsi istuva, voan soa polovillaa olla ommellessaa...
Tällä laella kiukkuvaa purk piika-Riikka, Heponieme palavelustyttö. Ja siihe mielenpurkauksee yhty monj muu Ieva tytär, joeta sattukii aeka katras sunnuntak-iltana koolla olemaa. Ku siinä olj jouko jatkona kyläkunna poekiakkii, niin hammasta tuntu nekkii purova suutarjpoekoo kohtaa, uhkaspa niistä muutamat antoo vielä karkeempata kuritusta ku Toekkase Alapetti, niin että mahto sen suutarjpoejja vase korva soejja tilliä, ku, neät, sen vase korva soe, josta takanapäe puhutaa...
Mut mittee pahhoo se suutarjpoeka sitte olj tehnä, että sille oekee naesissa ja miehissä hammasta purtii? Lyhimmittäe sannoessa se tek yöjalakalaesille kiusoo ja ilikeyttää — se tehtävä siihe olj männynnä iha henkee ja verree. Ja sen keksimistaeto olj kerrassaa mittoomato. Millon se laetto oven peälle vespyty semmoeste vehkeihe varraa, että se yöjalakalaese ulostullessa kallistu ja kastel, niinku paemenet kevväällä kastetaa, soattopa se pytty puota rumahtoo peähännii, ikkääku satteevarjoks, vaekkei sitä kojetta ennee tarvinnakkaa, ku kastumine olj jo tapahtunna. Märkänä ku uetettu koerra sae yöjalakalaene tarsia kottiisa. Millon se toas, jos "vierustelijat" sattu raskaast nukkuva tuhnahtammaa, ompel poekamiehe kenkäe varresuut yhteen, niin että pitj paljae jaloe taekka sukkasillaa lähtee lippaelemmaa ja vasta matkae peässä purkoo ompelukset varsista. Ku toesen kerra kärsä käsk ja nenä neuvo, se ompel joko peitevoattee tahikka tytön hammee poejja voatteisii kiin. Sen jäläkee se nost ruminan, soahaksee yöjalakalaeset tavallista kiireemmäst lähtemää. Sillon tietyst vieraat voatekappaleet tulj mukkaa ja jos jonniimoesia kommelluksia synty. Ussei se myös salapas yöjalakalaese tytön huoneesee, josta ei muehe peästämätä peässynnä ies ätkähtämmää, ja sitte peästyvää sae häntä koepii välissä luekkia tiehesä taekka kaeken muun hyvän peälle ottoo potkut takapuolellee, mikä soapaskengästä annettuna ei ollenkaa sokurille maestunna... Ja entäs tyttöparka? Sen pitj nörpällä nenin tulla töehisä, jos ei sitä enne tehtynä käherryksiä hivuksii, ku vanahempae tae isännän käs kävel karhuna sammalikossa: hattuutti haevenista. Mut nämä tämmöeset vehkeelyt hankki suutarjpoejjalle vihamiehiä ja niin paljo olj uhkauksia liikkeellä, ettei se uskaltanna lähtee keskellä päeveekää ypöyksinää kylläe väliä kulukemaa.
Ku se sitte kasvo sekä pittuuvessa että ijässä ja olj sällismieheks peässynnä, rupea se ilikevyyttää hillihtemmää. Mut mestäriks ruvettuvvaa ei se ite paljo koskaan kepposija harjottanna, voan neuvvo ja yllytti poekauokarija pahhuuve tekkoo, antoepa niille oekee palakkioetae. Mut "joka toeselle kuoppoo kaevaa, se siihe ite lankioo". Sattu, neät, sillä laella, että ollessaa suutaroemassa Atkolassa se miesparka rakastuva rätkäht iha ytimijjää ja munaskuetaa myöte Atkolan palavelustyttöö. Eikä se ihme ollunnakkaa, tyttö, neät, olj nätti ku kesällä heinä, ja jo mone muunnii miehen veriä olj heilauttanna. Ku päevillä ei ollunna tillaesuutta muuta ku jokkuu makkee sana suhahtoo, arvel mestärj, että nyt pittää hänennii turvaatuva yöjalakaa. Mut se olj helepomp arvella, ku täyttee. Kyläkunna poejjat rupes, neät, vahtija pitämää voejjaksee maksoo vanahoja kalavelekojaa, ne ku olj huohmanna, että mestärillä ja palavelustytöllä olj halu ruveta siehturia pelloomaa. Eikähää rikkaus ja humala salassa pysykkää. Monta yötä olj mestärj kissanunta makkoovinnaa, ja ku luul kaekkii muehe nukkuva, sillon läht hiipimää yöjalakaa. Mut tuskin olj paria askelta peässynnä kulukemaa, ku jo jokkuu toenennii alako liikkuva ja tuljtikulla valakeeta roapia. Ei auttanna muu ku sänkyysä heittäätymine. Siinä vuohkoomisessa mestärj väsy niin nihki, että päevällä ommellessaa torkku ja unjpäessää olj ompelovinaa, vaekkei ies piklankoo käsissä ollunna, sekä heräs muehe nauramissee. Sillon se aena kavaht oekee pitkillä esillä vetelemmää, kunnekka uuvvellee torkku voetti... Sitte kuetennii poeslähtiissä sae tytölle tok sannoo sohastuks, että:
— Ou juhannusyönä kokolle mänemätä — minä tulen luokses aettaa.
Ja siitä hetkestä alakae outti sekä mestärj että tyttö juhannusyötä, niinku hevone kessee. Sinä iltana sitte Atkolasta läht jokkaene kynsillee kykenövä kokolle, ja olj se palavelustyttökii lähtövinnää, vaekka väliltä kuetennii keäntyvä luekaht poes makkoomaa aettaasa, jonka ove jätti salapaa panemata. Mut eihää unta tullunna, ku syvän leipo sillä laella, ku kämmen päeväleipee leipoessa. Ja kyllä mestärinnii syvän huputti selä ylj Atkolaan soutaessaa. Ilta olj ihmee ihana. Kokkovalakeita hulumahtel joka suunnalta ja kuulu lauluva sekä nauruva. Tyyn järv nukku — jokkii veslintuparj voan tek värreitä sen pintaa taekka siellä ja teällä pulahtelova kala. Miel'ala tulj herkäks ja mestärj lauloo hyrritti hiljallee, että:
"Kaekki kalat järvilöessä rannikolle rientelöö. Ja ne sitte rannikolla parituste kiertelöö"...
Sitä loppuva laulaessaa kiinnitti mestärj soutuvaa peästäksee parituste juhannusyötä viettämää... Ja nyt se hetk olj tullunna! Ov olj auk, ja mestärj sutkaht sissää. Etusormellaa se hipas valakeeta ohtoo ja pyöreetä leukoo, ennenku tyttö havaeht. Sitte alako sipinä ja supina. Mut ei se mestärj taenna suoroopeätä riijjata eli kosija, sillä onhaa aenae kolomena yönä yöjalassa käytävä ja sitte vasta vakavaa naemispuuhaa ruvettava. Kaekissa tappauksissa kuetennii tämä jo ensimäene yritys maesto apilaalta. Mut yhtäkkiä ne pomppos pystyy, niinku naskalilla oes pistetty, sillä pihamoalta alako kuuluva pelokas huuto:
— Voe taevaat ja taevaehe salit — teällä on kummitos, kivellä on kummitos! Voe, voe, voe!
Tyttö hyppäs huutajoo rauhoettammaa, joka olj saunassa asustava puolhöperö elättimuor. Sinä aekana tirkistel mestärj ovelta ja huohmas, että häne venneesä olj vettee roahattu keskellä pihamoata olevalle suurelle kivelle, kalamerta olj asetettu perätiiholle ja sen peälle pantu miehennuttu ja mela pistetty kaenaloo, niin että se olj niinku hyväkii peränpitäjä. Ku tyttö olj soanna muori rauhotetuks ja tulj aettaa, otti mestärj haekeet hyvästit, juosta kavaht kivelle, löe peränpitäjee "korvalle", niinku mies lyö toesta miestä, jotta se pylläht puota moaha, sekä sano, että:
— Mittee juutasta sinä out karille laskenna, kelevoto perämies!
Sen jäläkee se tarttu vennee renkaasee, kiskas sen kiveltä allaa ja paeno rantoo koht, että vennee pohja männessä kolis. Mut sen järvee survaestuvvaa huohmas, että tappi on hävinnä tahikka hävitetty. Kaekeks onneksee se olj illalla tullessaa ottanna taskuusa puupalikoeta, tehäksee niistä naskalinpäetä. Niistä passas jokkuu tapireikää niin motovast, ku se oes ollunna sitä varte valamistettu. Ja ku mestärj peäs kesktuholle ja alako soutoo, niin kyllä käv posina kokan eissä.
Monessa talossa se mestärj sitte kesän kulluissa käv sekä näk tyttöjä tyylii jos sorttiinnii, mut ykskää ei sen mielestä vetännä vertoo Atkolan palavelustytölle. Yöjalakaa ei passanna lähtee, ku yöt olj valosija, eikä päevälläkkää ollunna sielläpäe käyntiä. Kerta sattu tok tappoomaa kirkolla ja sae suhkastuks, että:
— Minä tulen sun luokses mikkosunnuntaeta vaste — ou sillon kotosalla.
Ja kyllä sitte heistä kumpanennii mikkosunnuntaeta outti!
Petteeksee ja eksyttööksee mueta hoastel mestärj koko kesän, että mikkolauvvantaena männää kirkolle yökuntii. Ja luppauksesa se täyttikii alaku-ossaa nähe, mut yökuntii ei jeännä, voan sopivana hetkenä läks polokemaa Atkolata koht, ku huohmas, että sieltä on kirkolla melekei koko pere, lukkuuottamata isäntäväkkee. Mut mittees varte usseimmat ikkunat on valaestu, niinku mestärj näk olova Atkolata lähemmä tultuvaa? Kaekeks onneks olj koerrae juossunna kirkolle, niin että mestärj soatto männä pihamoalle kurkistelemaa. Talloo näkkyy tullee vieraeta ja emännällä ja palavelustytöllä olj kiirettä muellennii antoo vierasvarroo puuhatessaa. Voe miten ryökäleen korreest ja nätist se palavelustyttö liikku! Mestärj mänj koettamaa, oesko avvae aetan ovella. Ei ollunna — sitä ei tyttö ollunna arvanna siihe jättee. Soahaksee rauhassa katella ja outella moata ruppeemista peätti mestärj nousta kujarakennukse katolle, jossa oes hyvässä piilossa ja samalla näkis sen tytön kauniita kasvoja ja sorjoo pyörähtelemistä. Mitenkä lienöö siellä katolla kompuroenna, ku yhtäkkiä parj kattolautoo katkes poekki ja mestärj puota rupsaht sikapahnaa. Sen laipio olj korjausta varte purettu, niin että mestärj rumaht suurte sikaörniköehe selekää. Ja Atkolassa olj tavattoman suuria sikoja, ei semmoesia surkeita ristkinttuja ku mökkiläese porsaat, joehenka pien poeka sano sen vuoks niin onnettoman näköesiä olova, että ku ne on omassa ruuvvassaa, niin ne ei roahi syyvvä. Mut ne Atkolan siat olj kerrassaa toesta moata! Ja jos karhu lie pesältää äkäene, niin olj ne siattii: nekös nost semmoese röhinän, että se vasta röhinä olj. Ylös ja pystyy pomppoillessaa ne koato mestärin allee, poleks sitä käpälillää ja karju pitkillä torahampaellaa roasto housuja rikki sekä vetel kinttuloehe verhoavoja. Mestäriltä peäs hätähuuto ja siat toas pitj hätäröhinätä, niin että pahnassa olj hirvittävä melu. Sattu siinä tok siat puuloomaa kärsillää niin voemakkaast ovvee, että linkku lusaht poes paekaltaa ja siat ryykäs ympärj kujjoo juoksemaa sekä röhis ja vinku, niinku niitä oes elävältä korvennettu. Mut mestärj ku peäs jaloellee, niin se paeno pakkoo, minkä käpälistä keänty, eikä joutanna kuuntemmaa, ku elättimuor toas huus saunan ovelta, että:
— Voe, voe! Juhannuksena olj kummitos ja toas on kummitos! Voe taevaeta ja taevaehe tekijätä, voe, voe!...
Ku tuvassa olj soatu tulet lyhtyy, tultii kahtomaa, mut mittää selevee ei soatuna. Palavelustyttö kyllä asjan arvas, vaekkei tiennä, mittee kaekkia olj tapahtunna. Se olj kuetennii mykkänä. Ja kauvva se sae sängyssää huokailla, ennenku unj paeno silimäluomet vastakkae, ku sitä mestäriä ei kuulunnakkaa...
Mestärj puolestaa keks semmoese vallee, että ku hää ampu meton, joka jäe puuhu riippumaa ja ku sitä kiipes puottamaa, katkes oksa ja sitte kuevoo koskee moaha tullessa repes häneltä voatteet sekä tulj hoavoja koepii. Sen lisäks lupas palakinno, jos kuka kävis meto puusta puottamassa. Kyllä monj käv kahtelemassa, mut eihä tyhjee löytynnä.
— Kaks ei kuulu mänövä kolomaniteta — rupes mestärj koepiaa parannellessaa miettimää — ja jos minä kolomanne kerra lähen yöjalakaa, soattaa tapahtuva iha moaliman ihmeitä. Sen tähe on parasta, että minä akotun kiireimmä kaupalla.
Ja sitte se läht Atkolaa iha kirkkomuntieringissä. Ku tapas pihamoalla mieltiettysä, kysäs se hetj suoroopeätä, että:
— Eiköhää meijjä passoes panna jalakojamme yhteise pöyvvä ala?
— No, kelepookos mun jalakan sun jalakoes joukkoo?
— No, jo tok! Mutta entäs mun jalakan sun jalakoes joukkoo?
— Mittees sinä tuommoesta kysytkää!
Ja siinä riijjuu tulj suoritetuks. Pian sitte hankittii helat sormii. Häessä huomentuoppia juuvvessa puhel kuhtu- ja kuokkavieraat, että:
— Se tuo mestärj ennen kaevo kuoppia muelle. Mut nyt se ite kumpsaht semmosee kuoppaa, että pyssyy koko elinaekasa.
Ei mestärj eikä sen nuorikko kuullunna tätä, voan ne istu huomentuoppipöyvvä takana — mestärj suupielet naurussa, niinku onnellise vastavihity aviomiehe suun pittää ollakkii, ja nuorikon suusupukka se vasta olj niin sokerillaa, että jokkaene seinänrakokii näytti siihe kahtoissaa nauravalta...
HERRASTUOMAR POHATA EMÄNNÄ NIMPÄEVÄT.
Sitä pitj tuntee ihtesä terveeks sekä sielusa että ruummiisa — etennii ruummiisa — puolesta lähtiissä herastuomar Pohata nimpäeville, sillä siellä, neät, olj kestettävä kova löyly, tarjouksia ku olj mahoton meärä, eikä niitä soanna lystiksee katella ja maestella, voan niitä nautittii iha hartiavoemilla — mies se, joka leiki kest. Mut ei emännänkää nimpäevät tyhjänpäeväset turraukset ollunna, herrastuomarilla olj, neät, tapana sannoo, että:
— Vaimo on miehe ruunu ja voe sitä miestä, jolla ei tätä ruunuva ou!
Tästä vakkuutoksesta voe jo arvata, että se mies pitj toespuoleisesa kunniassa, niinku sanassa käsketää. Ja siks sen nimpäeväe ei soanna olla ihtesä herrastuomari nimpäeväjuhloo huonomp. Ku kuhtumakirjoella pyyvvetää hautajaesii ja häehe, niin minkästähe ei — tuummi herrastuomar — passoo nimpäeville kortilla kuhtuva. Asjasta varmistuttuvaa se läht kaupuntii tiettämää kuhtukirjoja, joehi räntättii, että:
Tervetulloo läsnäololla kunnioittamaa herrastuomari emäntä Marin nimpäevee tämän nyt sisälläolova elokuun 3 päivänä kello 4 iltapäivällä. Kokkoonnuttaa herrastuomari ommaa talloo.
Kunnioetuksella _Marj Pohatta. Ville Pohatta_.
Huohmatkoo! Jokkaese on soavuttava täsmällee kello 4. Huohm. Kello on yhessä rautatieasema kellon kansa.
Kuhtukirjoja tilatessaa vakkuutti herastuomar monnee kertaa, että ne on räntättävä kultaesilla pirastaemilla.
Kyllä sitte nimpäevä eillisinä päevinä käv herastuomari kyökissä semmoene kuhina ja kupina, ku muurahaespesässä kesällä. Ja koristeltii niitä huoneitakkii. Salin perälle laetettii nimpäeväsankarittarelie erjtyene tuolj, ja olj siinä oekei köynnökset kiemurassa ja suuret kukat ympärillä. Ku entuuvesta tiijjettii, että herastuomari omassa talossa annetaan sekä peähä että mahhaa, otettii kuhtumine mielhyvällä vastaa ja kilipoo riennettii nimpäevee kunnioittamaa. Portilla seiso kaks miestä, joesta toene aukas porti ja samalla paljast peäsä, ja toene toas kuletti hevoset joko tallii taekka muuhu tarroo. Rappusilla olj ite herrastuomar tertehtimässä tervetulleiks ja etteisessä emäntä Marj, joka miesvieraeta joht kammarjloehe ja naesia sallii. Ens aluks ei tarjottu muuta ku istumista. Mut kohta vilikas herrastuomar neljällä ruppiinilla käypee taskukelloosa ja ku se huohmas, että "aeka on täytetty", anto se sovitu merki — ja sillonkos alako kyökistä purkaatuva tyttölauma, raskaat kantamukset sylissää, niin että pian olj pöyvvät pötyvä täynnä. Ite herrastuomar rupes miesvieraeta käskemää, että tuolla piippuhyllyllä on Jievelvaappenta, parraeta Helsingin Ruunariimoja ja paperrossia, joehenka hinnannii se ilimoetti. Pöyvvältä käsk kahvin sekkaa lorrauttammaa konjoakkia, likkyöriä ja punssia, jotka kaekki on riimasorttia ja niin ja niin kalliita. Emäntä toas, kunniatuolilla istuissaa, viittail naesvieraeta kaenostelemata ottamaa, minkä tuntoo suullee hyvvee tekövä. Ja ku monnii olj oekee poastoo pitännä, niin arvoo sanomattakkii, että suumyllyt rupes pyörimää ja kulukut nielastessa kumahtel. Ja kaekki kututut olj tullunnae, pait kolome läh'asema asemapeälliköt, joeta kyllä olj kututtu.
Mut niillä olj laelline syy siirtee tulosa vähä myöhemmäks. Juna nimittäe kuluk kello puolviijje aekaa, eikä ne voenna sitä ennen poestuva virastaa, etennii ku jokkii korkee viranommaene sattu sillon matkustammaa. Ne olj kuetennii sopinna keskenää, että ne tulloo yhtaekoo hetj ku kaks asemapeällikköö ennättää ressiinalla soapuva. Ja tuolla ne jo näky tulla porskuttelovannii, oekee vielä unvormussa. Mut niitä vastassa ei ollunna portinaukosijjoo, eikä herrastuomarkaa rappusille männynnä tervetulleiks lausumaa, eikä koko vieraesta toppanaankaa ollunna. Asemapeälliköt sissää peästyvää rupes kurkkaelemmaa sekä herrastuomaria että nimpäeväsankaritarta, voejjaksee kuhtumisesta kiittee ja onnitella. Herrastuomar astu viimme niihe ettee, vilikas toas kelloosa ja melkei puolvihoessaa sano, että:
— Vieraat olj kututtu täsmällee kello neljäks. Semmoeset vieraat, jotka soapuu jäläkeepäe, ne ei tule talloo, eikä vierasvarraesuutta, eikä nimpäeväsä pitäjöö kunnioettamaa, voan ne tulloo ahnastelemaa, suuhusa soamaa, hotkimaa ja hornimaa. Semmoesia vieraeta ei tässä talossa tarvita, eikä oteta vastaa. Ja ku teillä siellä asemillanne on minnuutit ja sekunnit niin tarkkaa mielessänne, että iha rikullee on siellä asjat toemitettava, niin ymmärtäkkee muuvvannekkii tulla meärällee. Eikä muuta, ku hyväst nyt sekä mänkee tiehenne.
Mikkää muu ei siinä auttanna, ku pitj lähtee tarsimaa sekä männessää pitkäkaulasia sylykiä peästellä suustaa, joka jäe ilima monenmoeseta herkkupalata...
Mut ku ne vieraat, jotka olj soapunna virallisena kuhtuma-aekana, oamupuolella yötä läks kottiisa kulukemaa, niin toeset niistä ähk mahapakoellaa, toeset röystäyttel tyytyväesinä ja kolomannet olj iloesella peällä.
Eikä tietyst nimpäeväsankarittarella ollunna mittää aehetta happamena olla, yhtävähä ku herrastuomarillakaa, joka vielä sängyssäe tuns mielhyvvee siitä, että olj asemapeälliköelle soanna näyttee, että on muellae immeisillä kello, jonka mukkaa jopa asemapeälliköehennii täytyy oppia tulosa ja mänösä asettammaa...
KU NENÄSTÄ VEITÄÄ...
Puustellivuokrooja Ville Väkköne olj joutunna rahapullaa ja tavallisest sillä olj rahapulloo kaks kertoo vuoessa, toesella kerralla kuus kuukautta ja toesella kerralla — kuus kuukautta. Omassa pittäässä olj jo tullunna kaekki paekat niin tarkkaa kokkeelluks, että siellä olj turhoo onkeesa soalii toevossa vettee viskata. Sen tähe se olj ryhtynnä järkeilemmää, eikö pitäne pyynt-aloja loajentoo, sekä sattu sillon muestamaa kaemasa Ville Pohatan — tää jäläkimäene nim olj annettu sen johosta, että se olj tukkimetällää soanna satojatuhansia markkoja iha riihkuevia rahoja — ja sillä tavalla tuulten tuuvvittamana noussunna pohataks. Ku kaekissa meissä kuolovissa immeisissä on heikkoja kohtia, niin ei Villekään ollunna niitä ilima jeännä. Ja Ville Pohatan heikkous olj siinä, että rikastumine tek siitä pöyhkeilijän ja narrattavan miehe, jos voan osas oekeesta nauhasta vettee. Enstöeksee se jätti lautamiehe vira — ja erotessaa sae herrastuomari arvonime —, se ku arvel, että juoskaat köyhemmät immeiste jäläkiä nuuskimassa niitä tämmätäksee ja manataksee käräjii. Toeseks työksee se rakens niin kommee ja yökee kartanon, että vertoo sae kaukoo ehtiä, oljpa sanonna, että sen seinistäe pittää kultoo kiiltee. Ja kolomanneks se rupes herkullisest elämää, niinku Kemin herrat.
Ku Ville Väkköne tämän kaemasa muest, pist se hetj hevoskoaki reen ettee ja läks noapurpittääsee ajjoo karittammaa. Perille peästyvää se sito hevosesa tallirakennukse lähistölle sitä varte asetettuu rengaspuuhu sekä alako sitte ihmettelemällä katella ympärillee. Ja ku se siinä kahtel ja toelail, eikä liikkunna minnekkää, mäntii Pohatalle sanomaa, että:
— Onkoo hullu vae viisas se mies, joka jäe tuonne keskelle pihhoo seista tollottammaa, niinku Lotin vaemo suolapahtaana?
Pohatta läks rappusille. Se tuns tollottajan hetj sekä puhel itellee:
— Kas peijjakas! Siellähää seisoo Puustelli isäntä. Myöhää on juotu veljesmaljat ja kyllä on ussei yhessä oltu. Mut mikäs sillä on, ettei se tule sissää. Vae mahtanooko ujostella?
Ja Ville Pohatta, se herrastuomar, joka niin tykkäs arvonimestää, että käv sen oekee kirkonkirjaan merkityttämässä, korotti eänesä ja huus, että:
— Mittees siellä seisot, etkä tule sissää?
— Kas, hyvvee päevee! Eipä tässä ymmärrä minnekkä päe tässä pitäes lähtee, ku talo jo ulukoopäe on näe kommee. Kuka arkkiteht on riitingit ja piirustukset tehnä?
— Juutastako siinä on arkkitehtiä taekka muuta iisnyöriä tarvittu! Ite min oun ollunna arkkiteht ja mestärj. Mut tule sissää.
— Kiitoksia voan. Mut ensin minä tahon peästä seleville, kuenka hyväst tää talo on ulukopuolelta laitettu, minä, näet, en ossoo tässä ollenkaa hämmästyksestänj selevitä...
— No, katotaa ensin ulukoo ja sitte sisältä. Minä tulen selittämmää.
Ja herrastuomar alako harpata vieraa luo, eikä ies lakkia peähäsä malttanna käyvvä ottamassa, vaekka olj paukkuva pakkane ja herrastuomar olj kaljupäene. Ku sitte tuntu peätä kylymävä, keäräs se karjakyökistä pyyheliinarutalee peähäsä. Kulukemalla kaekki ulukorakennukset läp olj herastuomarj niin innostuksissaa, että sylyk suusta pursus, ku se navetan ylisiltä huus kyökkii, että:
— Viekee, akkaväk, mun kammariin valamiiks kahvia, konjoakkia, likkyöriä ja punssia.
Vieras toas puolestaa osas olla niin haltijoissaa, ettei muuta kyvennä sanomaa, ku:
— No, paljo oun kuullunna sinuva maenittava, mut en uskonna, että sinä out täminöene ihmemies.
Ku sitte sissää lähettii ja Ville Väkköne huohmas siellä olova kommeuve, tulj se kerrassaa mykäks. Mut herrastuomarj siihe sijjaa olj hoastamisvirreessää.
— Koa kahvia hoppeekannusta kuppiis. Se kannu maksaa paljo. Pane retaks eli kermaks konjoakkia, likyöriä ja punssia. Konjoakki maksaa 12 markkoo halstuoppi, likyör 15 markkoo tuommoene purakko ja punssi 5 markkoo putelj. Elä seästä yhtää. Ei ne keske lopu. Kellarissa on putelia kokonaene raunio. No, morjens nyt!
Ja ku siinä kaekkia maesteltii, irtaatu vieraa kielj niin paljo, että se kyken sanomaa, että:
— Kuule, veljveikkone, mittee tämä kartanos on tullunna maksamaa ja nää kaekki laetokset?
— Mittees muuta ku rahhoo. Mut ei se ou loppunna. Jos et usko, niin tule kahtomaa. Tässä loatikossa on muutamia kymmeniätuhansia markkoja. Onko sulla rahan tarvista? Minulta kyllä soat. Onko tarvista, häh?
— No, enhää minä ou tullunna rahhoo laennoomaa. Minä tulin voan sinuva tervehtimmää. Ja oekee oun hyvillän, että omi silimi oun nähnä, mikä ihmemies sinä out.
Ja vaekka herrastuomar jo olj tuohuksissaa, tuohtu se tämmöesestä yhä lissee ja sano, että:
— Kuule, puhu suoraa, jos rahhoo tarvihet. Mulla sitä on ja minä sitä sulle annan.
Ku tarjous olj kolome erj kertoo tehty, sano Ville Väkköne lopuks, että:
— No, neljätuhatta markkoo voesit antoo.
— Tuossa se on ja maksa sitte ku jaksat.
Lähtiissää Ville Väkköne kyllä lupas maksoo, mut maksamata se unehtu. Ku herrastuomar makas kuolintauvvissaa ja jokkuu varatuomar olj tekemässä testamenttia sekä huohmas muestkirjaa kirjuttoo töherretyks, että "Puustelli-isäntä Ville Väkköne on soanna laennaks neljätuhatta markkoo", sano se, että:
— Ompaa tuo Väkköne vetännä nenästä herrastuomarijjae. Se on nyt konkurssitilassa, eikä pesästä kyvetä ies penninkuutamota soamamiehille jakamaa.