Part 1
PIIMÄLASKU JA KOKKELPIIMEE
Kirj.
Kaarlo Hemmo
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1928.
SISÄLLYS:
Piimälasku ja kokkelpiimee. Kosto kortinpelloojille. Ku on nousuluonto. Herrastuomar Pohata uus turkki. Joka toeselle kuoppoo kaevaa — se siihe ite lankioo. Herrastuomar Pohata emännän nimipäevät. Ku nenästä vettää... Ku emäntä ja isäntä virkoja vaehto. "Lassilline arvo". Suu soattaa suven rittaa, kielj kärpän nakkii — Sitä mukkoo kuokitaa, ku ruokitaa. Sumujärven pappi hammasleäkärinä. Varotushuuto naemattomille ja leskmiehille karkausvuonna. Ku lautamies tuomittii. Kauppias Riston erreys. Silli poes haesemasta. Mattiina. Ku kukoestus kuorestaa puhkes... Sielun viholline pötk pakkoo... Matkalla Ametriikkii... Hermovikako vae "Vanha-Oatam"? Myyränmäkeläeset sähkössä. Ku minä ite — varastin. Rotta, rotta — voe herra siunatkoo!... Ku suutarjmestärj pelekäs — tulovaasa varkaaks. Lukkari viisautta... Hoppeeheät ja — vallankummous. Syksyilla vietto vanahaa aekaa. Ite pilas... Mite kuokkavieraelle liehka annettii. Kepakkala Rietu. Parturi purk kauppasa. "Liikemiehe" sotamuistelmija. Ku kasvoja pitj laettoo. Yöjalakalaeste vaennooja. Läskine talv.
PIIMÄLASKU JA KOKKELPIIMEE.
Piimälasku ja kokkelpiimä — niitä sanoja kuullessa savolaese immeise kielelle ves herahtaa! Ei sitä ou kukkaa ruvenna toestamaa oekee historjallisest, voan kaekella tolokulla ja varmuuvella voe kuetennii peättee, että ne molemmat on yhtä savolaesia ku — savolaeset itekkii. Ja siinä se onnii se niks, että jo niihe pelekkä maenihtemine herrauttaa vettä savolaese kielelle. Jos savolaeselle hoastellaa "pitkästäpiimästä" taekka "huliviljpiimästä", niin sen alakaa hetj mieltä keäntee, vaekkei ies tervakaa sille semmoesta temppuva tie, eikä toas piimäpunkka ja piimähinkki sen korvaa niin korreelta helläy, ku piimälasku, joka oekee korvoo kutkuttaa... Ja savolaene leikillissyys on ihko apilaspellossa sillon, ku se peäsöö ivvoo tekemää pitkästäpiimästä, mitenkä sitä muka mehtätöehi lähtiissä keritää kerälle, niinku verkkorihmoo, ja metässä asetettaa puuhu riippumaa, josta sitte itekukkii ottaa säekee itellee ja lappaa suuhusa, ku ryyppeemise tarvis tulloo. Kyllä siinä sitte aekoo kulluu, ku semmoesta nauhoo nieleksii, eikä siitä soa kunnon ravintoo ruummis eikä henk. Mut ku oekeeta kokkelpiimee nieleksiä lotkauttaa, niin siitä valluu puhtia ja voemoo ruummiisee ja henkee palakeisii. Ja entäs, mitenkä mukava piimälaskuva on kantoo, ku ei tarvihe muuta ku voan pistää sen vihtasankaa kirvee ketara ja nostaa olokapeällee taekka asettaa kontin viereen selekääsä taekka toas sen peälle — ne olla köröttää hartioella, niinku rakas pariskunta vuoteessaa... Mut kantoo rettuutappas pitkeepiimee keränä kaenalossas taekka riiputa niitä punkkia ja hinkkiä käsissäs, niin tunnet, mittee muksu maksaa! Ja koetappas pitkästäpiimästä taekka siitä huljvilistä kesävelli eli rueppo tehä, niin se ei ou muuta ku samallaesta hengetöntä liojuva, niinku Nenolan poeka sano äetpuolesa olova. Jos sitte savolaeset on vähä niinku ylypeitä piimälaskustaa ja kokkelpiimästää, on niillä siihe melekei patentti, jos tavaroo sen loavun kantilta katellaa. Vae mittee?
Nyt minä kuetennii oun lähtennä kulukemaa veärän kautta suoraa. Minä, neät, en aekonna ruveta piimälaskun ja kokkelpiimän ylistysvirttä veisoomaa, meinasin voan kertoo pienen tappaukse Hoapalahe niityltä, jossa oltii heiniä korjoomassa. Pueljpäeväruppeema olj oekee ahkerast koottu heiniä rukkoe ja kantoo rytkitetty lattoo. Ja ku sitte alako näläkä suolia soetella, mäntii evväehe kimppuu. Ruokaelupaekaks valittii suure pajupensaeko varjonpuoleine rema, aurinko ku paestoo hellitti niin täyyveltä terältää, että sen kuumuuvessa oes syönt ollunna joutavata nälävimistä, etennii ku olj soatu työssä tarpeeks ast hikkoella. Pikkuse matkan peässä istu Suehkos-Antti Maejja-Kaesasa kansa ommae evväehesä eäressä. Ne asu hyyriläesinä saunassa ja olj nyt hyyriää työllää maksamassa. Ikä-immeisiä niistä olj kumpanennii. Vähhää tyytyväesinä ne koetti toemee tulla. Lehmäkappura lyps sen verra, että Maejja-Kaesa kyken sillontällön kirnuvammaa ja niinpäs olj nyttii heinäeväsleipää kaeverrettu kuoppa, johonka olj pistetty joetae nokaleita voeta, vakkasessa olj suolattuja ahvenia ja särkiä sekä höntterössä piimäsintuva.
Taloväe evväät olj iha toesta sorttia, uiinku entise paakari pullat uunissa. Niillä olj suuressa vakkasessa voeta, isoja leipiä, jokkuu kalakukko, pitkiä muekkuvutkakkeita, parissa piimälaskussa kokkelpiimee ja vielä lisäks tattarjauhoja. Ja se piimä vasta ollii piimee! Ei se tahtonna laskusta mahtuva tuoppii juoksemaa ilima ettei puukolla söhinnä kokkelia pienemmiks. Ei ollunna ihme, että sitä ryypätessä kuulu tavato ryssäys ja silimät tahto revetä. Ku siitä ruvettii rueppoo tekemää, niin siinä käv semmoene rutkitus, ku monella kirnulla oes yhtaekoo kirnuttu. Kyllä sitte passas täyvvellä mahalla pitkällee heitäätyvä ja nukkuva tuhnahtoo ruuvva peälle! Eikä pitkiä aekoja kulunakkaa, ennenku koko heinäväk kilipoo kuorsas, niinku oes pellavia silivitty taekka liinoja roahnattu. Oljko Suehkos-Antissa katteutta, sitä ei kukkaa tiijjä, voan erityisest se eukkosa kansa näytti kahtoo tillistävä talon työväe herkkuja ja syöntiä. Ja ku oma syömine peätty ja Antti rupes mahallee pötköttämmää ja vetel savuja piipustaa, ei sitä unj ruvenna niin imeläst paenamaa, ku toesia heinämiehiä. Ja jos koettas arvata, mittee Antti siinä tuumail ja mietti, tekköö mielj arvelemmaa, että jottae tämänlaesta sen aevokopassa kiertel:
— Jos isäntä taekka emäntä oes matkassa ollunna, oes ne varmaa kokkelpiimee koatoo lorrauttanna meillennii ja tattarjauhoja antanna. Ventovieraat ei uskalla, ei uskalla... Mut kyllä niihe nyt kelepoo täyvve mahasa vieressä moata, kelepoo niihe — ilimankos niin hetj une peästä sae itekukkii kiin... Ja nyt piimä jeä happanemmaa... Eihää tuosta maha tulla ies putkenpolttamoo, jos tuolta piimälaskusta hiivin hörppimää muutamia kokkelia?
Eikä ollunnakkaa harhaluuloo arvelu, että Antin mielessä jottae semmoesta liikku. Se, neät, läks nelinryömi marnimaa piimälaskuva koht. Kuluku olj hissuksee mänemistä, ettei voan kukkaa sattus havahtummaa... Peästyvää piimälasku eäree Antti otti tulupa suulta poes, nost laskun suusa kohalle ja ryypätä harnas. Ku laskussa olj piimee voan pohjapuolella, synty lasku sisässä niin kummalline eänj, ku siellä oes jokkii mörähtännä, samalla ku piimä puota loksaht allaapäe aekamoesella rytkäyksellä, niin että sitä tulj Antin suu ja siemmet täytee, vieläpä vierj kasvollennii. Ku Antin harnaesu olj voimakas, mänj piimee henkee ja täperällä olj, ettei se mies läkähtynnä. Mut kova yskäsy sen tok pelast. Siitä kuetennii yks ja toene makkooja alako nostella peätää. Sillon Antti survas piimälasku moaha, heittäyty pitkällee ja vierimällä pyöritti ihteesä lähemmä evväetää ja eukkoosa. Siellä se oekas ihtesä makkuulle sekä olj uneksivinnaa panemalla:
— Hörö, hörö, höö, höö...
— Piimä juosta jolkottaa moaha, karjas yks makkuumies ja hyppäs nostamaa piimälaskuva pystyy ja paenamaa tuluppoo sen suuhu.
Anttikii olj havahtuvinnaa ja kysäs:
— Mikäs sen piimälasku on koatanna?
— Hörö, hörö, höö, höö sen on koatanna, vastattii Antille, jonka kasvolla olj vielä kokkelia.
Ja ku siinä yks ja toene peäs herreille ja sae asjasta toloku, rupes nekkii höröttämmää, niin että se vasta olj höröhöröhöötä. Mut Antti ei yhtynnä höröttämmää, voan olj ruppeevinnaa moatessa kuorsoomaa.
Ku työhö noustuva tappaus tulj itekunnii tietoo. niin höröttämistä jatkettii koko iltapäevä sekä vielä kotonakkii. Eikä vuosie kuluttuvakkaa tarvinna muuta ku jokkuu voan sano, että:
— Hörö, hörö, höö, höö, niin hetj alako höröttämine kuuluva.
Ja semmoene se kaikessa yksinkertasuuvvessaa ja koruttomuuvessaa olj se tappaus Hoapalahe niityllä. Ku nyt rakkaelle savolaesille ja muelle kansalaesille tarjotaa _Piimälasku ja Kokkelpiimee_, tiijjetää jo peältä iskii ja eiltäpäe, että tässä piimälaskussa soattaa olla kuevettunneita ja happamijjae kokkelia, niin ettei ylleestä höröttämistä peäse syntymää. Mut siinä tappauksessa ei kukkaa näetä niin ahnaast harnaese, ku Suehkos-Antti tek, eikä siis tarvihe kennenkää läkähtymistä pelätä...
Ja joha sitä on siinäe ansiota!
KOSTO KORTINPELLOOJILLE.
Samassa sakissa ne olj koko kevvää ollunna tukinuetossa Koukkujoilla ja kuus niitä miehiä yhteisee olj. Ne sano olovasa kotosi Juvalta, joskohta yks niistä aena sano olovasa vielä juvemmalta ku ne toeset. Ku ves olj joessa vähissä ja tukkia paljo, pitj maksoo tavallista korkeempoo palakkoo, että lasku sujus hyväst. Ja niimpä näehe kuuvve miehe työpaekka olj oekee kultakaevos. Laskun loputtuva olj mieste povukset pullollaa rahatukoesta, eikä niillä ollunna hättee lähtee uutta työpaekkoo ehtimää. Kaekessa rauhassa ne jäekii korttiertalossaa makkaeleinmaa ja leppäelemmää sekä syömää ja juomaa sitä mukkoo ku suusta maestu ja maha sulatti. Muun työ puutteessa ne rupes korttia pelloomaa, ens aluks leikillä ja sitte rahalla. Ja näkkyy se korttipel nostavan himmoo, niinku ryyppiminennii, sillä ku miehet siihe äety, niin ne lyyvvä lätkitti päevät peästää ja välistä yölläe. Minkä verran niistä itekullae lie ollu onnee ja miten pelj lie lyönnä leiville, siitä ei ou tietoo. Vähitelle kuetennii yks miehistä rupea tappoomaa. Tappiot kiihotti sitä yhä uhemmi pelloomaa, kunnekka lopuks kassasta pohja irvist ja ansiot olj mänetetty viimmesee pennii asti. "Itku ei auta markkinoella", tuumaa mies ja rauhallisest kahtel toeste pelluu jatkamista. Mut totta kuetennii se lienöö surulliselta näyttännä, koska yks joukosta sano, että:
— Hellitettää tok sen verra, että maltetaa ies syyvvä kunnolla. Ja ku tästä yhestä kaverista tulj rumpal, niin se joutaa ruveta nyt kokiks ja palakaksee soa pistee poskeesa niin hyvät portsut, että mahanahka kiiltää. Tänä oamuna isäntä kaupihtel lammasta. Ostetaa porukassa se lammas ja tuo kaver lahtoo sen ja keittää meille lammaskeito perunoehe kansa. Ruppeetko keittämää? Hyvä! No, kututaa isäntä ja annetaa sille lampaasta käypäset kättee.
Ja isäntä kututtii. Kauppakii synty ihko kahtee sannaa. Sitte se kuuvves, rumpaliks pelattu mies Iäht keittopuuhii ja viis miestä jatko pelluuta.
Vähä aejja peästä se kokki tulj kysymää, keitetäänkö lammas kokonaa.
— Kokonaa, kokonaa, sillä passoohaa sammoo soppoo syyvvä kaks erj kertoo, jos tähettä jeä.
Kokki olj ryhtynnä toemeesa ja höpissynnä iteksee, että:
— Tästä keitosta passoo keittee kosto kortinpelloojille.
Ja enstöeksee se paeskas lampaa nahkonee, suolinee ja sorkkinee pattaa, ku sae sen kirvespohjalla ohtaa kopastuvvaa hengettömäks. Samalla kertoo se potatittii huuhtomattomina koato sekkaa. Sitte se mänj kortinpelloojae luo ja sano, että:
— Se lammas olj laehanlaene ja sentähe pitäes panna voeta siihe keittoo.
— Niissä meijjä reppuloessa on voeta. Ota niistä voeta, minkä varut tarvihtovas.
Kokki keräs viijje miehe reput kaenaloosa, kanto kottaa ja runttas kaekki pattaa lampaa sekä perunoehe sekkaa. Laetettuvvaa aekamoese rompsu paan ala läht se paenamaa koko talosta tuntemattomaa suuntaa.
Ku näläkä alako kortinpelloojae sisuksia näykkiä, mänj ne kokkiaa kahtelemmaa, kuullaksee millonka lammaskeitto joutuu. Kovimpa mieste nenät venäht pitkiks, ku heille selitettiin, että kokki on hävinnä, niinku tina tuhkaa, ja että koassa on semmoene soppa kiehumassa, ettei sitä taejja syyvvä herrat eikä narritkaa. Ja tämä viimmese arvelu heistä joka mies usko, koska ne ties, että heijjä hoararepuessaa olj vanahoja kenkiä, hajallisia jalakarättiä, likasia alusvoatteita, tupakkata sekä kaekkea muuta monenmoesta hörtöö, jos kohta toesessa puoliskossa olj ruokatavaroetae. Parj miestä läks karkuria perästä ajamaa. Mut rautatieasemalla ne sae kuulta, että se olj noussunna junnaa, vaekkei kukkaa muestanna, minnekkäpäe mänövää. Luultavoo on, ettei se pitkiä matkoja junassa matkustanna jo siitäe syystä, että sillä olj 'matti kukkarossa'... Ku miehet tulj takas talloo ja kaekki viis miestä kirroelj kaverisa keittämee kostosoppoo, sano talon isäntä, että:
— Mittees tuossa kirroelemalla kieltänne kulutatte! Jos työ kaekki Juvalta outte, niin tavotatteha työ sen sieltä kottiinnuttuvanne ja voette sitte keittopalaka maksoo.
— Ei myö nii vissii tiijjetty, olko se Juvalta, vaekka se sano olovasa, vastas miehet.
Ja sillon tuummas isäntä ja sen suu olj virnallaa, että:
— Aeva oekee on arvelu, ettei se Juvalta ollunnakkaa, se kun nimittäe aena sano, että:
— Jos nuo kaverit lienöö Juvalta, niin minä oun vielä — Juvemmalta...
KU ON NOUSULUONTO.
On sanottu, että immeiset luotii kahelaesiks: miehiks ja naesiks. Mut luonnonloatuja siihe sijjaa on annettu niin kirjava meärä, ettei niistä oekee tarkkoo luvettelloo taetas osata tehä parrae rätinkmieskää. Ja niimpä sitte onnii yks kiipperä ku huonost tehty vene, toene pehmee lupsake, niinku iso villatukko, kolomas taepumato, ku paksu rautakank ja nelejääs taepusa, niinku uunissa hauvvottu koevuvihta taekka vetelä taekina. Jos kellä on aekoo ja haluva vertaeluja tehä, niin kylläpä kaeketi luonnonloatuje erjlaesuuvet nousoo tuhansii ja iha miljuonii ast. Tästä monipuolisesta kirjavuuvesta on seurauksena, että immeiset keskinäesessä elämässää nauskaa, niinku porsaslauma taekka näykkii toesiaa, niinku kukot, pistävätpä ne pystyy tappelurytäköetä ja kokonaesia sotijakkii.
Voan entäs jos immeisille ei oes annettu ku kaks luonnonloatuva niinku niitä ei ou ku kahelaesia: miehiä ja naesia. Mahtaeskoha naeset pvsyvä naesina ja miehet miehinä? Tuskimpa voan, koska jo asjoehe nykkyesillä kannoella ollessakkii naeset tunkeutuu mieste sakkii, peästäksee akoeks, ja miehet aetuuttelloo naesia, peästäksee ukoeks, niin että elämä oes yhtäläesessä sekasotkussa ku rullavakka, niinku se on nykyjäännii...
Mut nytpä huohmoon joutuneen selittämättömiä arvotuksija koskettelemaa, mikä ei alunpittäe ies tarkotuksena ollunna. Minä nimittäe olin aekeessa kertoo, mihinkä soattaa johtuva, ku immeisellä on nousuluonto. Ja jos kellä, niin Aeraksela ukolla se olj nousuluonto sen sanan korkeimmassa merkityksessä. Se olj se ukko huohmattu henkilö — ja hyvä hyvviisä sekä paha pahhoesa. Tällä hetkellä se soatto naureksija ja silimäillä niin suloesest, ku herreimmillää ja houkuttelovana olova silimä ruespuurossa. Mut annappas olla, että jokkii poekkitellaene sana taekka mikä muu vastakäläkkisyys sattu ilimestymmää, niin sillon hetj alako silimät vihasta kiiluva ja suu männä suuttumukse irvee. Usseimmite se ryöpsäys ei kestännä kauvva, voan jos ukon syvän eattu oekee syrjällee mänemää, olj parasta muuttoo moata, s.o.: siirtyvä lähheisyyvestä poes. Etennii nuoremmalla ijällää sen luonto olj ollunna niin kiipperä, että se olj ryyvvännä käsiks ja myrsyytellynnä niin pahast, että olj soanna muutamia kertoja sakkojakkii maksoo. Mut ei sen vanahempanakaa tarvinna suuttumusta kylästä hakkee. Ku se olj hyvi huohmattu mies ja ku monj tarviht siltä avustae soaha, olj sitä pakko kärsiä niin sen hyvinä ku pahonae hetkinää.
Ukko olj nuoruutesa ja miehuutesa päevinä ollunna ahkera kalastaja ja sama vintiö siinä pysyy vielä vanhanae. Ja ku ei ennee pitemmille pyyntmatkoelle lähtennä, nii pitj mertoja lähheisessä lammissa, jossa olj aeka tavalla särkijä. Vähäese matka peässä lammista olj reservikasarmi, jossa joka kesä opetettii poekia sotamiehiks.
Kerran sattu ukko olemaa mertojaa nostelemassa nähäksee, onko niihe soalista männynnä. Kotjväk ei oes särkkaloesta välittännä ja ne valittel, että säret tekköö suolet 8-rihlaesiks, niinku pyssyn, eikä särkhumut ja piimävellilueru taho mahassa pysyvä. Mut ku ukolla olj halu kalastoo, niin se kanto särkiä kottii pitki kessee. Siinä nyt mertoja kohotellessa olj muuvva reservimies tullunna rannalle kahtoo tollottammaa, eikä malttanna olla eäneti voan kysäes, että:
— Onkos männynnä särlrkiä merlrtaa?
— Mittee sinä pirlrunpoeka sanoet? kivaht ukko.
— En muuta, ku kysäsin, että onko mennä särlrkiä merlrtaa?
— Ootko sinä kasarlrmin koerlra, joka on pantu rlrannalle haukkumaa?
— En oo koerlra, voan reserlrvisotamies.
— Koerlra sinä out! Mut kyllä minä opetan sinut...
Ja sillä kertoo puotti ukko merran järvee sekä läht reserviläestä koht melomaa niin kovalla kyyjjillä, että ves posis. Mut reservimies otti jalat allee ja juosta livaht kasarmille. Ukko paeno perästä sitä mukkoo ku vanahat käpälät keänty sekä harppas suoroopeätä komppaniijja peällikö asumuksee. Tuski huohmas lakkisa ottoo peästää ja hyvänpäevä sannoo, ku jo alako pauhata, että:
— Eikö herlra katteinilla ou koerlroo, ku teällä reserlrvimiehet pannaa immeisiä haukkumaa ja niille irlrvislelemää? Minä oun luullunna, että teällä kasvatettaa nuorlrukaesista sotamiehiä, mut niistä taejjetaannii tehä koirlrria...
— No, mittee nyt sitte on tapahtunna?
— Mittees muuta, ku rlreserlrvimies tulloo rlrannalle koirlrana haukkumaa. Se on hävitöntä. Eikös ou tarlrkotus, että valamistettaa isämmoan puollustajija, jotka ampuva puksauttas tinamarlrja vihollise silimää? Minkästähe niitä sitte koerlriks teällä neuvvotaa?
— Tyyntykeepäs nyt, hyvä noapur, ja kertokee mittee on tapahtunna, niin että ymmärrettää.
— No, ku olin tuolla lammissa merlrtojan kahtomassa, tulj jokkii sotamieskutjana ja rlrupes koerlrrana minuva haukkumaa...
— Kukas se sotilas olj?
— Mistee minä ne tunnen. Mut ku läksin koerlroo kurlrittamaa, juoks se kasarlrmille pakkoo. Nyt minä voajjin, että kattein ottaa selevä ja kurlrittaa koerlra...
— Se tapahtuu hetj, sano kattein sekä läks ulos.
Ukko seuras jälestä. Kattein komens panemaa hälytykse toemee ja silimäräppäyksessä alako miehiä purkautuva kasarmi ettee, niinku kusiaesia pesästää. Ne komennettii rivvii seisomaa ja ku se olj tapahtunna, tievust kattein, kuka mies olj koerrana ollunna. Ukko tirkisttel ja sano lopuks, että:
— Tuo mies tuossa.
Kattein huus reserviläese rivistä etteesä ja kysäes, että:
— Mitenkä työ outte tätä ukkoo haukkunna?
— En mitenkää muute, ku voan kysäsin, että onko männynnä särlrkiä merlrtaa?
— No mut eihää tuo ou haukkumista, eikä koerrana olemista, jos siivost kysäsöö, sano kattein.
— Minkätähe se ei ou! Sehä jätkyttel minua, ku sorlrautti kieltää, mikä minussa on Luoja antamana vikana. Mittee varlrte se sorlrautti?
— No, ku se sama vika on täännii reserviläese kielessä ja tietyst se hänessäe on Luojan antama vika, selitti kattein.
— Rlryökäleenkös tähe se sama vika on justiisa tuon miehe kielee annettu! Tämmöestä siitä sitte tulloo... Ja parlrasta se oes ollunna ku se oes pitännä leipälinkkusa kiin...
Samassa läks ukko rantoo kohi paenamaa. Sitte se keräs mertasa lammista poes ja vei kottiisa. Myöhemmällä niitä aettarakennukse ylisille kantaissaa olj ukko puhellunna yksinää ja sanonna, että:
— Olokoo kalastamiset siltää sinä aekana, ku kasarlrmilla on rlreserlrviläesiä. Jos minä, neät, sinne mänen, on ne kaekki sorlrakielisiä ja sitte on koerlria enemmä ku yks. Sillon sitä suuttumuksesta halakiis, niinku itikka mahasa täytee verlrtä imettyvvää. Ja minä en kuitenkaa ossoes olla suuttumata. Mut minkäs immeine sille mahtaa, ku on nousuluonto...
HERRASTUOMAR POHATA UUS TURKKI.
Ku immeistä onni potkasoo, niin että se työtä ja vaevoo näkemätä esmerkiks rikastuu, niin sen muestluu eli peäkii ikkääku suurenoo ja siihe koppaa moalimasta ja syvämmestä pakkautuu kaekemmoesta mieltekkoo ja syntijä. Ensimmäesijä mieltekoja ja syntijä on ylypeyve synt, joka tulloo sitä voemakkaammaks, mitä väljemmät ymmärrykse ruuvvit peäkopassa on. Ja ne ruuvvit olj toas jotennii löyhänlaeset Ville Pohatan peässä. Sen tähe ylypeyve synt sen aesoesa valjastikkii iha mäkvöehe ja sitolokkaremmin kansa. Ja vaekka se ei tok niin mahtavaks paesunnakkaa, ettei se oes hyvveepäevee tavallisillennii immeisille sanonna, niin siihe sijjaa se koetti huusholliisa ja omiks tarpeiksee hankkia tavaroeta, joehenka vertaesija ei oes koko pittäässä. Rovastilla olj niin yökee ja kommee turkki, että sitä immeiset ihmetelle kahtel, niinku siat hoppeelusikkata. Ja sillä tappoo asja ollii, että ku rovast turkissaa istuva röhötti, niin yksinkertanennii ymmärs, että siinä on herra ja herran turkki. Mut Ville Pohatta ei ruvenna kauvva kahtelemmaa ja ihmettelemää, voan peätti hankkia itellee vieläe paremma turki, iha semmoese, ku olj sattunna näkemää Kuopio markkinoella jollae Kokkola suurkauppijaalla. Ja se se vasta olj turkki ollunae, ku siinä olj karvattii kahepuole, niin että peä tahto punneillee männä tuummatessa, että missee moassa on susilla — se turkki, neät, olj susturkki — karvat nahkasa kummallae puolella...
Sattu sitte parj pittää kauppiasta lähtemää ostoksille Pietarii. No, mittees muuta, ku Ville Pohatta lyöttääty yhtee matkaa. Ku ostoksilla kulukiissa kohattii turkkikauppa, astuttii sissää. Ykskää näestä kolomesta miehestä ei osanna ryssee, eikä toas ryssät suomee. Puotmiehet pokkuroe ja kumartel sekä hiero kämmeniijjää, niinku niitä ois palentanna. Samalla ne politti puhuva, niin että kielet pyör niihe suussa, niinku pässinsaparo. Mut Suomen miehet ei osanna muuta sannoo, ku voan että:
— Niettu ponimaijjutsa.
Viime tok yks heistä muestel kuulleesa, että turkki on ryssänkielellä _suupaa_ ja tarvita toas on _naataa_. Sillon se rykäs ja kovalla eänellä sannoo mölläytti, että:
— Suupaa naataa.
Ja nytkös puotmiehet rupes kilipoo polittammaa ja viittiloemaa käsillää, että näytti siltä, ku ne alakas tappeluva hieroo. Mut eihää niillä sitä meininkiä ollunna, voan ne koetti selittöö, että tässä niitä turkkija on. Ku selitökset jäe ymmärtämätä, ne alako viittiloemalla kuhtuva toesii huoneisii. Ja ku rakennus olj neljkerroksine ja joka kerroksessa olj monta suurta huonetta turkkija täynnä, niin kyllä kulukemista piisas, jopa rupes pelottammaa, että jos ne polittajat jossae sopukassa ryövee... Mut eihää tok, ne voan näyttel, ku toas Suomen miehet sano, että:
— Niettu, niettu.
Sillon yks puotmies läks sukkelana ku orava juoksemaa kellarkerroksee sekä tuuvva roahas sieltä mahottoma suure peällyksettömä lammasnahkase turkkirutmeijja. Tulos olj kuetennii sama:
— Niettu, niettu.
Puotmieste noamat tulj niin surkeiks, ku jokkaene kärsis hammassärkyvä. Mut sillon Ville Pohata matkatoverista yks koato tuolin lattialle, levitti sen peälle lammasnahkaturkin nurinpäe, vetäs sormesa koppuraa, mulistel silimiää sekä irvistel ikenijjää sekä hyppäs sitä turkkia repimää ja olj hampaillaannii roatelovinnaa. Sillon hetj yks puotmies löe näppijä ja sano että:
— Ponimai, ponimai — volokkisuupaa, volokkisuupaa. (Ryssäks, neät, kuuluu sus olova volokki.)
Ja sillon se puotmies olj auvvassunna ove sivuhuoneesee, joka olj susturkkia täynnä ja josta ykskaks löyvvettii semmoene turkki, ku tahottii ostoo. Ville Pohata toverit oes ruvenna hintoo huokeemmaks tinkimää, mut Ville sano, että:
— Minä en tingi, voan tinkiköö ryssät.
Ku se Ville Pohatta läks sitte iisvossikalla Suomen korttierii ajamaa, uus turkki peällä ja uus karhunnahkalakki peässä, tuntu siitä siltä, ku koko Pietar oes hännee kahtonna. Ja kotjpuolella reen perässä sen röhöttäissä niijjata hörskäytti akkaväk niin syyvvää, että ne tahto lysähtöö polovillee, ja miehet pokkuroe, että selekärangat rusahtel, ne ku ei tuntenna, voan ne arvel, että siinä kulukoo vielä korkeemp herra, ku pittää ite rovast on. Se tietyst hivvautti syväntä samalla tappoo, niinku oes tähkällä huulija siveltynä....