Part 4

Pitkä, erinomattain pääkor'ollinen tawuu, ei taas ensinkään saaʿ ollaʿ laskussa, paitsi ensimäisessä. Sä'eʿ: _wanhalle Wäinämöiselle_, on siis aiwan wirhellinen, koska laskut _Wäi_ ja _möi_ owat pitkät ja ensimäinen pääkor'ollinen. Tämä wirhi kutsutaan _laskurikoksi_. On syrjäkor'ollinenkin pitkä tawuu laskurikkona haitaksi, niinkuin säkeessä: _lapseni wakawuuteni, hienoa hipeälleni_; wähemmin haittaa kor'otoin pitkä tawuu laskurikkona, niinkuin; _ohoh hullu hulluuttani_. Ensimäisessä osassa pidetään murto erimomaisen somana, niin että sen hywäksi laskurikkoakin siinä osassa suwaitaan. _Jo päiwänä kolmantena_ on, ehkä laskurikkoinen, kuitenkin, parempi kuin: päiwänä jo kolmantena. Samoin: _tien kunka otan etehen_, somempi kuin: _kunka tien otan etehen_. Ensimäisessä iskussa on juuri kuin kaksinkertainen pää-korko, sanan ja säkeen, jonka tähden se kannataiksen pit'emmänkin laskunsa tasalla. — Äänteen tasapainopa se onkin perustussääntö koko runomitalle.

Hawaitsemme nyt sellaisen sanojen, kuin _kantelemalla, toimittawainen_, ei sopiwan runoon pannakkaan, ja tuskin löytyykään sellaisia rahwaan runoissa, sillä sowitettakoon niitä kuin hywänsä runosäkeesen, niin aina syntyy laskurikko. Tämä sopimattomuus tulee siitä, kuin sekä ensimäinen tulee siitä, kuin sekä ensimäinen että neljäns tawuu owat pitkät ja kor'olliset. Ei niitä sowiʿ pannaʿ alkuunkaan, niin että sä'eʿ tulisi 9 tawuiseksi, sillä säkeen ensimäinen osa waatii kolmitawuisena aina kaksi sanaa, murrettomina nekin. Edellä osoitettujen laiset sanat eiwät kuitenkaan koskaan haittaaʿ runon te'ossa, sillä ne woiwat aina silloin tehtääʿ toisenlaisiksi, jos konsa sattuiwatkin käsiin.

Tohtor Lönnrot: on sel'ittänyt runomitan perustuwan sanojen arwolle (qvantitet). Me, pääasiaa kuitenkin muuttamatta, olemme katsoneet soweliaammaksi kielen luontoon, kutsuaʿ mitan perustusta _mittakorʿoksi_. Sillä pääsemme myös sanomasta syrjäkor'ollisen taikka kor'ottoman lyhyen tawuun käytettäwän pitkänä iskussa, joka oikeastansa ei tapahduʿ, paitsi mitä joissa kuissa säwelissä (eli nuotissa) yksi, harwoin (esim. 13 runonuotti Kantelettaressa) useampi isku tulee laskuansa pit'emmältä laulettawaksi, mutta joka ei kuitenkaan yhteisiin sääntöihin kuuluʿ, senkun säweleen sattumoiltansa luonnistumiseen. Pitkälyhyistä (trocheer) suomalaisessa runossa, meidän mielestämme ei siis tarwitseʿ pitääʿ mitään puhetta.

_Alkumyötäisyys eli sointo_ (alliteration) waatii aina ensimäisen tawuun taikka sen alkupuolen wähintäkin kahdessa sanassa kussakin säkeessä yhdenlaisiksi. Jos kerakas alkaa soiwat sanat, niin sen pitää niissä aina olewan saman, mutta äänikäs suwaitsee wälistä enemmin wapautta, niin että jos toisen alkutawuussa on a, niin toisen woipi myös ollaʿ e, ä taikka o; jos toisessa e, niin toisessa myös a, i taikka ä; jos toisessa o, niin toisessa myös a, taikka ö; toisessa n, niin toisessa myös o taikka y; jos toisessa y, niin toisessa myös i, u taikka ö ja takaperin. Säkeessä: _wiel' on muitaki sanoja_, ei ole yhtään sointoa; säkeessä: _jo tuonen wilusta wirret_, on molemmissa wiimeisissä sanoissa sointo säännöllinen; wi ja wi; myöskin säkeessä: _ne wirret kerälle käärin_, mutta säkeessä: _kirweswartta wuollessansa_ eiwät soiʿwa ja wu hywästi, sillä äänikkäät a ja u eiwät edellisen osoituksen jälkeen soiʿ yhteen. Tässä on siis sointorikko. Soiwat sanat owat aina, jos mahdollista, asetettawat perättäin, jonka tähden sanat usein pannaan takaperin, niinkuin säkeessä: _ukset kulta kuumoittawat_, joka pitäisi oleman suorassa puheessa: _kultaukset kuumoittawat_. Samoin: _päätä kassa katsomahan, kylän haukkuisi harakat, teräksinen seiwäs temmoʿ_, jotka muutoin olisiwat: _kassa- (letti) päätä katsomahan, haukkuisi kylän harakat; teräksinen seiwäs temmoʿ_, mutta sointo näin olisi, huonompi. Näin takaperin paneminen kutsutaan _takaheitoksi_, jota wasten fointorikkoja niinkuin muitakin wikoja löytyy siellä täällä Kalewalassa sekä Kantelettaressa. Eiwätpä ne kuitenkaan aina oleʿ wikoja, sillä sanojen juoksu ja sopu usein ei takaheittoa siedäʿ, esim. _tullaʿ maille tuttawille_ ei sowiʿ sanottaaʿ: tullaʿ tuttawille maille, sillä runo tahtoo pit'emmän sanan mieluisemmin säkeen loppuun.

Säkeet pitää aina oleman kaksittain ja tarkoin wastaaman toisensa. Niitä kutsutaan _kertosäkeiksi_. Niissä pitää sanat ja sanojen siat oleman niin paljon kuin mahdollista wastaawiensa mukaiset. [Hywiä kertosäkeitä om waikea kääntääʿ muille kielille, kuin ei yhä saaʿ yhtä merkitsewiä (synonyma) sanoja. Kuningas Dawid ja muut Wanhan Testamentin laulajat käyttäämät myöskin kertosäkeitä.] Niin on Kalewalan 1:ssessä runossa säkeissä:

"Laulan suulta laihemmalta; Metoselta wierettelen, Kuulun iltani kuluksi, Wähän päiwän päätteheksi;"

jo kolme paikkaa, jotka jos muuttaisimme, niin kuuluisiwat:

Laulan suulta laihemmalta, Wieretän wetosemmalta, Kulun iltani kuluksi, Wähän päiwän wietteheksi, — (Toisinto).

Sanat "laihemmalta" ja "wetosemmalta", "kulun" (joka tässä merkitsee wähäarwoisen) ja "wähän" "kuluksi"? (tässä merkitsewä yhtä kuin) "wietteheksi" owat näin paremmin toisiensa mukaiset. Woitoksi on myös toiseen säkeesen tullut murto, mutta siihenpä tulee laskurisko tawuussa _sem_, joka ehkä lieneekin syynä siihen, etteiwät laulajat itset oleʿ tätä paikkaa näin käyttäneet. Wiimeisessä säkeessä huononee myöskin sointo. — Säkeissä:

"Kulki kuusissa hakona, Petäjäissä pehkiönä,"

olisi wiimeinen sana parempi _pölkyn päänä_ (toisinto), joka merkitsisi mukaisemmin yhtä kuin myös _hakona_ (merkitsee maatunutta ja wettynyttä puuta, ei hawua (barr), niin kuin Länsi-Suomessa.) Sointo, ehkä muuttunut, ei oleʿ kuitenkaan tullut wi'alliseksi (katsoʿ sen selitys).

Koska kertosäkeiden sanat owat toisensa wastaawia merkityksen puolesta (synonyma), niin on usein esisä'eʿ sen siwullisena, niinkuin säkeissä:

"Pannos nyt käsi kätehen, Haka toisehen hakahan,"

jossa ei toista ymmärrettäisi ilman ensimäisettä, mutta kyllä ensimäinen ilman toisetta. Muutenkin pitää esisäkeen aina oleman täydellisen lauseen. Siis ei niinkuin säkeet:

"Osmotar oluehensa, Kapo pisti kaljahansa,"

jota owat pannut wäärin päin taikka jälkisä'eʿ ensimäiseksi.

Woiwat kertosäkeet monella muullakin tawalla wastataʿ toisiansa, niinkuin Kalewalan 1:sessa runossa säkeessä 257 säkeesen 267, ja säkeestä 302 loppuun astiʿ. Käytetään samassakin säkeessä kertoja, niinkuin on:

"Hepo juoksi, matka joutu, Koti jääpi, tie lyheni," ja myös: "Suoppa luoja, luoʿ Jumala," j.n.e.

Edellisen kertosäkeen loppusanat kerrotaan usein somuudeksi toisen säkeen al'ussa niinkuin:

"Seisotaksen kuulemahan, Kuulemahan, katsomahan;" taikka "Teki liiton kuun keralla, Kuun keralla, päiwän kanssa."

Harwemmin kerrotaan sanoja muulla tawalla, niinkuin:

"Missä silloin rauta piili, Missä piili, kussa säilyi," taikka: "Kuulin ennen eukon wanhan, Walittawan wanhan eukon;"

jonka esisäkeessä sointi waatii takaheittoa.

Loppuaʿ woipi laulu taikka sen osa kerrottomallakin säkeellä, usein aiwan somastikin. Murtoja pidetään erinomaisen somina, niin että hywissä runoissa, niinkuin Kalewalassa ja Kantelettaressa suurempi osa säkeistä tawataan murrettuina, mutta kuitenkin somina, jos edellinen kertosä'eʿ on murrotoin ja toisen wiimeinen sana murrettu.

Rakennuksensa puolesta täydellisin runo ja ihmeen sopiwa johdattamaan lapsesta alkaen runojär'elle on Kantelettaren 1 osan runo 234: _Oli ennen onnimanni_, joka onkin jo painettu al'ummalla, ja jossa waan yhtä iskurikkoa parantaaksemme, kaksi sä'että pois jättäen, panimme säkeiden:

"Ripukasta rintasolki, Rintasol'esta sopukka, Sopukasta Suomen kirkko, Suomen kirkosta kipinä,"

siaan wähän parempia sanoja. Itä-Suomessa murteen jälkeen lukemalla: Rinta _soljesta_ päästään siitäkin wirheestä.

Tämä laulu olisi opittawa kaikilta lapsilta maassamme. Onki se enemmin kuin mikään muu lewennyt ympäri, mutta mahtanee toki joitakuinta paikkoja löytyäʿ jonneʿ se ei wielä oleʿ tullut, mutta ansaitsee kuitenkin tullaʿ Onni siitä on aiwan lystistiʿ laitellut juuri warsinaisen runo-rakennuksen opettajan. Kuinka suuriarwoisena runon äännöllinen rakennus yksinänsäkin pidetään, ja kuinka paljon waraa siinä on, nä'yttää selwästi tämä laulu, joka sisällyksensä puolesta kyllä on niin tyhjää, kuin ollaʿ taitaa, mutta kuitenkin on niin hywä lapsien mielestä. Tässä on paitsi ensimäisessä säkeessä, aina sointo jäl'ettäin alku ja loppu puolella. Esisä'eʿ aina murrotoin, mutta jälkisäkeen 3:s osa murrettu. Muiden kielien laulurakennuksen halpuus tekisi niissä tämän laisen laulun aiwan tyhjäksi otkuksi, mutta laulu- sekä kielirakennuksen edut owat Suomen kielessä paljoa suuremmat kuin muissa.

Erinäisempiä muistutuksia sopii wielä tehdäʿ. Sana _on_, taikka äänikkään jälkeen - _p'on_, käytetään usein waan mitan täytteeksi ilman mitään merkityksettä, niinkuin: _Siit' on suonia siteli; Päältä pään on taiwosehen; söip' on uuelta lihoa_. Hywät laulajat liittääwät, jos säwelʿ ei ole warsin lyhyt-ääninen, aina _on- ensimäiseen osaan, jos siinä on kaksitawuinen sana, erinomattain jos se on lyhyt-taiwuinen; niinkuin Kalewalan al'ussa: _weli on kulta weikkoseni_. Tällä keinoin pääseewät wenyttämästä alkusanan lyhwiä tawuita, sillä ne laulaessa wedetään molemmat iskuun. Käytetään muitakin pieniä sanoja näin liitteeksi, niinkuin _-pa_, esim. säkeessä _kukapa miehistä pätewi; ei, esim. säkeessä: _kuulu ei ääntäwän aholla_; samoin: _sitte sun mieheksi sanoisin; tuleʿ nyt työsi tuntemahan_.

Sanalla _on_ eroitetaan somasti wälistä yhteen kuuuwiakin sanoja, niinkuin: _ero on wiinat keitettynä_; jonka mukaisesti, myös on jälkisä'eʿ: _ero pantuna oluet_ (Ktltr, II. 90 runossa), waikka _erowinat_ ja -ero-oluet_ oikeastansa owat yhdistyssanat. Samoin: _käpy on kangas käyäksesi_. Ensimäistä osaa ei tarwitsisikkaan lyhentääʿ, niinkuin; _eule tässä nuorisossa; en oo narri narratta'a_; jotka kyllä woiwat ollaʿ: _ei oleʿ tässä nuorisossa, ja: en ole narri narratta'a!, Tästä nähdään myös, että pääteʿ: _aa, ää_, alkuansa _ada, ädä_ wieläkin wälistä käytetään kaksitawuisena. Etelä-puolella Wiipurin läänissä ja osaksi Inkerin maallakin ei käytetäkkään nuoita Sawon ja Karjalan oa ja eä, mutta yhtähywin kuuluu sikäläisienkin suussa runo kulkewan somasti kyllä, niinkuin esim. säkeissä:

Alkoi alla'a aja'a. Sie kuuleʿ emon sana'a,

joissa a'a lu'etaan kaksitawuiseksi. Etelä-Inkerissä pistetään sellaisiin paikkoihin puustawi w wäliin, esim, _onkos kylläwä kyläwä. Se on jälkeä sellaisissa paikoin ennen olleesta d-stä, taikka että ennen on sanottu _kyllädä kylädä, joten wieläkin paikoin Aunuksessa puhutaan.

Takaheittoa käytetään muistakin syistä, kuin soinnon somennukseksi, niinkuin: _kulmat kulta, päät hopia_, suorin sanoin: _kultatulmat, hopiapäät; nenän niemen neitosia j.n.e_, mutta ensimäinen ei tulisikaan runosäkeeksi, toinen iskurikkoisekii, jos olisiwat ilman takaheittoa. — Wiallisia laskurikkoja Kalewalassa ja Kantelettaressa on aiwan wähän; ei oleʿpaljon muuta Kalewalasta, paitsi jo kirjoitettua, kuin: runo 11: sä'eʿ 370; 14; 231; 15; 76, 80; 16; 12, 125, 136; 18: 379; 25: 21; 28; 581; 31: 404; 32: 84. Näistäkin owat säkeet 125 136: _terweʿ kuu, terwe kuningas_, ja _toitko sen, jonka käkesit_, sekä Kantelettaren I, 5, sä'eʿ: _kuin wiisin wyöteltänehe_ mielestämme niin luontewat, että sanoisimme wi'ankin osaawasti sowitettuna kaunistawan. Ne muut sitä wastaan owat kehnoja.

Säkeet, sellaiset kuin: _koria kutsuttu wieras, mentyä minun metsälle_ tuleewat ainoastansa wäärin lu'ettuina laskurikkoisiksi, sillä ts pitää kielen yleisien sääntöjen jälkeen pehmennettämän, niinkuin enimmät kielen murteet kutkin laillansa tekeewät; esim. sanassa: _kutsua_ taikka _kuhtua_, pehmennetään kuin kussakin tt ja ht t:ksi taikka h:ksi, siis: _kututttu, kuhuttu_; samoin _mehtä, mettä_ pehmennettynä: _mehän, metän_. Samoissa tiloissa kuin ht ja tt tulee myös ts pehmennetyksi sillä keinoin että t s:n edellä äännetään kerkeästi ja niin että kuuluu waan seuraawaan ei edelliseen tawuuhun, mutta kowennettuna kuuluu kaksinkertaiselta, näin: _me-tsän, met-tsä_. Tässä pehmennetään siis ainoastansa t, jonka tähden woipi sanoaʿ, että se pehmennetään ja äännetään aiwan niinkuin yksinänsäkin esim. sanassa-mettä, me-tän, ainoastansa että s ynnä kuuluu jäl'essä. Helpommin seurattawaksi ja aiwan sopiwasti on runoissa puustawi z käytettäwä pehmeälle ja tz kowalle, esim.

"Koria kuzuttu wieras, Koriampi kutzumatoin."

Parempi ja helpompi on kuitenkin lukea sellaiset paikat kukin oman murteensa mukaan, niinkuin:

"Koria kututtu (kuhuttu) wieras, Koriampi kuttumaton (kuhtumaton)."

Tälläkin keinoin tulee laskurikko wältetyksi.

Suomen kielessä käytetään sanoja, jotka erinomatsen somasti ja kuwaelewasti jäl'itteleewät kaikenlaisia ääniä, ja woiwat siis kutsuttaaʿ äänisanoiksi (onomatopoëtiska ord). Sellaisia owat: _kähäjää, wapisee, urisee, paukkaa j.n.e._ Usein tapaeleewat ne muutakin, niinkuin ihmisien kaltaisuuksia j.n.e., owat kokkasanoja, esim. _kuhnus, rahnus, wenkaleʿ_, j.n.e. Sellaiset sanat hywin käytettyinä tekeewät runon somaksi, lystiksi ja teräwäksi, niinkuin säkeeissä:

"Astuaʿ taputteleepi, Käyäʿ luikerrehteleepi."

Äänisanoissa tapautuu wälistä ts, joka pitää äännettämän niinkuin jo neuwottiin, ja ei eri tawuihin eri murteiden jälkeen, sillä siitä tulisivat sellaiset äänisanat warsin tärwiölle, ja tuskin tapaelisiwat jäl'iteltäwänsä ääntä, niinkuin säkeissä:

"Reki rautainen ratsasi, Kaula patwinen patsasi" ja myös: "Kalat liiwaksi litsotti,"

Näissä pitäisi siis oleman: _razasi, pazasi, lizotti_.

Äänisanat muuttaawat kerrottuina wälistä alkutawuunsa parantaaksensa sointoa, esim.

"Kirwes _kilpisty_ kiwestä, _Kalpistihen_ kalliosta,"

Saman tekeemät wälistä, muutkin sanat, warsinkin kokkasanat, niinkuin säkeissä:

"Kuunteli, kunerwikossa, Katseli kanerwikossa."

Sanat kerrotuina samassa säkeessä muuttaawat myös usein alkutawuunsa, niinkuin:

"En mä huoli huitukoille, Huitukoille, haitukoille." Ja myös: "Liiteleepi, laateleepi." "Käiwät pipit, käiwät papit."

Arwautukset antaawat enimmin esimerkkiä tämänlaisista sanojen muutteloista, niinkuin; _"kilkkaa, kalkkaa_ luisten lukkojen takana."

Ainoastansa äänikkäällä alkawan sanan edellä woipi runoissa sana jättääʿ pois lyhyen loppu-äänikkäänsä, ehkä tuskin muita kuin a, ä ja harwemmin i. Jos hengähdys (aspiration), merkitty: ʿ, on äänikkään jäl'essä, niinkuin: sanoissa: _tullaʿ, jätäʿ_ j.n.e, niin ei woi äänikäs jätettääʿ pois. Seuraawissa säkeissä on poisjätön (elision) esimerkkiä:

"Suomess' on koriat neiet." "Emäntät' ei ensinkänä," "Tekemätt' on työtä paljon." "Sanomiks' on saukko saatu."

Näissä säkeissä on sanoista: _Suomessa, Emäntätä, Tekemättä, Sanomiksi_, jokaisessa wiimeinen äänikäs pois jätetty. Wirhellinen poisjättö on säkeessä: _"hyriäl' huoletta runoja,"_ sillä kerakas alkaa seuraawan sanan. Äänikästä seuraawa äänikäs ei myöskään saaʿ jätettääʿ pois eikä muutettaaʿ. Sä'e: _"toinen muutamii mujeita,"_ on siis wi'akas.

Sointo ja mittakin sowiittaawat usein säkeihin sanoja, jotka erinomattain käännöksissä, joissa syy on heittynyt pois, nä'yttääwät oudoilta, niinkuin: "wenon _haapaisen_ hajotti." Sä'e: "haapaisilla halkosilla" ei siis tarwitsekkaan kirjassa "Fosterländskt Album I" siwulla 145 löytywää sel'itystä. Samoin eiwät tarwitseʿ sanat:

"Niin muni munia kuusi, Kuusi kullaista munoa, Rautamunan seitsenmännen,"

Mehiläisessä 1839 wuoden Joulu-kuun lehdessä löytywää sel'itystä, sillä mitta ja sointo tässä ei suwaitseʿ muita lukusanoja kuin "_kuusi_" ja "_seitsemännen_".

Somennus- taikka pienennyspääteʿ: ut, yt, niinkuin sanoissa: _kuuhut, päimwyt, poi'ut_ j.n.e. sanoista _kuu, päiwä, poika_, käytetään harwoin Suomen puolella, niinkuin; sanoissa: _kätkyt, neitsyt_, j.n.e., mutta ansaitsee kuitenkin kauneudeksi runoissa käytettääʿ. Yhtähywin pitää itseʿpäästänsä sellaisia sanoja tehdessä kawatettaman, etteiwät sopimattomiksi synnyʿ.

Yksinäinen sä'eʿ ilman kertosäkeettä on waillinainen, muu'alla kuin lopussa, samoin kolme kertosä'että ei warsin sopiwa, mutta wielä wähemmin sopii wiisi taikka usiampi kertosä'että, niinkuin paikoin Kalewalaan ja Kantelettareeseen eri laulajilta sanoja on keräytynyt. Monet: kertosäkeet kuitenkin aina eiwät tunnuʿ pahalta.

Lauseʿ ei koskaan saaʿ jakautuaʿ säkeen sisällä, eikä mennäʿ toisihinsa, niinkuin säkeissä:

"Owen suussa seisowalle _Warsa parille, kuin wielä_ Ilta weroansa wuotti," eikä niinkuin säkeessä: "Howin torppari, se toimen Pekko, istui pöydän päässä."

Kalewalassa ja Kantelettaressa näitä wikoja tuskin tawataan, jos ei lieneʿ niihin lue'ettawa Kalewalan neljännen runon säkeet:

"Sitte silkillä sitoopi, Kapaloipi kaunoisella,"

jossa sanat _kaunoisella silkillä_ eri säkeessä, kuuluuwat korvista sopimattomilta, joka paranisi, jos olisi

Sitte silkillä sitoopi, Kapaloipi kaunosesti.

Samoin wi'alliset owat säkeet:

"Siitä kiihty hiien hirwi Poropetra potkimahan."

Runolaulun luonto pidättää siis erinomaisella tawalla runoelijan _kertomassa_ laulettawatansa, niin ettei suinkaan pääseʿ karkaamaan toisiin lauseihin, missä puuttuu, senkun aina määrätyissä paikoissa. Eipä sitä oleʿ Suomalaisen luonnossa muutenkaan lii'ammaisesta kiireestä kysymistä; aina se kulkee waan "hiljaan soreaan." Tästä nähdään, kuinka erinomaisen sowelias Suomalaisen luontoseksi lauluksi runo on.

Mitä runorakennuksen yleiseen luontoon kuuluu, niin näemme siinä aina wallitsewan erinomainen wastaawaisuus taikka yhtäpitävä keskuus. Kaikella millä waan woipi, pitää olla kerallisensa ja niin lähillä kuin mahdollista. Luulisi sentähden joku, runon waatiwan loppusointoakin, joka usein tuleekin siitä, kuin kertosäkeissä sanat lopulla owat toisiansa wastaawat ja siis owat samassa siassa; mutta runolle on wielä mieluisempi, jos olisiwat wastaawat sanat wieläkin likempänä toisiansa, esim. sanat _Kaukomielen_ ja _Joukahaisen_ säkeissä:

"Päästä kalwan Kaukomielen, Joukaisen jousen tiestä,"

Woisi ensimäinen sä'eʿ ollaʿ: _Kaukomielen kalwan päästä_, taikka wiimeinen _jousen tiestä Joukahaisen_, mutta näin loppusoinnollisena se ei olisi parempi. Woisiwat kyllä ollaʿ molemmat muutetuin sanoin; sitte taaskin olisiwat hywät. Mutta kuitenkin tuntuuwat sanat _päästä_ ja _tiestä_ sopiwan paremmin yhteen, niin että

"Joukahaisen jousen tiestä, Päästä kalwan kaukomielen"

olisi parahin jär'estys. Nä'emme siis, Suomalaisilla ei olewan tarkoitusta mitään loppusointoon, senkun waan läheiseen wastaawaisuuteen, joka on parempi lähempänä kuin toisen säkeen lopussa.

Tämä erinomainen ja niin moninpuolinen _kaksikeskuus_, joten sitä woisimme kutsuaʿ, nä'ytäiksen runoa laulettaessakin siinäkin, että sama sä'eʿ tawallisesti lauletaan kahdesti ja useimmiten on wähintäin kaksi laulajata, joista yksi ensin laulaa säkeen ja toinen, sä'estäjäksi kutsuttu, kertoo eli sä'estää jokaisen säkeen laulajan itsen mukaan. Usein on montakin sä'estäjää, ja kuin warsinaisella runollisella tawalla ollaʿ pitää, niin sitte:

"Paneewat käden kätehen, Ha'an toisehen hakahan, Laulaessansa hywiä, Parahia pannessansa."

Kas sitte se wasta on oikeassa täydellisyydessänsä ja maksaakin kuunnellaʿ.

Hämeen taikka oikeammin länsi-Suomen kielestä sanotaan runojen _häwinneen_, mutta oikeastansa ei siellä oleʿ mahtanut ollakaan milloinkaan warsin paljon runoja, sillä sen puolimainen murreʿ on runolle wähän wasten luontoista, sentähden, että t ei milloinkaan, ja k enimmiten ei heitetäʿ warsin pois, senkun muutetaan edellinen d-ksi ja toinen tawallisesti j-ksi ja w-ksi. Se tuottaisi usein laskurikkoja, niinkuin tulisi säkeihin:

"Seitsentähtisen selälle, Mieähän tähen hewonen."

jos pantaisi: _seljälle, tähden_.

Koska murrot owat wälttämättömästi tarpeellise kaunistamaan runoa, tarwitaan siksi lyhyillä tawuilla alkawia sanoja mitä enemmin. Wähän, waan on niitä sanoja, jotka t-n poisheitettyä saawat alkutawuunsaa lyhyiksi, taikka ainoastansa ne, joila on h t-n edellä esim. tähti, tahto j.n.e., niin että juuri wähän tulisi d-n käyttäminen runoja haittaamaan. Sitä wastoin tulisi yltäkylin wastuksia, jos k pehmennettäisiin j-ksi ja w-ksi, sillä sellaisia sanoja on paljon, joiden alkutawuut sanottujen puustawien käyttämisestä eiwät pääsisi lyhyiksi. Niin kau'an kuin runoja maassamme löytyy, pysyy siis sekin kirjoitustapa, että k aina pehmennettynä muutetaan -ksi taikka ei j-ksi ja w-ksi. Sepä kirjoitustapa jo onkin yhteiseksi tulemaisillansa ja Kollaanin oiwallisessa Suomen Kieliopissa päätöllisesti wahwistettu.

Erinomattain luonnikasta runolaululle on Wiipurin Läänin eteläpuolen ja Inkerin maan murreʿ sen puolesta, että siinä alkatawuun taitaa lyhentääʿ sellaisissakin tiloissa, joissa se muilla murteilla ei tapahduʿ, esim. _wi'rani, jal'ani, tus'an_, j.n.e. Mahtaakin sen murteen sopiwaisuus runoille ollaʿ syynä, että sillä runoja runsaammalta löytyy, kuin muilla murteilla. Watuuttaa sekin, että runot siltä murteelta eiwät kukaties koskaan lopuʿ.

Puustawien pehmennykset kielessämme sopii meidän ottaaʿ tässä wähän tarkemminkin käsille. Pehmenewät puustawit kielessämme owat k, p ja t. Kaksinkertaisinta [Tämä Inkerissä enemmin kuin muu'alla käytetty sia olkoon tässäkin ko'etteeksi. Löytyy se runoissammekin.] ne pehmennetään yksinkertaisiksi, esim. _tukka tukan, tuppi tupen, wiitta wiitan_, mutta yksin oltuansa muuttuuwat ne pehmennettyinä enemmin taikka häwiääwät peräti pois; esim. _tupa tuwan, kenkä kengän, jalka jalan, jälki jäl'en (jäljen), pelto pel'on, taito taidon, (tailon, tairon, taion), kulta kullan_ j.n.e. Itsekussakin kielen murteessa (eli puheen parressa) pitäisi puustawien pehmennykset aina laillansa lu'ettaman taikka poiskin heitettämän. Itä- ja pohjais-Suomessa sekä Inkerin maalla ei siis pidäʿ d eikä k-pehmennysmerkki —' miksikään äännettämän, esim. _sydän, wiiden_, luettakoon syän, wiien. Wälistä on toki wähän erilaisuuttakin, esim. _johdatan, tiedän, wiedätän_, äännetään siellä enimmissä paikoin: _juohatan, tiiän, wiehätän_, Hämeen puolella owat sellaiset paikoin äännettäwät: _sylän, tielän_, taikka syrän tierän_, j.n.e. Satakunnassa ainoastansa äännetään d enimmiten warsinaisella suomalaisella äänellänsä. Siellä puolen on puheen murteen jälkeen paikoin k-pehmennysmerkkikin äännettäwä, esim. _pel'on, jär'en kuin _pelwon, järjen_. Näin murteiden mukaan lukemalla on suuri etu, josta tässä ehkä emme rupeaʿ luʿettelemaan. Aiwan wäärin on wanhoissa kirjoissa usein pantu _tundo, kulda, kuinga j.n.e. Ne owat oikeastansa kirjoitettawat sekä äännettäwät _tunto, kulta, kuinka_. Wielä on loppuhengähdykselle merkki ʿ, joka samoin eripaikoilla erilailla äännetään, esim. _weneʿ kuin weneh, wenek, wenes, wenet j.n.e. Näytteeksi on tässä laulu _Eri-kodit_ itä-Suomen tawalla kirjoitettu ilman d-tä; samoin esimerkiksi käytetyt säkeet.

Tällaisia runon: sel'ityksiä woisi wieläkin lisätäʿ joilla kuilla, mutta miettiköön jokainen itseʿ lisään. Onkin runon rakennus niin sywä, että ainoastansa teräwä ymmärrys woipi sen kaikki kauneudet sel'ittääʿ. Ken runoa lukeissansa oikein tahtoo nauttiaʿ sitä, hänen onkin tarwis tunteaʿ sen kaikki edut. Muuten woipi monta mutkaa runoja lukiessa jäädäʿ keksimättä ja wi'oiksikin katsottaaʿ, mutta owat kuitenkin peräti toista. Arwaamme kyllä runolaulun edusta wähän puuttuneen tietoa niiltäkin, jotka kuitenkin owat niin suurella ylistyksellä Kalemwalasta kirjoittaneet. Saas nähdäʿ mitä siitä kirjasta sanotaan, kuinhan toisesta painosta kerkeää ja sen etuudet oikein ymmärretyiksi tuleemwat.