Part 3

Kirja nimeltä _Ilolaulu Jesuksesta_ on runolaulua ja aiwan kaunis kirja. Tarwitsisi waan kohennuksia tulewissa painoissa, niin saisimme siitä ylen kauniin runon rakennuksensakin puolesta. Tiettäwästi tarwitsi sen tekijän ensin oppiaʿ paljon kansan lauluja, ennen kuin itse tottui runoja tekemään. Samaan tarwittiin al'ussa kaikilta muiltakin, ennen kuin taisiwat kullakin laulutawalla tehdä' Jumalan wirsiä. Jos se joka tahtoisi wenettä tehdäʿ, katsoisi ylen kirween, sana ja weitsen käyttämisen, saisiko hän mitä aikaan ja pidettäisikö häntä wiisaana? Ei suinkaan; ja samoin kuin kirwestä, sahaa ja weistä on tarwis wenettä tehtäessä, niin samoin tarwitaan kansan laulutkin tarkoin kerätyksi, että niitä lukeissa runoille totuttua Jumalisiakin lauluja ruwettaisiin enemmin tekemään. Mutta niin kuin kirweesta, sahasta ja weitsestä on moninkertainen muukin hyöty paitsi weneen tekeminen, niin kansan lauluistakin. Ne miellyttääwät, huwittaawat ja ilahduttaawat mieltä, wälistä taas liikuttaawat sywältäkin sydäntä. Niistä tottuu ajatus kayniimpaan ja jär'ellisempään juoksuun, usein niinkin etäälle, että itse woipi ruwetaʿ kaunistamaan ajatuksiansa runopukuun, joka jo on suuri woitto ihmisen mielelle. Niistä saadaan tietääʿ, kulla lailla Suomalainen kaunistaa ajatuksensa omin mielin tekemässänsä laulussa. Kuina hän rakastaa juoksuttaa' ajatustansa; kuinka se näkyy wanhoissa ja nykyisissä kansan lauluissa kunkin aj'an ja tilan erinäisten waatimuksien jälkeen muodistuneeksi. Monenlaisia historiallisia ja muinois-aikuisia tietoja saadaan niistä ja monta muuta, jota oppineemmat helposti käsittääwät, mutta talonpoj'alle on waikeampi ymmärrettäwästi selittää'. Joku wi'atoin ajatus paljaaltansa ei suinkaan katsota' ylen heräntäisiltäkään, mutta sama ajatus kaunistettuna runopukuun, se jo muka on synti. Toisin owat kuitenkin Jumalan tuomiot, kuin sellaisien ihmisten.

Olemme aina hawainneet niissä paikoin enemmin laulettawan kelwottomia ja ruokottomia runoja ja lauluja, joissa kauniita ja siweitä wähemmin löytyy. Onkin se aiwan luonnollista. Ihmisen mieli ei missään rakastaʿ aiwan lauluttomana ollaʿ. Jos siis hywiä ja mieluisia lauluja ei oleʿ käsillä, niin pakottuu mieli enemmin puuttumaan niihin käsillä olewiin huonompiin lauluihin. Sentähden on aiwan tarpeellinen saadaʿ hywiä kansan lauluja kirjojenkin kautta lewitetyiksi, että parempuus niissäkin tulisi enemmin käsille ja ansaitun arwonsa saamaan, ja kunnottomuus tulisi tarpeettomaksi ja heitetyksi ylenkatseehensa; sanalla sanoen: hywä pitää niissäkin saataman edistetyksi ja pahuus poistetuksi, jota jokainen olemme wel'olliset woimiamme myöten pyytämään. On niitä hywissäkin laulupaikoissa kunnottomia lauluja, mutta on toki hywiäkin niille waraksi, jotka niitä mielisteleewät. Huonoissa laulupaikoissa tämä wara puuttuu, ja sepä se pahan tekeekin.

Kalewalan ja Kantelettaren kirjat antaawat kyllä laulamista ja lukemista, mutta suurina kirjoina ja siis kalliimmassa, ehkä kanteletar nyt kyllä entisestänsä puoleksi alennetussa hinnassa, owat ne waikeasti lewenneet kansan käsiin. Tätä auttaaksemme olemme keräyksistämme tässä pienemmässä kirjassa antaneet walitun joukon kansan runoja ja ynnä _Johdatuksen Runon Tekoon_, että jokainen, joka tuntee itsellänsä olewan kutsumuksen ja luonnollisen taipumuksen runolaulun tekoon, mahtaisi yläwämmälle edistääʿ ja oikein käyttää' tämän kauniin lahjansa.

Kantelettaren alkulauseessa ja'etaan kansan runot wiiteen osaan: kertomus- ja loihtu-runot, laulu-runot, wirsi- ja osotelma-runot. Ne kahta edellistä laatua runot owat enimmiten mieswä'en tekemiä, mutta ne kolme jälkimäistä laatua ne owat suurimmaksi osaksi naiswä'en, erinomattain tyttöjen tekemiä, joita yleiseen on paljoa, enemmin kuin mieswä'en tekemiä runoja, ja woittaawat niitä laadussansa aiwan paljon sulomielisillä ja kaikin puolin etusammilla sisällyksillänsä. Muissa kielissä owat sitä wastaan naispuolet wähemmällä woitolla laulussa kuin mieswäki. Saatamme siis toiwottaakkin onnea Suomen neitisille wallaswä'estäkin, että enemmin suomistuttuanne taidatte ruwetaʿ tekemään kotimaallemme paljoa enemmin kunniata tekemillänne suloisilla runolauluilla, kuin suomistuwat herrasmiehet. Siihen teidän olisikin wel'ollisuutenne pyrkiäʿ.

_Neitinen_, eikös se oleʿ kaunis sana kuullaʿ ja melkein yhtä ääntä kuin muissa kielissä niedlich, nätt. Ainakin on se etusampi kuin nuo tympeät _Mamseli, Ryökinä_. Näin suloisena ja lempeänä itsellennekin kuullaʿ tahtoisi kotimainen äidinkielemme Ruotsin kielen siaan tullaʿ wähitellen nyt jo anastamaan ääntelemistänne kuuluaksensa sitä suloisemmalta. Tähän kieleenhän teitä silläkin miellytellään että ko'etaan todistaaʿ tulewanne woittamaan kaikki miespuolet totisessa runollisessa kukoistuksessa; todella ei wähä etu.

Kyllä on kielen niin kuin työkalunkin kanssa laita; kuta suuremmassa täydellisyydessä ja toimessa se on, sitä paremmin käypi sillä työ, ja että mielen työksenteleminen Suomen kielellä sen oiwallisuuden tähden käypi tosiansakin paremmin ja onnellisemmasti kuin muilla luonnolta wähemmin warustetuilla kielillä, sen todistaawat Suomen kansan mielen tuotteet: ne jo maailman mainiot laulut Kalewalassa ja Kantelettaressa, paljot ja osaawasti tehdyt Sananlaskut, Arwautukset j.m.m. Että sitä wastaan uudempia suomalaisia kirjallisia te'oksia, jotka samaa todistaisiwat, ei löydyʿ, siihen on omat syynsä. Kirjaelioiden tawallinen ajatus- ja puhekieli on Ruotsia. Muuakalaisilla, kielillä saawat he suullisesti sekä kirjallisesti pi'an kaiken, oppinsa ja walistuksensa. Näin owat kaikessa muukalaiselta mieleltä piiritetyt. Onkos sitte ihmeʿ, jos oma suomalainen mieli niin wähästä waarista ja harjoituksesta jääpi laimiin.

Monet oppineet woiwatkin kyllä työskennelläʿ aiwan yhtä helposti useammallakin kielellä wuorotellen, mutta nämät oppineilta tawallisesti käytetyt kielet owat itsetkin melkein yhden arwoiset, niin etteiwät warsin erinomaista eroitusta waikuttaaʿ woikkaan. Suomen kielellä sitä wastaan on suuria etuja ja omituinen luonto, niin että sen juuri pitäisikin paraiten osoittaman, tokko erinäiset kielet ajateltaessa käytettyinä waikuttaawat mielen työksentelemiseen erilailla ja millä lailla. Soweliaammalta on meistä kyllä tuntunut Suomen kieli kirjallista työksentelemisissämme kuin Ruotsin kieli, ehkä kyllä olemme wierantuneet pois Suomen kielellä tawallisesti ajattelemasta. Samaa olemme kuulleet muutamien muidenkin wakuuttawan. Luulisi toki mielen kirjallissakin töissä siinä kielessä herkemmin juoksewan, johon miltei aina niin walweilla kuin unissakin on totuttu; mutta niin ei oleʿ.

Syy tähän on se, että Ruotsin kieli, niin kuin muutkin, wanhemmat oppineiden kielet, on kirjalla saanut kielen tawallisesta, luonnollisesta ajatuksen juoksusta wähän er'enneen, jähmistyneen muodon. Ruotsin kirjakielen muodistumisen aj'alla osattiin wielä lii'an wähän tähystyäʿ kielen, omaluontoiseen mielenjuoksuun, mutta enemmin pidettiin Latinaa, Ranskaa ja Saksaa tarpeellisina esikuwina, joihin waiwuttiinkin niin, että nyt ei woidatkaan päästäʿ rahwaan yleiseen omaluontoiseen kieleen. On, jo saatu siiitä er'ennyt ja kirjakieltä lisentynyt herrasmurrekkin. Mahtaa kyllä Ruotsin kielen welttosääntönen ja wajanainen kielirakennus tehdäʿ luonnollisen ajatuksenkin weltommaksi, jonkatähden lieneekin olut suurempi tarwiskin, pannaʿ sen kirjakieltä jäykempiin siteihin.

Suomen kirjakieltä sitä wastaan perustetaan selwästänsä aiwan omalle perustuksellensa eikä muukalaisuuksia siihen suwaitaʿ. Suomen kielen paljon täydellisempi ja lujasääntönen kielirakennus on saattanut ajatuksenkin luonnolisessa ja wapaassa juoksussansa aina helpommasti pysymään wakawassa jär'estyksessä ja senkautta tehnyt sen luotettawammaksi. Ei siis olekkaan niin ihmettä, jos Suomen kieltä Ruotsin kielen suhteen on helpompi kirjalla käyttääʿ, taikka että se wähintäkin tuntuu helpommalta, kuin luulisi siitä suhteesta, että Ruotsin kieleen on enemmin totuttu kuin Suomen kieleen.

Aiwan tarpeellista on siis saadaʿ nousewa ja tulewa polwi herras-su'usta käyttämään omaa Suomen kieltämme tawallisena ajatus- ja puhe'kielenä. Ilahduttawa ja ylen kiitettäwä on, että wallaswäki etenkin Wiipurissa on lapsillensa pienestä alkaen jo ruwennut opettamaan paljasta Suomen kieltä puhumaan. Sillä lailla sitä pitäisi kaiken Suomen herraswä'en ruwetaʿ tekemään lapsillensa. Ymmärrykseksi kutsutaan se taito, että ihminen ajattelee. Mainitsimme ajattelemisen käywän Suomen kielellä paremmin kuin muilla; siis tekee Suomen kielen käyttäminen lapsien ymmärryksenkin teräwämmäksi kuin muut kielet. Sitä kukaan kieltäneʿ mielen ja ymmärryksen paljon sellaiseksi tuleman, kuin se lapsessa herätetään ja pohjustetaan.

Muutamat pyytääwät lapsiansa jo ensi al'usta oppimaan monta kieltä, kolme, neljäkin yhtaikaa, mutta lieneeköhän tuosta mielen wapaalle muodistumiselle etua. Olemme tulleet tietämään, että sellaiset lapset neljän jos ei useammankin wuoden wanhana wieläkään eiwät saaʿ yhdelläkään kielellä ajatuksiansa ja sanojansa oikein selwällä kunnolla kokoon. Waikeammalta tuntuu Ruotsin, kielen, yksinänsäkin oppiminen lapsille, kuin Suomen kielen, sillä kuin Ruotsin kieltä oppineet lapset wielä eiwät aina ymmärräʿ oikein käyttää sanoja en ja ett sekä monta säännöttömyyttä, niin Suomen kieltä oppineelta se juoksee aiwan rentonansa. Jokainen ymmärtänee sen olewan woitoksi, että lapsen ymmärrys aikaisin pääsee hywälle jal'alle, taikka että ajatuswoima wakautuu yhdellä ja kunnollisella kielellä, jonka perästä se wasta on tointunut lujempaan työhön ja oppimiseen.

Mitä olemme nyt puhuneet, ei kyllä nä'yʿ kuuluwan runollisiin asioihin, mutta seuraawien mietteiden tähden olemme täydellisyyden wuoksi puhelleet wähän laajemmaltakin. Kaikki kansat, jotka enemmin omituisella walistuksella omat ker'enneet alkaaʿ, owat tulleet siihen herätetyiksi lauluiltansa, ei kieleltä yksinänsä. Se oli siis laulu, joka huiskutteli kansatkin lapsuudestansa miehistymään. Tyhjän wuoksi ei Jumala suinkaan antanut laulun syntyäʿ, kuin ilman laulutta kukaties kaikki kansat wielä olisiwat raakalaisien tilassa. Wasta sitte, kuin mieli näki ajattelemansa laululla kaunistettuna, kääntyi se sitä ihaelemaan ja ihmettelemään sekä enemmin ja enemmin holhomaan ja käyttämään. — Grekalaiset oliat Orpheuksen, Homeiron j. m. s. aikoina sellaisessa miehistymisen tilassa; samoin Suomalaisetkin Kalawalan syntymäaikoina.

Kuin Kansojen, niin on lapsienkin kanssa laita. Laulut kohottaawat heidänkin mielensä paljoa paremmin wirkkumaan ja juuri kuin kukkimaan. Aiwan hywä olisi siis, jos lapsille kielen siwussa opetettaisiin kauniita ja sopiwia kansan runolauluja, laulelemaan; [Arwauksetkin tekeewät lapsien ymmärrykselle hywää. Katsoʿ: "Suomi 1841" ja "Suomen Kansan Arwoituksien" esipuheessa.] kaikki yhtä wapaasti ja luonnollisesti kuin se rahwaan lapsien seassa tapahtuu. Siihenpä juuri onkin lapsien Suomen kielen oppiminen wälttämätöin, mutta wasta laulajen kautta tuleekin tämä oppiminen kauniille kukalle ja tuottaa sitä ihanampia wiljoja. Tämän kaiken suurta etua emme tarinneʿ tässä ruwetaʿ lu'ettelemaan. Sen sanomme waan, että ainoastansa sillä lailla tulewat mielet lapsien päissä warsinaisiksi puhtaiksi suomalaisiksi. Mutta tähänpä oikeastansa tarwitaan perisuomalaisia kouluja ja paljon uusia kirjoja Suomen kielelle, jos wastempanakin elämässä tätä suomalaista mieltä kirjallisillakin harjoituksilla pyydetään pidättääʿ wireillä. Al'uksi on jo kyllä sekä suomalaisia kouluja että tarpeellisia kirjojakin, ja hywä toiwo on, sellaisenkin aj'an kohta tulewan, jona molempia löytyy enemmin tarpeen mukaan kuin nyt, ja jolloin wasta nähdään, millaisia perisuomalaiset mielentuotteet kirjallisissa ja tietoudellisissa asioissa tuleewat olemaan. [Tästä eteen päin on enin osa otettu 1847 Suomettaren 11, 13, ja 14 lehdestä, kuitenkin parannettuna ja lisättynä.]

Kalewalan ja Kantelettaren laulujen arwo on sekä koti- että ulkomaalla tunnettu ja ylistetty paraiden laulute'oksien werroille. Kyllä luulisi siis niiden olewan paraiden oppineiden ja wiisaimpien miehien tekemiä, mutta kaikille on tietty, että eiwät oleʿ sen parempien kuin aiwan talonpoikien tekemiä jok' ainoa; wieläpä paraat eli Kalewalan runot ja osaksi Kantelettaren sellaisilla aj'oilla tehtyjä, joilla Suomalaiset oliwat wailla pi'an sanoen kaikkea, mitä nyt opiksi arwataan, koska eiwät wielä tietäneet Kristinuskosta eikä nykyisestä kirjalu'usta mitään. Kuitenkin oli heillä silloin neroa niin teräwää, että pukiwat ajatuksensa, satunsa, wiisautensa, ylipäin kaiken nerokkaan tietonsa niin somasti ja osaawasti sanoihin, että nytkin maailman kuuluisimmat ja oppineimmat miehet niitä ihmettelewät. Tuskin woiwat ymmärtääʿ, kuinka ne näkyjänsä niin saamattomat Suomalaiset owat woineet niin ihmeellisesti elehdyttääʿ mielensä ja ajatuksensa juoksun täällä kurjassa pohjaisessa, jotan waan muutamien lämpimien maiden, niinkuin Italian, Grekan ja Indian paraassa rikkaudessa elostelewa luonto ja monin puuhin wirkkuwa ihmisyys jonku teräwimmän mielen on elehdyttänyt.

Professor Palmblad sanoo kirjassansa, "Greksisk fornkunskap" ensimäisen osan 103 siwulla wanhimmista ja kuuluisimmista Grekalaisista lauluista seuraawalla tawalla: "Niin suurien te'oksien kuin Iliadin ja Odysseian muistissa säilyttäminen on ainakin puoleksi ihmeʿ, sanottakoon mitä hywänsä. Kuinka on se mahdollista, että senmukoma joukko lauluja kirjan awutta olisi woinut pysytteleidäʿ niin monta sataa wuotta." Tässä on puheʿ wähintäkin puolta lyhyemmästä aja'sta, kuin Kalewalan runot owat Suomalaisten muistissa tulleet säilytetyiksi. Olisi siis syytä, lukeaʿ sitä paljoa suuremmaksi ihmeeksi, kuin mainittujen Grekalaisien laulujen muistissa säilyttämistä. Paljon epäelemme, jos tynkääkään Iliadista ja Odysseiasta olisi jäl'ille, jos yhtä kau'an kuin Kalewalan runo olisiwat tarwinneet muistilta säilytettääʿ. Tämäkin todistaa Suomalaisen mielen wakawuutta.

Nämät rahwaan muistiin niin lujaan rakastuneet runot syntyiwät, niinkuin jo wirkoimme, sillä aj'alla, jolloin Suomalaiset wielä oliwat paljoa alemmalla opin portaalla, kuin nyt owat ja kuin ennen Grekalaisetkin oliwat Iliadin ja Odyseian synty-aikoina. Mutta jos Suomalaiset nyt owat saaneet enemmin oppia ja wiisautta, kuin Kalewalan tekemä-aj'oilla, niin miksi eiwät enään te'ekkään sellaisia runoja kaikella tiedollansa ja taidollansa? Syynä tähän erilaisuuteen on se, että Suomalaiset ennen kuin tuliwat wieraan wallan alle, jolle aj'alle Kalewalan synty tietttäwästi on asetettawa, oliwat itseʿpäällänsä; itseʿ oli silloin heidän kaikkensa, paraansa, rakastettunsa ja kunniassa pidettynsä. Itsiänsä ja itsillensä eliwät ja antautuiwat silloin tukkunansa. Runot oliwat silloin yläwintä ja kauniinta heidän mielellänsä, koko uskonoppinsa oli runopu'ussa; sentähden käänsiwätkin runoihin paraan mieliwoimansa. Täysimmällänsä oli silloin totuus sanoissa:

"Luonto laulajan tekeepi, Itse into ilmoittaapi, Mitä lauluhun latoopi, Wierettääpi wirtehensä."

Luonnon sylissä huoletta ja wapaina lewätessänsä tuliwat he sen erinomaisiksi tuttawiksi, jonka tähden laulu-into sai heissä wapaasti wallitaʿ. Tämän on hawainnut Tohtor Lönnrotkin, ja Kantelettaren alkulauseessa sanoo hän: "kansan runoissa luonnon woittawan." Mainio prosessor Grimm samoin ylistelee Kalewalassa "luontoa kuwaelewaa mieltä," jonka wertaista sanoo pi'an ei muu'alla löytywän kuin Indian wanhoissa lauluissa.

Laulut silloin tuliwat juuri kuin itsistänsä, taikka niinkuin Tohtor Lönnrot sanoo: "kansan runoja ei juuri saatakkaan tehdyiksi sanoaʿ. Niitä ei tehdäʿ, waan ne tekeytywät itsestänsä, syntyywät, kaswaawat ja muodostuuwat semmoisiksi ilman erityisettä tekijän huoletta. Se maa, joka niitä kaswattaa, on itse mieli ja ajatus, ne siemenet, joista sikiääwät, owat kaikkinaiset mielen waikutukset."

"Sinneʿ laulaja meneepi, Kunneʿ wirsi wiittaapi"

woiwat silloin Suomalaiset täydellä todella sanoaʿ, sillä silloin ei mikään estänyt laulua heidän mieltänsä wapaasti intouttamasta ja ohjaamasta.

Mutta kuin tuliwat Suomalaiset wieraan wallan alle, niin painahtui mielikin ja hajosi wieraisiin ja äkkinäisiin asioihin. Nyt eiwät enään olleet _itsiensä_, waan _toisien_. Kaikki _oma_ halwastui. Into enään ei woinut huoletta leimutaʿ; ainoastansa huolilla oli nyt estämätöin ja sitä suurempi walta. Nyt siis oikein taisikin laulaaʿ:

"Kyllä huoli wirttä tuopi, Murheʿ wirttä muistuttaapi, Kaiho kantaapi sanoja, Miel'alanen arweloa."

Tähän wieraswallan aikaan kuuluwia owat enimmät wirret Kantelettaressa, erinomattain 1:sessä ja 2:sessa osassa.

Nytpä on jo Suomi pääsnyt pois Ruotsin wallasta ja aina elosammasti warmistuen wapautaiksen ehtimiseen lii'asta ruotsalaisuudesta. Puhtaana ja wereksin woimin kohotaiksen Suomalaisuus maassamme; se on ruwennut hakemaan etuuksiansa, löytänyt niiden se'assa runo-laulumme erinomaisen mainioksi ja saattanut sen jo kunniaan maailman ihmeteltäwäksi ja itsillemme ylpeydeksi. Eräs maamiehemme sanoo kirjoituksessa: "wasta Kalewalaa lukiessani tunsinkin itseni oikein ylpeäksi, että olen Suomalainen, ja todella minua ei ilahdutaʿ, kun ei kellään muulla kansalla oleʿ niin kaunista ja yläwätä rahwaan laulua, kuin Suomalaisilla." Nyt toiwomme runolaulun armohonsa pääsneenä uudestansa rupeawan kukoistamaan ja tuloksia tuottawan, jotka wanhojenkin rinnalla eiwät häpeäʿ.

Toiwottelemisilla tässä kuitenkaan ei saadaʿ mitään aikaan, sillä ehkä mieli, miehien päissä itsestänsä kyllä on yhdenwoimainen kuin ennenkin, niin ei se kuitenkaan johdatuksetta saaʿ koskaan laulua aikaan. Kuulusta tottuu mieli runon rakennukseen ja juoksuun, mutta kuin waan kehnoja runoja taikka ei niitäkään kuullaʿ, niin "eihän tyhjästä oleʿ ottamista." Tarwitsee mielen ensin waikka millä lailla tottuaʿ runoille, tullaʿ niiden kanssa warsin tutuksi, sitte wasta woipi yritelläʿ ruwetaʿ runon te'olle.

Kuulu yksinänsä nyt on tullut kehnoksi runo-opettajaksi; tarwitaan kuitenkin oppiaʿ ja tottuaʿ, jos tahdotaan tullaʿ joinkin kelwolliseksi runoelijaksi. Kuulun apulaiseksi tarwitsee nyt tullaʿ kirjallinen neuvoja. Tohtor Lönnrot kyllä on Kalewalan esipuheessa ja ruotsiksi "Kallawedessäkin N:o 3, 1845" kirjoittanut runo-opista teräwällä älyllä, mutta monta mutkaa on wielä jäänyt kajoamatta, jotka kuitenkin owat kelwolliselle runoelijalle aiwan tarpeelliset tietääʿ.

Ensin tarwitsee meidän selittääʿ, mitä tawuiden _kor'olla ja arwolla_ ymmärretään. Korko on sanoissa eräiden tawuiden kowempi eli korkeampi ääntäminen kuin toisien. Kaikissa sanoissa kor'otetaan ensimäinen tawu, ja enimmissä ilman sitä kolmans, wiidens, seitsemäns j.n.e. eli joka toinen tawun al'usta alkaen; toisissa kor'otetaan, paitsi ensimäistä, 4:ns, 6:ns, 8:ns j.n.e. Sanan wiimeistä tawuuta ei kuitenkaan milloinkaan kor'otetaʿ. Ensimäisellä tawuulla on aina kowempi korko ja kutsutaan pääkor'oksi; jäl'emmäisien tawuiden korko on wienompi ja kutsutaan syrjäkor'oksi; esim. _sána, héwosèlla, tóttumáttomùudellánsa_, mutta _tóttelemáttomùudellánsa_, joka äännettynä _tóttelèmattòmuudèllansa_ olisi miltei tuntematoin. Näissä esimerkissä on 'pääkor'on ja' syrjäkor'on merkki; merkittömät tawuut owat kor'ottomat.

Arwo on tawuiden erilainen pituus. Itseʿkukin ymmärtää helposti ensimäisen tawuun pit'emmäksi sanassa _waara_ kuin _wara_, ja wiimeisen pit'empi sanassa _wapaa_ (fri) kuin _wapa_ (spö). Samoin on sanoissa _köysi, kaita, kanta, kuorma, kannas_, ensimäinen tawuu pit'empi kuin sanoissa _kylä, kana_. Arwo tarwitaan tässä jakaaʿ kahteen osaan: _pitkä ja lyhyt arwo_.

Pitkä on kor'ollisen tawuun arwo, niin pian kuin lopetaiksen kerakkaalla eli äänettömällä puustawilla (konsonant) [Katso' jokaisen aapiskirjan al'ussa.], esim. _saarwa, sarwi, armo, itku, kórkeàmpi, lú'etèlla, kántelemàlla_ j.n.e.; ja ainakin niiden tawuiden arwo, joissa on kaksi äänikästä eli äänellistä puustawia (vokal), esim. _seuruu, waiwaamaan, tekeytyy, antaa_ j.n.e., paitsi jos wallollinen eli enimmissä maakunnissa juuri wähän taikka ei ensinkään kuuluwa _i_ on toisena kerakkaana sanan kor'ottomissa tawuissa, esim. sanoissa _waiwainen, kului, ilmoin_, jotka enimmissä paikoin saatetaan ääntääʿ _waiwanen, kulu, ilmon_. Toisin on sanoissa: _tarpeissa, wastaillaʿ, antain j.n.e., joista _i_ ei missään siattomaksi heitetäʿ pois ja oikeastansa onkin eri tarwuuta, joksi se runossa ainakin tekeytyy, niinkuin _tarpehissa, wastaella, antaen_, joten molemmat wiimeiset sanat ja niiden laiset owatkin kirjoitettawat. Sellainen sana, kuin _iskein_, on tawallisesti sillänsä, mutta pidetään kuitenkin kolmitawuisena, _iske-in (iskejen, iskihen), esim. _silmin iskein itähän_.

_Lyhyt_-arwoinen on jokainen kor'otoin tawuu niin pi'an kuin sillä on _yksi_ äänikäs, taikka tuo wallollinen _i_ toisena äänikkäänä. Samoin kor'ollinenkin tawuu, joka yhdellä äänikkäällänsä myös lopetaiksen, ja on silloin yksi- taikka korkeinta kaksi-puustawinen; esim _suuremmat, jo, se, matalana, elo_ j.n.e.

Nyt woimme ruvetaʿ itsestä runorakennuksesta puhumaan. Runomitta perustaiksen samalle yleiselle säännölle, kuin sanojenkin, nim. että korko wuorotteleksen enimmiten joka toisella tawuulla, niinkuin; _tòttumàttomuudellànsa, tóttelemáttomúudellànsa_. Näidenlaisien kielemme pi'an pisimpien sanojen pituisiksi eli 8 ja 9 tawuisiksi on kielen määristä pysywä laulanto runon wärsytkin eli oikeimmin säkeet asettanut; niinkuin säkeissä:

"Waka wanha Wäinämöinen, Tietäjä i'än ikuinen. Ei oleʿ tässä nuorisossa. Ei tuleʿ tuonelta kotihin",

Runolaulun mittakorko kuitenkin on aina eroitettawa sanojen kor'osta, joka sen jälkeen kuin sanat owat asetetut säkeesen, woipi ollaʿ millä säkeen tawuulla hywänsä, paitsi wiimeistä, jolle pääkorko taikka yksitawuinen sana ei koskaan woiʿ tullaʿ, jonka tähden säeʿ: _lähe myötäni minun nyt_ on wirhellinen. Sanojen korko waltaa lu'ettaessa runoa, mutta laulettaessa mitan korko, taikka runoa lu'etaan niin, että sanojen kor'ot kor'otetaan, mutta lauletaan niin, että waan mittakor'ot kuuluwat; esim.: _mieleni minun tekeepi_, tulee laulaessa kuulumaan kuin olisiwat sanat: _miele nimi nunte keepi_. Jo tästä nähdään, että säkeet jakautuuwat neljään osaan, ja jokaisessa on 2 tawuuta, paitsi että ensimäisessä osassa toisinansa on 3 tawuuta. Seuraavissa säkeissä owat osat wiiwoilla eroitetut. Säkeessä: _syötti | miehen,| juotti | miehen_, tekee niintuin näkyykin jokainen sana täyden osan, mutta säkeessä: _sano | lieto | Lemmin | käinen_ tekeewät kaksi edellistä sanaa kumpainenkin yhden ja jälkimäinen yksin 2 osaa. Säkeessä: _itki | impy | en hi | wukset_, tekee epmäinen sana yhden, toinen _impyen_ ja kolmans _hiwukset_ yhteensä 3 osaa ja edellisessä: miele|ni mi|nun te|keepi ei te'eʿ yksikään, erityinen sana täyttä osaa, waan osat saadaan murtuneina kahdesta eri sanoihin kuuluwista tawuista, niinkuin sama _sä'eʿ_ osihinsa ja'ettuna nä'yttääʿ. Säkeessä _kaataʿ ei kauhalla älyä_ on ensimäisessä osassa 3 tawuuta.

Edellinen tawuu itseʿkussakin säkeen osassa kutsutaan _iskuksi_, ja jälkmäinen _laskuksi_. Jos nyt missä osassa hywänsä sana loppuu iskulla ja lasku alkaa toisen sanan, niin on se osa _murrettu_ ja sellainen sanojen liitos samassa osassa kutsutaan _murroksi_. Paitsi wiimeistä woimwat muut osat jokainen murtuaʿ. Edellisen: _lähe myötäni minun nyt_ on ensimäinen ja toinen osa murrotoin, Kolmans: _-ni mi-_, murrettu; samoin neljäns: _-nun nyt_, ehkä wäärin jo edellä mainitusta syystä.

Lyhyt pääkor'ollinen tawuu ei koskaan saaʿ ollaʿ iskussa, paitsi ensimmäisessä, jossa sitä onkin waikea aina wälttääʿ, niinkuin säkeessä: _sowittelin sommelolle_. Sitä wastaan on säkeessä _mieli ruwetaʿ runoille_ isku _ru_ kankea: Samoin on säkeessä, _weri seiso kuni seinä_ tawuu _ku_ wirheellinen. Mitan kerko ja pääkorko owat siis lii'an paljot saamaan siaa lyhyellä tawuulla muu'alla kuin ensimäisessä iskussa. Tämä wirhi kutsutaan _iskurikoksi_, mutta osoitettu on, sen ensimäisessä iskussa ei olewan wi'allisen.