Part 7

"Taitavin Theuth! Toiset kykenevät synnyttämään sitä, mitä taitoihin kuuluu, toiset taas arvostelemaan, miten suuri osuus hyötyä, ja miten suuri vahinkoa siitä koituu niille, jotka joutuvat sitä käyttämään. Niinpä sinä, kirjainten isä, olet kiintymyksestä niihin esittänyt aivan päinvastaista kuin ne aikaansaavat. Sillä niiden sieluissa, jotka oppivat tämän taidon, se synnyttää unhoitusta siitä syystä, että he laiminlyövät muistia, koska he luottaen kirjoitukseen palauttavat asioita mieleensä ulkoapäin vieraitten merkkien vaikutuksesta, ei sisältäpäin omasta itsestään. Et siis ole keksinyt apuneuvoa muistille, vaan mieleenpalauttamiselle. Ja vain rikkiviisauden toimitat opetuslapsille, et todellista viisautta. Sillä ilman opetusta paljon kuultuaan luulevat he olevansa monitietoisia, vaikka he enimmältä osalta ovat tietämättömiä ja ikäviä seurustelussa, tultuaan rikkiviisaiksi sen sijaan että olisivat tulleet viisaiksi."

PHAIDROS: Hyvä Sokrates, helposti sepität sinä egyptiläisiä ja minkämaisia tarinoita vain tahdot.

SOKRATES: Toiset ovat sanoneet, hyvä ystävä, että dodonalaisen Zeun pyhätössä olevan tammen sanat ovat olleet ensimäiset ennussanat. Silloiset ihmiset, he kun eivät olleet niin viisaita kuin te nuoret, tyytyivät yksinkertaisuudessaan kuuntelemaan tammea ja paatta, jos ne vain puhuivat totta. Mutta sinusta kenties on eroa siinä, kuka puhuja on ja mistä kotoisin. Sillä sinä et pidä vain sitä silmällä, onko asianlaita niin vaiko toisin.

PHAIDROS: Syystä moitit minua, ja minusta näyttää kirjainten laita olevan niin kuin thebalainen sanoi.

SOKRATES: Se joka siis luulee kirjaimissa jättävänsä jälkeensä jonkun taideopin ja se joka on ottanut sen vastaan siinä uskossa, että kirjaimista on lähtevä jotakin selkeätä ja varmaa, se lienee jokseenkin yksinkertainen eikä itse asiassa käsitä Ammonin ennustusta, arvellessaan, että kirjoitetuilla puheilla olisi jotain enempää tehtävää, kuin muistuttaa sitä, joka tuntee ne asiat, mistä ne on kirjoitettu.

PHAIDROS: Aivan oikein.

SOKRATES: Sillä kirjoituksella on, Phaidros, seuraava vika ja se on todellakin siinä maalaustaiteen kaltainen. Sillä senkin tuotteet seisovat aivan kuin elävinä, mutta jos niiltä jotakin kysyy, ovat ne juhlallisen hiljaa. Samalla tavalla on puheitten laita. Sillä luulisipa niitten puhuvan jotakin ymmärtäen, mutta jos kysyy jotakin puhutusta haluten saada siitä selvemmän käsityksen, niin ilmaisevat ne aina vain yhtä ja samaa. Ja jokainen puhe, kun se kerran on kirjoitettu, vierii kaikkialle, yhtä hyvin niiden luo, jotka sitä ymmärtävät, kuin niiden luo, joille se ei lainkaan sovellu, eikä ymmärrä, keille sen tulee puhua, keille ei. Jos sitä taas loukataan ja syyttömästi parjataan, tarvitsee se aina isänsä apua. Sillä itse se ei kykene puolustautumaan eikä auttamaan itseään.

PHAIDROS: Tässäkin puhut aivan oikein.

SOKRATES: Mutta mitä tuumit? Tarkastammeko toista puhetta, joka on edellisen täysi veli, millä tavoin se syntyy, ja kuinka paljoa paremmaksi ja kykenevämmäksi tätä se kehittyy?

PHAIDROS: Mitä puhetta sitten ja millä tavoin syntyvää tarkoitat?

SOKRATES: Sitä, joka ymmärryksellä piirretään oppivan sieluun, joka kykenee puolustamaan itseänsä, ja tietää, keille tulee puhua ja keiden seurassa olla vaiti.

PHAIDROS: Sitä tarkoitat tietävän elävää ja sielukasta puhetta, jonka varjokuvaksi täydellä syyllä voisi kirjoitettua kutsua.

SOKRATES: Aivan niin. Mutta sano minulle seuraavaa: Kylväisikö järkevä maanviljelijä ne siemenet, joista hän erikoisesti pitäisi huolta ja toivoisi saavansa satoa, täydellä todella kesällä Adoniin[75] yrttitarhoihin ja iloitsisi nähdessään niiden kahdeksassa päivässä kehittyvän täyteen mittaan, vai tekisikö hän näin huvin vuoksi ja juhlan takia, kun hän ylipäätään niin tekisi? Eikö hän päinvastoin kylväisi, maanviljelystaidon sääntöjä noudattaen niitä siemeniä, joiden takia hän oli nähnyt paljon vaivaa, sopivaan maahan ja olisi tyytyväinen, jos se, minkä hän on kylvänyt, kypsyisi kahdeksantena kuukautena?

PHAIDROS: Niin hän varmaankin tulisi tekemään, Sokrates, tämän tosissaan, tuon taas, kuten sanot, muuten vain.

SOKRATES: Pitääkö meidän nyt väittää, että sillä, jolla on tietoa oikeasta, kauniista ja hyvästä, on vähemmän järkeä omiin siemeniinsä nähden kuin maanviljelijällä?

PHAIDROS: Ei mitenkään.

SOKRATES: Tosissaan hän siis ei niitä piirrä musteeseen ja kylvä niitä ruokokynää myöten puheitten mukana, jotka ovat kykenemättömät sanalla itseään auttamaan ja kykenemättömiä opettamaan totuutta.

PHAIDROS: Ei todennäköisesti ainakaan.

SOKRATES: Ei varmastikaan, vaan kirjaintarhoihin hän on -- kuten näyttää -- kylvävä ja piirtävä huvin vuoksi, kun hän piirtää, ja hän kokoaa itsellensä varastoon muistiinpanoja huonomuistista vanhuutta varten, siltä varalta, että hän siihen ehtii, ja hän on iloitseva nähdessään hentojen tainten kasvavan. Ja kun muut nauttivat muista huvituksista, kostutellen itseään juomingeissa ja muissa tilaisuuksissa, jotka ovat näille läheistä sukua, silloin hän, kuten näyttää, näitten huvitusten asemasta huvittelee siten kuten olen kertonut.

PHAIDROS: Sinä kuvaat ihanaa ajanvietettä alhaisen ohella, Sokrates, sen ajanvietettä, joka kykenee leikkimään sanoilla kertoillen oikeamielisyydestä ja muusta, mistä sinä puhut.

SOKRATES: Niin on, rakas Phaidros. Mutta paljon kauniimpaa on luullakseni näiden asiain harrastaminen, kun noudattamalla dialektista taidetta, sittenkuin on tavannut sopivan sielun, istuttaa ja kylvää ymmärryksellä puheita, jotka kykenevät auttamaan itseänsä ja istuttajaansa ja jotka eivät ole hedelmättömiä, vaan omaavat siemenen, josta muut puheet muissa mielissä puhkeavat ja kykenevät tekemään tämän ikuisesti kuolemattomaksi ja tekemään sen omistajan niin onnelliseksi kuin ihmiselle vain on mahdollista.

PHAIDROS: Tämä, jota nyt puhut, on vielä paljoa kauniimpaa.

SOKRATES: Nyt voimme jo ratkaista tuon äskeisen kysymyksen, kun olemme päässeet tästä yksimielisyyteen.

PHAIDROS: Minkä sitten?

SOKRATES: Sen, jota me oikeastaan halusimme nähdä, vaikka sitten olemme tulleet tähän, nimittäin että tutkisimme Lysiaaseen puheitten kirjoittamisesta kohdistettua moitetta ja itse puheita, joita kirjoitettiin joko noudattaen tai noudattamatta taiteen sääntöjä. Mutta mikä on taiteellista, mikä ei, näyttää minusta olevan riittävästi selvitetty.

PHAIDROS: Siltä tuntui. Mutta muistuta minua vielä uudestaan, miten se selvitettiin.

SOKRATES: Ennenkuin joku tuntee jokaisen asian todellisen laadun, josta puhuu tai kirjoittaa, ja pystyy sitä kokonaisuutena siitä itsestään määrittelemään, ja määrittelyn jälkeen kykenee jaoittamaan sitä alalajeihin jakamattomuuteen asti ja ennenkuin hän samalla tavoin tarkasteltuaan sielun luonnetta on keksinyt jokaiselle luonteelle sopivan ilmaisutavan, ja siten kokoonpannut ja yksityiskohtia myöten muovaillut puheensa, että hän monisäikeiselle sielulle tarjoaa monisäikeisiä mutta sopusuhtaisia puheita, yksinkertaiselle taas yksinkertaisia -- ennen ei ole mahdollista niin taiteenmukaisesti kuin asian luonteeseen nähden on mahdollista ryhtyä käsittelemään puheitten luonnetta, olkoon kysymys sitten opettamisesta tai mielipiteeseensä taivuttamisesta, kuten koko edellinen tutkistelumme on osoittanut.

PHAIDROS: Aivan sillä tavoin suunnilleen asianlaita minustakin näyttää olevan.

SOKRATES: Mitä taas tulee siihen, onko kaunista vai häpeällistä pitää tai kirjoittaa puheita, ja missä olosuhteissa tapahtuvana sitä syyllä voisi moittia tai olla moittimatta, se on selvitetty juuri äsken lausutussa.

PHAIDROS: Missä sitten?

SOKRATES: Sanottiin että, jos Lysias tai joku muu milloinkaan on kirjoittanut tai tulee kirjoittamaan joko yksityisissä tai valtion asioissa, sommitellen lakiehdotuksia tai kirjoittaen valtiollisen kirjoituksen siinä uskossa, että siinä vallitsee suuri varmuus ja selvyys, siinä tapauksessa koituu häpeää kirjoittajalle, joko sen hänelle joku sanoo tai ei. Sillä täydellinen tietämättömyys oikeasta ja väärästä ja pahasta ja hyvästä ei voi olla olematta todella häpeällistä, ei, vaikka koko rahvas sitä kiittäisi.

PHAIDROS: Ei tietystikään.

SOKRATES: Mutta se, joka on sitä mieltä, että kirjoitetussa puheessa jokaisesta asiasta täytyy paljon olla leikkiä, ja ettei milloinkaan ole mitään runomittaista tai suorasanaista puhetta kirjoitettu tai puhuttu, joka ansaitsisi vakavaa harrastusta -- kuten rapsodien esitykset, jotka esitettiin ilman tutkiskelua ja opetusta vain ihmisten voittamiseksi -- vaan että todellisuudessa parhaat niistä ovat olleet niiden muistuttamiseksi, jotka jo tietävät asiat; että ainoastaan opettavissa ja opetuksen takia esitetyissä ja todella sieluun piirretyissä oikeutta, kauneutta ja hyvyyttä koskevissa puheissa on selkeyttä, täydellisyyttä ja harrastuksen arvoista; että tulee sanoa tällaisten puheitten olevan oikeita poikiaan, ensinnä sitä joka on asianomaisessa itsessään ja hänen keksimänään hänessä asuu, sitten niitä tämän jälkeläisiä ja veljiä, joita mahdollisesti on istutettu muihin ja muitten ihmisten sieluihin kunkin ansion mukaan -- se joka niin ajattelee ja joka ei puutu muihin puheisiin, tämä näyttää olevan sellainen mies, millaiseksi minä ja sinä toivoisimme tulevamme.

PHAIDROS: Aivan niin minä tahdon ja toivon kuin sinä puhut.

SOKRATES: Kylliksi olkoon jo laskettu leikkiä puheista. Ja kun sinä menet Lysiaan luo, niin ilmoita hänelle, että me laskeuduttuamme nymfien lähteelle ja lepopaikalle kuulimme puheita, jotka käskivät sanoa Lysiaalle ja muille, jotka mahdollisesti sepittävät puheita, Homerokselle ja muille, jotka sepittävät runoutta joko semmoisenaan tai laulamalla esitettäväksi, ja kolmanneksi Solonille ja jokaiselle, joka valtion asioissa on kirjoittanut kirjoituksia nimittäen niitä laeiksi, että jos hän on sepittänyt näitä, tuntien asian todellisen olemuksen ja kyeten auttamaan niitä tarkemmin käsittelemällä sitä, mistä on kirjoittanut, ja puhumalla itse kykenee osoittamaan, sen mitä on kirjoittanut, vähäarvoiseksi, tällaista miestä ei tule nimittää tätä kirjoitettua sanaa tarkoittavalla nimellä, vaan sellaisella, joka tarkoittaa sitä, mitä hän on vakavasti harrastanut.

PHAIDROS: Mitä nimiä sinä siis annat hänelle?

SOKRATES: Kutsua häntä viisaaksi näyttää minusta olevan liian paljon ja soveltuvan vain jumalalle. Mutta nimi viisauden ystävä (filosofi) tai jokin sentapainen soveltunee ja kuulunee hänelle paremmin.

PHAIDROS: Se ei ole lainkaan poissa paikaltaan.

SOKRATES: Sitä taas, jolla ei ole mitään arvokkaampaa kuin se, minkä hän pitkän aikaa sinne tänne vääntelemällä, yhteensovittamalla ja poispyyhkimällä on sommitellut tai kirjoittanut, sitä oikeudenmukaisesti voit kutsua runoilijaksi tai puheitten sepittäjäksi tai lakienkirjoittajaksi.

PHAIDROS: Kuinkas muuten?

SOKRATES: Ilmoita tämä nyt ystävällesi!

PHAIDROS: Entäs miten sinä olet tekevä? Sillä eihän tule sivuuttaa sinun ystävääsi.

SOKRATES: Ketä sitten?

PHAIDROS: Kaunista Isokratesta.[76] Mitä sinä tulet hänelle ilmoittamaan, Sokrates. Mitä me sanomme hänen olevan?

SOKRATES: Isokrates on vielä nuori, Phaidros. Mutta aion kuitenkin sanoa, mitä hänestä aavistan.

PHAIDROS: Mitä sitten?

SOKRATES: Hän näyttää luonnonlahjoiltaan olevan parempi kuin että häntä ja Lysiaan tyyliin kulkevia puheita voisi rinnastaa, ja hänen luonteensa on jalompaa yhdistelmää, niin ettei olisi lainkaan ihmeellistä, jos hän, iän varttuessa, puheissa, joita hän nyt harrastaa, paljon voittaisi muut, jotka milloinkaan ovat puhetaitoa harrastaneet, kuin lapset, ja jos häntä, siinä tapauksessa ettei tämä häntä tyydytä, ajaisi jumalallisempi into suurempiin tehtäviin. Sillä luonnostaan on miehen sielussa jotakin pyrkimystä viisauteen. Tämän tervehdyksen vien minä näiltä jumalilta Isokrateelle, lemmikilleni, vie sinä nuo toiset Lysiaalle, sinun lemmikillesi!

PHAIDROS: Niin on tapahtuva. Mutta lähtekäämme, koska hellekin on helpottanut!

SOKRATES: Eikö ole sopivaa, ennenkuin lähdemme, rukoilla näitä jumalia?

PHAIDROS: Miksei.

SOKRATES: Oi rakas Pan ja kaikki muut jumalat, jotka olette täällä! Antakaa minulle sisäistä kauneutta ja antakaa sen, mikä minussa on ulkonaista, olla sopusoinnussa sisäisen olemukseni kanssa! Rikas olkoon minusta viisas! Mutta kultaa olkoon minulla sellainen määrä, jota ei voisi kantaa eikä kuljettaa muu kuin kohtuullinen mies.[77] Vieläkö rukoilemme jotakin muuta, Phaidros? Minä puolestani olen näet kylliksi rukoillut.

PHAIDROS: Rukoile tätä minunkin puolestani! Sillä yhteistä on ystävien omaisuus.

SOKRATES: Lähtekäämme!

SELITYKSIÄ.

[1] _Lysias_, aikansa kuuluisimpia puhujia, syntyi v. 445 Ateenassa, minne hänen isänsä, kilpitehtailija Kephalos, oli Syrakusasta siirtynyt. Vuodet 429-412 nautti hän Etelä-Italiassa olevassa Thurioin kaupungissa kuuluisan reetori Tisiaan opetusta. Ateenaan palattuaan hoiti hän yhdessä veljensä, Phaidroksessakin mainitun Polemarkhoksen, kanssa isänsä Peiraieuksessa olevaa tehdasta. Kolmenkymmenen tyrannin päästyä Ateenassa valtaan joutuivat veljekset vainon alaisiksi. Polemarkhos menetti henkensä ja Lysias pelastui töin tuskin Megaraan, mistä päin hän innokkaasti otti osaa kansanvallan palauttamista tarkoittaviin suunnitelmiin. Kun nämä onnistuivat, koetti Thrasybulos, kumouksen johtaja, hankkia Lysiaalle Ateenan kansalaisoikeuksia yrityksessään kuitenkaan onnistumatta. L. kuoli v. 380. Lysiaan puhujamaineelle laski perustan se puhe, jonka hän v. 403 piti veljensä murhaajaa vastaan. Sittemmin Lysias toimi etupäässä logographina (nimitys tarkoitti silloin asianajajaa, aikaisemmin kronikoitsijaa). Hänen nimellään kulkevista puheista piti antiikin tutkimus autenttisena. Se puhe, joka esitetään Phaidroksessa, on luultavasti jonkin hänen todella pitämänsä puheen mukailu. Muuten on 34 puhetta häneltä kokonansa säilynyt. -- Vaikkakin Lysiaalta puuttuu ajatusten syvyyttä, on hän kuitenkin yleensä parempi sitä kuvaa, jonka Phaidros-dialogi hänestä antaa. Varsinkin on huomattava hänen kykynsä luonnehtia niitä henkilöitä, jotka hän esittää puhuvina oikeuden edessä sekä hänen esitystapansa yksinkertaisuus, koruttomuus ja selkeys. Myöhempi n.s. attikalainen puhetaidon suunta, joka tavoitteli näitä ominaisuuksia, piti häntä suuressa arvossa. Hänen tyylinsä roomalaisista jäljittelijöistä mainittakoon erikoisesti C. Iulius Caesar. Vrt. muuten johdantoa.

[2] _Akumenos_ ja myöhemmin mainittu _Eryximakhos_, joka esiintyy Symposion-dialogissa, olivat tunnetuita lääkäreitä. E. mainitaan myös Protagoras-dialogissa.

[3] _Kilparadat_, joilla varsinaiset nuorukaisten juoksuharjoitukset ja -kilpailut tapahtuivat, olivat samalla iäkkäämpien ihmisten tavallisia kävelypaikkoja.

[4] _Epikrates_, luultavasti joku senaikuisia demagoogeja.

[5] _Morykhos_ on mahdollisesti sama henkilö, jota vanha attikalainen komedia ivaa tunnettuna elostelijana.

[6] _Olympolaisen_ Zeun temppeli oli kaupungin kaakkoisosassa. Vanhin temppelirakennus, joka mahdollisesti ei edes valmistunut, on Peisistratoksen ajoilta. Myöhemmin alkoi kuningas Antiokhos IV Epiphanes rakennuttaa paikalle suuremmoista temppeliä, jonka rakennustyön vasta keisari Hadrianus saattoi päätökseen.

[7] _Pindaroksen sanoja_. Viittaus I:n Isthmolaisen oodin 2-3 sakeisiin.

[8] _Megaraan_ asti, jonne Ateenasta oli n. 4 penikulmaa.

[9] _Herodikos_ on kai sama henkilö, jonka Protagoras-dialogissa sanotaan olevan syntyisin Megarasta. Epävarmaa on, onko Valtiossa mainittu voimistelunopettaja sama mies.

[10] ... _haltioitumistoverin_. Alkuteksti edellyttäisi oikeastaan käännöstä: toverin koryhanttihurmiossa, johonka alkuaan phrygialaisen jumalattaren Kybelen palvelijat, tämän seuralaisia, korybantteja, jäljitellen pyrkivät pääsemään.

[11] _Ilisos_, pieni joki Ateenan eteläpuolella.

[12] _Boreas_, pohjatuulen jumala, oli tarun mukaan ryöstänyt attikalaisen kuninkaan Erekhtheun tyttären, _Oreithyian_ Ilisoksen rannalta. Tarua ovat käsitelleet tragediassaan Oreithyia sekä Aiskhylos että Sophokles. _Pharmakeia_ oli nimenä eräällä najadilla ja hänen Ilisoksen luona olevalla lähteellään. Lause "tai Areiopagokselta... eikä täältä" on mahdollisesti myöhempi lisäys. Itse tarun yhteydessä saa Platon tilaisuuden esittää kantansa siitä kuivan ratsionalistisesta, allegorisoivasta myyttien selitystavasta, jota _viisaat_, s.o. sofistit harjoittivat. Vaikka häntä ei suinkaan kansanuskonto tyydyttänyt, ei hän voinut yhtyä niihin, jotka näin pyrkivät tuhoamaan jumalat kokonaan.

[13] _Kentaurit_ kuvaa myöhempi taide olennoiksi, joilla oli yläruumis ihmisen-, mutta varsinainen vartalo hevosenkaltainen. Aikaisemman käsityksen mukaan heillä oli ihmisruumiiseen yhtynyt puolikas hevosruumista. Heidän luontonsa oli villi ja hillitön.

[14] _Khimaira_ Typhonin tytär (kts. alemma) oli tulta syöksevä hirviö, edestä jalopeura, keskeltä vuohi ja takaa käärme, joka asui Lykiassa, minkä vulkaanisen luonnon personifikatio hän oli. Hänet tappoi tarun Korinthokseen sijoittama Bellerephon (B. alkuaan merijumala) ihmeratsultaan _Pegasokselta_. Sittemmin Pegasos esti kavioniskullaan Muusain laulusta hurmautuneen Helikon vuoren kohoamasta taivaaseen ja synnytti Hippokrenen (Hevoslähteen). Runoilijain palvelukseen on vasta myöhempi aika sijoittanut Pegasoksen.

[15] Kuulu _delphoilainen kirjoitus_, "gnothi seauton, tunne itsesi", on lähtökohta Sokrateella hänen pyrkimyksessään todelliseen tietoon olevaisesta.

[16] _Typhon_, satapäinen, tulisilmäinen hirviö, joka nousi vimmattuun taisteluun Zeuta ja muita jumalia vastaan Kilikiassa, jonka maan onkaloihin tai Etnan alle hän hävittyään suistui ja sieltä synnytti maata sulattavaa kuumuutta, tuulispäitä y. m. s. luonnonilmiöitä. Hän kuten Khimairakin on siis vulkaanisten ilmiöitten porsonifikatio.

[17] _Akheloos_, Kreikan suurin joki, virtojen kuningas, jonka kultti oli yleinen koko Kreikassa. Tuttu on hänen taistelunsa Herakleen kanssa Deianeiran omistamisesta.

[18] _Yhdeksän arkhonttia_, Ateenan korkeimmat hallitusmiehet, jotka valittiin vuodeksi kerrallaan. Plutarkhoksen mukaan he astuessaan virkaansa vannoivat julkisen valan, jossa lupasivat olla valtion laeille kuuliaisia ja pysyä lahjomattomina sekä sitoutuivat siinä tapauksessa, että valansa rikkoisivat, Apollonin oraakkelitemppeliin pystyttämään oman luonnollista kokoa olevan kultaisen kuvansa rangaistukseksi itselleen ja varoitukseksi muille.

[19] _Kypselidien vihkilahja_ oli muuan arkku, jota säilytettiin Heran temppelissä ja josta vielä kreikkalainen taidehistorioitsija Pausanias 2:sella vuos. j.Kr. esittää seikkaperäisen kuvauksen. Tässä arkussa oli muka Kypselos, josta myöhemmin tuli Korinthin hallitsija (657-629 e.Kr.), pelastunut sukulaistensa vainolta, jonka alaiseksi hän oli joutunut, kun oli ennustettu, että hän kukistaisi nämä, jotka silloin pitivät valtaa Korinthissa. Todennäköisesti vihkilahja on Kypseloksen poikain teettämä ja Heralle vihkimä ja sellaisena Platonkin sen esittää.

[20] _Huvinäytelmänkirjoittajain kömpelöä keinoa_ käyttäisi Phaidros, jos hän toistaisi ne sanat, joita Sokrates oli hänestä käyttänyt, ennenkuin hän rupesi puhumaan. Keinon kömpelyys oli siinä, että syytetty henkilö viskasi saman syytöksen jotenkin samoin sanoin vastustajaan.

[21] Sokrates _peittää silmänsä_, jottei Phaidros huomaisi, puhuuko hän leikillään vai tosissaan. Tällä Platon ehkä myös tahtoo osoittaa, ettei Sokrates esitä omia (eikä hänenkään, Platonin) mielipiteitä.

[22] Sokrates johtaa leikillään runotarten epiteetin, _ligeiai_ Ligyes nimestä, kenties jäljitellen sofistien etymologisia selityksiä. Nämähän varsinaisesti perustivat kielitieteellisen tutkimuksen, joka kuitenkin muodostui perin epäkriitilliseksi ja epämetodiseksi. Erittäinkin oli niin laita äänne- ja muoto-opin. -- Ligureista (Ligyes), jotka asuivat Pohjois-Italiassa, kerrotaan, ettei edes taisteluissa koko joukko yht'aikaa tapellut, vaan osa jäi syrjään laululla kiihottaakseen taistelevia.

[23] _raskaasti raskauttavat -- raskaudesta -- rakkaus_. Olen koettanut käännöksessä saada ilmi sen etymologisen sanaleikin, joka on sanoissa _erromenos_ (voimakkaasti) _rhostheisa_ (voimistuneena) _ap'autés tés rhomes_ (itse voimasta, itse voimasanasta) (se on saanut nimen) _eros_ (rakkaus). Yleensä näyttää sopivien vastineitten keksiminen tällaisille leikillisille etymologioille tai sanaleikeille miltei mahdottomalta, ja on niitten valitettavasti käännöksessä täytynyt jäädä pois. -- Vrt. muuten edellistä selitystä.

[24] _Liuskan pudottua toisella tavalla_. Sanat tarkoittavat poikien kesken yleistä leikkiä, missä osanottajat jakaantuivat kahteen puolueeseen, joitten keskelle asettui eräs pojista ja heitteli ilmaan liuskaa, joka toiselta puolen oli valkoinen, toiselta musta. Siitä, mikä väri liuskan pudottua maahan jäi päällepäin, riippui, kumpi puolueista sai lähteä pakoon ja kumpi ajaa takaa. Jos liuska putosi toisella tavoin kuin ennen, vaihtuivat osat, ja takaa-ajajasta tuli pakeneva.

[25] "_Kuin sudet lampaita_...", säe on mahdollisesti Platonin itse sepittämä. Tähän kohdistuu Sokrateen hiukan myöhemmin tekemä leikillinen huomautus, että hän jo lausuu heksametrejä eikä enää dithyrambeja. _Dithyrambi_ oli Dionysioksen palveluksessa esitetty juhlalaulu, jota khoori lauloi tanssien ja usein huilun säestyksellä. Ateenassa kehittyi dithyrambi myöhemmin säerakenteeltaan yhä vapaammaksi ja itse sävelmä tuli pääasiaksi. Dithyrambin sävy oli yleensä haltioitunut ja intohimoinen. Sokrateen jumalallinen innoitus oli siis häviämässä ja vaihtumassa rauhalliseen eepilliseen tunnelmaan, t.s. hänen oli jo aika lopettaa puheensa.

[26] _Thebalainen Simmias_ on yksi keskustelijoista Phaidon-dialogissa. Hän oli Krotonista Etelä-Italiasta kotoisin olevan pythagoralaisen filosofin, Philolaoksen oppilas. Kriton-dialogissa mainitaan Simmiaan hankkineen riittävän rahamäärän, millä voitaisiin lahjoa vartiat ja siten auttaa Sokrates Kritonin suunnitelman mukaan pakenemaan vankilasta. Diogenes Laertios, 3:nnen vuosis. alussa j.Kr. elänyt kreikkalainen filosofianhistorioitsija mainitsee hänen kirjoittaneen 23 dialogia.

[27] _haltiani_. Tunnettua on, miten Sokrates usein ikäänkuin pysähtyi kuuntelemaan sitä omituista sisäistä ääntä, jota hän kutsui _daimonionikseen_, haltiakseen. Puhe daimonionista perustui siihen yleiseen uskoon, että jokaisella ihmisellä oli oma daimoninsa. Kukaan ei kuitenkaan ollut siihen sellaisessa suhteessa kuin Sokrates ja se tapa, millä hän daimonionistaan puhui, aiheutti sen, että häntä syytettiin m.m. siitä, että hän daimonuskollaan oli häpäissyt jumalia.

[28] _Ibykos_ (n. 550) oli kotoisin Ala-Italian Rhegionista, mistä hän siirtyi Samokseen kasvattamaan sen tulevaa hallitsijaa Polykratesta, jonka hovissa hän sittemmin eli. I:n khoorilauluilla oli usein vahvasti eroottinen luonne, mutta käsittelivät ne myös puhtaasti eepillisiä aiheita Stesikhoroksen (kts. edemmä) tapaan, jota I. runoteknillisestikin on lähellä. -- Tuttu on tarina I:n kuolemasta: Pari rosvoa murhasi hänet. Mutta parvi kurkia sattui olemaa lähellä ja nämä nähdessään myöhemmin Korinthissa rosvot antoivat ilmi itsensä puhumalla Ibykoksen kurjista. Aihetta on Schiller käsitellyt tunnetussa runossaan "Die Kraniche des Ibykos".

[29] _Stesikhoros_ (n. 640-555) oli kotoisin Sisilian Himerasta, mistä hänen täytyi paeta hirmuhallitsija Phalariin vihaa toiseen Sisilian kaupunkiin Katanaan. Nimensä "khoorinjärjestäjä" hänen kerrotaan saaneen khoorien järjestämisestä ja harjoittamisesta. S:n päämerkitys on siinä, että hän khoorilyriikkaan onnellisesti yhdisti eepillisiä aiheita (troialais-, thebalais- ja Heraklestarustosta), vakiinnutti sen jäsentelyn ja kehitti erikoisen lyyrillisen tyylin. -- Taru kertoo että Helena, jota S. oli eräässä laulussaan moittinut karkeasti vikapääksi Troian sotaan, oli sokaissut hänen silmänsä, mutta antanut tälle näkönsä jälleen, kun hän oli sepittänyt _Palinodian_, peruutuslaulun. Tämä taru sopii sikäli S:n runoilijaluonteeseen, että hän itsenäisesti käsitteli aiheitansa ja ikäänkuin sulatti ne uudestaan. S. näyttää käsitelleen myyttejä korkeammalta siveelliseltä ja uskonnolliselta kannalta kuin ne esitetään Homeroksella, ja siksi Platon ilmeisesti asettaa hänet Homeroksen yläpuolelle.