Part 6

SOKRATES: Se taas on siinä, että osaa käsitteellisesti jakaa jäsenittäin, niiden luontaisten kiintokohtain mukaan eikä rupea huonon kokin tavoin murtamaan yhtään osaa, vaan menettelee, kuten äsken meneteltiin puheessamme, jotka käsittivät järjettömän puolen sieluamme yhdeksi yhteiseksi käsitteeksi, ja samoinkuin ruumiista, joka on yksi, kasvaa kaksittain samannimisiä jäseniä, joista toisia kutsutaan vasemmiksi, toisia oikeiksi, samoin käsittivät molemmat puheet järjettömyyden meissä luonteeltaan yhdeksi käsitteeksi ja toinen niistä jakaen vasemmanpuolista osaa ei herjennyt tästä jakamisesta ennen kuin se löysi siitä vasemmanpuoliseksi nimitetyn rakkauden, mitä se syystä panetteli; toinen taas vei meitä hulluuden oikealle puolelle ja löydettyään sieltä rakkauden, joka tosin oli samanniminen kuin edellinen, mutta päinvastainen kuin se, jumalallinen, sekä näytettyään sitä, se ylisti sitä suurimpain meitä kohdanneitten hyvyyksien aiheuttajaksi.

PHAIDROS: Aivan oikein.

SOKRATES: Näiden rakastaja minä itse olen, Phaidros, näiden erittelyjen ja yhdistelyjen, jotta olisin kykenevä puhumaan ja ajattelemaan. Ja jos pidän jotakuta toista kykenevänä tajuamaan sen, mikä on syntynyt ykseydeksi tai moneudeksi, niin hänen jäljissään minä seuraan kuten jumalan. Niitä, jotka osaavat näin tehdä -- jumala tietää, nimitänkö heitä oikein vai enkö -- olen tähän asti kaikissa tapauksissa kutsunut dialektikoiksi. Mutta sanoppas, miksi tulee kutsua niitä, jotka ovat oppineet äsken esitetyn taidon sinulta ja Lysiaalta! Vai onko tämä sitä puhetaitoa, jota noudattaen Thrasymakhos ja muut ovat kehittyneet viisaiksi puhumaan ja muitakin siksi tekevät, jotka vain tahtovat heille kantaa lahjoja kuten kuninkaille?

PHAIDROS: Kuninkaallisia miehiä he ovatkin, vaikkeivät ymmärrä sitä, mitä sinä kyselet. Tätä suuntaa sinä näytät minusta kutsuvan oikein, kutsuessasi sitä dialektiseksi. Retoriikka näyttää toistaiseksi jääneen meille hämäräksi.

SOKRATES: Miten sanot? Se mahtaa olla jotakin kaunista, joka, vaikka onkin erillään tästä (dialektiikasta), on käsitettävissä taiteen avulla. Kaikessa tapauksessa ei minun eikä sinun ole sitä halveksittava, vaan on esitettävä, mitä puhetaidosta vielä on jälellä.

PHAIDROS: Aika paljonkin sentään, Sokrates, sellaista ainakin, mitä on puhetaidosta kirjoitetuissa kirjoissa.

SOKRATES: Sepä hyvä, että muistutat minua siitä. Ensinnäkin luulen minä, että johdanto on lausuttava puheen alussa. Näitähän sinä tarkoitat -- eikö niin -- näitä taiteen hienouksia.

PHAIDROS: Niin.

SOKRATES: Ja sitä, että toisena on kertomus siihen liittyvine todistajalausuntoineen, kolmantena todistukset, neljäntenä todennäköisyyssyyt, ja luulenpa, että tuo parahin Byzantionin mies, tuo sana-Daidalos,[61] puhuu vakuuttelusta ja lisävakuuttelusta.

PHAIDROS: Tarkoitatko oivaa Theodorosta?

SOKRATES: Kuinkas muuten? Ja että syytösten kumoamisen ja lisäkumoamisen tulee tapahtua sekä syytös- että puolustuspuheessa. Ja emmekö tuo esiin tuota ihaninta Paroksen miestä Euenosta,[62] joka ensinnä keksi vihjaustaidon ja sivukiitokset. Toiset sanovat hänen puhuneen sivumoitteista runomitassa -- muistin vahvistamiseksi. Sillä hän on viisas mies. Jättäkäämme rauhaan Tisias[63] ja Gorgias, jotka ovat huomanneet että todennäköistä on pidettävä suuremmassa arvossa kuin totta, ja jotka sanan voimalla saavat pienen näyttämään suurelta ja suuren pieneltä, jotka saavat uuden näyttäytymään vanhassa asussa ja vanhan uudessa, ja jotka ovat keksineet, miten kaikesta voi puhua lyhyesti ja rajattoman pitkälti. Kun taas Prodikos[64] minulta kerran tämän kuuli, nauroi hän ja sanoi, että hän yksin oli keksinyt taidon, mitä puheita tulee käyttää: ei tule näet käyttää pitkiä eikä lyhyitä, vaan kohtalaisia.

PHAIDROS: Kerrassaan viisaasti, Prodikos!

SOKRATES: Emmekö mainitse Hippiasta?[65] Sillä minä luulen, että Elean muukalainenkin[66] yhtyisi häneen.

PHAIDROS: Niinpä tietenkin.

SOKRATES: Kuinka emme taas mainitsisi Poloksen[67] sanakokoelmia, hänen, joka sitäpaitsi on sepittänyt toistantaopin, mietelmä- ja kuvakieliopin ja niitten sanojen sointuopin, jotka Likymnios hänelle lahjoitti.

PHAIDROS: Mutta eikö jotakin sentapaista ole lähtöisin Protagoraasta.[68]

SOKRATES: Jonkinlainen oikeakielisyysoppi ainakin, poikani, ja paljon muuta kaunista. Mutta surkeasti valittavissa, vanhuutta ja köyhyyttä koskevissa puheissa näyttää Khalkedonilainen[69] voimassaan taiteellaan vieneen voiton. Sitäpaitsi on hän tavaton saamaan joukon kiivastumaan ja jälleen -- hänen omien sanojensa mukaan -- taikalaululla lepyttämään vihastuneet. Myös panettelemisessa ja panettelun torjumisessa -- mistä se sitten onkaan lähtöisin -- on hän etevin. Kaikki taas näyttävät minusta tulleen yhteiseen päätökseen puheen lopusta, jolle toiset antavat nimen yleiskatsaus, toiset jonkun toisen nimen.

PHAIDROS: Sinä tarkoitat sitä, että lopussa tulee pääpiirteissään muistuttaa kuulijoita kaikesta siitä, mitä on puhuttu.

SOKRATES: Sitä minä tarkoitan ja muuta, jos sinulla on sellaista esitettävänä puhetaidosta.

PHAIDROS: Pikkuasioita eikä mainitsemisen arvoisia.

268 SOKRATES: Antakaamme pikkuasiain olla. Mutta katsokaamme valossa tarkemmin näitä (edellä esitettyjä) asioita, mikä taiteellinen vaikutus niillä on ja milloin.

PHAIDROS: Sangen voimakas, Sokrates, ainakin kansankokouksissa.

SOKRATES: Niin on. Mutta katso sinäkin, merkillinen mies, näyttääkö sinusta koko kutomus yhtä höllältä kuin minustakin.

PHAIDROS: Osoita se vain!

SOKRATES: Sanohan minulle: Jos joku tulisi ystäväsi Eryximakhoksen tai hänen isänsä Akumenoksen luo ja sanoisi: "Minä ymmärrän johdattaa ruumiiseen jotakin sellaista, että saan sen sekä lämpenemään, jos tahdon, että kylmenemään, ja että, jos hyväksi näen, saan sen oksentamaan, tai jos niin haluan, tyhjenemään alaspäin, ja paljon muuta sentapaista, ja tämän ymmärrykseni takia väitän olevani lääkäri ja voivani siksi tehdä muita, joille minä tietoa tästä tarjoan" -- niin mitä luulisit heidän sanovan tämän kuultuaan?

PHAIDROS: Mitä muuta kuin kysyvän, ymmärtääkö hän myöskin, keneen ja koska ja kuinka pitkälle hänen tulee soveltaa kutakin näistä hoitotavoista.

SOKRATES: Jos hän nyt sanoisi: "En suinkaan, vaan vaadin, että se, joka tätä oppii minulta, itse kykenee tekemään, mitä sinä kyselet."

PHAIDROS: He luullakseni sanoisivat, että mies on hullu ja luulee, saatuaan jostakin kirjoista tai muuten sattumalta tietää lääkeaineista, olevansa lääkäri, vaikka hän ei ymmärrä koko taidosta mitään.

SOKRATES: Miten taas kävisi, jos joku tulisi Sophokleen luo ja Euripideen ja sanoisi, että hän ymmärtää pikku asiasta laatia tavattoman pitkiä vuorosanoja ja suuresta asiasta hyvin lyhyitä, mielensä mukaan sääliä herättäviä ja päinvastoin taas pelottavia ja uhkaavia ja kaikkea muuta sentapaista ja luulee tätä opettaessaan opettavansa murhenäytelmän sepittämistä?

PHAIDROS: Nämäkin, Sokrates, luullakseni nauraisivat sille, joka luulee murhenäytelmän olevan jotakin muuta kuin näiden eri osien sellaista kokoonpanoa että ne soveltuvat toisiinsa ja kokonaisuuteen.

SOKRATES: Eivät he kuitenkaan, luullakseni, raa'asti häntä haukkuisi,[70] kuten ei säveltaiteilijakaan, jos hän kohtaa miehen, joka luulee olevansa sointumestari sentakia että hän sattumalta taitaa virittää kielen mahdollisimman korkealle tai matalalle, raa'asti sanoisi: "Sinä surkea mies, olet sekaisin päästäsi", vaan kuten säveltaiteilija ainakin kohteliaammin: "Oi parahin mies, kyllä sen, joka aikoo tulla sointumestariksi, täytyy ymmärtää tätäkin, mutta kuitenkaan ei mikään estä, että henkilö, jolla on sinun taitosi, voi olla aivan ymmärtämätön sointuopissa. Sinä näet taidat sointuopin välttämättömät esitiedot, muttet itse sointuoppia."

PHAIDROS: Aivan oikein.

SOKRATES: Niinpä siis Sophokles sanoisi sille, joka heille taidoistansa kerskuisi, että hän taitaa murhenäytelmärunouden esitiedot, mutta ettei hän itse tätä runoutta ymmärrä, ja Akumenos taas, että asianomaisella on lääketaidon esitiedot, muttei itse taitoa.

PHAIDROS: Aivan niin.

SOKRATES: Mitä taas luulemme mesikieli Adrastoksen[71] tai vieläpä Perikleen sanovan, jos he kuulisivat noista koreista taidekeinoista, joita nyt olemme tarkastelleet, lyhyesti puhumisesta tai kuvissa puhumisesta, ja kaikesta muusta, jota sanoimme valossa olevan syytä tutkia -- pahastiko ja sivistymättömästi kuten sinä ja minä, sanovan epähienon sanan niille, jotka ovat tätä kirjoittaneet ja opettaneet puhetaitona, vaiko meitäkin tulevan torumaan, koska ovat meitä viisaampia, sanoen: "Phaidros ja Sokrates, ei tule suuttua, vaan antaa anteeksi, jos jotkut, jotka eivät ymmärrä puhua käsitteellisesti, ovat olleet kykenemättömiä määrittelemään, mitä puhetaito oikeastaan on, ja tämän tilansa takia, omatessaan taidon välttämättömät esitiedot, ovat luulleet löytäneensä puhetaidon ja opettaessaan tätä muille katsovat opettaneensa muille täydellisesti puhetaidon, mutta ajattelevat, että jokaisen eri kohdan esittämisen vakuuttavalla tavalla ja kokonaisuuden suunnittelemisen heidän oppilastensa itse tulee saada puheissaan aikaan, koska tässä ei ole mitään vaikeutta."

PHAIDROS: Mutta suunnilleen sentapaista, Sokrates, näyttää se taide olevan, jota nämä miehet opettavat ja kirjallisesti esittävät puhetaitona, ja minusta sinä näytät puhuneen totta. Mutta mitenkä ja mistä sitten taitaisi hankkia itselleen todella kaunopuheisen ja vakuuttavan puhujan taidon?

SOKRATES: Mitä taitamiseen tulee, Phaidros, niin että kehittyy täydelliseksi taistelijaksi, on laita todennäköisesti, ehkäpä välttämättömästikin, sama kuin muuallakin. Jos sinulla on luontaiset puhujalahjat, on sinusta tuleva kuuluisa puhuja, kun olet hankkinut lisää tietoa ja harjoitusta, mutta jos sinussa on jossakin suhteessa näihin nähden joitakin puutteellisuuksia, olet sinä siinä suhteessa oleva epätäydellinen. Mutta siihen, mikä siitä on taidetta, ei sillä tiellä minusta näytä ilmenevän selvää johdatusta oikeaan, jota Tisias ja Thrasymakhos kulkevat.

PHAIDROS: Mutta millä tiellä sitten?

SOKRATES: Näyttää kai toki, parahin ystävä, Perikles olleen puhetaidossa täydellisin.

PHAIDROS: Eiköhän.

SOKRATES: Kaikkiin suuriin taiteisiin kuuluu välttämättä myös lennokas filosofointi asioitten olemuksesta. Sillä sieltäpäin näyttää johtuvan se ylevämielisyys ja kaikinpuolinen täydellisyys, minkä Perikleskin hankki suurten luonnonlahjojensa lisäksi. Sillä kohdattuaan Anaxagoraan,[72] joka oli juuri sellainen mies, hän luullakseni täyttyneenä hänen lennokkuudestaan ja päästyään perille järjen ja järjettömyyden olemuksesta, mistä Anaxagoras niin paljon puhui, siirsi sieltä puhetaitoon sen mikä sitä hyödytti.

PHAIDROS: Mitä sinä tällä tarkoitat?

SOKRATES: Lääketaidon laita on kai sama kuin puhetaidonkin.

PHAIDROS: Kuinka niin?

SOKRATES: Molemmissa tulee eroittaa olemus, edellisessä ruumiin, jälkimäisessä sielun, jos haluat et vain harjaantumisen ja kokemuksen nojalla, vaan taiteen sääntöjen mukaan hankkia ruumiille, lääkkeitä ja ravintoa määräämällä, terveyttä ja voimaa, sieluun taas, opettamalla sitä ja osoittamalla sille säädyllisiä pyrkimyksiä, istuttaa sen vakaumuksen, minkä haluat, ja hyveen.

PHAIDROS: Todennäköisesti ainakin, Sokrates, on asia siten.

SOKRATES: Luuletko sinä, että oikein voi tuntea sielun olemusta tuntematta kokonaisuuden olemusta.

PHAIDROS: Jos tulee luottaa Asklepiadeihin[73] kuuluvaan Hippokrateeseen, ei voi tietää mitään edes ruumiista ilman tätä menettelytapaa.

SOKRATES: Oikein hän siinä sanoo, hyvä ystävä. Mutta Hippokrateen lisäksi tulee tutkiskella järkeä, onko se samaa mieltä.

PHAIDROS: Sen minä myönnän.

SOKRATES: Katso nyt, mitä Hippokrates ja tosi järki sanovat asioiden olemuksesta. Eikö tule ajatella seuraavasti minkä olemuksesta tahansa? Ensinnäkin, onko se, jossa me itse tahdomme olla taiteilijoita tai muita siksi tehdä, yksin- vaiko moninkertaista; edelleen, eikö tule, jos se on yksinkertaista, tarkastaa sen kykyä luonnostaan vaikuttaa johonkin muuhun tai ottaa vastaan joltakin muulta vaikutuksia, jos siinä taas on monta lajia, laskea ja tarkastaa kussakin erikseen sitä, mitä tarkastettiin siinä, mikä oli yhtä, nimittäin, minkä kautta se luonnostaan vaikuttaa ja mitä vaikutuksia se siten saa.

PHAIDROS: Siltä näyttää, Sokrates.

SOKRATES: Se menettelytapa, jolta puuttuisivat nämä tarkastelut, olisi aivan kuin sokean vaelluksen kaltainen. Mutta ei mitenkään ole verrattava sitä, joka taiteen sääntöjen mukaan tavoittelee mitä asiata tahansa, sokeaan eikä kuuroon, vaan selvää on, että jos joku esittää puhetta jollekulle taiteen sääntöjen mukaan, hän tarkasti osoittaa sen luonteen olemuksen, johonka hän puheensa kohdistaa. Mutta tämä kai on sielu.

PHAIDROS: Mitä se muuta olisi?

SOKRATES: Hänen kilvoituksensa on siis kokonaan kohdistunut tähän. Sillä tässä hän pyrkii herättämään vakaumusta. Eikö niin?

PHAIDROS: Kyllä.

SOKRATES: Ilmeisesti siis Thrasymakhoksenkin ja kenen muun tahansa, joka vakavasti esittää puhumisen taitoa, ensinnä tulee kaikella tarkkuudella kuvailla sielua ja tehdä havaittavaksi, onko se luonnostaan yksi ja samankaltainen vaiko ruumiin tapaan moninainen. Sillä tätä me kutsumme asioiden olemuksen osoittamiseksi.

PHAIDROS: Aivan niin.

SOKRATES: Toiseksi, minkä kautta ja mitä se vaikuttaa, ja keltä ja mitä vaikutuksia se saa.

PHAIDROS: Kuinkas muuten!

SOKRATES: Kolmanneksi on hänen järjestyksessä esitettyään puheitten ja sielujen eri lajit ja näiden kokemat vaikutukset tarkasteltava syitä, niin että hän sovelluttaa kunkin kuhunkin ja osoittaa, millainen sielu välttämättä saadaan taivutetuksi johonkin vakaumukseen tai jää taivuttamatta, millaisin puhein ja mistä syystä.

PHAIDROS: Parhaiten tapahtuisi se näin minun nähdäkseni.

SOKRATES: Varmasti siis, hyvä ystävä, ei koskaan taiteen sääntöjen mukaan kirjoiteta tai puhuta tätä eikä mitään muuta, jos se osoitetaan tai puhutaan toisella tavalla. Mutta ne, joita sinä olet kuullut ja jotka nykyään kirjoittavat puhetaidon oppaita, ovat ovelia ja vaikka heillä on varsin hyvät tiedot sielusta, salaavat he ne. Mutta ennenkuin he puhuvat ja kirjoittavat tällä tavalla, emme usko heidän kirjoittavan taiteen sääntöjen mukaan.

PHAIDROS: Millä tavalla sitten?

SOKRATES: Asian lausuminen määrätyin sanoin ei ole helppoa. Mutta tahdon esittää, mitenkä tulee kirjoittaa, jotta se olisi niin taiteellista kuin mahdollista.

PHAIDROS: Esitä sitten!

SOKRATES: Koska puheen voima on sielunohjauksessa, tulee sen, joka aikoo tulla puhujaksi, tietää, kuinka monta lajia sielulla on. Näitä taas on niin ja niin monta ja sellaisia ja sellaisia, minkä johdosta toiset ihmiset ovat sellaisia, toiset tällaisia. Kun tämä jaoitus on tehty, on puheittenkin lajeja niin ja niin monta, jokainen niistä taas on sellainen ja sellainen. Sen ja sen tapaiset ihmiset ovat sen ja sen tapaisin puhein siitä ja siitä syystä taivutettavissa sen ja sen tapaiseen käsitykseen, toisenlaiset taas toisesta syystä ovat vaikeat taivuttaa. Jos on tämän riittävästi käsittänyt, tulee tämän jälkeen tarkastaa sitä käytännössä ja voida sitä, kun sitä toteutetaan, havainnolla tarkasti seurata, tai ei osaa mitään enempää kuin ne ohjeet, jotka opintoaikanaan on kuullut. Kun pätevästi kykenee sanomaan, millainen on millaisinkin keinoin taivutettavissa ja kohdatessaan tällaisen, tuntemaan hänet ja itselleen osoittamaan, että tämä se nyt on ja tässä on nyt se luonne, josta silloin oli puhe ja joka nyt todellisuudessa on hänen edessään, johonka on kohdistettava juuri nämä puheet tällä tavalla, jotta hän uskoisi tätä; kun joku tämän kaiken taitaa ja vielä oivaltaa oikean hetken, milloin on puhuttava ja milloin lakattava, ja myöskin tietää milloin on sopiva tai sopimaton hetki lyhyeen, liikuttavaan, kauhistuttavaan ja jokaiseen puhetapaan, jonka hän on oppinut, silloin on hänen taiteensa kauniisti ja täydellisesti kehitetty, mutta ei ennen, vaan jos joku laiminlyö jotakin näistä eri puolista puhuessaan, opettaessaan tai kirjoittaessaan, mutta siitä huolimatta väittää puhuvansa taiteellisesti, niin on se oikeassa, joka ei usko häneen. "Kuinka siis, Sokrates ja Phaidros?" on kirjailijamme ehkä sanova. "Näyttävätkö nämä vaiko jollakin muulla tavalla esitetyt puhetaidon ohjeet hyväksyttäviltä?"

PHAIDROS: Eivät mitenkään jollakin muulla tavalla esitetyt. Mutta miltään vähäiseltä työltä ei tämä näytä.

SOKRATES: Olet oikeassa. Tämänpä takia tulee kääntää kaikki puheet ylösalaisin ja tähystellä, näyttäisikö jostakin tähän taitoon vievän helpompi ja lyhyempi tie, jottei turhaan lähtisi pitkälle ja epätasaiselle, kun tarjona on lyhyt ja tasainen. Mutta jos sinulla on jotakin apua siitä, mitä olet kuullut Lysiaan tahi jonkun muun puhuvan, niin koeta sitä muistutella ja esittää.

PHAIDROS: Kokeena minä kai voisin esittää, mutta en nyt ainakaan ole siinä kunnossa.

SOKRATES: Tahdotko sinä siis, että minä esitän muutaman lausunnon, jonka olen kuullut joiltakuilta, jotka näitä asioita harrastavat?

PHAIDROS: Tietysti.

SOKRATES: Sanotaanhan toki, Phaidros, olevan oikein ajaa sudenkin asiaa.

PHAIDROS: Tee siis sinäkin niin!

SOKRATES: He sanovat siis, ettei tarvitse käsitellä asiaa niin juhlallisesti eikä johtaa siihen pitkiä kiertoteitä myöten. Sillä kuten tämän puheen alussa sanoimme, ei sen, joka aikoo kehittyä taitavaksi puhujaksi, tarvitse lainkaan olla osallinen oikeitten tai hyvien asioitten todellisesta tuntemuksesta eikä ihmistenkään, jotka ovat sellaisia joko luonnostaan tai kasvatuksen kautta. Sillä tuomioistuimissa ei kukaan ollenkaan välitä siitä, mikä näissä asioissa on totta, vaan ainoastaan siitä, mikä on uskottavaa. Tämä taas on yhtä kuin se mikä on todennäköistä ja siihen tulee sen, joka aikoo kehittyä taiteen sääntöjä noudattavaksi puhujaksi, kiinnittää huomiotansa. Eipä toisinaan tule enempää syytös- kuin puolustuspuheessakaan esittää edes sitä, mikä on tapahtunut, jollei se ole tapahtunut todennäköisellä tavalla, vaan sitä, mikä on todennäköistä. Ja kaikin tavoin on puhujan tavoiteltava vain todennäköisyyttä ja sanottava iloiset hyvästit totuudelle. Tämän näkökohdan säilyttäminen kautta koko puheen juuri synnyttää koko taiteen.

PHAIDROS: Juuri sitä olet tarkastellut, Sokrates, mitä ne puhuvat, jotka ilmoittavat olevansa asiantuntijoita puhetaiteessa. Minä muistuttelen, että aikaisemmin jo lyhyesti koskettelimme tällaista seikkaa, mutta se näyttääkin olevan erittäin suuriarvoinen asia niille, jotka näitä kysymyksiä harrastavat.

SOKRATES: Sinähän olet suurella innolla tutkinut itse Tisista. Sanokoon siis Tisias meille tämänkin, tarkoittaako hän todennäköisellä mitään muuta kuin sitä, miksi suuri yleisö sen käsittää.

PHAIDROS: Mitäpä muuta sitten?

SOKRATES: Hän on siis esittänyt seuraavan tapauksen, jonka hän -- kuten näyttää -- on keksinyt viisaaksi ja samalla taiteen sääntöjen mukaiseksi: Jos joku heikko, mutta miehekäs mies on antanut selkään väkevälle, mutta pelkurimaiselle miehelle ja ryöstänyt häneltä vaipan tai jotakin muuta, ja siitä viedään oikeuteen, ei kummankaan tule sanoa totuutta, vaan tuon pelkurin pitää sanoa, ettei tuo miehekäs mies yksin ole pehmittänyt häntä, toisen taas näyttää toteen, että he olivat kahdenkesken, mutta erikoisesti käyttää tätä kysymystä: mitenkä minä, joka olen tällainen, olisin voinut käydä käsiksi tuollaiseen? Tämä taas ei ole tunnustava omaa huonouttaan, vaan ryhtyessään jotakin muuta valehtelemaan hän piankin tarjoaisi vastapuolelle vastatodistuksen käteen. Ja muissakin tapauksissa on taiteenmukaisella puheella suunnilleen samat säännöt. Eikö olekin, Phaidros?

PHAIDROS: On tietysti.

SOKRATES: Oi voi, kylläpä on kamalasti salattu se taide, jonka Tisias on keksinyt tai kuka hän nyt onkin ja keneltä hän lieneekään saanut nimensä. Mutta, hyvä ystävä, onko meidän sanottava hänelle näin vai eikö?

PHAIDROS: Mitenkä?

SOKRATES: Jo kauan sitten, ennen sinunkin tuloasi, Tisias, olemme sattumalta lausuneet, että todennäköisyys valtaa alaa suuressa yleisössä totuuden kaltaisuuden takia. Mutta yhtäläisyyksiä juuri äsken tarkastellessamme huomasimme me, että se, joka tuntee totuuden, kaikkialla osaa ne parhaiten keksiä. Niinpä siis, jos sinulla on jotakin muuta sanottavaa puhetaidosta, kuuntelisimme sitä kyllä, jollei, tulemme uskomaan sitä, mitä äsken olemme tarkastelleet: että jollei joku ole erikseen lajitellut kuulijoitten luonteita eikä ole kykenevä jakamaan oliota lajeihin tai yhdistämään jokaista yksityisoliota yhden käsitteen alle, ei hänestä koskaan ole tuleva puhujana taiteilijaa, mikäli se on ihmiselle mahdollista. Tätä hän ei milloinkaan ole saavuttava ilman suurta ponnistusta, jota järkevän ei tule kestää sitä varten, että voisi puhua ja toimia ihmisten parissa, vaan sen takia, että voisi puhua sellaista, joka miellyttää jumalia, ja kaikessa toimia niin paljon kuin mahdollista heidän mielikseen. Sillä eihän toki tule, Tisias -- niin sanovat meitä viisaammat -- järkimiehen pyrkiä miellyttämään kanssaorjiaan -- siinä sivussa se voi tapahtua -- vaan hyviä ja hyvistä syntyisin olevia herroja. Senpätakia älä ihmettele, jos kiertotie on pitkä, sillä sitä on kuljettava suurten asioitten takia, ei sen vuoksi kuin sinä luulet. Mutta jos joku haluaa, on tämäkin, kuten puheemme osoittaa, parhaiten saavutettavissa mainittua tietä.

PHAIDROS: Minusta näyttää tämä olevan erinomaisesti puhuttu, Sokrates, jos vain joku kykenisi tähän.

SOKRATES: Sille, joka käy käsiksi kauniiseen, on kaunista myöskin kokea, mitä hyvänsä hän sattuukin kokemaan.

PHAIDROS: Onpa hyvinkin.

SOKRATES: Riittäköön nyt se, mitä on sanottu puhumisen taiteesta ja epätaiteellisuudesta.

PHAIDROS: Se riittää kyllä.

SOKRATES: Esitys siitä, mikä on soveliasta ja mikä sopimatonta kirjoittamisessa, missä määrin sen käyttäminen on paikallaan ja missä sopimatonta, on vielä jälellä. Eikö niin?

PHAIDROS: Kyllä.

SOKRATES: Tiedätkö sinä siis, millä tavoin sinä puhumisen alalla sanoin tai töin enimmin voit miellyttää jumalia?

PHAIDROS: En suinkaan. Entä sinä?

SOKRATES: Kyllä osaan kertoa entisajan ihmisistä polveutuvan tarinan; totuuden tietävät vain he itse. Mutta jos me itse voisimme sen löytää, niin vieläkö pitäisimme lukua ihmisten mielipiteistä?

PHAIDROS: Naurettava kysymys! Mutta kerro, mitä väität kuulleesi!

SOKRATES: Olen siis kuullut,[74] että Naukratiin lähellä Egyptissä eli muuan sikäläisistä vanhoista jumalista, jolle on pyhitetty lintukin, jota he kutsuvat Ibikseksi. Itse jumalan nimi oli Theuth. Tämä on ensinnä keksinyt luvun ja laskutaidon, mittausopin ja tähtitieteen, edelleen lauta- ja kuutiopelit ja niin myös kirjaimet. Koko Egyptin kuninkaana taas oli silloin Thamus ylimaassa suuressa kaupungissa, jota helleenit kutsuvat Egyptin Thebaiksi kuten he kutsuvat jumalaa Ammoniksi. Tämän luo tuli Theuth, näytteli taitojaan ja sanoi, että niitä piti jakaa muille egyptiläisille. Hän kysyi silloin, mitä hyötyä kustakin oli ja toisen esitellessä, hän milloin moitti, milloin kiitti sen mukaan kuin Theuth näytti puhuvan oikein tai väärin. Ja Thamuksen sanotaan kustakin taidosta lausuneen kumpaankin suuntaan laajoja arvosteluja, joita kävisi liian pitkäksi tarkoin esittää. Mutta kun hän oli kirjainten kohdalla, sanoi Theuth: "Tämä oppi, oi kuningas, tekee egyptiläiset viisaammiksi ja muistiltaan paremmiksi, sillä se on keksitty apukeinoksi muistille ja viisaudelle." Tämä vastasi: